23.4.2012

Suru


        

           Askelma askelmalta...


Hun on surullinen.
Mitä on suru?

Suru on menetyksen tai muun ikävän tapahtuman tai jonkun epämieluisan olotilan aiheuttama voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, murhe, Suomen Kielen Perussanakirjan kolmas osa S-Ö sanoo.

Ei, ei, ei! Hun sanoo. Ei suru voi olla kahlehdittu noin jokapäiväiseen, kuivaan ja jäykkään, asialliseen olotilaan! Suru on jotain suurempaa, pahempaa, kosteampaa. Se joka surun kokee perussanakirjan mukaan, ei tiedä surusta mitään! Suru on surua. Suru on suossa rämpimistä. Se upottaa, uuvuttaa. Väsyttää. Herhiläiset surisevat pään ympärillä, itikat imevät verta tiheänä parvena eri puolilta ihoa. Jos läppäset yhtä, tulee kymmenen tilalle, ja jos astut hetteeseen, se on menoa. Suo imaisee koko ihmisen märkään syliinsä, josta ei ole poispääsyä. Se on kuolon syleily, miksei sanakirja puhu mitään siitä!

Hun ottaa kirjasen vierestään lattialta, lukee: Jos sitä vastoin tietää, että suru on elämänhenkiemme kehossa olevien hienonhienojen osasten kokoonvetäytymistä, on helppo ymmärtää, että tähän tunnetilaan sopivat parhaiten kapeat ja kapeimmat sävelaskeleet. - Näin sanoo Johann Mattheson, jonka tapasimme jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa – ja Hun jatkaa: Samoin kuin rakkaudessa, täytyy jokaisen, joka tahtoo kuvailla surullisuutta musiikin keinoin, kokea ja tuntea sitä - omakohtaisesti - paljon suuremmassa määrin kuin mitä muut tunteet edellyttävät. Muuten kaikki niin sanotut loci topici (puhetaidon paikalliset kohteet) joutavat kaivoon. Tähän on se syy, että surullisena oleminen ja rakastuneena oleminen ovat kaksi varsin läheistä sukulaisilmiötä.

Näin hän puhuu, tuo uusi tuttava, joka eli kauan sitten, oli monipuolisesti sivistynynyt ja oli Händelin kaveri, vaikka oli tappaa hänet kiivaassa riidassa joka heillä oli samaan aikaan kun näyttämöllä esitettiin Matthesonin oopperaa. 

Mattheson sävelsi ja teki paljon muuta, oli oikea monitoimimies. Jos haluat häneen paremmin tutustua, niin se käy helposti. Menet vain tänne, Hun osoittaa nimensä edessä olevaa linkkiä ja jatkaa kirjoittelua hymyillen surumielisesti.

Hun itse haluaisi tutustua kaikkiin viisaisiin ihmisiin maailmassa, eläviin ja kuolleisiin, ja ystävystyä heidän kanssaan. Se auttaisi, Hun ajattelee, tekemään minusta paremman ja viisaamman ystävän kaikille niille, jotka ovat, tai haluaisivat olla minun ystäviäni. Vaikka ei heitä todellakaan paljon ole. Onkohan ketään, joka aidosti pitää minusta, epäilen. Hun pudistaa päätään ja kallistaa niskansa kohti kattoikkunaa, jonka läpi voi katsoa avaruuteen, vuosien ja satojen ellei peräti tuhansien vuosien päähän. Eihän siellä mitään henkilöhahmoja näy, mutta ehkä suunta on oikea. Tällä hetkellä näkyy korkea, seesteinen taivas, joka varsin valoisana ja siniseen vivahtavana tuntuu valuvan silmien kautta suoraan hänen mielensä syvyyksiin - hyvä etteivät kyyneleet ala vieriä hänen poskiaan pitkin alas helmaan ja kastele sitä.

Hun kuivaa vettyneet silmäkulmansa ja tarkentaa korvansa Bachin Matteus Passiolle, joka on soinut taustalla päivittäin, pääsiäisestä lähtien.
Tälläkin hetkellä se soi Kuuntele! 

Hun kyllä kuuntelee. Koko ajan hän on surunsa keskellä kuunnellut, yrittäen samalla kirjoittaa, mutta nyt hän lakkaa kirjoittamasta, antaa musiikin vapaasti valua korviinsa, josta se imeytyy aivoihin ja laskeutuu kaikkiin ruumiinosiin. Se tasoittaa surua. Se saa surun tuntumaan kaukaisemmalta, se ikään kuin lepää suuren ihmisjoukon harteilla; ei hänen yksin tarvitse surra. Ei yksin.

Mutta jonain päivänä jokaikinen ihminen joutuu askelma askelmalta, tai joskus äkkiä ilman portaita humps-sahtaen putoamaan, kadottaa maanpinnan jalkojensa alta ja menettää kaiken maallisen.

Se minulta tahtoo aina unohtua, Hun puhuu ajatuksissaan (ikään kuin joku häntä kuuntelisi). Minulla on tunne kuin elämä jatkuisi ikuisesti. Aina hämmästyn, kun se yksi tuttu uskovainen sanoo: Tuolla menolla sinä kyllä joudut Helvettiin! Mutta en minä siitä suutu. Se tuntuu niin kaukaiselta, kuolema, ja ehkä helvetti on ihan muualla kuin hän luulee. Oikeasti se synnyttää enemmänkin iloa, sillä sanoja on yksi, joka ehkä välittää minusta, ei hän muuten varoittelisi.

Hun kohottaa päätään, suoristaa kaulaansa kuin miettisi ja yhtäkkiä hän näyttää hölmistyneeltä:
Mitä minä oikein suren! Ei maailma lepää yhden ihmisen harteilla, meitä on monta, suuri lauma. Ainakin seitsemän miljardia! Kyllä semmoisessa joukossa todennäköisesti löytyy vaikka kuinka paljon mukavia ja hyviä ihmisiä!

Ja musiikki, ja kirjat ja kuvat ja uusi iPad kolmonen – Hun vilkaisee työpöydällä lepäilevää pakkauksesta nostettua laitetta, josta oletettavasti on enemmän harmia kuin iloa. Oliko se viimeinen lahja, jonka Han antoi? Täytyy sen ainakin vähän välittää minusta, ja ehkä hän vielä palaa, kun vain jaksan odottaa.

Kun Hun kääntää päätään sivulle, hän näkee ikkunasta, miten punarinta on istahtanut omenapuun oksalle, ja sen nokka aukeilee kuin se laulaisi. Samanaikaisesti jatkuu Matteuspassio.

Tässä ruotsalainen versio lopusta. Jos jaksat niin kuuntele! Sekin soi kauniisti.

19.4.2012

HUNHAN ja HANHUN (kertoja puhuu lukijoille)

     Suuri liike

Han ja Hun?

Ei, eivät he ole kiinalaisia, jos sellainen on tullut mieleen.

Eivät he ole ruotsalaisiakaan. He ovat suomalaisia.
Viimeisimmän sukututkimuksen mukaan (jonka on tehnyt muuan korkea-arvoinen upseeri) he ovat molemmat Sursill (hapansilakka) - sukuhaaraa, joka on yhteydessä Ruotsin kuningas Kustaa 1. Vaasaan.
Ja koska nimenomaan tähän rihmaan kuuluvat hyvin monet muut suomalaiset suvut haaroineen ja linkkeineen, voi ilomielin sanoa: yllätys, yllätys! Han ja Hun voivat olla kaukaa ottaen sinun sukulaisiasi, hyvä lukija!


Han ja Hun eivät ole sukujuuriaan juuri miettineet. Heillä on ollut muutakin tekemistä. He muodostivat ykseyden, joka on tärkeä tekijä ihmisen elämää eritellessä. Ykseys, yhteys, ja kokonaisuus. Siihen lisättynä loogisuus. Ne ovat kaikki hyvän muodon attribuutteja.



Koska tällä hetkellä Han on teillä tietymättömillä ja Hun nukkuu sikiunta, johon hän edellisessä jaksossa oli vaipunut, on heidän ykseytensä katkolla, tai katkennut lopullisesti, mikä olisi tosi surullista.



On kuitenkin muistettava yksilöllisyyden merkitys. Sillä yksilöllisessä todellisuudessa jokainen luonnollinen olento voi olla itseriittoinen ja yhteisöstä riippumaton orgaaninen kokonaisuus.


Tässä mielessä yksi halkeama yhdessä ykseydessä ei olisi maailmankaikkeutta ajatellen mitenkään huomattava menetys. Hunille sensijaan se olisi lähes katastrofi, ainakin siihen saakka kunnes hän oppisi seisomaan kahdella jalalla neljän sijaan. 
Han puolestaan oli tältä osin suojattu. Sillä Han oli selvästi itseriittoinen ja tulisi mainiosti toimeen missä olosuhteissa tahansa. 
Entä Hun? Vastaus on tarpeeton, sillä Hun on kysymysmerkki. Mutta toisaalta. Melkein kaikissa asioissa Hun on kotoisimmillaan ollessaan poissa tolaltaan.



Arvoisa lukija, mihin me joutuisimme jos ei olisi filosofeja! Kaikki asiat, joita yrittäisimme kuvata, jäisivät kuin tuuliajolle, harhailisivat selittämättömiä polkuja, eivätkä koskaan tavoittaisi eksaktia ilmaisua, joka on kuitenkin ilman muuta asetettava tavoitteeksi, jos valmistelee jotain toisille suunnattua sanomaa, oli se sitten mikä hyvänsä.



Aristoteleen mukaan mikä tahansa elävä olio tai kappale, joka on muodostunut osista, on kaunis, jos se täyttää yllä olevat hyvän muodon attribuutit. 

Aristoteles on tässä ikään kuin takuuhenkilönä ja navigaattorina, samalla – kieltämättä – jos totta puhutaan myös koristeena. 

Ykseys on välttämätön asia, jos halutaan muodostaa merkityksiä. Sellaisessa järjestelmässä, jossa kaikki osat liittyvät toiminnallisesti yhteen, ne eivät ole satunnaisen muotoutumisen tulos, vaan tietyn evoluutioprosessin seuraus. Tämä on tutkittu asia, siis tosi? Sen olemme saaneet kuulla, jos ei muualta niin ainakin Ylen Teemalta. Jolla on korvat se kuulkoot.



Mutta nyt on pyydettävä anteeksi. Tässä puhuu (kuulostaahan ikävystyttävältä, voi ei! minua huolettaa) siis ainakin yrittää puhua joku, jota ette mahdollisesti tunne. 

On ehkä syytä esitellä: Olen kertoja, joka tavallisesti pitää päänsä visusti piilossa. Mutta kaikkia sääntöjä uhmaten  ja välttääkseni turhia arvuutteluja, katson olevani oikeutettu (?) aina välillä nostamaan pääni näkyviin,   ja puhumaan suoraan ja vilpittömästi, omalla suullani, valhetta välttäen,  ja tuomaan esiin sen, joka kulloinkin on kuten nyt tässä, pakko selvittää.  Siis päähenkilöiden nimet.


Han ja Hun ovat lyhenteitä oikeista nimistään. He ovat kokonaisuutta hahmottaen  ja sulassa sovussa päättäneet käyttää näitä lyhennyksiä aina puhuessaan itsestään tai toisestaan. Tämä on myös heidän ystäviensä ja tuttujensa koodikieltä. He eivät menettele näin huvin vuoksi. Syitä on monia. Tässä muutama:  lyhennykset säästävät aikaa ja energiaa; ne on helppo oppia; ne paljastavat tässä yhteydessä sukupuolen ja ne eivät kaipaa seurakseen titteliä (titteliä, hassu sana, muistuttaa vääjäämättä kikkeliä, se taas vikkeliä tai Mikkeliä, joka viittaa arkkienkeli Mikaeliin). 

Arvonimet ovat myös heidän inhokkejaan, varsinkin ne jotka ovat näkyvissä kätkeytyneenä merkkeihin, jotka killuvat rinnassa kuin kilistimet kellokkaan kaulassa, tai suuriksi pronssista valettuiksi muistomerkeiksi, patsaiksi, joita tavataan myös painamassa maan povea, hautojen päällä, muistuttamassa haudattujen vainajien luulotellusta arvosta. (Monet ovat vasta kuoltuaan arvokkaita.)

Lyhenne tuo esiin ihmisen  paljaana mutta kokonaisena (kun jättää pisteen merkitsemättä). Lyhenteille on aina ollut tilausta. Paavo on jo lapsesta Pave tai Pate. Hermanni Hemppa, Tellervo Telle. Helsinki stadi tai Hesa, kullanmuru  kultsi jne.



Tuntuuko hankalalta? Muuttaisiko se asioita, jos tietäisi, että Han on Hans Adam Adolf  af Virtanen (sukunimi peitenimi) etunimet aikaisemmista sukupolvista koottu attacca subito, jossa esittäjän on aloitettava seuraava jakso välittömästi edellisen jakson päättymisen jälkeen. Ja jossa jokainen osa esittää omaa murhenäytelmäänsä. Joista, varsinkin Adolfista, Han sai kouluaikanaan yllin kyllin - ja sen ylikin - sietää pelkkää kiusantekoa, jolloin hän vihdoin riittävästi sydämistyneenä  olisi ollut valmis hankkimaan aseen ja ampumaan, jos ei toisia, niin ainakin itsensä! 
Kauan häntä sai rauhoitella kertomalla, että kiusaajatkin ovat ihmisiä,  joskin hyvin, hyvin ikäviä. Suorastaan  inhottavia, mikäli ilkeyttään  kiusasivat.


Hun on päässyt hiukan helpommalla. Hun on Hunhildur Helvetia von Hauskis. Hunhildurin selittää (Hunin kertomana) se että hänessä on hippunen norjalaista siemennestettä, ja Helvetia on se maa, jota hänen vanhempansa arvostivat eniten ja jonne he tekivät ensimmäisen ulkomaanmatkansa nuoruudessaan. Laskettelivat jyrkkiä ylä- ja alamäkiä vanhalla autonrämällään ja huudahtelivat ihastuksissaan alppeja ylittäessään pää pilvessä ja herkällä mielellä. - Todella kirkkaita helmiä he olivat poimineet muisteloikseen lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Mutta tuohon nimirimpsuun en kehottaisia täysin luottamaan. Se vaikuttaa Hunin itsensä keksimältä. Itse asiassa en uskalla ottaa täyttä vastuuta mistään tässä kirjoitetusta asiasta. Niin kuin on sanottu, Hun on uneksija, unien näkijä.  


Sitä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi nimi Helvetia ei millään tavoin hehkunut Hunin olemuksesta. Lapsena hän oli yhtä iloinen, valoisa ja kaunis kuin tuo vanhempiensa matka, mutta synkistyi isompana vuosi vuodelta. Ja tässä vaiheessa, kun meillä on tilaisuus häneen tutustua, hän oli ottanut jo koko maailman tuskan kantaakseen. Ja sen tietää mitä siitä seuraa. Sulaa hulluutta ja synkkää oloa.




Sukunimiensä kohdalla, olivat ne oikeita tai keksittyjä, Han ja Hun halusivat tuoda esiin ykseyttä, joka oli ollut tähän asti heidän ainoa vahvuutensa. Mutta heidän tuttavansa ja ystävänsä sekoittivat järjestelmän, jakoivat sen kahtia siten  että Hanin ystäville ja tutuille he olivat Hunhan, ja Hunin ystäville he olivat Hanhun (molemmissa jälkimmäistä osaa painottaen), aina kun he tarkoittivat molempia yhtäaikaa yhdellä nimellä ilmaistuna.

Jos sanoo koko nimen oikealla rytmillä ja oikeasti painottaen pääsee asian ytimeen. Hún Hanhún ja Hán Hunhán (af ja von sanat sukunimien edestä saa unohtaa. Ne ovat Hunin leikillisiä keksintöjä. Niin kuin muutkin sanat, mutta sillä tuskin on mitään merkitystä). 



Sanat ovat sanoja. Joskus täysin järjettömiä. Joskus yksi sana voi muuttaa koko maailman. Vaikka se on harvinaista voi se olla totta. Sanoja pitää kunnioittaa. Ne kertovat aina jotain. Huonoimmatkin, niin, ja ikävimmät, suoraan sanoen paskaiset sanat, nekin ovat tärkeitä. Ne kertovat sanojastaan asioita, joita on hyvä kuunnella tarkalla korvalla. Niin kuin nyt tätäkin:


Näin sanoo Johann Nestroy:
Kuka?  
No Nestroy!

...Olisit oikeassa, jos tyhmyys olisi henkistä heikkoutta. Mutta valitettavasti se on kauhistuttava voima, se on kallio, joka vankkumatta seisoo, vaikka kokonainen järkevyyden meri heittää aaltojaan sen otsaa vasten.”


- Hanta  ja Huntako se haukkuu? Hekö muka tyhmiä kovia kallioita!
- Ei, kun se kuvittelee itsensä mereksi joka läimäyttelee niitä jatkuvasti.
- No voi mikä julmuri, paska tyyppi!
- Voi sen muutenkin ajatella.


13.4.2012

Locus causae materialis (aineellisen syyn paikka)




Elocutio (puheen koristelu retorisilla kuvioilla).
Pääsiäinen oli sivuutettu. Se onkin Joulun jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikka, jossa ainakin hiljennämme vauhtia. Joskus jopa pysähdymme. Tällä kertaa pääsiäisiloksi tarkoitettu yllätys, joka oli peitettynä korissa, jäi näkemättä. Kukaan heistä ei ollut siitä kiinnostunut. Kaikilla oli muuta tekemistä, josta tärkein oli miettiä, mitä tekisi. Ja miksi. 
Paikan päällä oli enää yksi henkilö, Hun. Muita ei näkyvissä. Hun oli sulkenut korvansa ja makasi peiton alla.

Matteus passio soi edelleen, ajasta välittämättä, kierteli jonona seinämiä. Kulki lattiaa, kohosi kattoon. Locus notationis (nimittämisen paikka, musiikillisia muutoksia).

Edellisessä jaksossa oli heitä sentään kaksi. Hun ja Han. Heidät ehkä joku muistaa. Han lähti jonnekin pois. Se näkyi kengänjäljistä, jotka harvinaisen selkeinä erottuivat vastasataneessa lumessa. Säikähtäneenä ja surullisena Hun oli tarkastellut niitä ovenraosta, mutta kylmä tuuli ja katolta roikkuva lumi, joka olisi voinut milloin tahansa pudota niskaan, saivat Hunin vetämään päänsä pois ja sulkemaan oven. Oli Locus partiumin (osien paikka) vuoro.

Hun oli kävellyt sänkyyn (vrt. Golgatan tie). Sänky oli hänen tukikohtansa, jossa hän vaakasuorassa yritti karistaa liikaa kuormaa yltään. Paine rasitti jalkoja ja lonkkia. Tuntui myös lapaluissa, olkapallukoissa, hartioissa ja päässä, joka muuttui raskaaksi kuin vyörykivi. Se oli täynnä murhetta ja surua, synkkiä, lyijynraskaita pilviä. Mutta kun se (cranium)  lepäsi tyynyllä saivat ruumiinjäsenet, niska- ja selkänikamat ja sisäelimetkin kaipaamaansa lepoa. Locus causea efficientis (vaikuttavan syyn paikka).

[Locus causea formalis (muodollisen syyn paikka)
Hun arvosti ruumistaan (corpus). Kaikkia sen osasia. Kuinka hyvin ne pelasivat yhteen ja toimivat hänen hyväkseen, vaikka hän tuskin koskaan kiitteli niitä. Ja miten oma-aloitteisia ne olivat. Ne tekivät hänen puolestaan kaiken, mitä hän halusi, mutta sen lisäksi yllättivät hänet välillä mitä mieluisemmalla tavalla. Kerran ne olivat jopa pelastaneet hänen henkensä toimiessaan vaistomaisesti toisin kuin hän itse yritti toimia. Ne pysäyttivät hänet kuilun partaalle, juuri kun hän oli putoamaisillaan sen syvyyksiin. Ja pitkällä, hyvin onnistuneella loikalla, parastaan antamalla, ne saivat hänet hyppäämään kuilun yli. Tavallisesti ne eivät suostuneet tekemään uhkarohkeita yrityksiä. Ne olivat hänen puolellaan. Ehkäpä ne jopa jossain määrin rakastivat häntä. Hun hymyili kun hän sitä ajatteli. Hän oli yhtäkkiä tyytyväinen ja melkein ilahtunut. Kaikki hänen jäsenensä olivat hänen puolellaan ja lepäsivät rentoutuneita ikään kuin olisivat ymmärtäneet hänen ajatuksensa. Niine hyvineen ja keventynein mielin Hun nukahti. Oli hiljaista. Vain ohut hengityksen ääni, joka tuli rauhoittuneiden huulien välistä, suhisi huoahdellen.  Hhsiih... Yyhh... 


Locus exemplorum  (esimerkin paikka, säveltäjän sopii matkia muita, kunhan ei kopioi suoraan vaan lainaa toiselta mallin. Lainaaminen on tavallista ja sallittua, mutta lainatut rakenteet on "pantava kasvamaan korkoa", jäljitelmät on työstettävä niin, että lopputulos on parempi kuin se sävellys, josta idea on lainattu.
(Matheson/Wessman) 

Johann Mattheson ja klassisen retoriikan inventio-osa 1700-luvun säveltäjän apuneuvona (otteita Harri Wessmanin artikkelista). Sävellys ja musiikin teoria 1/92



8.4.2012

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!


                        Hän on noussut ylös !  


 

7.4.2012

HUN, HAN ja PITKÄPERJANTAI

           Totta vai unta?


Hun ja Han asuivat yhdessä. He olivat kiintyneet toisiinsa epäterveellä tavalla, sillä se muistutti jo pikemmin tottumusta kuin rakkautta.
Mitä on tottumus? Se on asioiden tekemistä ja ajatusten luomista ilman muutosta, joka ilmenee saman toistona, pelkkänä tapana, jota ei tarvitse enää ajatella, joka on muuttunut automaattiseksi. Painat nappulaa ja se on siinä. Kaikki on itsestään selvää, turha siitä huolehtia.
Mutta mitä on rakkaus? Eikö se ole halu pysytellä toisen läheisyydessä. Ja jos toinen on poissa, se ilmenee kaipauksena, joka sisältää toivoa, että toinen vielä palaisi, ei katoaisi kokonaan. Toivo pitää rakkautta yllä ja ikävöinti on suolaa, joka liiallisena polttaa suuta, mutta sopivaksi annosteltuna korostaa makuja, antaa niille terveen ja voimakkaan vivahduksen.

Kaikesta tästä monimielisestä broblematiikasta Han oli selvillä. Han oli ollut jo lapsena ikäisiään edellä, seurannut maailman tapahtumia, toisten lasten rallatellessa omiaan ja uittaessa kevätpuroissa kaupasta ostettuja muovisia lelulaivojaan, jotka eivät pysyneet pystyssä ja rikkoutuivat pienestäkin polkaisusta. Han ei leikkinyt leluilla. Han kulki metsiä haulikko kainalossa, koko ajan korva kuulolla ja silmä tarkkana.

Vasta aikuisena Han tajusi, miksi metsästäminen oli tärkeää ja miksi sitä oli edelleen tehtävä. Han tajusi metsästämisen sisimmän olemuksen ja sen, mitä kannattaa metsästää. Lapsena opittu oli vasta alkua. Han oli metsästänyt lintuja ja oravia, jäniksiä, nyt hän metsästi taivasta ja ihmisiä. Han kiroili ja hoki saatanaa jos mikään ei onnistunut. Mutta perkeleen ja saatanan yläpuolella oli aina rivi enkeliä. Siksi hän hymyili. Ja kun Han hymyili, se oli jo autuutta. Kaikki olivat valmiit polvistumaan ja palvomaan Hanta kuin hän olisi ollut jonkinlainen jumala, joka Han kiisti olevansa. Han sanoi, että elämän tarkoitus oli metsästää totuutta ja jumaluutta. Ja kun niitä ei siitä vaan löytynyt, hän kirosi ja roikotti päätään: Jumalauta, tätä maailmaa! Missään ei ole mitään järkeä. 

Hun oli unelmoija. Hun oli unennäkijä. Hun valvoi yöllä ja näki unia. Päivällä Hun nukkui ja vain teeskenteli olevansa valveilla. Hunilla oli mielikuvitusta, joka toimi väärään suuntaan. Han yritti sitä oikaista. Unet ovat unia Han sanoi. Ei niitä jaksa kuunnella.

Pääsiäisen lähestyessä Hun heräsi pitkäperjantaiaamuna harvinaisen aikaisin. Se johtui unesta, joka oli ollut täynnä väkivaltaa ja mukilointia. Mistä siinä oli kysymys jäi epäselväksi. Mutta kun suusta tuli itkua ja vikinää vielä herätessä, se säikäytti. Han oli nyt tarpeen. Han osasi irrottaa unen ja valveen. Huomenna on jo pitkäperjantai, Han sanoi illalla, ja lunta tulee vain lisää helvetti niin kuin sitä ei olisi jo tarpeeksi. Kylkiluut ja selkäranka muussina!
Han puhui usein tuomiopasuunan äänellä, mutta siihen Hun oli jo tottunut. Sitä paitsi Han aina liioitteli. Siihenkin Hun oli tottunut.

Taivas oli pilvessä. Mutta missä oli Han? HAN! Hun huusi. Ei vastausta. HAN, MISSÄ SINÄ OLET?

Hun juoksi yöpaita päällä ympäri huoneita, kurkisti keittiöön, kurkisti vaatehuoneeseen, saunaan, ruokakomeroon, jääkaappiinkin hän vilkaisi, turhaan tietenkin. Hän suuntasi läps, läps paljain jaloin isoonvessaan, pissi aamupissan, laski vessan, pesi kädet ja hampaat, huuhteli naaman. Yritti rauhoittua. HAN! Hun jatkoi etsimistä. Kurkisti siivouskomeroon, taas vaatehuoneeseen, pikkueteiseen ja pikkuvessaan, josta löyhähti vastaan voimakas virtsanhaju. Meni pannuhuoneeseen, avasi ulko-oven, huomasi vastasataneessa lumessa isot kengänjäljet, jotka johtivat jonnekin pois. Han oli lähtenyt. Minne hän on mennyt, Hun ihmetteli.

Ulkona satoi lumitähtiä, hiljaa ja hätäilemättä. Tyhjyys on tunne, jota on vaikea kestää. Millään ei ole merkitystä ennen kuin Han palaa, Hun ajatteli. Päivä tuntui pitkältä. Mutta Han ei ollut vielä illallakaan kotona. Hänen kännykkänsä lepäsi pöydällä. Siihen oli turha soittaa. Uutisissa näytettiin uusia kahakoita, tappeluja, mellakoita, kolareita. Niitä riitti joka päiväksi. Illalla myöhään Hun yritti katsoa elokuvaa Jeesuksen viimeisistä päivistä, mutta se vaikutti jotenkin tavalliselta ja melkein rienaukselta. Ei sitä jaksanut katsella. Hun kurkki pimeään yöhön ikkunoista. Kävi kurkkaamassa oveltakin. Han pysyi poissa.

Hun yritti pysyä rauhallisena.