Isä oli vielä töissä. Isä hoiti tehtävänsä aina huolellisesti loppuun asti, ennen kuin lähti työpaikalta.
Me oltiin äidin kanssa kahdestaan kotona, istuttiin keittiössä. Minä ruokapöydän päässä piirtelin ajatuksissani sanomalehden reunaan kuvia; kaikenlaisia kiemuroita, tyhjiä pisteitä ja viivoja. Ei niissä mitään järkeä ollut.
Vilkaisin välillä äitiä. Äiti vilkaisi kelloa ja alkoi viuhtoa kiireisin askelin hellan ja ruokakomeron väliä. Ruoka piti olla valmista ennen isän tuloa.
Äiti ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella, piti suutaan tiukasti supussa. Esiliinassa oli jo valmiiksi tahroja, sitä hänen ei siis tarvinnut varoa. Huivin alta hapsotti karkuun lähteneitä hiuksia. Mietin, mitä minä sanoisin.
- Äiti!
- Mitä nyt?
- Ei paljon mitään, minä tässä vain ajattelen.
- Eikö sinun pitäisi lukea läksyjä? Tavallisestihan sinä teet tehtäväsi heti koulun jälkeen.
- En minä taida enää tehdä.
- Mitä sinä tarkoitat? Eikö se ole kuitenkin parasta, saat sitten illalla olla vähän aikaa vapaana.
- Mutta kun minun ei tarvitse.
- Mitä tarkoitat? Ei tarvitse...? Mitä sinä nyt joutavoit?
- Minä en mene enää kouluun.
- Et mene?
- En, minä olen niin päättänyt!
Siinä se oli. Sehän kävi odottamattoman helposti. Mutta äitiä minä säikähdin. Se pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa. Kulho keikahti sen käsissä. Onneksi se oli tyhjä, mitään ei läikähtänyt lattialle. Kuin unissakävijä hän siirtyi hellan luo, asetti kulhon sen kuumalle reunalle ja katsoi minua.
- Et mene kouluun? Mitä tämä nyt on? Totta kai sinä käyt koulun loppuun!
Äidin silmät olivat kuin kaksi reikää nenän varren kummallakin puolella. Ne odottivat vastausta. Huokaisin. Oli vaikea sanoa. Mutta minä sanoin:
- Minä olen raskaana!
Äidin silmäkuopat täyttyivät sumusta. Tuskin hän näki enää mitään. Mahtoiko kuullakaan. Kovensin ääntä.
- Minä odotan lasta!
Äidin suu oli jäykkä. Se avautui hitaasti ja muuttui mustaksi aukoksi.
- Mitä? Mitä... sinä sanoit?
Tuntui kuin sanat olisivat syntyneet äidin suussa ja hän työnsi niitä ulos kuin olisi synnyttänyt lapsia ja se tuotti hänelle kipua. Hän istahti matalalle jakkaralle muurin kyljessä, lysähti siihen ja jäi suu auki sumuisin silmin tuijottamaan minua.
Tuntui pahalta. Laskeuduin polvilleni lattialle äidin viereen ja yritin silittää hänen kättään. Mutta siitä äiti suuttui. Sumu katosi hänen silmäkuopistaan ja niihin syttyi tuli, joka alkoi savuta. Hän nousi seisomaan.
- Enkö minä ole sitä sinulle aina sanonut? Enkö ole tuhat kertaa varoittanut?
Missä sinä olet pelehtinyt? Kerro heti paikalla!
Äidin ääni oli uhkaava. Se muuttui vinkuvaksi tuuleksi, joka yltyi pian myrskyksi. Minua pelotti. Mutta kun nousin ja ennen kuin ennätin poistua, ääni hiukan hiljeni ja muuttui valitukseksi.
- Tämä vielä puuttui, tämä vielä puuttui, hän hoki ja alkoi itkeä.
- Äiti, en minä ole ollut poikien kanssa, ihan totta, äiti, usko minua! Voin vaikka vannoa etten ole tehnyt mitään sellaista, mitä sinä luulet!
Minuakin alkoi itkettää. Itkimme molemmat. Keittiö oli täynnä valitusta. Äidin itku oli inisevää, säikähtänyttä, nykivää uikutusta. Minä annoin tulla suun täydeltä, huusin suoraa huutoa.
- Usko minua! En ole ollut sillä tavalla! ulvahtelin huutojeni välillä.
- Mitä? äiti kohotti äkkiä päätään. - Mitä sinä sanoit? Sanoitko sinä, että että et ole ollut tekemisissä sillä tavalla?
- Sanoin.
- Kenenkään kanssa?
- Niin.
Äiti katsoi minua ensin epäuskoisena, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat sulaa, niihin tuli valo. Hänen katseensa kirkastui. Suu napsahti auki, ja hän kohosi varpailleen. Katsoi ylöspäin aivan kuin olisi katon läpi nähnyt taivasta.
- Nyt minä ymmärrän, mitä se oli. Sitä se merkitsi. Sitä! Ei uskoisi!. Hän käänsi katseensa minuun.
- Et usko millaisia taivaallisia unia olen nähnyt viime aikoina! Usein. Mutta nyt minä vasta sen tajuan. Sinä siunattu lapsi! En olisi millään uskonut, että se, mitä minulle paljastui unessa olisi totta! Itse Pyhä Henki on sen korvaani kuiskannut... Sanopa tapahtuiko se silloin kun olit pastorin apulaisena?
Nyökkäsin. Äiti oli innoissaan.
- Minä arvasin, arvasin sen. Nyt se on selvä! Eikö pastorin koti ole juuri se paikka, jossa Pyhä Henki on aina läsnä, lähimpänä ihmistä! Voi taivaan ihanuutta! Voi rakas lapseni, mikä suunnaton armo on kohdannut sinua, meitä kaikkia! En olisi uskonut, että se sattuu juuri sinun kohdalle!
Äiti syleili minua.
- Mutta, äiti, ei pastori...
- Voi minua syntistä! Häpeän, etten ole voinut sitä uskoa. Niin selkeää puhetta, niin päivänselkeä asia. Pyhä Henki on sinua koskettanut. Tulet näkemään ettei kukaan sitä usko, mutta totta se on!
Äiti oli pois tolaltaan. Hän pyrskähti taas itkuun, mutta nyt se oli iloista itkua, riemukasta! Niin riemukasta, ettei hän kestänyt sitä. Hän kierähti pitkäkseen keittiön lattialle ja pyörähti muutaman kerran ympäri, ja hänen sormensa kuopivat kangaspuilla itse kutomastaan riepumatosta nukkaa, tunki sitä suuhunsa ja pärski.
Ymmärsin, että se oli jonkinlainen kohtaus. Polvistuin hänen viereensä.
- Äiti kulta, äiti kulta, yritä rauhoittua! Ei meillä ole mitään hätää. Mitään pahaa ei ole sattunut. Nouse nyt! Minä autan sinut lepäämään kamarin sängyn päälle. Koeta nousta!
En jaksanut nostaa äitiä. Avuttomana istuin lattialle hänen päänsä kohdalle ja silittelin hänen otsaansa.
Kesti kauan ennen kuin äiti rauhottui niin paljon, että hänen itsensä avustuksella sain talutettua hänet kamarin sänkyyn. Siihen hän jäi lepäämään. Hän oli kuin pieni lapsi. Antoi minun peitellä itseään, hopotti joitain käsittämättömiä sanoja, liikutti enää huuliaan. Asetin hänen otsalleen kylmässä vedessä kastamani, kuivaksi puristamani pyyhkeen. Istuin sängyn viereen tuolille, ja aloin laulaa hänelle "Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessaan". Se oli hänen lempilaulunsa.Hänen hengityksensä alkoi tasaantua. Lauloin vielä osia virrestä 441, jota hän itse usein hyräili.
"Tänään tässä maailmassa, kuohuvassa ahdistuksen viima käy. Epätoivon lippu liehuu,
viha kiehuu, eikä rauhan päivää näy..."
Äiti oli lakannut itkemästä. Vain satunnaisia kurnuttavia ääniä kuului hänen kurkustaan. Vähitellen hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän nukkui. Suljin varovasti oven.
Kun isä tuli kotiin, kuului kamarista jo pientä kuorsausta.
Isä kulta! Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut, ja heti hän oli levoton äidin takia. Ajattelin, että samantien voin kertoa kaiken muunkin. Puhuimme kuiskaamalla, ettemme olisi herättäneet äitiä.
- Isä, kuiskasin. - Minä olen raskaana, enkä halua mennä enää kouluun.
- Jaa, isä kuiskasi takaisin. Hän näytti hetken kiinnostuneelta, mutta tuijotti sitten jälleen kamarin ovea.
- Isä, kuulitko sinä? Minä odotan lasta!
Isä näytti hämmentyneeltä. Hän vilkaisi minuun avuttoman näköisenä.
- Se taitaa olla niitä naisten asioita. Sinun on parasta puhua äidin kanssa, kun hän herää. Kestikö se hänen kohtauksensa kauan?
- Ei, isä. Kaikki kävi äkkiä. Ei hän maannut lattialla kauaa, tuskin puolta tuntia.
Äkkiä isä näytti muistavan jotain.
- Sanoitko sinä että sinä et mene enää kouluun?
- Niin, isä.
- Mutta minkä takia et halua mennä?
- On olemassa periaatteita. Niinhän sinä aina sanot, isä. Ei saa häpäistä koulun kunniaa. Eikö niin, isä? Eettiseltä kannalta katsottuna koulun tehtävä on opettaa. Ei se ole synnytyslaitos. Eihän? Sitä paitsi siinä on, kuule isä, paitsi oma, toistenkin maine vaarassa! Oletko samaa mieltä?
- Jaa, jaa. Kaipa sinä tiedät, mitä teet. Mutta mitenkä sinun nyt käy?
- Ei minulla, isä, ole mitään hätää.
- No se on hyvä se!
- Kun vain äiti tottuisi siihen ajatukseen.
- Äiti, niin. Eiköhän hän totu. On hän vaikeampaakin saanut kestää.
Mitähän isä tarkoitti. En kehdannut kysyä. Asioita oli muutenkin tarpeeksi. Isä näytti huolestuneelta. Hän kävi kurkistamassa kamarin ovelta. Äidin hengitys sihisi tasaisena. Hän tuntui olevan syvässä unessa.
Isän silmät kirkastuivat. Hän vilkaisi minua.
- Kuule, tyttö, ei sinun sen koulun takia kannata surra. Kyllä tässä maailmassa on jokainen terve ihminen löytänyt paikkansa, vaikkei olisi yhtään käynyt koulua. Kiertokoulua se kävi sinun ukkisikin isä. Mitähän olisi ollut, muutaman viikkoa! Eikä minkäänlaista hätää hänellä. Usko pois! Tietysti sitä ei saa olla turhan tarkka. Kyllä aina löytyy, jos halua on, valittamisen aihetta.
Katsoin isää kiitollisena. Isä oli aina niin viisas ja kiltti.
Äidiltä oli jäänyt ruuanlaitto kesken. Minä hain komerosta leipää ja maitoa. Söimme isän kanssa hiljaisuuden vallitessa hyvällä ruokahalulla. Kuunneltiin samalla radiosta päivän uutiset. Ja sen jälkeen, kuinka sattuikaan, tuli Hallelujaa. Kun sitä kuunteli, tuli hyvä olo!
Isä oli vielä töissä. Isä hoiti tehtävänsä aina huolellisesti loppuun asti, ennen kuin lähti työpaikalta.
Äidin silmäkuopat täyttyivät sumusta. Tuskin hän näki enää mitään. Mahtoiko kuullakaan. Kovensin ääntä.
Tuntui pahalta. Laskeuduin polvilleni lattialle äidin viereen ja yritin silittää hänen kättään. Mutta siitä äiti suuttui. Sumu katosi hänen silmäkuopistaan ja niihin syttyi tuli, joka alkoi savuta. Hän nousi seisomaan.
Missä sinä olet pelehtinyt? Kerro heti paikalla!
Äidin ääni oli uhkaava. Se muuttui vinkuvaksi tuuleksi, joka yltyi pian myrskyksi. Minua pelotti. Mutta kun nousin ja ennen kuin ennätin poistua, ääni hiukan hiljeni ja muuttui valitukseksi.
Äiti katsoi minua ensin epäuskoisena, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat sulaa, niihin tuli valo. Hänen katseensa kirkastui. Suu napsahti auki, ja hän kohosi varpailleen. Katsoi ylöspäin aivan kuin olisi katon läpi nähnyt taivasta.
- Et usko millaisia taivaallisia unia olen nähnyt viime aikoina! Usein. Mutta nyt minä vasta sen tajuan. Sinä siunattu lapsi! En olisi millään uskonut, että se, mitä minulle paljastui unessa olisi totta! Itse Pyhä Henki on sen korvaani kuiskannut... Sanopa tapahtuiko se silloin kun olit pastorin apulaisena?
Äiti oli pois tolaltaan. Hän pyrskähti taas itkuun, mutta nyt se oli iloista itkua, riemukasta! Niin riemukasta, ettei hän kestänyt sitä. Hän kierähti pitkäkseen keittiön lattialle ja pyörähti muutaman kerran ympäri, ja hänen sormensa kuopivat kangaspuilla itse kutomastaan riepumatosta nukkaa, tunki sitä suuhunsa ja pärski.
Ymmärsin, että se oli jonkinlainen kohtaus. Polvistuin hänen viereensä.
En jaksanut nostaa äitiä. Avuttomana istuin lattialle hänen päänsä kohdalle ja silittelin hänen otsaansa.
"Tänään tässä maailmassa, kuohuvassa ahdistuksen viima käy. Epätoivon lippu liehuu,
viha kiehuu, eikä rauhan päivää näy..."
Äiti oli lakannut itkemästä. Vain satunnaisia kurnuttavia ääniä kuului hänen kurkustaan. Vähitellen hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän nukkui. Suljin varovasti oven.
Äidiltä oli jäänyt ruuanlaitto kesken. Minä hain komerosta leipää ja maitoa. Söimme isän kanssa hiljaisuuden vallitessa hyvällä ruokahalulla. Kuunneltiin samalla radiosta päivän uutiset. Ja sen jälkeen, kuinka sattuikaan, tuli Hallelujaa. Kun sitä kuunteli, tuli hyvä olo!
