Liisun blogi

Gillette ja Catherine

2012-01-19T00:23:00.008+02:00

Maailman naiset

Gillette ja Catherine? Voi arvata että jos ei ole lukenut Balzacin novellia Tuntematon mestariteos ihmettelee otsaketta. Eikä turhaan ihmettelekään, sillä vaikka olisi lukenut novellin, tuntuu oudolta että nuo naiset ovat saaneet novellissa molemmat oman luvun, jonka otsakkeena on heidän nimensä. Heidät on tavallaan nostettu kaiken yläpuolelle, vaikka itse novellisssa he esiintyvät melko vähän, toinen heistä pelkästään nimenä ja melkein koko novellin ajan peittojen alle piilotettuna.

Gillette, novellin ensimmäisen osan nimi, on ”kaunis ja suloinen kuin kevätpäivä”. Hän on novellissa esiintyvän aloittelevan taiteilijan, Poussinin rakastettu. Hänestä annetaan puhdasmielisen ja vilpittömän nuoren naisen kuva Balzakin kertomana.

Catherine Lescault, toisen osan otsake, on puolestaan kauneudestaan kuuluisa kurtisaani, jota novellissa esiintyvä vanha taiteilija, Frenhofer, yrittää herättää henkiin sillä Catherine on hänen rakastettunsa, La Belle Noiseus, kaunis kiusaaja.

Toisaalta, kannattaako ihmetellä? Ainahan naiset ovat tärkeitä. (!) Heitä ei korvaa mikään. Tämän Balzac oivalsi. Hän piti naisista, sen tiedämme. Hän rakasti naisia. Hänellä oli lukematon määrä ystävättäriä, jotka pitivät häntä jumalanaan, ainakin siinä vaiheessa kun hän oli saanut mainetta ja kunniaa. Rahaa? Sitä hän ei saanut eläessään kai milloinkaan tarpeeksi, joten ilmeisesti naiset pitivät hänestä aidosti. Ainakaan raha ei ollut houkuttimena.

Balzac oli Gilletten ja Catherinen luoja, synnyttäjä, heidän isänsä. Kyllä mieskin voi siis synnyttää, jos sattuu olemaan taiteilija. Balzac ei luonut näitä naisia omiin tarkoituksiinsa, hän loi heidät novelliaan varten, jossa heidän tehtävänsä oli puhaltaa novellissa esiintyviin miehiin elvyttävää ja innostavaa henkeä, jotta nämä puolestaan puhaltaisivat henkeä hänen novelliinsa, saisivat sen elämään, ettei siitä muodostuisi vain kuiva kokkare, jota kukaan ei viitsi lukea.

Balzac, vaikka kirjoittikin aluksi roskaromaaneja, halusi kehittää itseään kirjoittajana, ylittää itsensä ja, lahjakas kun oli, hänen kirjoistaan tuli lopulta taidetta ja ne lasketaan kuuluvaksi maailman taideaarteisiin kirjallisuuden joukossa.

Hyvin tämä puhallusoperaatio siis onnistui. Novellista tuli niin hyvä, että se elää vieläkin ja on olemassa. Sen lopullinen versio on vuodelta 1837. Novellin tapahtumat Balzac sijoitti vuoteen 1612. Se selviää heti alkulauseesta:

”Vuosi 1612 kääntyi kohti loppuaan, oli kylmä joulukuun aamu, ja surkuteltavan ohueen vaatekertaan pukeutunut nuorukainen käveli edestakaisin erään portin edessä, Rue de Grands-Augustins -kadun varrella Pariisissa.”

Tuo paleleva nuorukainen on aloitteleva taiteilija Poussin, joka vasta kaupunkiin saapuneena, mutta jo muusan, rakastajattaren, löytäneenä, halusi tavata kokeneemman taiteilijan, sellaisen, jota arvostettiin, päästäkseen ehkä lähemmäksi taiteen syntylähteitä, saadakseen vaikutteita tai ehkä luodakseen suhteita. Käytäntö, joka on kaikkialla nykyäänkin voimassa.

On tosin kahdenlaisia taiteilijoita, niitä, jotka tunkeutuvat alkuvaiheessaan röyhkeästi toisten tuttavuuteen, sellaisten, joiden katsovat olevan riittävän tärkeitä ja joista olisi heille hyötyä, ja sellaisia, jotka ovat arkoja ja hienotunteisia, eivätkä uskalla noin vain ottaa yhteyttä varttuneempiin tekijöihin peläten häiritsevänsä heidän työskentelyään.

Poussin kuului jälkimmäisiin, sillä novellissa kuvataan miten hän vihdoin sisälle uskaltautuessaan nousi hitaasti rappuja, pysähtyen jokaiselle portaalle kuin empien, uskaltaisiko vai ei käyttää kolkutinta ovessa.

On muuten hyvä, että Poussin oli mikä oli, ei kuitenkaan röyhkeä, sillä Balzac oli sitä mieltä - mikä tuntuu oikealta - että röyhkeistä ihmisistä harvoin tulee taiteilijoita, sillä taide, ollakseen hyvää, tarvitsee tekijältään nöyryyttä.

Oven takana oli novellissa esiintyvän kolmannen taiteilijan, neljäkymmentävuotiaan Porbusin, ateljee. Porbus oli jo kokenut maalari. Mestari, joka oli saanut mainetta erikoisesti hovimaalarina. Hän oli ollut kuningatteren suosiossa kunnes Rubens, jonka ”riemunkirjavat taulut, joita täyttävät flaamilaiset lihavuoret”, vei hänen paikkansa.

Nuorukaisella oli onnea sillä hän pääsi livahtamaan sisään samalla ovenavauksella kuin vanhus, joka määrätietoisin askelin oli ilmestynyt paikalle ja kolkuttanut kolme kopausta Porbusin oveen.

Kävi ilmi, että vanhemmat taiteilijat kunnioittivat toisiaan ja toistensa töitä. Porbus piti Frenhoferia nerona, mutta Frenhofer katsoi oikeudekseen Porbusin kuuluisimmaksi tullutta maalausta katsoessaan osoittaa sen hyvät ja myös huonot puolet. Seurasi vilkas keskustelu taiteesta. Frenhofer oli eniten äänessä ja toiset kunnioittaen kuuntelivat. Mutta kun nuorukainen uskalsi puuttua puheeseen ja puolusti Porbusin maalausta, sillä hän ihaili sitä mestariteoksena, hänet vasta huomattiin.

- Onko tuo pikku kukonpoika teidän seurassanne? Porbus kysyi vanhukselta.

Nolostuneena Poussin pyysi anteeksi, mutta Porbus ojensi hänelle paperiarkin, johon tämän piti liidulla näyttää taitonsa, ja hänet hyväksyttiin joukkoon.

Frenhofer antoi Poussinille oppitunnin miten maalaus saadaan eläväksi, ja toden totta, lisäiltyään Porbusin maalaukseen kiihkeän hurmion vallassa siveltimellä sinne tänne pieniä ripauksia väriläikkiä, ”sitä jotakin”, joka muutti hyvin tehdyn työn taiteeksi, oli kuin olikin selvä muutos havaittavissa, eikä kukaan voinut muuta kuin todeta, että maalaus oli nyt parempi, se oli herännyt eloon.

Novellin toisessa osassa - Catherine Lescault - mentiin joukolla Frenhoferin kotiin, jossa oli hänen työhuoneensa. Mukana oli myös Poussinen rakastajatar, Gillette.

Siellä tapahtumat saivat oudon käänteen. Frenhofer oli heidän saapuessaan syvän masennuksen vallassa. Silti hän jaksoi suunnitella kaukomatkaa, jonka aikana hän vertaisi maalaustaan kaikkiin kaunottariin, joita tapaisi matkalla. Hän oli varma, että hänen maalaamansa nainen, Catherine, olisi voittamaton kauneudessa ja elävyydessä kehen tahassa verrattuna. Mutta kun hän näki Gilletten, hän ilahtui ja innostui. Toiset kehottivat häntä vertaamaan Catherinea Gilletteen, se korvaisi matkan ja sen rasittavuuden. Gillette suostui hänen mallikseen pitkien puheiden jälkeen. Ja hän meni yhdessä Frenhoferin kanssa suljettuun huoneeseen silmät kyynelissä. Hän tunsi uhrautuvansa taiteelle ja pelkäsi sen takia menettävänsä Poussinin rakkauden.

Hetken kuluttua ovi avautui ja Frenhofer astui silmät kirkkaina esiin.

”Astukaa sisään, astukaa sisään”, sanoi vanhus heille onnesta säteillen. Työni on täydellinen ja nyt voin ylpeänä esittää sen teille...”

Porbus ja Poussin ryntäsivät katsomaan. Frenhofer esitteli heille maalaustaan haltioituneena sen kauneudesta ja elävyydestä. Hän esitteli sitä monisanaisesti ja täysin vakuuttuneena että oli saanut kuolleen elämään. Hän lopetti pitkän puheensa: ”Hänen ihonsa sykkii elämää. Hän nousee kohta, odottakaa!”

”Näettekö mitään? Kysyi Poussin Porbusilta.

”En, entä te?

”En mitään.”

- - -

Novelli loppuu. Sen viimeinen lause:

”Seuraavana aamuna, kun Porbus palasi levottomana Frenhoferin luo, hän sai kuulla, että tämä oli kuollut edellisenä yönä, poltettuaan sitä ennen kaikki maalauksensa.”

Jälkisanat:

Vaillinaiseksi tämä selostukseni tästä novellista väkisin jää. Olisi pitänyt kirjoittaa koko novelli saman tien. Suorat lainaukset olen merkinnyt kursiivilla.

En tiedä, miten paljon joku joka ei ole kiinnostunut taiteesta, saa irti tästä kertomuksesta. Taide näitä ihmisiä liikuttelevana ilmiönä on tässä koko ajan läsnä. Se on kuin elävä olento, kuin päähenkilö, joka antaa ja ottaa ja jonka ympärillä kaikki toiminta pyörii. Ilmapiiri voi tuntua oudolta ja vieraalta. Puhua nyt koko ajan taiteesta, se saattaa kyllästyttää. Lisäksi kieli ja tyyli ovat tietenkin vanhahtavia, onhan tämä kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella.

Itselleni tämä oli elämys. Taiteen piirissä enemmän tai vähemmän elämääni viettäneenä kaikki tässä novellissa on minulle tuttua ja kuin jo etukäteen koettua. Jokainen siveltimen veto, jokainen tuskastunut huokaisu, tai kasvoilta sädehtivä ilo ja hämmästyksen sekainen huudahdus: ”Minä mielestäni onnistuin!” on minulle tätä päivää ja sitä samaa tunnemyrskyä, mitä tässä novellissa kuuluu huudahteluina ja näkyy ilmeinä näiden kolmen taiteilijan kasvoilla.

Aleksis Salusjärvi, joka on ilmaissut lukeneensa myös Balzacin kirjoja, piti ehdottomasti parhaana hänen romaaniaan Kadonneet illuusiot. Siihen aion lähiaikoina tutustua. On jännittävää, jaksanko sen lukea. Nimi muistuttaa etäisesti Kadonnutta aikaa etsimässä. Se kuuluu kaikkine osineen lempilukemistooni. Sen kirjoittaja Marcel Proust on sanonut Balzacista:

”Balzacin voima ja salaisuus on eräänlainen elämää suurempi realismi. Sen vuoksi saamme hänen kirjoistaan samanlaista nautintoa kuin itse elämästä.”

Joka haluaa lukea paremman version tämän novellin sisällöstä ja käsittelystä voisi lainata kirjastosta Balzacin teoksen Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, jonka Virpi Hämeen-Anttila on suomentanut ja jonka esipuheessa hän käsittelee myös tätä niminovellia niin ansiokkaasti, että kateellisena sitä katselin. Kirjan kustantaja on Basambooks, painovuosi 2002.

Liisu

(Ote novellista s.48)

”Taiteen tarkoitus ei ole jäljentää luontoa vaan ilmaista sitä! Sinä et ole mikään alhainen kopioija, vaan runoilija!” huudahti vanhus kiihkeästi ja katkaisi Porbusin puheen käskevällä eleellä. ”Muutenhan voisi kuvanveistäjä ottaa kipsivaloksen elävästä naisesta ja säästää kaiken muun vaivan. Hah! Koetapas ottaa valos rakastajattaresi kädestä ja aseta se eteesi, ja siinä sinulla on pelkkä kauhistuttava ruumis, kuollut esine, joka ei muistuta vähääkään todellisuutta ...”

- - - - - - - - - - -

(Liisu vilkaisi olkansa yli virtuaalista kanssalukijaansa, joka oli ainoana ilmaissut kiinnostuksensa, kun hän sitä kysyi edellisen blogikirjoituksen päätteeksi. Tämä oli vetänyt päänsä pois ja kadonnut. No, ehkä voin kiittää häntä jommankumman kommenttipalstalla. Liisu käy aina silloin tällöin blogissa Isopeikon sanavarat lukemassa lyhytnovelleja. Toivottavasti peikko ei ihan kauheasti pitkästynyt ja katunut lukijaksi ilmoittautumistaan, Liisu ajatteli.)

Käväisy Balzacin maailmassa

2012-01-12T15:25:00.008+02:00

”Hei, haluaisitko käydä minun kanssa tervehtimässä Honeré de Balzacia?”

”Ai ketä? No ei kiinnosta. Vanha ukko, kuollut jo aikoja sitten.”

”Mutta kuule, katsos tätä! Usko tai älä, tämä on kiinnostava!”

Liisulla on kädessä Balzacin Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, melko uusi suomennos.

Hän heilauttaa sitä houkuttelevasti, ja häntä naurattaa.

”On siinä naisiakin”, hän sanoo. ”Balzac oli kiinnostunut naisista ja hänellä oli runsaasti naisystäviä, jotka ihailivat häntä ja joitten kanssa hän seurusteli. Naimisiin hän meni vasta vähän ennen kuolemaansa. Viisas mies. Ei sitoutunut turhan aikaisin. Säilytti vapautensa. Kuoli 1850, 51 vuotiaana.”

Ja totta vieköön, onhan siitä aikaa, kun tämä kirja näki ensimmäistä kertaa päivänvalon. Siinä on kolme novellia, joista ensimmäinen, niminovelli, julkaistiin pariisilaisessa aikakauslehdessä 1831. Balzac oli silloin 32 vuotias. Kaikki kolme liitettiin 1840 kokonaisuuteen La Comédie Humaine, josta oli tarkoitus tulla suurteos, mutta joka jäi sittemmin kesken.

Ja Liisu jatkaa ja kertoo, että hän ihastui teoksessa jo sen esipuheeseen, jonka on kirjoittanut kirjan suomentaja Virpi Hämeen-Anttila. Se on tavallista pitempi ja mielenkiintoinen ja siitä sai paljon tietoa, joka jäi mieleen. Siinä on myös eläviä yksityiskohtia, esimerkiksi että vaikka Honore-poika ei juuri menestynyt koulussa, hän haaveili jo lapsena loistavasta tulevaisuudesta. Ja että Honoréta oli loukannut syvästi kun hänen vanhempansa eivät tuntuneet olevan kovin kiinnostuneita hänestä. Hänet lähetettiin heti syntymän jälkeen imettäjän luo, jossa hän oli neljä vuotiaaksi, ja kahdeksan vuotiaana hänet toimitettiin kouluun, jossa ei juuri kukaan käynyt häntä edes katsomassa.

Näinkin laskelmoivia voivat vanhemmat olla. Toisaalta halutaan perheen kunnian vuoksi, että poika saa opetusta, ettei hänestä tulisi mikään hulttio, mutta toisaalta hänen pitää oppia itse toimimaan, tukeutumatta liiaksi vanhempiinsa, mikä periaatteessa on ihan hyvä asia. Mutta esipuheen mukaan syynä oli myös se, että vanhemmat, varsinkin äiti, olivat niin tarkkoja rahasta, ettei mitään ”turhia” menoja suvaittu.

Ehkä se oli Honorélle hyväksi. Hän sai myös siedätyshoitoa köyhyyttä vastaan. Vanhemmat lähettivät pojalleen niin niukasti rahaa, että hän ”palasi viidentoista iässä kotiin sairaana ja laihana kuin haudasta karannut”, esipuhe sanoo. Mutta mitä siitä seurasi? Honoré otti pian omillaan ollessaan vahingon takaisin. Se näkyy jo tästä kuvasta, ilmeestä ja käden elkeestä. Siinä hän nyt meille poseeraa. Näkee, että se on hänelle mieluista. Hän halusi näkyväksi hahmoksi.

Kuva on lainattu Wikipediasta. Siellä on myös paljon muuta tietoa hänestä. Kannattaa käydä katsomassa. Balzac näyttää iloiselta velikullalta. Ja sellainen hän kuuleman mukaan oli. Mutta myös yritteliäs. Opiskelujensa jälkeen hän parikymppisenä aloitti varsinaisen kirjailijauransa. Kirjoittamisen ohella hän teki paljon muuta. Perusti mm. kirjapainon, joka ei menestynyt, mutta ei hän vastoinkäymisistä lannistunut. Kirjapainon konkurssin jälkeen hänen otteensa kirjoittamiseen vain tiivistyi. Hän ”puski töitä kuin härkä (jopa 15 000 sanaa illassa)", kertoo esipuhe. Kai siinä yötä otettiin lisäksi. 15 tuntia päivässä, vahvistaa Wikipedia. Mutta koskaan hän ei rikastunut, ei. Hän vain esiintyi varakkaana. Hän kalusti asuntonsa ylellisesti ja kirjoitti valkoisessa munkinkaavussa, josta tuli hänen tavaramerkkinsä, sekin kerrotaan esipuheessa.
Minun ei tarvitse kuin sulkea silmät, Liisu sanoo, niin näen hänet pasteeraamassa Pariisin katuja hattu kallellaan, kädessä laajoja kaaria tekevä turkoosein koristettu kävelykeppi.

Toisin sanoen hän tuli hyvin toimeen elämällä yli varojensa. Aika rohkea, mutta vaarallinen esimerkki. Se oli ehkä seurauksena vanhempien rokottamisesta köyhyyttä vastaan. Ei kovin hyvä kasvatusmalli, vai mitä?

Balzacin tuotanto on laaja. Jos olet kuullut kirjoista Ukko Goriot, Saiturin tytär ja Bette-serkku, tiedät hänen tunnetuimmat teoksensa. Minulla on hyllyssä Pons-serkku, Liisu sanoo. Mutta tämän, Tuntemattoman mestariteoksen olen lainannut kirjastosta. Painos on kai loppuun myyty. Ehkä siitä tulee vielä uusi painos, toivotaan.

Täällä kirjan takakannessa sanotaan: ”Suomalaisella lukijakunnalla on nyt ensi kertaa tilaisuus tutustua kertomakirjallisuuden jättiläisen modernismia ennakoiviin avainnovelleihin.”

Niitä on, kuten sanottu, kolme kappaletta. Niistä ensimmäiseen, niminovelliin, voitais käydä yhdessä tutustumassa. Kiinnostaisiko se sinua?

Kirja: Honoré de Balzac Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, kustantaja Basam Books, painovuosi 2002.

Muuan rakastava mies

2011-12-16T17:36:00.015+02:00

Kuvassa uutta ja vanhaa ruohoa...

Kun Liisu lukee kirjaa on oltava hiljaa. Ssch...!

Hän vaatii täyttä rauhaa, ja koska sitä on vaikea saavuttaa, hän istuu perimmäisen huoneen perimmäisessä nurkassa mummolta perimässään nahkanojatuolissa päässään metsurin korvasuojukset. Pelottava näky. Näyttää raatokärpäseltä. Korvasuojusten molemmin puolin päätä myötäilevät, mulkoilevat verkkosilmät. Törröttävät metallipiikit tuntosarvina. Mutta niiden alla on hiljaista.

Tällä kertaa Liisun kädessä on teos, jonka kannen kuvassa on kaistale synkkää maisemaa.

Mustien puiden takana välkkyy leimahtelevaa valoa. Kuvan yläpuolella nimi: Martin Walser.

Kuvan alapuolella lepää antikvalla Muuan rakastava mies.

Valo on läikikkäinen, se taistelee pimeyttä vastaan.

Valo on rakkaus, joka yrittää pitää puoliaan intohimon aiheuttaman häiriötilan ja ilkeitten juorujen välisessä maastossa.

Maasto liikkuu Marienbadin ja Weimarin välillä Böömissä, se selviää jo takakannesta ennen lukemisen alkamista.

Kirjan keskushenkilö, Johann Wolfgang von Goethe (tietoa hänestä tässä), kirjoittaa sivulla 234:

”Nyt ollaan näin pitkällä. Miten kauan oletkaan kärsinyt kaikenlaista, ollut kärsivinäsi - - sinulle on aina joku jumala sanomassa, miten tai mistä kärsit, tämä on elegiaa, heitä se tuleen, kulttuuripetosta, taitavaa väärennöstä, nyt ollaan näin pitkällä...”

Rakas Goethemme, mies, joka kirjallaan Nuoren Wertherin kärsimykset, sekä monilla muilla uljailla proosateoksillaan ja runoillaan on noussut maailman tietoisuuteen. Mutta nyt hän on suuressa hädässä. Hän on ahdistunut ja epätoivoinen. Hänen kätensä on alkanut vapista, ja hänen suora ryhtinsä on lupsahtanut, vaikka hän yrittää pitää käsivartensa selän takana, toisen käden pidellessä toista ranteesta, tarkoituksella että hän näyttäisi yksinkin ollessan suoraselkäiseltä mieheltä. Hän kulkee pylväin koristetussa asunnossaan, jossa huoneet ovat eri värisiä, edestakaisin, edesatakaisin, ihmeen rivakasti hän kulkee ottaen huomioon, että juuri tällä hetkellä tunteet ravisuttavat häntä. Hän on saanut kirjeen rakkauden kohteeltaan.

Nuorena kauniisti aaltoilevat huulensa hän on nyt puristanut lujasti yhteen. Tiukasti, ettei itku pääsisi purkautumaan, se olisi lopuntonta.

Mikä hänellä on hätänä?

Goethe on rakastunut. Hän on murheen murtama. Jo kauan hän on ollut hulluutta lähentelevässä mielentilassa, itseltään ulottumattomissa, uhmaavana, rakastavana, vuoroin iloisena, vuoroin masentuneena, mustasukkaisena, jälleen toivekkaana. Täysin itseltään hukassa.

Vain kerran hän on luvan saaneena vaellellut metsäisellä rinteellä neljä tuntia rakkautensa kohteen kanssa. Ilman silmällä pitoa. Kahdestaan. He ovat kiivenneet vuoren rinnettä korkealle, kaupungin yläpuolelle, sinutelleet, pitäneet toisiaan kädestä, vaihtaneet suukkoja. Maa ja taivas avoinna. Neljä tuntia. Se oli raja.

Ja mikä häpeä, mikä kipu ja lamaannus oli sattunut paluumatkalla. Goethe, rakkaamme, jota suuresti ihailemme, oli kompastunut – mikä lie risu ollut – ja kaatunut mahalleen, iskenyt päänsä sillä seurauksella, että nenästä ja ohimosta virtasi verta.

”Maaemo suuteli minua”, oli hänen myöhempi selityksensä.

Linkaten, rakkaansa tukemana, hän pääsi takaisin lähtöpaikkaan, jossa naamiaisjuhlat, joissa he olivat olleet mukana, Goethe Wertheriksi ja nainen, hänen rakkautensa kohde, Lotteksi pukeutuneena.

Tässä vaiheessa on syytä paljastaa, miksi Goethe ei voinut olla ”Nuori Werther”, hän on ”Vanha Werther". Hän on 73 vuotias. Pian 74.

Ulrike, naamiaisissa Lotte, ihastuttava nuori nainen on 19 vuotias. Hän liihottelee valkoisessa asussaan kevyesti kuin perhonen, nostelee notkeita käsivarsiaan tanssin temmellyksessä ja yhdistää ne Goethen käsivarsiin päiden yläpuolella. Miten hän herättääkään huomiota yksinkertaisessa asussaan, kasteenraikkaana, kaikkien muiden kalliisti pynttäytyneiden ylhäisönaisten ja herrojen joukossa.

Rouva Amalie von Lewetzov, hänen äitinsä, mama, on syystä ylpeä tyttärestään. Ja ylpeä siitä, että niin kuuluisa mies, kuin Goethe, on kiinnostunut Ulrikesta, joka oli järkevä ja käytännöllinen. Mutta kaikella on rajansa.

Rajan toisella puolen Goethe purkaa kaipaustaan, kädet selän takana, itku tiukkaan yhteen puristettujen huulien takana. Hän etsii itseään, muistaa, että ainoa mikä auttaa on runoilu. Siihen saa purkaa niin ilonsa kuin surunsa, tuskankin. Elegia! hän huudahtaa. Ottaa kynän, ja runo odottaa jo sydämen eteisessä, josta verenkierron mukana, pienenä tärinänä sormenpäissä, se alkaa tulla. Ja sitä tulee virtanaan, kaksikymmentäkolme säkeistöä on nyt valmiina.

Niistä viides kuuluu näin:

”Sydän sykkyrällä lojuu yksinään,

Kuin ei olis koskaan sykkinyt toiselle,

Ei onnen hetkiä ois nähnytkään,

Ollut parina tähdelle toiselle;

Alakulo, itsesyytös, katumus:

Sitä johtuu sen polte, turtumus.”

Ja kolmanneksi viimeinen:

”Ei ajatus: miten kaipuun ymmärtää?

Kun kuvat tuhannesti silmiin toistaa,

Yhden valoon ottaa, toisen hämärtää,

Kun yksi haihtuu, toinen kovin loistaa;

Vuoksen, luoteen muutokseen alituiseen,

Miten tyyntyisi menoon omituiseen?”

Ja jossain siellä keskellä:

”On kuin sanansa kuulisin: Vain tovin

Elämä meille iloa tarjoaa,

Eilinen ei meitä auta kovin,

Salaisuus huomista tarkoin varjoaa;

Ja vaikka kavahdin tulevaa iltaa,

Päivänlasku rakensi ilon siltaa.”

Mikä on murtanut ilon? No, ilkeät puheet ja juorut, musertavat moitteet ja syytökset, ne kiertävät kehää ulkopuolella. Ne tulevat hänen korviinsa, täyttävät pään, synnyttävät toiveikkuuden sijaan häpeän. Goethe, salaneuvos, ennen niin kunnioitettu, monilahjakas mies, häpeää. Hän häpeää itseään ja tuomitsijoitaan. Pahin niistä on hänen ainoan, elossa olevan poikansa Augustin vaimo, Ottelia, jonka kanssa hän on aiemmin leikkinyt 'miestä ja vaimoa', poikansa tieten. Huhut kuullessaan tämä aviossa oleva nainen on mennyt vuoteeseen, eikä suostu sieltä nousemaan, ei ennen kuin Goethe menee häntä tapaamaan.

Kirjeessään Ulrikelle Goethe kertoo: ”Kammottavan näköisenä nainen makasi siellä katse kohti kattoa, aina jännitykselle valmiit kasvot raateluvalmiina...” ja hän kertoo kuinka pojan vaimo nimitteli Ulriken perhettä ”kunniaa havittelevaksi joukkioksi” ja itse Ulrikea ”koko Euroopan tuntemaksi huoraksi”.

Hän kirjoittaa jatkuvasti kirjeitä Ulrikelle, joka on koko ajan hänen ajatuksissaan. Ja kirjeittensä välityksellä hän tuntee olevansa Ulriken lähellä, tietämättä, menevätkö kirjeet perille. Näihin kirjeisiin hän upottaa tunteensa.

***

Nyt on niin, että Liisun on palautettava Muuan rakastava mies takaisin kirjastoon. Sitä ei voi uusia, joku on varannut sen.

Goethe jää kirjoittamaan uutta kirjettä Ulrikelle. Se on päivätty Weimarissa joulukuun 18 pv. 1823.

Liisu on sivulla 256. Kirjassa on sivuja 303. Liisu lupaa lukea kirjan loppuun pikaluvulla. Ja että hän kertoo, mitä lopussa tapahtuu. Tai ei. Ehkä se vie jännityksen. Joku saattaa ajatella, että hankkii kirjan käsiinsä ja haluaa itse lukea sen loppuun.

Liisulla on nyt kiire. Hän panee kenkiä jalkaan. On jo myöhä ilta. Ulkona sataa vettä. Kirjasto on jo suljettu, mutta siellä on seinässä luukku, josta voi pudottaa lainaamiaan kirjoja.

Onneksi ennätin eteisessä ahmaista loput sivut, Liisu ajattelee. Voin kertoa , mitä lopussa tapahtuu, jos joku sattuu kysymään. Palautettuaan kirjan hän menee nukkumaan.

Aamulla hän muistaa tähän kirjoittamaansa lisätä, että kirjan on kääntänyt Otto Lappalainen. Hänelle kiitos ja kunnia. Kaikki suomalaiset eivät osaa saksankieltä. Ich muss sagen, dass dieses Buch sehr gut ist. (Kuinkahan monta virhettä tuossakin lauseessa.)

Onneksi hänellä on Goethen runot saksaksi. Liisu etsii hyllystä paksun teoksen. Valitsee sieltä ensimmäisen runon, joka tulee esiin, kun hän avaa kirjan summassa. Haluan antaa Goethelle itselleen sananvuoron. Ehkä hän haluaa ihan oikeasti sanoa sinulle ja minulle jotain omalla äidinkielellään, Liisu ajattelee.

Tämä avautui. Siispä ensimmäinen runo, s. 300 , kirjasta Gedichte, Johann Wolfgang Goethe

(joka on runoilija, kirjailija, lakimies, lopulta salaneuvos):

"Du blendest mich mit Himmelsklarheit,

Es sei nun Täuschung oder Warheit,

Genug, ich bewundre dich vor allen.

Um ihre Pflicht nicht zu versäumen,

Um einem Deutschen zu gefallen.

Spricht ein Huri in Knittelreimen."

(Vielen Dank, Herr Goethe! ruft Liisu.)

Martin Walser: Muuan rakastava mies, suom. Otto Lappalainen

Alkuperäinen teos EIN LIEBENDER MANN painettu 2008,

ilmestynyt suomeksi 2011 Lurra edition (teos on fiktio)

ITSEKSEEN MUUTTUVA

2011-12-07T19:36:00.033+02:00

Otsake, itsekseen muuttuva, on Kristian Blombergin uuden runokirjan nimi. Se voisi olla myös tuon yläpuolella olevan maalauksen nimi.

Blombergin teos on ladattavissa netistä Poesia sivustolta täältä: (siis tuosta 'täältä' sanasta)!

Olin kuullut Luutii-blogissa puhuttavan kokeellisesta nykyrunoudesta.

Kokeellisesta? mietin, mitä ihmettä siinä kokeillaan, lukijan kärsivällisyyttä? kestokykyä? vai ilmaisun rajoja?

Joka tapauksessa pelkästä uteliaisuudesta halusin tutustua tähän (minulle) uuteen ilmiöön.

”Luutiilaiset” ovat ystävällistä väkeä, olen huomannut. Nytkin sieltä sateli neuvoja, missä tähän ihmeelliseen runouden lajiin voi tutustua. Tarjottiin Parnassoa nuorempia kirjallisuuslehtiä, useita, joita en ole seurannut, vaikka nimeltä jotkut tunnenkin. Mieleen jäi neuvo: ”Jos rohkeus riittää, lue Kerberosta!” Pelkkä nimi aiheuttaa jo vavistusta.

Nopeimman neuvon antoi kuitenkin (jo Parnassosta tuttu) Maaria Pääjärvi, ihme nainen. Häneltä sain kuulla Poesiasta, jossa voi mm. ladata koneelleen uusia teoksia.

Käyn ainakin katsomassa, ajattelin ja nipsautin sinne itseni.

Hämmästyin runoilijoiden määrää mikä siellä oli vastassa. Kaikilla oma kirja kainalossa. Niitä sai ostaa tai ladata koneelleen ilmaiseksi.

Ilmaiseksi? Se teki vaikutuksen. Nykyään ei saa ilmaiseksi käydä edes kakalla (ant. ilm.) aseman odotushuoneessa, ja nyt oli tarjolla hengen tuotteita, joita jotkut ovat onkineet syvältä mielestään, valinneet melko varmasti parasta, mitä sieltä on irronnut. Ja niitä saa ladata tuosta vaan. Jaloa!

Oooh! Latasin heti neljä teosta, ja silmä hiveli jo jäljelle jääneitä, vaikka totta puhuen olin siinä vaiheessa jonkin verran epävarma, entä jos sieltä nousee jotain sellaista, jota en tajua, ja -

kun aloin lukea ensimmäistä, joka oli Kristian Blombergin itsekseen muuttuva, minua

uhuuu, vähän pelotti

mutta ennen kuin huomasinkaan olin jo matkalla kirjan maailmaan, ja vastaan tuli jatkuvasti uusia yllätyksiä, oli tyhjiä, puhtaita sivuja, ilmaa, yksinäisiä sanoja, sanaryhmiä, lauseiden muodostamia vakavia puheita, yhdyskuntia, laajoja ilmanhengityspaikkoja, tiivistymiä, itseensä umpeutuneita sanoja, ajatelmia, runollisia, avoimia ajatusrykelmiä, tilaa, asiaa, todellisuutta, mielikuvien iloista leikkiä, temmellystä, mietteitä, lepopaikkoja, tunnetta, tietoutta, oli päälauseita, alaviitteitä, aloitettuja, kesken jäänei.. sanoja, oli kauniita, huikean hellyttäviä sanaryöppyjä, kuin runollisia kukkakumpareita, joilla katse lepäsi ja mieli nautti; taas sanajonoja, lepoa, pysähdyspaikkoja, geometrisiä kuvioita, runoa ja asiaa, runoa ja asiaa, istuin kuin junassa ja katselin sen ikkunasta ohi vilahtavia, mieleen jääviä maisemia.

Hyvähän siinä oli istua, ja lukea koko kirja yhdellä sykäyksellä alusta loppuun. Kaikki sujui ihmeteltävän helposti, vaikka loppuun päästyäni vasta huomasin, miten voimakkaasti se kaikki oli vaikuttanut. Olin pitkään kuin transsitilassa.

Vaikeaa lukeminen ei ollut senkään takia, kun teksti juoksi notkeasti pdf-muodossa kuin rullalta purkautuva mattokäärö, sitä mukaan kun ennätin lukea.

Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan ihmetteleväni, miten tiiviiksi ja yhtenäiseksi teokseksi kaikki sivut ja tekstit paikoin hyvinkin runsaista ilmanotto- ja hengityspaikostaan huolimatta olivat aivoissa lukemisen aikana muotoutuneet.

Sisältö jäi myös soimaan mieleen, ja vieläkin, noin päivä tuon ensimmäisen lukemisen jälkeen huomaan sen vaikuttavan myönteisesti. On monta asiaa, jotka tekevät teoksesta mielenkiintoisen, ja saa minut palaamaan varmasti monta kertaa sen pariin. Ehkä jopa ostan sen. Siitä pidin erikoisesti, kun siellä käveli vastaan tuttuja, eläviä kuolleita.

Tuossa vilahti Lennart Nillson kameransa kanssa (elää vielä, tietääkseni), tuossa Goya kauhistuksesta kasvonsa peittäneenä, pää pöytää vasten; Maupassant, Müsili, Mallarmé, ja kas, tuossa menee Éluard, jonka kanssa seurustelin viime talvena.

Mutta yhtä kaipasin. Ja jo hän varjona vilahti kadonnutta aikaa etsimässä. Prosaisti

Marcel Proust, rakkaimpani.10xteos olemme tapailleet. Hassua. Mutta:

”Romaanin kertojaan voi rakastua", ilmoittaa nyt itsekseen muuttuva. Totta! Olen sen kokenut. Jotkut näistä ”rakkauksista” ovat päässeet kulkemaan mukana missä kuljenkin, sekä ajatuksissa, että repussa, jossa 'omnia mea mecum porto'.

Tästä Kristian Blombergin teoksesta haluan vielä lopuksi sanoa, että se on monipuolinen ja voimakas teos.

Olen niin varma mielipiteestäni, että jos joku muuta väittää, voisin haastaa hänet kaksintaisteluun!

(Mutta se taitaa olla lailla kielletty. On siis vain tyydyttävä sietämään muunkinlaisia mielipiteitä.)

Ladatkaa ja lukekaa!

Ja ihan lopuksi: Täysi kiitos ja kumarrus sekä Luutiin päin, että koko Poesia-porukalle! Olisi varmaan jäänyt itsekseen muuttuvakin lukematta ilman teitä. En olisi ehkä saanut tietoa koko teoksesta.

Yksi ote vielä houkutteeksi. Sivu 7. (pyhä luku, kirjassa on 77 sivua)

Aika ennen tallentamiseen soveltuvaa teknologiaa:

sumuun vajoava metsä; sumusta tihentyvä jokivarsi; emergenssi; hyönteiset huojuvat auringonlaskun kultaisissa hiuksissa; sirisevät; siitepöly kelluu oikealta vasemmalle samassa toonissa kultainen keltainen kaltainen hyönteisiä Rakennuksia jäi keskeneräisiksi, mutta niissä saattoi asua - ”Nyk Ennen tallentamiseen soveltuvaa teknologiaa äänen kuuleminen mer- kitsi välitöntä läsnäoloa, poikkeustapauksissa harhaa tai uskonnollista kokemusta.1 -------------------------------- vrt. ”Mistä ääni meissä tulee?”

Liisun loistava idea!

2011-11-27T17:01:00.003+02:00

Ikaros matkalla valoon, vähän ennen tuhotumistaan...

... on kuin Liisu, jolla on ongelmia nettiavaruudessa. Pysähdy, Liisu ja pysyttele omassa kolossasi!
Niin tekevät muutkin bloggaajat. Useimmat heistä. Ei heillä ole aikaa kyläilyyn ja turhaan puheen pulputtamiseen. Niin mukavaa kuin se olisikin. Ota heistä esimerkkiä. Muuten olet tuhon tiellä. Kuuntele ja rauhoitu.

LOISTAVA IDEA! Ota huutomerkki pois niin loisto sammuu. Mitä jää jäljelle jos into puuttuu?

Tapahtuman taustaa:

Epäilen, että Liisulla on riippuvuusongelma, addiktio.

Kaiken vapaa-aikansa hän viettää tietokoneella, mieluummin netissä. ”Minun on päästävä nettiin”, hän sanoo. ”Mieluummin istuisin siellä koko päivän. Haluan eroon tästä maailmasta, joka on velvollisuuksia täynnä! En kestä tätä tehtävien vyöryä, joka sitoo minun aikani, tukahduttaa aivoja, kuristaa kurkkua ja vie hermot!” hän huutaa, ja jatkaa vielä kovemmalla äänellä: ”Minä haluan omaa aikaa, kuuletteko, enemmän omaa aikaa!”

Kukaan ei kuule. Kaikki ovat omissa töissään, ketään ei ole huoneessa. Sen Liisu tietää, ja hän huutaakin vain saadakseen adrenaalia vereen. Ei kukaan estä häntä menemästä nettiin, silloin kun hän on kotona ja haluaa mennä. Se on hän itse, hänen sosiaalinen omatuntonsa, joka asettaa esteitä.

Paras hetki päivästä hänellä on, kun hän vihdoin, illalla tai öisin, nousee kuin torpedo ylöspäin kohti valoa hehkuvaa blogitaivasta ja tekee siellä koukkauksia läheisiin tai kauempana sijaiseviin tutuiksi tulleisiin tai umpivieraisiin blogimaailmoihin.

Mitä Liisu blogeissa tekee? Entä idea, joka mainitaan blogiotsakkeessa?

Tekee? No, ei kai paljon mitään. Tai kumminkin. Kyllä hän katselee ympärilleen, ihailee ja tekee huomioita. Hän aistii hengen, joka blogissa vallitsee, nuuhkii, silmäilee ja kuuntelee, mitä blogilla on sanottavaa. Ja kun hän on kylliksi imenyt ilmapiiriä, ehkä jättänyt kommentin, jolla hän todistaa pistäytyneensä paikalla, hän poistuu ja kiirehtii uuteen blogiin. Ja taas uuteen. Hän kuvittelee, että mitä useampi blogi kerralla, sitä enemmän se tuo iloa itselle ja toisille.
Näin olen asian tulkinnut.

Ideasta hän sanoo: ”Siinäpä se. Minulla ei ole oikeastaan mitään ideaa. Pitäisi kai tehdä välillä omaakin blogia. Onhan se oltava, kiintopiste, jossa voi välillä levähtää poistumatta blogimaailmasta. Mutta minulla on ongelma. Paha onkin. Suoraan sanoen en tahdo millään keksiä, mitä sinne kirjoittaisin ja mistä. Eikä tyhjää blogia voi pitää. Vai voiko?” Hän näyttää surkealta ja miettii...

Liisu keksii idean! Onko se loistava? Epäilyä.

Liisun ääni kirkastuu. ”Entäpä jos kertoisin matkoistani. Olisiko siinä mitään järkeä? Mitä jos pitäisin eräänlaista matkakirjaa paikoista, jossa olen vieraillut. Hei! Eikö se olekin jo idea? Oikeastaan, minusta tuntuu, että se on hyvä idea, ellei suorastaan loistava!!!

Ei. Ei se auta. Vaikka olisi kokonainen rivi huutomerkkejä, mitä se auttaisi?

Tiedotus:

Liisu lopettaa loistavan ideansa toteuttamisen. Se sammui.

Se sammui kuin tähti, tai kynttilä, tai puoleksi palanut tulitikku. Loisti hetken ja sammahti.
Voi Liisu parkaa. Kun nyt katsoo häntä sivusta, hän näyttää sammahtaneelta itsekin. Ihan käy sääliksi. Pitäisiköhän häntä yrittää edes jotenkin innostaa? Mutta mitä tähän hätään voisi keksiä. Ei mitään.

Syystunnelmia/muuan blogivierailu

2011-11-19T21:12:00.033+02:00

Kuva, joka on tuossa yläpuolella, on moniselitteinen. Ajattelen sen esittävän luonnon voimia: Siinä syksy juoksee pakoon talvea, joka on nyt juuri uhkaavasti lähestymässä pakkasineen ja kaiken peittävine lumimassoineen.

Eilen oli maa ensimmäistä kertaa yön jäljiltä valkoisten lumihileiden peittämä. Ne sulivat pois, ja syksy sai hengähdysaikaa.
Tänään, tällä hetkellä, paistaa aurinko.

Mitä päivä tuo tullessaan. En tiedä. Ehkä vierailen taas toisten blogeissa. Tutuksi tulleissa tai umpivieraissa. Tarvitsen virikkeitä. Niitä saa paitsi elämästä ympärillä, myös käymällä mieluisilla retkillä nettiavaruudessa, josta voi löytää vaikka kultakaivoksen. Ainakin se virkistää mieltä.

Lähden nyt lentoon. Palaan. Toivottavasti jo tänään. Kerron, mitä mielenkiintoista olen löytänyt, sellaista, joka synnyttää telakoitumistarpeen, sellaista, josta saan aiheen tähän omaan blogiini, joka kituliaasti kitkuttelee. Matkalla voin - jos aika sallii - jättää puumerkkini niihin välilaskupaikkoihin, joissa saatan myös käväistä välilaskuja tekemässä.

--------

Nyt kun palasin, kello on 2.48, siis yöllä. Nyt on siis jo huominen, vaikka tänä aamuna matka alkoi. Tein viikolla tekemättä jääneitä töitä. Niitä, jotka olivat ruuhkautuneet. Ja oli muutakin: kanssakäymistä elämän realiteettien välissä. Ne hidastivat omia lentoja.

Aurinko kyllästyi joskus puolen päivän jälkeen ja katosi taivaalta. Tuuli lisäsi koleutta. Vene oli saatava talviteloille ja piha muutenkin tyhjäksi odottamaan lumentuloa. Kun kaikki oli tehty ilmestyi pihalle väkeä, tuli vieraita. Piti seurustella ja laittaa ruokaa ja suodattaa kahvia ja kun se kaikki oli ohi, oli ulkona jo pimeä. Telkassa meni urheiluruutu, jota en koskaan viitsi katsella, nukahdin ja kun heräsin, oli ihan hiljaista. Menin nettiin ja aloin kierrellä blogeissa. Kattoikkunahuoneesta alkoi kantautua villejä sointuja, uusi kappale? Kallistin korvaa ja kuuntelin. Suljin oven. Ääni vaimeni. Jatkoin matkaa nettiavaruudessa. Etsin samaa tunnelmaa kuin kuvassa tuossa yläpuolella. Ja sitä löytyi.

Vastaan tuli sana Baudelaire. Olin perillä. Vain kerran aikaisemmin olin käynyt samassa paikassa, lukenut saman postauksen ja saanut tietoja runoilijasta, josta pidän, mutta jota en ole suinkaan aina oikein ymmärtänyt.

Blogin kuvassa istui kirjaa lukeva mies. Ruutupaita, tummat lasit silmillä. Kauempana istui nainen, selin, hartiat paljaina. Ehkä hänkin luki. Taustalla näkyi kerrostalo, jossa hiljaiset ikkunat. Kauempana alhaalla kiipeili loivaa rinnettä taloja, näytti, että siellä oli kaupunki, joka lepäsi ohuen, utuisen peiton alla. Lähellä, vuoren rinteellä oli pystyssä sypressejä ja pinjoja.

Paikka tuntui tutulta. Olisiko kuva Roomasta tai Ateenasta. En osannut sijoittaa sitä varmuudella mihinkään muistin varassa kiikkuviin paikkoihin, se olisi voinut olla vaikka Fitzi-saarilta.

Tiesin, mies oli penjami, blogi oli JÄLJEN ÄÄNI /kun kirja paljastaa lukijansa

… kirja paljastaa lukijansa? Totta. Niin kirjat tekevät. Kun näet jonkun kädessä kirjan, koeta kurkistella mikä sen nimi on. Jos saat sen selville, tiedät aika paljon lukijasta ja hänen ajatusmaailmastaan; mieltymyksistään ja kiinnostuksen kohteistaan.

Mitä penjami lukee, ei näy kirjankannestasta, mutta tekstistä sen voi nähdä. Hän lukee Charles Baudelairen runoja. Hän lukee niitä erilaisina käännöksinä. On hämmästyttävää huomata, miten kaukana toisistaan nämä samasta runosta tehdyt suomennokset ovat. Niitä ei edes samaksi tunnistaisi, jos ei tietäisi. Mutta penjami sen kertoo. Siitä kiitos penjamille!

En tiedä, mitä penjami ajattelee, mutta lainaan hänen kirjoituksestaan yhden käännöksen, josta hän pitää, ja minäkin pidän siitä. Baudelairen runot eivät ole mitenkään helppoja tulkittaviksi. Mutta tästä runosta koen samoja väristyksiä kuin ehkä monet muutkin lukijat ajatellessaan sanaa syksy.

Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn,
lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää!
Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn,
puut kiviä vasten kolkosti jysähtää.

Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa,
vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön.
Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa
kuin aurinko vankilassa napamaan yön.

Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa!
Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.
Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa
väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu.

Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä
kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo ..
Ketä varten? Ol´eilen kesä – syys päivänä tänä!
Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo.

– Syyslaulu (suom. Kaarlo Sarkia)

Sille, joka haluaa tutustua Penjamin blogiin ja runojen käännöksiin, jos ei ole jo tutustunut, laitan tähän linkin. Toivottavasti se onnistuu. Kas tässä jäljen ääni Himmeänä, mutta toimii!

Kalevi...

2011-11-11T22:32:00.041+02:00

... Kalevi, ethän pahastu, että ilman lupakirjaa lensin tänään, 11.11.-11. sinun blogiisi. Olet merkinnyt itsesi lukijakseni (mitä se sitten tarkoittaakin), mutta huomasin, etten minä ole tainnut kertaakaan käydä katsomassa sinun sivustoasi. Nyt korjaan sen puutteen...

Tuossa oli alku, joka jäi toteuttamatta, Mutta pari päivää sitten kävin tosiaan tutkimassa A-KH kirjaimilla otsikoitua blogia, jonka asukkaaksi paljastui Kalevi. Siitä tämän bloggauksen nimi.

Kuva tuossa ohessa voisi tarkoittaa valon ja pimeän taistelua; päivä seisoo yö allaan. Mutta se voi tarkoittaa myös sitä mielen myllerrystä, johon ajatukseni välillä, pimeältä pohjalta ponnistellessaan, takertuvat.

Tavallaan A-KH blogissa sivutaan myös valoa ja pimeyttä. Ne siten nähtyinä kuin itse kukin sen mielessään ajattelee.

Asiallista tekstiä Kalevi kirjoittelee. Lueskelin hänen viimeaikaisia bloggauksiaan, kunnes törmäsin juttuun Käärme petti. Se pysäytti. Käärme puraisi.

Linkki tapahtumapaikalle: täällä se tapahtui Voi vain arvailla, kuinka paljon aikaa ja hermoja minulta, PC:n käyttäjältä, ja siitä (viruksiin ja hitauteen kyllästyneenä) Maciin siirtyneeltä, kului, ennen kuin sain tuon linkin toimimaan. Mutta lopulta se onnistui.
Kannattaa siis nyt käydä paikan päällä - jos ei ole jo käynyt. Siellä voi nähdä vielä sen käärmeenkin!

Ilmeisesti se ei ollut myrkkykäärme, koskapa olo ei huonontunut, päinvastoin pikemminkin parani.
Jotain outoa siitä puremasta kuitenkin seurasi. Ajatukset alkoivat lennellä taas laidasta laitaan. (Sen huomasin kirjoittamastani kommentista, joka on, lievästi sanoen, sekava. (Sekava on tämä juttukin, vaikka yritin sitä tässä samalla korjailla).

"Uskonto tulee olemaan ihmiskunnan ikuisuusasia..." alkoi Kalevin blogipostaus. Hän oli nähnyt paljon vaivaa ja kerännyt tunnettujen henkilöiden mielipiteitä ja ajatuksia siitä, miten uskonto vaikuttaa ihmiseen. Samalla kun epäilin näiden henkilöiden ajatusten samansuuntaisuutta, olin, ja olen vieläkin, heidän kanssaan samaa mieltä. Ei tarvinut ponnistella. Järki sanoi heti, että ne sisältävät totuuksia, joihin olin itsekin uskontoja pohtiessani usein päätynyt.

Siis petetäänkö meitä uskonnosta saarnatessa? Vedetäänkö nenästä? Peloitellaanko? Miksi jotkut ihmiset saavat herätyksen, jotkut eivät saa, vaikka haluaisivat? Miksi uskoon tuleminen (josta kuulee erilaisia kuvauksia) saattaa vaikuttaa samoin kuin äkillinen rakastuminen, tai jotain muuta, lähes mielisairauteen verrattavaa käyttäytymistä, joka mitätöi joskus kaiken entisen. Usein tilanne kuitenkin pikku hiljaa rauhoittuu. Mutta tiukasti näyttää olevan tarve sopeutua uuden elämän vaatimiin rajoihin, vaikka ne olisivat kaventuneita ja pähkähulluja. Esimerkiksi käsitykset synnistä muuttuvat. Jopa ikkunalla varustetun pesukoneen hankkiminen, puhumattakaan television katselemisesta, ovat syntiä jossain uskonnossa. Jossain toisessa on verensiirto kiellettyä. Jossain ehkäisy on syntiä jne.

Kun olen itseäni viisaammilta kysellyt, miten uskontoon voi uskoa ja miten siihen olisi suhtauduttava, vastaus on aina ollut: "Etkö sinä usko, että uskonto on aina uskon asia!"
Kyllä minä uskon. En minä usko. Kumpaakin. Ristiriitaista.

Mistä kaikki on saanut alkunsa? Mikä on Jumalan osuus ihmisen elämässä? Onko Jumala pelättävä vai rakastava olio? Miksi hän kristinuskossa on jakautunut kolmeksi? Miksi Jumalaa pitää rukoilla? jne. Mitä on synti? Miksi uskontoja on monta? Miksi uskonto jakautuu usein lahkoihin, jotka riitelevät keskenään? Onko Raamattu aina oikeassa? Jos on, miksi siitä löytyy vastauksia jokaiselle uskovaiselle, kuului hän mihin kirkkokuntaan tai lahkoon tahansa, ja on olevinaan ainoa, joka on oikeassa?

Olin hautajaisissa, jossa pappi puhui. Hän sanoi: "Jeesus on portti. Joka uskoo Jeesukseen, hän pelastuu. Joka ei usko, joutuu kadotukseen. Luulisin, että tällä puheellaan hän tuomitsi monen läsnäolevan, surevan ihmisen, ehkä vainajankin, iankaikkiseen kadotukseen. Olihan lohdullista!

Luulen, uskon, että jokainen ihminen uskoo johonkin. Mutta mihin, ja mitä.

Lisäksi luulen, uskon, että kukaan ihminen ei tiedä, mikä on perimmäinen totuus uskosta ja uskomisesta. Tai maailman synnystä. Tai mistään muustakaan asiasta.

Vai tietääkö joku?

Kalevi kertoo reilusti oman tilanteensa ja perustelee sen hyvin.

Mutta mitähän varten minusta tuntuu nololta tunnustaa, että minullakin, epäilijällä, on Jumala, joka asuu minussa ja samalla kaikkialla muualla. Ja että minä välillä epäilen sitä, sillä se on aika omituinen. Yleensä meillä on kuitenkin hyvät välit, mutta kyllä me riidellään välillä. Mutta jos syytän häntä jostain, esim. että on epäreilua, että hän auttaa toisia, mutta toiset saavat hänen puolestaan vaikka tuhoutua, hän ei suutu, katsoo vaan murheellisena, tai naurahtaa, ja sanoo: "Olen tainnut tehdä virheen. Olisi varmaan pitänyt luoda ihmisille suuremmat aivot, jotta niihin mahtuisi enemmän ymmärrystä."

Kiitos, Sepeteus!

2011-11-06T10:29:00.014+02:00

Tein kierroksen tuolla nettiavaruudessa ja törmäilin siellä kiinteisiin blogiplaneettoihin. Tällä kertaa pysähdyin Valto Ension hallitsemaan sanamaailmaan linkissä: Kivaniemi blues

Siellä minut pysäytti sanat: "Laitapa sananen, lause tai pari, ynnää, miinusta, kerro tai jaa, niistä ei etsitä altavastaajaa, vain asiallista, siistiä, kieltä taitavaa -siis kommentoikaa!"

No laitoin sanasen, kun noin kauniisti pyydettiin, vaikka en kaikkia siinä olevia ehtoja täyttäisikään.

Koska viime aikoina olen joutunut suuntaamaan mielenkiintoni ja tekemiseni pois lukemisesta ja kirjoittamisesta, olen sen seurauksena loitonnut niistä niin kauaksi, ettei kumpainenkaan tunnu onnistuvan minulta ylimääräistä ponnistusta ja vaivaa näkemättä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa, saati lukea. Ajatukset lentävät muualla. Ja kaikki, mitä ajattelen sanoiksi asti, tuntuu turhalta kirjoitettavaksi.

Mutta nyt luin tuon kirjoituksen ajatuksella, pelkkänä kirjoituksena, enkä päästänyt ajatuksiani karkailemaan omille teilleen (niistä on tullut kurittomia). Sitä kuitenkin mietin (kuten tavallista) missä määrin lukemani teksti perustuu sen kirjoittajan omiin kokemuksiin. Minuun on iskostunut (harha?)luulo, että kirjoittaja pystyy kirjoittamaan rehellistä tekstiä vain omien kokemustensa kautta.
Mutta toisaalta: ovathan unetkin totta, vaikka ne saattavat holtittomasti liikkua asiasta toiseen.

Valto Ension tekstiä luin kuin kirjaa, jossa kirjan 'minä' kertoo irtautumisestaan tutuiksi käyneistä ympyröistään.
Pikkutarkasti hän kuvaa siinä tunnelmiaan ennen ja jälkeen astumistaan uuteen vaiheeseen, siihen, jossa hän huomaa olevansa liikkeellä. Ensin "vuokra-autolla", sitten laivalla.

Kuvaus on hyvin realistista, vessassa käyntiä myöten. Itse asiassa jään miettimään, mitä hän mahtaa jättää kertomatta. Se alkaa kiinnostaa. Mitä ihminen jättää kertomatta silloin kun hän kertoo melko tarkasti. Mitä jää 'melko' sanan ulkopuolelle. Onko se hänelle yhdentekevää, liian arkaa, tarpeetonta ainesta, vai eikö hän vain muista sitä, tai se ei tule hänen mieleensä. Vai onko kysymyksessä pelkästään tyyli, miten kirjoittaa, siis asia, jota voisi nimittää "omaksi ääneksi", joka on kai jokaisella kirjoittavalla ihmisellä tavoitteena, vai onko?

Kuva, joka on liitetty tähän kertomiseen, on hyvä. Se puhuu hämmästyttävän selkeästi samaa kieltä kuin sanallinen ilmaisu. Se on täynnä laajuutta ja pinnalta hauskasti poreilevaa, toistuvaa kaksijakoista pintakuohua. Ikään kuin sanat olisivat luomassa tapahtumaverkkoa, joka on kaiken olemisen, niin kuvattavana olevan kuin kuvaajankin sanojen alla, myös kaikkien muiden olemassa olevien asioiden ja tapahtumien alla, joko tajuttavana tai äänettömänä pimeytenä.

Tätä alla olevaa (ohimennyttä) ja ympäröivää (läsnä olevaa) voisi sanoa elämäksi. Ja tämä elämä on olemiseltaan meille kaikille ja muille olemassaoleville olioille yhteistä, vaikka jokainen yksilö yrittää saada siitä omittua itselleen itsensä kokoisen osan, jonka hän kokee omaksi elämäkseen, vaikka sillä olisi kuinka yhteistä muiden olioiden kanssa.

On harhaa tuntea itseään yksinäiseksi. Jos sellainen ajatus putkahtaa mieleen, on se vain kokonaisuuden unohtamista. Jokaisella on oma elämänsä. Jokainen täyttää yhteistä elämää omalta osaltaan ja on siten tärkeä.

Elinpaikka ja olosuhteet muovaavat ihmistä. Erämaassa elävällä kokemukset poikkeavat suurkaupungissa elävän kokemuksista. Merellä seilaavan elämä on erilaista kuin mökissään liikkumattomana olevalla. Myös elävän olennon muoto ja ominaisuudet ratkaisevat pitkälti tapahtumia, joita voi kirjata omaan elämäänsä kuuluviksi. Ainoa selkeä yhteinen asia on kuolema. Niin oli myös sillä hämähäkillä, pitkäkoipisella lukilla, joka yritti äsken henkensä edestä pakoon, kun se huomasi jalan, joka on tulossa polkaisemaan sen kuoliaaksi. Kuka väittää, ettei hämähäkille ole tärkeä asia sen oma elämä?

Tällä hetkellä on kuulemma maan päällä jo täysi 7 miljardia ihmiselämää kaiken muun elämän rinnalla. Vähän jo ylikin. Joten kuvattavaa riittäisi jokaiselle. Sanojakin, vaikka eri kielisiä. Näin voisi ainakin olettaa.

Tämä on hyvä ajatus minulle, joka koen ilmeistä sanapuutetta, koska en osaa järjestellä sanojani niin kuin tahtoisin, paimentaa niitä. Ääneksi muutettuna: puhun liikaa, tai olen puhumaton. Sama koskee kirjoittamista. Olisi hyvä muistaa, että liika on aina liikaa. Nyt aloin innostua jo liikaa.

Mutta vielä tämä: Kuva puhuu usein enemmän kuin sanat. Myös musiikki kertoo usein siitä, mitä ei voi sanoin ilmaista. Hiljaisuus puhuu sekin.

Mutta äh! Tästähän saan aiheen omaan blogiini, totesin tänään jossain vaiheessa kirjoittaessani kommenttia Valto Ension blogiin. Hän herätti minut ajattelemaan. Anteeksi, jos ajattelin liikaa.

Kiitos, "Sepeteus"!

Liisu nostaa päätään...

2011-10-13T19:09:00.011+03:00

Huhuu, heleiii! Helahoo, sanoisi Pessoa, mutta on vaiti, kuollut, elää kuitenkin.
Metsässä on mukava kävellä ja ajatella, mutta pelkään puita, jotka ovat kuin paikalleen jähmettyneitä ihmisiä, samannäköisiä.
Olen raatanut kuvien perässä, kulkenut nenä maassa, nukkunut valveilla, mustat yöt seurana, taivaanranta punaisena, ehkä kuitenkin enimmäkseen mielikuvissa.
- Kaikkea sitä saa aikaan, kun oikein yrittää.
- Niinkö?
- Olen tosissani.
Teen parhaani, mitä sitten teenkään. Eikä kenenkään tarvitse välittää kun kompastun ja lennän mahalleni, se onnistuu minulta. Olen siihen tottunut.
Ei. Ette tunne minua ja se on hyvä. Minäkään en tunne teitä, mutta miksi olen teitä ikävöinyt ja luonut ympärillenne sädekehiä, jotka valaisevat avaruuden pimeyttä?
Minulla on ollut teitä ikävä.
PS.

Mitä Gogol sanoisi, tähän hetkeen sopivaa? Hänen ensimmäinen kyhäilynsä jolla hän tavoitteli yleistä tietämystä, ja joka lyötiin lyttyyn – niin minulle on kerrottu - kuuluu näin:
”Vainaa valkoisessa kaavussaan
ojentautuu ylös haudastaan
ja arvokkaasti pyyhkii luistaan pölyt,
- kas poikaa!”
Olosuhteiden pakosta minä olen ollut kuollut sanoille. Nyt nautin jo ajatuksesta, että voin kierrellä kuin kulkuri blogeissa.

On tunne kuin lähtisi maailmalle.