1.5.2021

Perhe Raitis

  RAITIS  JA  REILU

 EI HORJU JA HEILU

 

 

Herra Raitis kantoi näkymätöntä lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isänsä isä olivat kantaneet: Herra Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Herra Raitis oli raitis.

Herra Raitis, etunimeltään Raimo, olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodostivat vaimo ja tytär, ottaisivat hänestä mallia. Mutta tytär oli jo teini-ikäinen ja harvoin kotona. Yksi poikakin oli heillä ollut (mikä toivottu kombinaatio!), mutta poika  oli kuollut jo elämänsä alkumetreillä - Raimo Raitis tunsi aina palan kurkussaan, kun hän ajatteli rakasta poikaansa ja tämän iloista ja raikasta läsnäoloa -  ja josta aikaa myöten  melko varmasti olisi tullut oiva tuki isälleen niin lipunkannossa kuin kaikessa muussakin, mutta joka suuressa urheudessaan uskalsi kokeilla moottoripyörällä ajoa naapuritalon pojan vanhalla rakkineella. Olihan se menoa se! Oli. Mutta päättyi onnettomasti.

Elämän asettamista vastuksista huolimatta Raimo Raittiin toivomus lipun korkealla pitämisestä raikkaassa ilmassa oli pysynyt vahvana ja vahvistui vahvistumistaan koko ajan. Muuta hän ei jaksanut toivoakaan, kuin että koko perhe olisi ymmärtänyt mitä hän liputuksellaan tarkoitti ja mihin hän sen avulla tähtäsi heidän elämässään. Sen vuoksi hän näytti heille mallia joka päivä ja uskoi sen voimaan. Ja vaikkeivät kaikki heistä olisi pystyneet kantamaan omaa lippuaan yhtä korkealla kuin hän itse, mutta yritti parhaansa, se riitti ja he voisivat elää onnellisina joka päivä ja nauttia toistensa seurasta. Tämän uskon hän halusi istuttaa tiiviisti jokaiseen perheenjäseneen. Mutta, mutta…  Asiassa ilmeni monta muttaa, joita ei olisi arvannutkaan.

Pian avioon menonsa jälkeen, herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa ei ollut raitis.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, mutta ei sitä velvoitetta, johon nimi viittasi. Se ei hänelle kelvannut. Vaimo jopa virnuili nimelle ja piti sen sisältöä pilkkanaan. ”Kuulepas, Raimo”, hän sanoi. ”Raitis ja reilu ei horju ja heilu, mutta sinä Ramikulta heilut yhtenään. Sinun kannattaisi käydä mittauttamassa jalkasi!” Ja jo hääpöydässä oli vaimo hulauttanut silmät kirkkaina hänelle tarjotun häämaljan suoralla vedolla kurkkuunsa aivan Raimo Raittiin nenän edessä, kun tämä oli kääntynyt katsomaan rakastava katse silmissään somaa morsiantaan.

Rakastava katse oli heti pysähtynyt ja jähmettynyt  ja kiinnittynyt ohutjalkaiseen lasiin, jota Raitis nimen kuin lahjaksi saanut nuori nainen piteli valkoisessa pitsisessä hääasussaan  hennoilla sormillaan ja nosti sen huulilleen. Ja sinne meni! Ruokatorveen.  Noin vain, huolettomasti. Se oli yllätys. Kuka oli tuon ohutvartisen lasimaljan hänen rakkaansa käteen toimittanut, vai oliko tämä kaapannut sen itse? Samanlainen lasi näkyi olevan pöydällä hänen omankin lautasensa kohdalla aivan tavallisen juomalasin viereen asetettuna, mutta  ne olivat molemmat tyhjiä. Sen verranko  ravintolaväki oli häntä ja sopimusta noudattanut. Ei väkeviä. Vaikea uskoa. Mahtoiko se olla enne?

Se oli enne.
      
Mitä pitemmälle heidän avioliittonsa eteni, sitä useammin Raimo Raitis sai huomata, että Raili Raitis, hänen vuosi vuodelta hiukan tukevoitunut, mutta herttainen vaimonsa, osasi olla ystävällinen, varsinkin vieraille ihmisille. Mutta, ikävä kyllä, hän oli sangen ystävällinen myös Raimon, siis miehensä, näkymättömälle ja kaukaiselle viholliselle, viinalle. Raili Raitis ei pitänyt siitä, että  hänen miehensä kutsui brutaalisti hänen usein aika hankalasti hankkimiaan  ja sangen kalliitakin juomiaan viinaksi.  ”Viinejä ne ovat, eivät viinoja!” hän korjasi loukkaantuneena ja puolusti tummia mielipullojaan esittelemällä ne miehelleen yksitellen  niiden kauniisti solahtavilla nimillä: Chateau Guiraud, Ripassa Valpolisella, Chaples Laroche. Aivan kuin ne olisivat olleet ihmisiä, hänen rakkaita ystäviään.

Kuten sanottu, Raili Raitis piti myös ihmisistä. Erikoisalana vieraat ihmiset. Niitä hän piti tärkeinä.
Suoraan sanoen hän suorastaan rakasti heitä. Hänelle ei kukaan aivan tuntematon ollut koskaan mikään varottava, saati kuvottava,  tai outo henkilö. Jopa väärintekijät ja rikolliset saivat hänen herkissä, sinisissä silmissään nopeasti heilahtavan, ymmärtävän katseen: ”Ajatelkaapa miten suloinen ja vilpitön hän on melko varmasti ollut vauvana! Ja onko se hänen syynsä, jos mahdolliset rikolliset geenit ovat ylittäneet jossain vaiheessa hänen ymmärryskykynsä?  Vai onko hän joutunut elämään olosuhteiden tai kaveripiirin myötäilemässä, ikävässä ilmapiirissä? - Eikö tehtävämme ole näyttää hänelle hänen oikea olemuksensa ja tieto siitä, että rakastamme häntä ja haluamme rakkaudella pelastaa hänet ikävältä kohtalolta, joka vie hänet turmioon?”  

Lyhyesti sanoen, Raili Raitis ajatteli että kaikille ihmisille olisi hyvä elämä tarjolla, jos vain kaikki olisivat tämän ihmisen puolella eikä häntä vastaan. ”Tietysti heissä on eroja, kuinkas muuten, mutta kaikki he ovat syntyneet ja elävät omaa elämäänsä, johon heillä on mahdollisuus vaikuttaa,  kunnes kuolevat. Eikö heitä siis pidä kohdella kanssaeläjinä ja ystävinä!”
   
Rouva Raitis ei kantanut lippua, mutta hän huiskutti nenäliinaansa, jolla kuivasi välillä silmiään kun liikuttui itsekin puheistaan. Tottakai hän oli sanojensa takana. Hän piti kaikista, varsinkin perheen ulkopuolella olevista ihmisistä, ja ennen kaikkea heidän takanaan piilevästä ihmismerestä, josta löytyi vaikka mitä! Kyllä hänelle tututkin vieraat olivat mieluisia. Heitä oli helpompi kantaa mielessä, ja helpompi ikävöidä. Ja juuri heidän varjollaan hän pystyi sanomaan tämän tästä: "Kuule, Rami, meillä on niin tylsää! Kutsutaanpa vieraita, ne piristävät!”

Raimo Raitis ei ollenkaan pitänyt vieraista. Varsinkaan tuntemattomista ihmisistä. ”Ajattele nyt! Täysin vieraita ihmisiä meillä, omassa kodissamme! Mitä ihmettä he täällä tekevät? Pysyisivät omissa kodeissaan ja tehkööt niistä niin mukavia, että viihtyvät siellä!”  

Vieraat olivat Raimolle ehkä vielä vastenmielisempiä kuin vaimon tummat, sutjakkakaulaiset pulloystävät. Pullot olivat yleensä hiljaa, mitä nyt kilisivät vaimon niitä kallistellessa. Pullojen tuloa varten ei tarvinnut valmistautua panemalla kotia vieraskuntoon, tehtävä, joka useimmiten kaatui hänen, Ramin tehtäväksi. Pullot halusivat olla rauhassa. Kotiinkin ne tulivat mieluummin aivan salaa.

Onneksi suurin osa kutsuvieraista, ehkä Raimo Raittiin helpotukseksi, alkoivat ajan kuluessa harventua. Mutta pian heidän tilalleen alkoi ilmestyä  yllätysvieraita, joita saattoi silloin tällöin pöllähtää sisään,  oli huusholli missä kunnossa tahansa. Heitä tuli myös Railin, siis vaimon, mukana kuin tuliaisena, kun tämä palasi, joskus vasta aamuyöllä  omien tuttujensa Ystävä-illasta.   ”Kun tällä  raukalla ei ole paikkaa missä nukkua  ja meillä on yksi ihan tyhjä sänky kun Eevikin on taas yökylässä, niin otin hänet mukaani!”  

Lopulta, ajan kuluessa vuosi vuodelta, herrasväki Raittiin kotona oli välillä suoranaista vilskettä, kun yhtäaikaa saattoi ilmestyä joku yksinäinen yksin, tai johonkin joukkoon kuuluva suurempi määrä ihmisiä, joiden joukossa oli usein kokonaan tuntemattomia, mutta sangen mielenkiintoisia ihmisiä. Heitä tuli joko tutustumaan tai vain viettämään aikaansa. Ei heitä voinut poiskaan käskeä. Se ei olisi reilua, Raimo Raitis ajatteli. Raili Raitis puolestaan lenteli aina silloin kuin lintu iloissaan. Hän tiesi, mitä melkein jokaisella tulijalla oli kassissaan tuomisina, juuri silloin kun häneltä itseltään oli juomat lopussa. Kylläpä olivat tervetulleita, ihania ihmisiä!   

Se, että vieraat tulivat kutsumatta heidän kotiinsa, eivätkä menneet muualle, oli osoitus siitä, miten Raittiita ja heidän asuntoaan arvostettiin. Ja ehkä he osasivat hiukan heitä  kunnioittaakin, varsinkin  herra Raitista, joka huolimatta peitellystä jöröydestään oli hyvin sivístynyt ihminen. Ja se, että Raili, ihana Ilmatar, rakasti heitä, se tiedettiin.  Kylläpä heillä oli lämmintä ja mukavaa yhdessä, ja illan kuluessa  aamutunneille asti tultiin aina vaan  tutuimmiksi. Raimo muuttui Ramiksi ja Raili Rampaksi. Rami ja Rampa olivat kaikkien, itsensäkin iloksi, hyviä, tosi mukavia ihmisiä!

 Raimo Raitis, joka oli sydämeltään vierasvastainen, mutta luonteeltaan todellakin sivistynyt ihminen, tiesi kyllä, miten vieraita pitää kohdella, olivat he kotoisin mistä tahansa. Hän yritti kaikkensa miellyttääkseen paikalle tulleita varsinkin alkuillasta. Hänen hörönaurunsa  soi kaikkien korvissa.Mutta myöhemmässä vaiheessa kun oli jo jokaisen läsnäolevan synnyttämää melkoista mekkalointia ilma sakeana, he kyllä pitivät kiitettävästi seuraa vain itselleen ja toisilleen, eivätkä edes huomanneet Ramia. Niinpä hän saattoi aina jossain vaiheessa kömpiä omaan sänkyynsä tyytyväisenä nukkumaan. Eikä kukaan häntä kaivannut.

Mutta missäs tytär? Mikä oli hänen osansa muitten seurassa?

Tytär. Niin… No siitä ei huolta! Eevi Raitis oli jo pienestä tottunut huoltamaan itsensä. Siinä suhteessa hän oli kyllä vanhempiensa mielestä tavallista taitavampi. Kuka keitti aamulla itselleen puuron ja joskus kahvinkin, jos sattui olemaan kotona? No, Eevi! Kuka herätti joskus ennen kouluun lähtöään  Rampan ja Ramin? No, Eevi, tietenkin. Kuka heistä piti huolta jos tuli koulusta kotiin eikä mennyt tekemään koulutehtäviä jonkun luokkakaverinsa kanssa? No sitä ei tarvitse kysyä. Eevihän se, kysymättäkin. Sitäpaitsi kyllä hän jätti usein puuroa syötäväksi vanhemmilleenkin. Ja tarjosi illallistakin, joskus. Ei hän ollut itsekäs.  Vanhemmat olivat hänestä ylpeitä. Miten onnekkaita he olivatkaan tyttärensä kohdalla! Eevi, Eevi. Hän tulisi kyllä pärjäämään aikuisena. Eevistä ei kannata kantaa huolta.

Mutta jos hra Raittiin olisi pitänyt valita vaimon pulloystävien ja ihmisystävien välillä, olisi hän - tosin pitkään harkittuaan - valinnut sittenkin pulloystävät. Niin erakkouteen taipuvainen hän oli. Tyhjät pullot saattoi viedä roskikseen, mutta viepäs sinne ihmiset! Jotkut vieraista eivät kyllä karsastaneet roskalaatikkojakaan, saattoivat jopa yöpyä niissä. Herra Raitis ei ollut läheskään tyytyväinen vieraisiin heillä kotona, mutta sanallakaan hän ei heistä valittanut. Rakkaus vaimoon oli hänessä jo aikoja sitten sammunut. Vaimon horjuva käytös ja katteettomat lupaukset olivat etäännyttäneet heidät toisistaan. Vaimo oli sitä mitä oli. Alkoholisoitunut. Siirtynyt vahvempiin aineisiin joiden nimeäkään ei tiennyt. Sellaiset kuin tenu ja kilju olivat hänestä houkuttelevia, mutta ei niitä niin vaan mistään saanut. Ei. Hän oli pelkkä Rampa, jolta ei osannut odottaa enää yhtään mitään. Mutta ei hän, Rami, jaksanut vaimonsa ongelmiin puuttua. Vaimo virkistyi aina vain silloin, kun heillä oli vieraita. Lipunkannosta oli turha hänelle puhua, sillä Rampalle se oli myrkkyä.

Pääasiaksi ja huomion kohteeksi Raimo Raittiille oli ajan kuluessa muodostunut tytär, Eevi. Se, että Eevi, oli kouluaikanaan saanut rauhassa nukkua jonkun kaverinsa luona, eikä ollut alttiina niille tyhmille asioille, joita hyvinkin saattoi heillä kotona vieläkin tapahtua, oli hänestä hyvä asia. Nyt kun Eevi oli jo iso tyttö, ja muuttanut pois kotoa ja näytti tulevan hyvin toimeen, oli Ramille,  mieluinen asia.

Isät ovat kuulemma usein lapsensa puolella, tarkkoja hänestä. Varsinkin jos lapsi on tytär. Äidit tykkäävät enemmän pojista, .sellainen uskomus on ainakin olemassa, ja niin on meilläkin asian laita, ajatteli Raimo Raitis. Mistä tietää, vaikka Rampa lisäsi juomistaan pojan kuoleman takia, hän ajatteli. Itse hän sitä enää harvemmin muisteli. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, kun oli täysin hiljaista, mistään ei kuulunut mitään, eikä missään näkynyt ketään hän alkoi vakavasti pohtia olisiko hänellä syytä laskea lippunsa puolitankoon. Ihan korkealla se ei enää hulmunnutkaan. Tarpeeksi asti se on jo saanut vapaasti hulmuta, ilman tuloksia.

Ei, ehkä ei sittenkään. Jos vain jaksaisi. Hulmutkoon edelleen. Asia on vakava. Siitä perhe Raitis olkoon todisteena. Mutta vielä hullumminkin voi kyllä käydä. Osat voivat vaihtua. Ja on muunkinlaista hulluutta.
 

Kts. video! 

 

eight songs for a mad king julius eastman



 

6 kommenttia:

Iines kirjoitti...

Taattua Liisu-laatua, hieno kertomus jälleen kerran! Et ole kertaakaan pettänyt odotuksia, mikä on mielestäni varman kertojan merkki.

Tässä kertomuksessa myötätunto asettuu isä-Raimon puolelle, joka havainnoi sivustakatsojana, vaimo toimii ja elää elämäänsä niin kuin tahtoo. Jossain on villieläin, kenties kissapeto, mutta kissaa ei nosteta milloinkaan pöydälle. Se on mielestäni tarinan ydin. Sen ympärille kaikki kietoutuu. Taitavaa, perin hienovireistä ja jopa hivenen humoristista, vähän kuon klovnin tai narrin naurua kaikelle mikä on mutta mihin ei lopulta kiinnitetä huomiota.

Tuota musiikkia en uskalla arvioida, en osaa, mutta väkevä esitys oli.

Liisu kirjoitti...

Iines, sinä osaat kommentoida ja löydät jutussa kuin jutussa asioita ja teet huomioita, joita kirjoittaja itse ei huomaisi niissä mitään erikoista.

Mutta kun sitten kirjoittaja itse tarkistaa paikan ja lukee sen, hän sanoo itsekseen: Kappas, niinhän se on, kuin tuolla kommentissa sanotaan, ja tulee hyvä mieli.

Kiitos, Iines! Olet osaava ja ymmärtävä lukija. Et etsi huonoja kohtia toisen kirjoituksesta, vaan löydät hyviä. Sekin tuntuu mukavalta.

Irja Viirret kirjoitti...

Osuva tarina monin tavoin, sopii vapputarinaksi mainiosti. Monilla on vappu aina ja toiset meistä ovat raimoja. Elämä on sellaista. Sinä osaat kertomisen taidon ja pakotat lukijan ajatuksiin. Mukavaa kevättä Liisukka, niin kehittymätön olen, etten jaksanut ymmärtää videon hyvin taiteellista sanomaa:)

Ripranie kirjoitti...

Vastakohdat täydentävät toisiaan, toisinaan. Aina näin se ei mene, jos asiaa ajatellaan onnellisuuden kannalta. Ehkä ei muutenkaan.
Paljon elämäämme ohjaavat valintamme, sattumallakin on osansa. Onnea ja tuuria tarvitsemme myös elämään, sehän on selvä asia sekin.

Musiikki ja teksti täydensivät toisiaan. Kuitenkaan ei selvinnyt, mistä parin välinen yhteys oli rikkoutunut alun alkaen.
Miksi Jeppe juo, kysyttiin joskus. Osaakohan siihen vastata kukaan muu, kuin Jeppe itse.
Täydellistä harmoniaa elämä harvemmin tarjoaa kenellekään meistä.

Liisu kirjoitti...

Irja, kiva, että ollet nähnyt tarinani ymmärtävin ja osuvin silmin. Kaikki joudumme tekemään valintoja. Jotkut meistä ymmärtävät tehdä niitä itseään ajatellen, Jotkut seuraavat kavereiiten valintoja ja pitävät niitä vapauttavina ja hyvinä. Usein kaveripiiri onkin ratkaiseva, se määrää elämänmenoa suurin määrin, varsinkin nuorilla. Asiain todellisuuteen havahtuminen voi tapahtua liian myöhään, jolloin voi olla jo liian vaikeaa muuttaa elämänsä kulkua, vaiikka toisaalta se mahdollisuus on aina olemassa. Sanotaan: yksikin uusi päivä voi muuttaa elämän kulkua.
Vanhemmilla ihmisillä voi olla monta syytä elämänsä "rypistämiseen ". Aikaa voi olla liikaa tai liian vähän. Kaipaa "lohdutusta" tai helpotusta masentavaan oloon. Mutta turha niitä on "keksiä". Jokaisella oma tarinansa. Mutta on kai ihmisellä siihen jotain sanomista itselläänkin.

Se video taas kuvaa mielestäni mainiosti "häkissä elävää ihmistä". Se on kuin palanen oopperaa, räiskyvä sellainen. Mitä tapahtuu ihmiselle joka "lakkaa olemasta", eristäytyy kaikesta mahdollisesta, röhkii vain itsekseen? . Hulluhan siitä kai tulee. Se on vain yksi selitys.

Liisu kirjoitti...

Ripranie, hyvin ajateltu kommentti! Tuota juttua voi tosiaan pitää avioliittokuvauksena. On kai aika yleistä, että aviopuoliso valitaan suurin toivoinja stten petytään kun hän ei täytäkään ehtoja. Ilmankos nykyisin on eroja paljon. Välillä tuntuu että eroamisesta on tullut tapa, joka kuuluu asiaan. Kuitenkaan se ei varmaan ole helppoa. Lasten kannalta katsoen se on ihan kurja juttu. Joskus ero on varmaan ainoa keino pelastaa lapsensa ja itsensä aivan mahdottomaksi muodostuneesta elämästä. Viina on yksi syy, usein. Kuka se haluaisi olla alkoholistin kanssa naimisissa, akoholistin, joka sotkee kaikkien perheenjäsenten elämän.

Niin. Kukapa se aina osaisi analysoida mikä missäkin avioliitossa erottaa ihmiset toisistaan, joku syy tarvitsee aina olla. Ehkä ihmisten luonteella on ainakin jotain merkitystä. Joku kestää paremmin joku huonommin vastaantulevia vaikeuksia. Joku on vain 'huvimatkalla" ollessaan avioliitossa ja valmistautuu uuteen "kokemukseen". Kenpä tietäis, ken. Ken arvaisi huomisen, sanoo laulu.