9.4.2016

NÄINKIN VOI OLLA (elämää, osa 1/3 )




Bruno halusi eroon vaimostaan. Syy: vaimo liian täydellinen. Vakka kantensa valitsee, sanovat vanhat. Vaimo oli vakka ja Bruno tiesi olevansa kansi. Tähän seikkaan koko hänen ihastuksensa oli aikoinaan perustunut. Kantena oli mukava olla. Ainakin ensimmäiset vuodet. Mutta kun vaimo alkoi osoittaa rapistumisen merkkejä - hän oli Brunoa hiukan vanhempi - Bruno alkoi pelätä: entäpä jos vaimo kokonaan romahtaa, ja hän itse jää killumaan tyhjän päälle. Tämä ajatus huoletti Brunoa kovin. Varsinkin kun vaimo sanoi: ”Kuule, Bruno, sitten kun aika minusta jättää, niin otathan itsellesi uuden Akan!” Akka oli Brunon antama lempinimi vaimolle. He käyttivät sitä vain kun olivat kahden kesken.
Vaimo rakasti Brunoa. Pyyteettömästi. Hän rakasti mielellään. Juuri niin kuin hänen mielestään pitikin rakastaa. Joka paikassa hän ajatteli aina Brunoa enemmän kuin itseään. Hän halusi, että Bruno voisi hyvin, olivat olosuhteet mitkä tahansa.

Bruno oli kaunis mies. Keskivertoa lyhyempi, pulleahko,  mutta harvinaisen siroluinen. Hänellä oli tuuhea, hieman karhea taaksepäin kaartuva musta  tukka, hyvin hoidettu. Hän oli tukastaan ylpeä. Mutta vielä ylpeämpi hän oli hampaistaan. Ne olivat vahvat ja tasaiset, hiukan kellertävät, mutta hyvä hammasluu on aina hiukan kellertävää. Brunosta ei ollut yhtään vastenmielistä aukaista suutaan ja näytellä  hampaitaan, kuka tahansa sai niitä ihailla.

Brunon vaimo oli lämminsydäminen ihminen. Pitkä ja suoraryhtinen. Kolea, kalsea nainen, sanoivat ne, jotka tunsivat hänet vain ulkonäöltä. Ne, jotka tunsivat vaimon  paremmin, olivat otettuja siitä ystävällisyydestä ja lämmöstä, joka alkoi huokua kuin föntuuli aina kun hän kohtasi ihmisen, joka ei tärkeillyt vaan katsoi häneen hyväksyen. Suurimmalta osalta ja useimmiten tämä  sisäinen lämpö ohjautui tietenkin Brunoon, olihan Bruno lähin ja hän rakasti Brunoa. Rakkaus on käsittämätön asia. Se on ihme. Mysteeri. Brunon vaimon rakkaus oli vielä siitä merkillistä, että se edusti kaikkein jumalaisinta lajia. Agape rakkautta. Agape rakkaus on epäitsekästä ja siitä kummallista, ettei se kaipaa edes vastarakkautta. Sitä Bruno ei tiennyt. Brunolle se tiesi vain tuskaista oloa. Huolimatta huolestaan, joka koski vaimon mahdollista kuolemaa,  Bruno oli enimmäkseen kuitenkin kyllästynyt. Ei niinkään ystävällisyyteen kuin vaimoonsa. Mutta siinä se ristiriita olikin, se, joka vaikeutti Brunon elämää! Kuinka osoittaa kyllästymistä ihmiselle, joka aina ja joka paikassa pani oman mukavuutensa sivuun, huolsi ja hoiti rakkautensa kohdetta, ei pelkillä sanoilla vaan myös teoilla.   

Vaimo teki kaikkensa Brunon hyväksi. Voi sanoa, että hän melkein muutti asumaan Brunoon, niin täysin hän unohti itsensä ja omat tarpeensa. "Bruno kulta, olisiko sinun aika jo levähtää, tulepa syliin istumaan!" Tai: "Arvaas Bruno, mitä me tänään syödään? Minäpä tein lempiruokaasi, sitä jota söit aina lapsena. Siankylkipaistia, hedelmäisen kastikkeen kera! Tein sitä varmuudeksi niin paljon, että sitä riittää lautasellesi ainakin viikoksi!"

Brunoa puistatti. Hän oli kyllästynyt syömään sikaa. Hän ei halunnut sitä missään muodossa. Se toi mieleen röhkivän emakon eturaajat kaukalossa, häntä velttona roikkumassa. Eikä hän mielellään istunut vaimonsa sylissä. Se oli hänestä epämiehekästä. Mutta niin asia vain oli. Jossain vaiheessa, taisi olla jo alkuaikoina, syli oli vaihtunut. Ensin Brunon syli. Sitten vaimon syli. Mutta kun ottaa huomioon vaimon ja Brunon paino- ja pituussuhteen, se oli siinä määrin vaimon hyväksi, että tuntui luonnolliselta, että vaimo vetäisi Brunon  silloin tällöin herkkänä hetkenä syliinsä eikä päinvastoin.

Se, mikä Brunoa oli alkanut vaimossa tympiä ensimmäisten huumavuosien jälkeen oli vaimon epäinhimillisen pitkä pinna. Vaimoa ei saanut suuttumaan. Brunon tulevaisuus oli uhattuna. Jo jonkin aikaa oli sisäinen ääni kuiskutellut: mikä mies sinä olet, yhden kanssa koko ajan, maailma on täynnä naisia. Repäise itsesi irti ja ala ELÄÄ! Näin tapahtui varsinkin kun Bruno loikoili sohvalla ja katseli tv:tä. Hän piti viihdeohjelmista. Sen ymmärtää. Todellisuus on koko ajan läsnä. Onhan ihan eri tunnelma katsella uhkeita tanssijoita telkasta kuin tuijottaa vieressä tuolilla isuvan vaimon tylsän kalseaa olemusta.

(tämä saattaa jatkua...)



                             
..
                                  

                                           Luigi NONO
                                           (1924- 1990)
                                           LIEBESLIED
                                                        (Rakkauslaulu)


Videon kansikuvana sen tekijä, Fonergia Nuova on 
käyttänyt meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon
maalausta. Frida Kahlo oli naimisissa taidemaalari 
Diego Riveran kanssa. Kahlo sairasteli paljon, mutta
oli hengeltään hyvin vahva ja energinen.
                             
      

                     


3.3.2016

KARHUNKIVI - ajatuksia kirjasta

         






































Vesa Haapala: Karhunkivi
Otava, 2016
Romaani, 234 s.
Kansikuva: graafikko Markus Pyörälä


"Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennnän haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä”.


Pysähdyn kirjassa noihin sanoihin, vaikka jokainen sana ja niistä kutoutuneet lauseet, jotka ovat tulleet vastaan aiemmin samassa teoksessa, ovat olleet merkityksellisiä, usein monikerroksellisia, pohtimisen arvoisia, ja ovat innostaneet jatkamaan lukemista, odottamaan tulevia tapahtumia, milloin täynnä toivoa, milloin toivon menettäneenä. Onhan kysymyksessä kuvaus taistelusta elämän puolesta ja sitä vastaan, eivätkä tapahtumat ole hallinnassa. Ne aiheuttavat jatkuvaa jännitystä ja pelkoa siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, muuttuvatko tilanteet, parantuvatko olosuhteet, vai jatkuuko sama tilanne kirjan loppuun asti.

Miksi juuri nuo sanat ja lauseet pysäyttivät? Tuohan on aivan arkinen tilanne kirjan loppupuolella. Isä on laittanut ruokaa, kutsuu poikansa syömään. Kaikki vaikuttaa rauhalliselta ja kotoiselta. Isä on kiehauttanut vettä nuudeleita varten ja kaatanut sitä lautasilla odottavien riisinauhojen päälle, hämmentää tätä helposti valmistettavaa ruokaa haarukalla, ja poika tekee samoin. Mitä merkillistä siinä?
Se, joka on lukenut tätä kirjaa alusta alkaen ja eläytynyt sen tapahtumiin, huomaa, että tuo teoksesta lainattu kappale on kuin vedenjakaja kirjan tapahtumille. Isä tekee siinä istuessaan yhtäkkiä tärkeän oivalluksen. Hän tajuaa tilanteen. Hän on osaltaan yrittänyt tehdä itselleen ja pojalleen jotain oleellista, elämää ylläpitävää. Saanut aikaan yhteisen hetken. Se on  pyhitetty ruualle. Ei vaatinut ponnistuksia. Se on molemmille samansuuntainen ja yhdistävä. Olla olemassa. Pysyä hengissä. Siitähän tässä on kysymys. Elämästä. Elämästä joka on. On ollut koko ajan.

Lukija miettii: Totta. Elämä muodostuu hetkistä. Ei niitä tarvitse kutsua. Ne tulevat ja menevät kuin itsestään. Ne ovat. Ne vaihtelevat. Vaihtelevat koko ajan. Mutta miten paljon näistä hetkistä jää huomaamatta, ajatteluttaa. Hetki tuottaa iloa, jos sen huomaa. Jälkeenpäin ajatellessa myös surulliset hetket voivat tuottaa paitsi ihmetystä, myös iloa: Miten minä senkin hetken muistan? Miten minä siitäkin tilanteesta selvisin? Minähän olen tässä. Olen olemassa. Elän. Se riittää.

Sanotaan, että kirjassa on tärkeintä alku ja loppu. Pitääkö se paikkansa? Kyllä kai. Voi olla. Mutta mitä on alun ja lopun välissä? Kyllä sekin on tärkeää. Varsinkin tässä kirjassa, jonka olen nyt lukenut alusta loppuun, ja joka lepää tuossa vieressäni pöydällä. Katson sitä. Siinä, jos missä, alun ja lopun välinen aines on painava. Se määrää koko kirjan suunnan ja siinä esiintyvien ihmisten elämää.

Kirja on Vesa Haapalan Karhunkivi. Kosketan sitä. Kosketan samalla sen sisällä eläviä ihmisiä. He ovat tulleet kirjan myötä tutuiksi. Niin läheisiksi ja eläviksi, että heitä tekisi mieli lohduttaa. Tuntee epämääräistä kiitollisuutta, kun on voinut seurata heidän elämäänsä ikään kuin omaksi opikseen. Heitä on äiti ja isä sekä kolme lasta, joista vanhin on poika. Kaksi nuorempaa ovat tyttöjä, pieniä vielä. Joitakin sivuhenkilöitä siinä myös on, ja lisäksi hyvin merkittävä tekijä. Luonto.

Päähenkilöiksi tässä nimeäisin Tiia-äidin ja kahden suloisen tyttären, Ainon ja Lumin keskeltä, kolme henkilöä, joista jokaisesta voisi kertoa erikseen. Mutta he tulevat kyllä vahvasti esille kirjassa. He ovat: Isä, Lasse, joka on kirjan kertoja. Poika, Lauri, joka on kertomuksen ”sinä” ja Luonto, jonka haluan henkilöidä, koska se on suurin vaikuttaja tässä kirjassa ja yleensäkin, jokaisen ihmisen elämässä. Luonto synnyttää uutta, repii ja rikkoo vanhaa. Aiheuttaa surua ja pelkoa, mutta myös iloa, työtä ja lepoa.

Alku tässä kirjassa on rauhallinen. Välillä suorasanaista proosaa, välillä runollista kerrontaa ja kuvausta. Autolla ajoa lähes koskemattomassa luonnossa metsätiellä, sopuisaa keskustelua pojan kanssa, yhdessäoloa, kalastamista, yhteishenkeä. 
Isä ja poika yhdessä. Miten hyvältä tuo asetelma aina tuntuu. Tärkeältä. Varsinkin pojan kannalta.

Ensimmäisessä luvussa kaikki on hyvin. Vasta sen lopussa, kun isän mieleen tulee paluumatkasta puhuessa muisto edellisestä kesästä, sen mukana astuu kuvaan mutta. Ensimmäinen särö. Pitää haihduttaa se muisto. Kaikki on taas hyvin. Vähän aikaa.
Toisessa luvussa vaihtuu ympäristö. Elämä kiihtyy, kadut kiiltävät, työasiat tulevat mukaan ja myös se salattu kipu, jonka annetaan pilkistää, vaikka se on vielä näkymättömissä.
Kolmas luku tuo esiin Karhunkiven, paljastaa sen nimen historian, ja taistelee Luontoa vastaan, yrittää valloittaa siltä kappaleen maata ihmisen käyttöön. Se tietää kovaa työntekoa. Ponnistelua.
Neljäs luku vasta räväyttää näkyviin kaistan itse ongelmasta ystäväperheen läsnäollessa. Ja siitä se jatkuu seuraavien lukujen aikana välillä suoraan näyttäytyen, välillä kätkettynä pelkona, aina vain voimistuen, kunnes vanhemmat, jotka rakastavat lastaan, ovat hermoromahduksen partaalla. He yrittävät kaikkensa saadakseen apua yhteiskunnalta omien voimien ja keinojen pettäessä. Pienet tyttäret alkavat pelätä kodin hajoamista, he yrittävät hellyttävin keinon tuoda omaa kiltteyttään ja valoisuuttaan avuksi. Mutta tuntuu, että mikään ei auta.

Luvut seuraavat toisiaan. Ne ovat välillä lyhyitä, tuovat asiansa esille, ja poistuvat näköpiiristä. Uusi luku tulee tilalle. Sen hetket ovat sidoksissa edelliseen, mutta jokaisella luvulla on omat hetkensä. Lukuja on kolmisenkymmentä ja niiden tapahtumapaikka ja -aika on selkeästi rajattu. Neljännessä luvussa alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi mikä osuus Luonnolla on henkilöiden elämässä. Se on aiheuttanut ikävän yllätyksen, joka kulminoituu ystäväperheen ollessa paikalla kuin todistamassa asiaa, jonka voisi toivoa pysyvän edes kodin seinien sisällä, vierailta piilossa. Vieraille ja lukijalle käy ilmi, että yksi perheenjäsenistä, poika, ei täytä odotuksia. Hänessä on jotain hyvin omituista, jota vanhemmatkaan eivät ymmärrä. Luku luvulta tuo ongelma on aina jollain tavoin esillä, tai se kurkistelee taustalta. Se on hankala. Siihen yritetään parannusta. Apua ei löydy.
Nyt nousee tärkeäksi tuo alussa oleva ote tästä kirjasta. Luulen, että siinä kuvatusta hetkestä alkaen isä alkoi nähdä ongelman uusin silmin, erilaisena.

Entä loppu? Miten kirja päättyy? Lukija odottaa siltä paljon. Tapahtuuko onnettomuus? Kuoleeko joku? Miten tästä tilanteesta yleensä voi selvitä? Onko mitään mitä voi tehdä?
Oli luettava viimeiset luvut uudestaan, toisen kerran, ennen kuin saattoi olla varma tapahtumista. 
Mutta tulihan se selväksi. Sitä en nyt kuitenkaan halua tässä suoraan kertoa. Sanon vain, että mielestäni se on ainoa mahdollinen ja hyvä loppu tälle kirjalle. Miten se voisikaan muuten päättyä? Se olisi mahdotonta.

Koko kirjassa on yksi usein esiin pilkistävä asia ”pysyä hengissä”. On kysymys elämästä, joka sinänsä tuottaa kaikille ihmisille sekä iloa että tuskaa. Joskus se on toisten ihmisten tuottamaa, joskus olosuhteet määräävät sen laadun.
Ylin käskynhaltija ja määrääjä on kuitenkin henkilöitynä Luonto. Se voi hyökätä ihmisen kimppuun viholliseksi pukeutuneena erilaisten sairauksien tai sille ominaisten yllättävien oikkujen avulla.
Voiko Luonto tehdä virheitä? Jos, niin tekeekö se niitä tahallaan, vai ovatko ne vain onnettomia sattumia? Vahinkoja?

Kun katsot pientä vastasyntynyttä lasta, se on hellyttävä. Tuleeko koskaan mieleesi, millainen ihminen siitä tulee myöhemmin? Ja millainen se on aikuisena? Maailmanparantaja, alkoholisti, ilon tuoja vai sen tuhoaja.
Jos voisit itse määrätä, millaiseksi haluaisit tuon suloisen mytyn kehittyvän, mitä vaatisit? Millaiseksi itse olet kehittynyt? Oletko tyytyväinen itseesi?
Onko sinusta tullut se, jollaiseksi olet halunnut tulla?

Et sinä voi sitä itse määrätä. Voit ponnistella, nähdä vaivaa. Luonto on kuitenkin ihmistä voimakkaampi. Se voi tuhota hetkessä aikaansaannoksesi. Vielä 2000-luvulla sitä ei ole saatu taltutetuksi vastaamaan ihmisen tarpeita. Edelleen se rakentaa ja rikkoo. Synnyttää surua tai iloa. Aiheuttaa mullistuksia, rajuilmoja, tulvia, tuottaa ihmisille vahinkoa, mutta se voi tuottaa myös auringonpaistetta, hyvää oloa ja sisäistä rauhaa.

Niin tekevät ihmisetkin. He rakentavat ja rikkovat sekä itseään, että toisiaan. Ei tarvita kuin yksi yksilö, ihminen, joka on erilainen, ajattelee erilailla ja käyttäytyy toisin kuin yleisten sopimusten ja normien mukaan odotetaan ja vaaditaan. Syntyy ihmetystä ja epätoivoa. Pelkoa. Joskus tällainen poikkeava ihminen voi aiheuttaa koko ihmiskuntaa koskevia muutoksia hyvään tai pahaan suuntaan. Tässä kirjassa se rikkoo perheen sisäistä rauhaa, aiheuttaa tilanteita, jotka saavat perustan vavahtelemaan ja se synnyttää epätoivoa, pelkoa ja uupumista.

Kun lukee tuon kirjan ensimmäistä kertaa, eikä pysähdy ihmettelemään jokaista lausetta ja sanaa (jotka sinänsä olisivat sen arvoisia,  ja tuottavat lukunautintoa), saa kokonaisnäkemyksen, joka vaihtelee ja poikkeaa varmaan jokaisella jonkun toisen näkemyksestä. 
Kirjan sisältöä voisi kuvitella näytelmäksi, joka on kaapattu tositarinasta.
Elämähän on yleensä kuin näytelmä, jossa jokaisella on oma roolinsa ja tapahtumat juoksevat omia teitään. Niitä ei voi pysäyttää. Näyttämö ja esiintyjät vaihtuvat. Tässä kirjassa on kyllä selkeät tapahtuma-areenat ja -ajat. Ja mikä parasta: Tämä on kirjoitettu hyvin todentuntuiseksi.

Myötätuntoni tässä kirjassa kohdistuu perheen poikaan, joka käyttäytymisellään järkyttää, aiheuttaa epäsopua ja riitaa perheessä, joka muuten voisi olla ehkä rauhantyyssija. Ainakin kaikki perheenjäsenet voisivat paremmin. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voisi elää luottavaisella mielellä.
Miten poika itse kaiken tämän kokee? Sitä ei kerrota. Se on ehkä mahdotonta todeta. Melkein varma olen, että poika ei tee tätä tahallaan. Ehkä hän kuuluu siihen ryhmään lapsia, jotka ovat älykkäitä ja tekevät mielellään asioita, jotka kokee itselle tärkeiksi, mutta joilta puuttuu kyky tavoittaa ja ymmärtää toisen ihmisen tunteita. On tietoa ja uskomuksia,  teorioita, mitä kaikkea ihmiselle voi tapahtua jo ennen syntymää tai sen jälkeen. Kaikki olemme erilaisia. Ketään meistä ei voi syyllistää.  

(Muistan surullisen tapauksen, joka jäi kalvamaan mieltä. Olin avustamassa kerran pientä ryhmää lapsia, kun niiden vakinainen hoitaja oli sairaana. Leikittiin ja laulettiin, ja meillä oli hauskaa. Kun aika loppui, sanoin lapsille: Teidän kanssa oli mukava olla. Te olette kaikki niin kilttejä ja kivoja!
- Paitsi minä, kuului joukosta. Pieni poika vähän sivussa toisista sanoi nuo sanat sydämeen käyvällä, nöyrällä äänellä. Minulta oli päästä itku.)

Tässä kirjassa minua ilahduttaa kirjailijan varma ja selkeä, helposti lyyriseksi kääntyvä teksti. Välillä tuntuu, että kertoja-isä elää samanaikaisesti kolmessa eri maailmassa. Nämä maailmat: realistinen, lyyrinen ja unimaailma, saattavat liukua toisiaan kohti ja muodostaa kerroksia. Välillä ne erkanevat toisistaan ja kerronta hämärtyy kuin esirippu laskeutuisi. Näin  tapahtuu esimerkiksi kirjan lopussa.

Kun oli lukenut tämän kirjan, tuli tunne, että tähän on palattava uudelleen. Löytyy  uusia kohtia, joita ei ole ehkä huomannut ja niitä,  jotka entisestään tarkentuvat. Kirja on monikerroksinen.


Musiikki tuossa loppuvideossa, kertoo oman tulkintansa elämästä, ja tuntuu, että se puhuu samaa kieltä kirjan kanssa. Kukaties se on soinut enemmänkin jossain vaiheessa taustalla, tai ollut ajatuksissa kirjailijan tätä teosta kirjoittaessa. Ja jos on tarkkana, huomaa kirjan toiseksi viimeisen  sivun lopussa sanat: But the ghosts that we knew made us black and all blue...

Minusta tuo musiikkiesitys on vaikuttava, samoin kuin kirja. Yhdessä ne myös omituisesti antavat voimaa, vaikka taustalla on surua. Kannattaa lukea ja kuunnella.



                                            

8.2.2016

HAASTE


Lapsuuden taivaan alla, satumaan maisemissa, heti kun oppi lukemaan, alkoi pikkuliisun lukutaival, joka jatkui ja jatkui aina vaan, tähän päivään asti. Ja toivottavasti se ei aivan heti lopukaan. Lukeminen on Liisulle enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa.




Joku aika sitten tuli 'Viisi kirjaa' haaste Marjatta Mentulan blogista. Se koski kirjoja, joita on lukenut. Se kuuluu näin:

1. Kirja, jota luen parhaillaan
2. Kirja, josta pidin lapsena
3. Kirja, joka jäi kesken
4. Kirja, joka teki vaikutuksen
5. Kirja, johon palaan uudestaan.

Vaikuttaa helpolta? Kyllä. Mutta on heti sanottava, että sana ”kirja” pitäisi kohdallani olla monikossa, sillä jokaista viittä lajia on on enemmän kuin yksi. Ja ennen vastaustani on käytävä läpi koko elämäni ja miettiä mitä minä yleensä suurinpiirtein olen sen sen aikana lukenut. Tehtävä siis jonkinlainen pikakatsaus omaan lukuhistoriaan.


Kuvakirja-vaiheen kai sivuutin, en ainakaan muista siitä mitään. Ehkä istuin potalla kirja kädessä ja katselin kuvia. Sen muistan että vähän isompana olin usein polvillani lattialla sohvan vieressä, jolla isä loikoili töiden jälkeen, ja kun pyysin, hän luki minulle ääneen kaikki sarjakuvat lehdistä. Ja joskus kun jaksoi, isä luki myös kirjoja, joista parhaiten muistan  Kiljusen herrasväen, joita oli monta kirjaa ja joista isä itsekin tykkäsi. Se oli perhe, jossa isä oli lihava ja äiti laiha. Yhdessä me naurettiin isän kanssa Mökölle ja Lurulle ja koko sille perheelle, kun ne oli niin hauskoja. Kuuntelin kiitollisena. Joskus hieroin  isän jalkoja kiitokseksi lukemisesta. Isä kiitti siitä vuorostaan minua. Veli osasi lukea itse, ei hänen tarvinnut kuunnella. 

Harmitti kun en osannut itse lukea. Mutta kerran kun olin yksin kotona ja istuin pallijakkaralla kirja kädessä ja tuijotin epätoivoisena muurahaispesältä näyttävää kirjan sivua ja vaikka tiesin kirjainten nimet en osannut niitä yhdistää sanoiksi, tapahtui ihme! Noin vaan. Yks kaks, niks naks. Kuin salamaniskusta leimahdus ja  ihan itsestään kirjaimet alkoivat ryhmittyä, sulautua yhteen ja muodostua sanoiksi! Mikä riemu! Olin haljeta ilosta! Tajusin hetken tärkeyden joka tuntui niin suurelta, että oli pakko jakaa sen jonkun kanssa. Pinkaisin ulos ovesta, ja katse etsi ihmisiä. Vain yksi ihminen käveli tiellä, se oli Salosen Aimo, ryntäsin portille, kiipesin niin korkealle että saatoin roikkua sen yli ja huutaa Aimolle heti kun hän oli kohdalla: ”HEI! MINÄ OSAAN LUKEA!” Aimopa ei uskonut. Piti hakea kirja sisältä ja todistaa. Sitten se uskoi. Ja minä olin onnellinen!

Alkoi lukemisen kulta-aika. Myöhemmin koulussa Aapisesta tuli jälkeenpäin ajatellen Kirjojen Äiti herttaisine kuvineen. Yhdessä luokan kanssa tavata hyppyytettiin A:sta Ö:hön. Joka kirjaimella oli omat lauseensa, jotka piti osata tavata. Siitä tuli rakas kirja. Tavaaminen oli minulle uusi taito, joka oli mukava oppia, eikä se tuntunut vaikealta. Hitaampaa se oli kuin suoraan lukeminen, mutta kirjainten paukuttelu kuorossa toisten kanssa oli hauskaa ja kuulosti tosi arvokkaalta.

Siinä vaiheessa Satukirjat olivat jo viuhahdelleet toinen toisensa perään. Ruma ankanpoikanen, kaikki Andersenin sadut, joista vaikuttavin oli Tyttö joka astui leivän päälle, se suorastaan järkytti. Siihen saattoi samaistua kun en aina jaksanut syödä kaikkea mitä piti syödä ja oli pakko piilottaa loput, ettei äiti suuttuisi. Mutta siitä tuli huono omatunto ja pelko, että kävisi samoin kuin sadun tytölle, joutuisi maan alle. Hirvitti. Vieläkin vähän hirvittää. Mikä ruuan tuhlailu!
Grimmin sadut olivat myös jänniä ja välillä hyvin pelottavia. Niistä tulee mieleen Hannu ja Kerttu, Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Prinsessa Ruusunen ja kaikki ne muut klassikot, joita vieläkin on olemassa.
Nalle Puh ja Liisa Ihmemaassa, sekä Pikku prinssi jäivät myös mieleen ja ovat vielä nyt aikuisenakin tärkeitä. Käyn lukemassa niistä viisauksia.

Satujen jälkeen seurasi tyttökirja-vaihe. Siinä menivät Anna- ja Runotyttösarjat,  Iiris-rukka ja Tottisalmen perillinen, Pollyannat ja kaikki mitä käsiin sattui. Hymytyttö oli niistä mieluisin. Siinä sivussa myös veljen Tarzanit ja Huckleberry Finnin seikkailut ja Jules Vernen seikkailukirjat. Molemmilla meillä oli nenä kirjassa kiinni. Äti komenteli välillä ulos leikkimään, talvella hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Sekin oli kyllä mukavaa. Mutta kyllä kirjat vetivät puoleensa. Ihmeellistä muuten, että osa pikkuliisun kirjoista on vielä tallessa.

Tyttökirja- vaiheen aikana luin (salaa) aikuistenkin kirjoja, Välskärin kertomukset oli mielilukemistoa ja jotkut muut historialliset teokset. Osa kirjoista oli piilotettu toisten kirjojen taakse. Ne kiinnostivat minua erikoisesti. Ensimmäinen tällainen piilotettu, aikuisille tarkoitettu kirja, jonka luin , oli nimeltään LUMOUS. Se on Helvi Hämäläisen kirjoittama. Se kertoo Runarista ja Annasta. Runar rakasti Annaa. Hauskin kohta oli siinä minusta se, kun Runar ja Anna makasivat pusikossa ja suutelivat toisiaan. Aina ne pussaili. Minua nauratti. Se tuntui niin mukavalta. 




Koska Lumous oli tavallaan käännekohta pikkuliisun elämässä, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa tietämään ”aikuisten asioita” jotka oli hämmentäviä ja aiheuttivat kiihkeää uteliaisuutta, varsinkin ne asiat, joista ei puhuttu lasten kuullen, kerron tästä kirjasta vähän enemmän kuin muista. Tämä kirja repäisi pikkuliisun lasten maailmasta aikuisten vieraaseen vähän pelottavaan maailmaan, vaikkei se pikkuliisun mielestä erottunut yleissävyltään kovin paljon tyttökirjoista. Se sopi niiden joukkoon luettavaksi, vaikkei ihan kaikkea ymmärtänytkään.  Enemmänkin Liisua hämmästyttää se, että Lumousta on vieläkin saatavissa. 
DON.COM tavaratalon kirjaosastolla se on myynnissä  netissä. (http://cdon.fi/kirjat/hämäläinen,_helvi/lumous_(näköispainos)-21868571 )
Sitä esitellään siellä sivukaupalla. Sivustolta löytyy myös kirjasta seuraava arvio:

”Aikanaan suurta siveellistä närkästystä aiheuttanut kohuromaani nuoren naisen kamppailusta äityden ja naiseuden välillä - kertomus naisesta, joka haluaa vapautua rakkaudettomaksi muodostuneesta velvollisuusavioliitosta ja yhdistää elämänsä toiseen mieheen, johon häntä sitoo sielullinen yhteys. Lumous on yksinkertainen ja selkeä, herkkä ja voimakas, inhimillinen ja runollinen kirja."Se oli kai sittenkin ollut vain jonkinlaista lumousta, sillä vakavasti rakastunut Runarin kaltaiseen mieheen hän ei voinut olla. Tämä osasi vain olla houkutteleva kuin meri ja oli laulanut hänelle laulujansa. Turhaan, muisti hän pientä tyytyväisyyttä tuntien. Mutta hänen oli kai parasta nyt kääntyä takaisin, jotta ei sattumalta tapaisi häntä. Vielä. Hän tahtoi ehkä kuitenkin nähdä hänet joskus." Helvi Hämäläisen (1907-1998) kirjailijanura oli pitkä. Kirjailijana ja runoilijana hän on kulkenut aina omaa tietään. Esikoisteos Katuojan vettä (1935) on työläiskuvaus, ja hänen pääteoksensa Säädyllinen murhenäytelmä (1941) puolestaan paljastaa sivistyneistöperheen kulissien takaisen elämän. Vuonna 1987 kahdenkymmenen vuoden vaikenemisen jälkeen julkaistu omakohtainen Sukupolveni unta voitti Finlandia-palkinnon 1988.”

Hyvä arvio? Ei se Liisusta ihan noin hyvä kirja ole. Mutta pikkuliisulle se sopi. Se tuntuu nyt tuolta nettinäytteestä lukiessa aika yksinkertaiselta ja vähän kliseiseltä. Jos pikkuliisulle yleensä olisi haluttu valmistaa tietä aikuisemmalle Liisulle, tarvittiin paljon järeämmät aseet. Mutta sekin tapahtui. 

Kirjahyllyssä oli toisten kirjojen takana piilotettuna Van De Velden Täydellinen avioliitto. Siinä tykki millä ampua, Liisu ajattelee nyt. Pikkuliisukin tajusi heti ensimmäiset sivut katsottuaan, että siinä oli tietoa, jota ei oltu tarkoitettu hänelle. Piti olla hyvin varovainen. Piti lukea erittäin salaa. Sitä ei voinut muuttaa koulukirjaksi kansipaperien vaihdolla. Sellaiseksi se oli liian iso. Oli oltava valppaana. Heti, kun kuului askelia tai ovenkolaus, se oli salamana palautettava paikalleen. Siinä oli hämmentäviä kuvia ja kauhistuttavaa tekstiä. Pikkuliisu luki sitä sydän pampattaen ja eteni sen mukana yhä syvemmälle aikuisten salattuun maailmaan. Mutta koko ajan piti olla kuulolla. Heti kun kuului pienikin risaus, yksi sujaus, ja kirja oli takaisin piilossa. Mutta hänen punehtuneet poskensa ja vavahteleva äänensä olisivat heti paljastaneet totuuden. Häpeää se kai oli, mikä sai hänet vilistämään pakoon yläkerran rappuja. Hän tunsi syyllisyyttä. Oliko hän särkenyt aikuisten maailman vai omansa? Jotain repesi, halkesi, jotain oli pilalla. Ja siitä huolimatta se kirja veti puoleensa. Uhkasta huolimatta hän halusi tietää loputkin asioista, jotka oli häneltä salattu. Mutta ennen kuin hän ennätti lukea kirjan loppuun, se oli kadonnut piilosta. Eikä sitä löytynyt mistään. Ihan kuin äiti olisi aavistanut, mitä pikkuliisu teki hänen poissaollessaan. Hän oli kai pannut kirjan parempaan piiloon. Kokonaan sitä ei oltu hävitetty. Sekä isä että äiti arvostivat kirjoja, niin etteivät varmasti tuhonneet yhtäkään niistä. Niinpä Liisulla on nyt aikuisena kaikki heidän kirjansa omassa hyllyssään takaseinällä. 
Mutta kaksi sieltä puuttuu: Lumous ja Täydellinen avioliitto. Ehkä muitakin salattuja puuttuu, niitä, joita pikkuliisu ei ennättänyt löytää.

Mutta tulkoon tässä mainituksi, että yksi kirja, joka oli avoimesti esillä kodin kirjakaapissa jopa kahtena osana, johon pikkuliisu myös yritti iskeä kyntensä siinä onnistumatta oli Cervantes'n Don Quijote. Hän yritti ja yritti sitä lukea, mutta niin vaan kävi, että lukeminen hyytyi jo ensimmäisillä lehdillä. Kirja on nyt pelastettujen joukossa Liisun kirjahyllyssä. Ja Liisu yrittää ja yrittää nyt sitä vuorostaan lukea ja on jo sentään kohta ensimmäisen paksun osan selättänyt. Saa nähdä tuleeko se toinenkin osa joskus luettua. 




Kuvassa peräseinällä näkyy näitä pääosin muualta tulleita kirjoja. ”Omat kirjat”, itse hankitut, on toisessa hyllyssä ja vähän joka puolella asuntoa.
Kuvassa näkyy myös lukunurkkaus. Tuohon tummanruskeaan tuoliin voit kuvitella Liisun istua röhöttämään poikittain, jalkoja käsinojan yli roikottaen. Ja jos haluaa eristää hänet näkymästä voi vetää tuon vaalean verhon esiripuksi eteen. Se takana voi lukea rauhassa katseilta piilossa.






Anonyymi sanoo tuolla kommenttiosuudessa: Tuli flyygelikin kuvaan "erehdyksessä". Oikein etualalle. Se ei liity kirjoihin. 

Rauhoittaakseni häntä lisäsin nyt jälkeenpäin tämän toisenkin kuvan, joka on otettu joku vuosi ennen tuota edellistä. Ikävä kyllä, minun on oikaistava hänen "erehdyksensä". 1). Kuten tästä vanhemmasta kuvasta näkee, soitinta ei ole siirretty kuvanottoajaksi, vaan se on omalla paikallaan. 2). Tuo kuva soittimesta liittyy kyllä kirjoihin. Tämäpuoleinen pää soitinta toimii lukupöytänä. Se on sopivan korkea seisten lukemiseen. Kirjan voi laskea valkoiselle liinalle ja käännellä sen lehtiä selkä sopivasti suorana. Liika istuminen on vaarallista!



Tässä vaiheessa huomaan, että elämäni jakautuu kahteen osaan. Toista hallitsee pikkuliisu, toista minä, Liisu.
Tässä on käsitelty pääosin pikkuliisun lukemisen historiaa.  

Ehkä jätetään se Liisu-osuus myöhemmäksi. Tai kokonaan pois. Jää harkintaan. 
Niin, ja haaste viidestä kirjasta on tuolla alussa. Ne ehkä löytyy tästä tekstistä, ainakin suurin piirtein, uskoisin.  
Haasteen lähettämistä eteenpäin mietin vielä. Kerro, jos sinä haluat selvittää lukuhistoriaasi! Olisi kiva kuulla.

Mutta otetaanpa  yhdessä selvää Don Quijotesta. Se on tärkeä kirja. Ensimmäinen eurooppalainen romaani, 1600-luvun alkupuolelta. Hyvää ajankuvausta.
                                                



Tässä oli video baletista Don Quijote. Mutta tekijänoikeuteen vedoten se on poistettu. 

Voit käydä katsomassa osan baletista suoraan YouTubesta osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=5fKxzQ8ARTQ

Nopeimmin pääset näpäyttämällä sanaa TÄSTÄ










3.1.2016

IRRALLISET




Minun mielestä, Mursu sanoi, - sinun kauneutesi on läpinäkyvää lajia!
   Öklö punastui. Hän kohotti kysyvästi päätään hämmentyneet läikät kasvoilla. Teki mieli kysyä, mitä Mursu tarkoitti.
   – Antaisitko tuon paidan!
   Mursu liikahti taaksepäin, mutta tarttui kuitenkin peukalon ja etusormen kärjillä ohueen silkkipaitaan, jonka helma oli tuhraantunut. Siinä oli ulostusta tai verta. Hän viskasi sen nopeasti Öklölle. Paita leijasi ilmassa vuoteen yläpuolella ja laskeutui Öklön kasvoille.

Öklö nousi istumaan ja puki paidan kuin pikku lapsi: ensin käsi tuosta aukosta, sitten tuosta ja lopuksi pään yli.
   Mitähän varten Mursu tekee kaiken niin vaikeaksi, hän ajatteli. Kaikkihan on ihan selvää. Me pidämme toisistamme. Ainakin minä pidän Mursusta. Ja kai Mursukin pitää minusta. Mitä varten hän muuten ilmestyisi tänne kutsumatta, silloin kun sitä vähiten odottaa.

– Pidätkö sinä minusta? Öklö kysyi.

Mursu ei vastannut. Hän tuijotti mitään puhumatta, kiinnostuneen näköisenä enkelin kuvaa sivuseinällä. Öklöllä oli enkeliä joka paikassa. Niitä riippui ikkunassa, niitä oli katossa ja kaapin päällä. Lampussa roikkui yksi kuin hirtettynä. Vuoteen yläpuolella niitä oli kokonainen lauma.

Mursu kumartui panemaan kenkiä jalkaansa. Hänen tylpät, paksut sormensa olivat vaikeuksissa kengännauhojen kanssa. Nauhat luikertelivat kuin kastemadot pakoon sormia, mutta viimein hän onnistui ja sai ne solmittua.

Mursu ähkäisi. Öklöä nauratti.

– Tuletko sinä taas huomenna? Öklö kysyi. Hän toivoi, että Mursu vastaisi, mutta Mursu nousi seisomaan ja alkoi pukea pikkutakkia ylleen ja käveli ovelle.
– Älä turhaan odottele! Mursu sanoi ovelta. – Minulla on paljon tekemistä. Kiitos nyt kuitenkin. Ja koeta ryhdistäytyä, ei elämä tähän pääty!

Ovi sulkeutui. Mursu oli mennyt. Öklö laskeutui takaisin makuuasentoon, kouhaisi tyynyä kädellään ja venytti itseään mielihyvää tuntien.

Koeta ryhdistäytyä! Öklöä hymyilytti. Hän työnsi varpaansa mahdollisimman kauas sängyn päätyä kohti, nosti sitten käsivartensa korvien ohi toiseen suuntaan kauas, kauas, vielä vähän kauemmaksi.

Minä ryhdistäydyn, hän ajatteli ja jatkoi venyttelyä.




                         





24.12.2015

Dona praesentis cape laetus horae





Dona praesentis cape laetus horae
"Ilolla ota se mitä käsillä oleva hetki tarjoaa"




TÄMÅ laulu teki taas meille JOULUN!



29.11.2015

RAKASTUNUT





Mirja K. oli rakastunut. No, mitäpä siitä. Sehän on vain hyvä. Rakkaus on hieno asia, kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli vammainen, lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka, saa ehkä asian näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että hän oli… hm… ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?

Huolimatta jalastaan oli Mirja K. päässyt joskus aikaisemmin kaupungin palvelukseen. Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin työntekijöilleen järjestämässä ruokapaikassa. Tavallisesti hän mennä konkkasi sinne suoraan töistä. vaikka silloin siellä oli suurin ruuhka. Ehkä se oli hyvä, sillä muuten hän ehkä ei olisi tavannut henkilöä, johon rakastui.

Kävi nimittäin niin, että ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä. Kaikki pöydät varattuja. Mirja piti aina varansa, että oli ensimmäisten joukossa, ja jo jonoon mennessään hän varasi itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, Mirjan pöydässä toinen paikka pysyi vapaana. Mutta se oli Mirjan onni, sillä eikö vain sattunut erään kerran, että kun taas kaikki muut paikat olivat täpötäynnä, vielä yksi henkilö tuli hiukan myöhästyneenä ja etsi katseellaan tyhjää paikkaa. Pakko hänen oli ohjautua juuri Mirjan pöytään.

Mirja K. ei unohda ikinä sitä päivää, kun tuo tuntematon ilmestyi. Hän kantoi tarjotinta ja lähestyi kuin Jeesus, jolle oli juuri annettu kaksi kalaa ja viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento herättivät väkisinkin Mirjassa mielikuvan miehestä, joka ei halunnut kenellekään pahaa, joka päinvastoin rakasti kaikkia ihmisiä.
”Onko tässä vapaata?” mies kysyi.

Mirjan huomio kiinnittyi erityisesti hänen pitkiin sormiinsa, joilla hän käsitteli luontevasti ruokailuvälineitä. Miten tyynesti hän aterioi. Hän ei katsonut Mirjaan, ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä puhuivat. Mirjasta näytti, että hän katseli hellästi jopa lihapullia lautasellaan. Ja kun hänen katseensa osui, vahingossa, muutaman kerran Mirjaan, lehahti Mirja punaiseksi kuin tulppaani. Hän tunsi sen poskiensa kuumotuksesta.

Syötyään mies otti hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän sen teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli enemmän kuin mitään muuta itsessään. Hymyilläkin hän yritti aina huulet yhdessä, ja jos piti nauraa se oli hänelle kauhistus.

Vasta kun mies hampaansa kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin – miten hauskasti hän muikisti suutaan – ja kallistui tuolissaan nautinnollisesti taakse päin valmistuakseen imaisemaan ensimmäisen vedon, hän kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa Mirjaan. Mirja sävähti. Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mirja tiesi sen, mutta mies ei ilmeisesti ollut huomannut kylttiä seinällä. Ja sen sijaan, että olisi vain hiukan katsonut häntä, mies ei vetänytkään katsettaan pois. Hän alkoi päinvastoin mielenkiinnolla ja hartaana tutkia Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi vetäissyt päänsä pois näkyvistä, sillä häntä ujostutti, mutta mihinkä hän olisi sen pannut, päänsä, pöydän alleko?

”Käytkö useinkin täällä syömässä?” mies kysyi levollisella äänellä. Ehkä hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoittaa häntä. Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun liikkeen hän sai sanotuksi: ”Jo-joka päivä.” Joka päivä! Ei olisi jokapäiväisempää vastausta voinut antaa. Mutta se oli kaikki, mihin Mirja K. sillä hetkellä kykeni.

Mies ei ennättänyt sytyttää savukettaan, ehkä se oli hyvä, se ei mennyt hukkaan, sillä naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa takaapäin sormellaan miehen toista olkapäätä ja osoitti seinässä olevaa mekein huomaamatonta kylttiä. Kuuliaisesti mies asetti savukkeen takaisin rasiaan, ja turhia temppuilematta hän nyökkäsi koputtajalle hyväksyvästi. Muutaman sanan Mirjan kanssa vaihdettuaan hän nousi ja nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa Mirjalle: ”Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran”. Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla hän tunsi outoa kiihtymystä itsessään. Ja hänen sisällään läikähteli omituisesti.

Siitä lähtien Mirja K. istui joka päivä taatusti samaan aikaan hyvissä ajoin samassa pöydässä lähellä ovea. Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja kyllä hän ilmestyi. Melkein joka päivä. Ja melkein aina hän ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen pöytään, jossa Mirja istui. Olisiko sillä osuutta, että Mirja pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki hiljaa itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne…

Mies alkoi tervehtiä Mirjaa. Ensin kevyesti nyökkäämällä, sitten liittämällä mukaan jonkun ystävällisen sanan. Mirja yritti vastata samalla tavalla, kevyesti, mutta ei onnistunut. Elävyyttä yksitotisiin vastauksiinsa hän yritti saada harjoittelemalla kotona, mutta aina se sortui siihen, että hän oli harjoitellut oikean vastauksen väärään kysymykseen tai päinvastoin.

Miehelle ei puhuminen näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Niinpä mies alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkeinpä ystävältä. No, se nyt oli hiukan rohkeasti sanottu. Mies oli sitä, mitä Mirja ei edes unissaan pystynyt olemaan. Lempeällä äänellä hän puheli luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma ulkona oli, tai mitä radiossa oli sanottu, tai mitä TV:ssä. Hän hallitsi asiat.

Aika pian hän alkoi puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli Mirjalle mieluisin puheenaihe. Oli kiehtovaa tutustua hänen elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän asui. Se, että hän asui kaupungin vuokratalossa, oli Mirjalle suuri ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi kaupungin vuokralaista! Se oli ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan, löytyi sieltä monta muuta yhteistä kokemusta.

Tuntui luontevalta, että syötyään he alkoivat vähitellen poistua yhdessä ruokalasta. Kun se ensimmäisen kerran tapahtui, Mirja K:n näkö sumentui vähäksi aikaa. Häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi hänen puolelta toiselle koikkelehtivan liikkumisensa. - No, ei mitenkään! Ei hän ainakaan maininnut koko asiaa. Sehän hyvä. Mirja K. oli niin helpottunut, että hän huolimatta ontumisestaan suorastaan liiteli eteenpäin (ainakin siltä hänestä tuntui) seuranaan tämä lempeä mies, ja jo silloin hän alkoi haaveilla sellaista, mistä ei kehtaisi edes kertoa.

Sitten tuli päivä, jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain. Ei Mirja silloin arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä, kierros kierrokselta, ja yhä suurenmoisimmiksi muuttuivat maisemat, mutta vuorenhuippu ja siltä avautuva näkymä oli vielä kokematta.

Huone oli kolkko. Siellä oli vain vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella. He istuivat sängynlaidalle. Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin. Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä hänen vieressään. Niin lähellä että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että siitä puuttuvat palat olisivat miehestä kuin itsestään hypähtäneet häneen.

"Tässä on se mitä halusin näyttää!" Mies oli ottanut hyllystä rasian, jonka avasi ja ojensi Mirjalle. Mirja jähmettyi jännityksestä. Mutta kun hän näki, että rasiassa oli vain epämääräisen muotoisia kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin kellastunut luunpalanen, häneltä oli tulla oksennus. "Nämä on sappikivet, jotka minulta talvella poistettiin. Antoivat muistoksi!" mies esitteli. Ihmeellistä, että siinä samassa Mirja näki ne kokonaan uudessa valossa. Ne alkoivat säteillä himmeästi. Melkein kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne olivat olleet miehen sisällä, lähempänä häntä kuin mitä hän itse koskaan pääsisi. Mirja olisi halunnut kosketella niitä sormenpäillään, mutta mies otti häneltä rasian, sulki sen ja vei takaisin hyllyyn.

Sen käynnin jälkeen he tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja huomasi, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika. Näkymät alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeen päin ajatellen ollut oikeastaan ihme, että kävi, niin kuin kävi. Mies katosi Mirjan elämästä. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Hän ei enää ilmestynyt ruokalaan. Mirja odotti ja odotti, menetti vähäksi aikaa ruokahalunsakin. Monet tulivat ja menivät, mutta häntä, jota Mirja odotti, ei näkynyt.

Ei Mirja siihen kuollut, onneksi, vaikka pettymys sai aluksi hänestä siltä tuntumaan. Kaikessa hiljaisuudessa, toivoa rinnassaan elättäen, hän muutaman kuukauden miestä odotettuaan hyvästeli hänet surullisena mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli näet ajatuksissaan ennättänyt synnyttää heille jo monta yhteistä lasta. Kaikki ne muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään asento ja notkeat sormet. Kukaan heistä ei ontunut. Haikeana hän hyvästeli nuo pienet kullanmurut.
Mutta pian Mirja sai yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään. He kävivät häntä usein tervehtimässä. Yöllä. Unessa. Mirja luki silloin heille satuja ja leikki heidän kanssaan lattialla. Heillä oli oikein mukavaa yhdessä. Vielä myöhemmin päivällä Mirjan korvat saattoivat toistaa kirkkaalla lapsen äänellä sanoja: ”Äiti, äiti!” Silloin hän nyyhkäisi ja hymyili.




                                                                    

                                                                                                                   Miehen näkökulmasta ?
                                                                                                  - Kannattaa ehkä painaa videon oikeassa alakulmassa olevaa ruutua, jolloin kuva muuttuu isommaksi ja voi paremmin tarkkailla miehen ilmeitä.  Laulaja on muuten Philipp Mayer.  Säveltäjä John Cage.

    John Milton Cage oli yhdysvaltalainen säveltäjä. Cage lienee tunnetuin 1900-luvun musiikin kokeilija, joka varhaisista sävellyksistään asti oli kiinnostunut hälyistä ja epätavallisista äänilähteistä. Hän itse nimitti tyylilajia ”sattumamusiikiksi”. (Wikipedia)