24.12.2015

Dona praesentis cape laetus horae





Dona praesentis cape laetus horae
"Ilolla ota se mitä käsillä oleva hetki tarjoaa"




TÄMÅ laulu teki taas meille JOULUN!



29.11.2015

RAKASTUNUT





Mirja K. oli rakastunut. No, mitäpä siitä. Sehän on vain hyvä. Rakkaus on hieno asia, kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli vammainen, lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka, saa ehkä asian näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että hän oli… hm… ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?

Huolimatta jalastaan oli Mirja K. päässyt joskus aikaisemmin kaupungin palvelukseen. Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin työntekijöilleen järjestämässä ruokapaikassa. Tavallisesti hän mennä konkkasi sinne suoraan töistä. vaikka silloin siellä oli suurin ruuhka. Ehkä se oli hyvä, sillä muuten hän ehkä ei olisi tavannut henkilöä, johon rakastui.

Kävi nimittäin niin, että ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä. Kaikki pöydät varattuja. Mirja piti aina varansa, että oli ensimmäisten joukossa, ja jo jonoon mennessään hän varasi itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, Mirjan pöydässä toinen paikka pysyi vapaana. Mutta se oli Mirjan onni, sillä eikö vain sattunut erään kerran, että kun taas kaikki muut paikat olivat täpötäynnä, vielä yksi henkilö tuli hiukan myöhästyneenä ja etsi katseellaan tyhjää paikkaa. Pakko hänen oli ohjautua juuri Mirjan pöytään.

Mirja K. ei unohda ikinä sitä päivää, kun tuo tuntematon ilmestyi. Hän kantoi tarjotinta ja lähestyi kuin Jeesus, jolle oli juuri annettu kaksi kalaa ja viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento herättivät väkisinkin Mirjassa mielikuvan miehestä, joka ei halunnut kenellekään pahaa, joka päinvastoin rakasti kaikkia ihmisiä.
”Onko tässä vapaata?” mies kysyi.

Mirjan huomio kiinnittyi erityisesti hänen pitkiin sormiinsa, joilla hän käsitteli luontevasti ruokailuvälineitä. Miten tyynesti hän aterioi. Hän ei katsonut Mirjaan, ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä puhuivat. Mirjasta näytti, että hän katseli hellästi jopa lihapullia lautasellaan. Ja kun hänen katseensa osui, vahingossa, muutaman kerran Mirjaan, lehahti Mirja punaiseksi kuin tulppaani. Hän tunsi sen poskiensa kuumotuksesta.

Syötyään mies otti hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän sen teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli enemmän kuin mitään muuta itsessään. Hymyilläkin hän yritti aina huulet yhdessä, ja jos piti nauraa se oli hänelle kauhistus.

Vasta kun mies hampaansa kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin – miten hauskasti hän muikisti suutaan – ja kallistui tuolissaan nautinnollisesti taakse päin valmistuakseen imaisemaan ensimmäisen vedon, hän kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa Mirjaan. Mirja sävähti. Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mirja tiesi sen, mutta mies ei ilmeisesti ollut huomannut kylttiä seinällä. Ja sen sijaan, että olisi vain hiukan katsonut häntä, mies ei vetänytkään katsettaan pois. Hän alkoi päinvastoin mielenkiinnolla ja hartaana tutkia Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi vetäissyt päänsä pois näkyvistä, sillä häntä ujostutti, mutta mihinkä hän olisi sen pannut, päänsä, pöydän alleko?

”Käytkö useinkin täällä syömässä?” mies kysyi levollisella äänellä. Ehkä hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoittaa häntä. Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun liikkeen hän sai sanotuksi: ”Jo-joka päivä.” Joka päivä! Ei olisi jokapäiväisempää vastausta voinut antaa. Mutta se oli kaikki, mihin Mirja K. sillä hetkellä kykeni.

Mies ei ennättänyt sytyttää savukettaan, ehkä se oli hyvä, se ei mennyt hukkaan, sillä naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa takaapäin sormellaan miehen toista olkapäätä ja osoitti seinässä olevaa mekein huomaamatonta kylttiä. Kuuliaisesti mies asetti savukkeen takaisin rasiaan, ja turhia temppuilematta hän nyökkäsi koputtajalle hyväksyvästi. Muutaman sanan Mirjan kanssa vaihdettuaan hän nousi ja nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa Mirjalle: ”Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran”. Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla hän tunsi outoa kiihtymystä itsessään. Ja hänen sisällään läikähteli omituisesti.

Siitä lähtien Mirja K. istui joka päivä taatusti samaan aikaan hyvissä ajoin samassa pöydässä lähellä ovea. Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja kyllä hän ilmestyi. Melkein joka päivä. Ja melkein aina hän ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen pöytään, jossa Mirja istui. Olisiko sillä osuutta, että Mirja pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki hiljaa itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne…

Mies alkoi tervehtiä Mirjaa. Ensin kevyesti nyökkäämällä, sitten liittämällä mukaan jonkun ystävällisen sanan. Mirja yritti vastata samalla tavalla, kevyesti, mutta ei onnistunut. Elävyyttä yksitotisiin vastauksiinsa hän yritti saada harjoittelemalla kotona, mutta aina se sortui siihen, että hän oli harjoitellut oikean vastauksen väärään kysymykseen tai päinvastoin.

Miehelle ei puhuminen näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Niinpä mies alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkeinpä ystävältä. No, se nyt oli hiukan rohkeasti sanottu. Mies oli sitä, mitä Mirja ei edes unissaan pystynyt olemaan. Lempeällä äänellä hän puheli luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma ulkona oli, tai mitä radiossa oli sanottu, tai mitä TV:ssä. Hän hallitsi asiat.

Aika pian hän alkoi puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli Mirjalle mieluisin puheenaihe. Oli kiehtovaa tutustua hänen elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän asui. Se, että hän asui kaupungin vuokratalossa, oli Mirjalle suuri ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi kaupungin vuokralaista! Se oli ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan, löytyi sieltä monta muuta yhteistä kokemusta.

Tuntui luontevalta, että syötyään he alkoivat vähitellen poistua yhdessä ruokalasta. Kun se ensimmäisen kerran tapahtui, Mirja K:n näkö sumentui vähäksi aikaa. Häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi hänen puolelta toiselle koikkelehtivan liikkumisensa. - No, ei mitenkään! Ei hän ainakaan maininnut koko asiaa. Sehän hyvä. Mirja K. oli niin helpottunut, että hän huolimatta ontumisestaan suorastaan liiteli eteenpäin (ainakin siltä hänestä tuntui) seuranaan tämä lempeä mies, ja jo silloin hän alkoi haaveilla sellaista, mistä ei kehtaisi edes kertoa.

Sitten tuli päivä, jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain. Ei Mirja silloin arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä, kierros kierrokselta, ja yhä suurenmoisimmiksi muuttuivat maisemat, mutta vuorenhuippu ja siltä avautuva näkymä oli vielä kokematta.

Huone oli kolkko. Siellä oli vain vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella. He istuivat sängynlaidalle. Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin. Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä hänen vieressään. Niin lähellä että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että siitä puuttuvat palat olisivat miehestä kuin itsestään hypähtäneet häneen.

"Tässä on se mitä halusin näyttää!" Mies oli ottanut hyllystä rasian, jonka avasi ja ojensi Mirjalle. Mirja jähmettyi jännityksestä. Mutta kun hän näki, että rasiassa oli vain epämääräisen muotoisia kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin kellastunut luunpalanen, häneltä oli tulla oksennus. "Nämä on sappikivet, jotka minulta talvella poistettiin. Antoivat muistoksi!" mies esitteli. Ihmeellistä, että siinä samassa Mirja näki ne kokonaan uudessa valossa. Ne alkoivat säteillä himmeästi. Melkein kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne olivat olleet miehen sisällä, lähempänä häntä kuin mitä hän itse koskaan pääsisi. Mirja olisi halunnut kosketella niitä sormenpäillään, mutta mies otti häneltä rasian, sulki sen ja vei takaisin hyllyyn.

Sen käynnin jälkeen he tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja huomasi, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika. Näkymät alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeen päin ajatellen ollut oikeastaan ihme, että kävi, niin kuin kävi. Mies katosi Mirjan elämästä. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Hän ei enää ilmestynyt ruokalaan. Mirja odotti ja odotti, menetti vähäksi aikaa ruokahalunsakin. Monet tulivat ja menivät, mutta häntä, jota Mirja odotti, ei näkynyt.

Ei Mirja siihen kuollut, onneksi, vaikka pettymys sai aluksi hänestä siltä tuntumaan. Kaikessa hiljaisuudessa, toivoa rinnassaan elättäen, hän muutaman kuukauden miestä odotettuaan hyvästeli hänet surullisena mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli näet ajatuksissaan ennättänyt synnyttää heille jo monta yhteistä lasta. Kaikki ne muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään asento ja notkeat sormet. Kukaan heistä ei ontunut. Haikeana hän hyvästeli nuo pienet kullanmurut.
Mutta pian Mirja sai yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään. He kävivät häntä usein tervehtimässä. Yöllä. Unessa. Mirja luki silloin heille satuja ja leikki heidän kanssaan lattialla. Heillä oli oikein mukavaa yhdessä. Vielä myöhemmin päivällä Mirjan korvat saattoivat toistaa kirkkaalla lapsen äänellä sanoja: ”Äiti, äiti!” Silloin hän nyyhkäisi ja hymyili.




                                                                    

                                                                                                                   Miehen näkökulmasta ?
                                                                                                  - Kannattaa ehkä painaa videon oikeassa alakulmassa olevaa ruutua, jolloin kuva muuttuu isommaksi ja voi paremmin tarkkailla miehen ilmeitä.  Laulaja on muuten Philipp Mayer.  Säveltäjä John Cage.

    John Milton Cage oli yhdysvaltalainen säveltäjä. Cage lienee tunnetuin 1900-luvun musiikin kokeilija, joka varhaisista sävellyksistään asti oli kiinnostunut hälyistä ja epätavallisista äänilähteistä. Hän itse nimitti tyylilajia ”sattumamusiikiksi”. (Wikipedia)

                                                             






8.11.2015

KAI SEN VOI SANOA































Kai sen voi sanoa että olen psykiatri ammatiltani. Kyllä, kyllä. Kaikki koulut olen käynyt ja suorittanut tutkinnot. Voin näyttää paperini milloin tahansa.

Mutta ei minua tarvitse pelätä. Olen ihmisystävällinen. Kuuntelen mielelläni juttujanne. Joskus ne jopa kiinnostavat minua, oikeasti. Ja jos sattuu, että haukottelen tai vilkaisen kelloa, se johtuu vain väsymyksestä.


Voitte luottaa minuun. Tulkaa vain vastaanotolleni, se tietää minulle leipää. Sohva minulla on, mutta pääasiassa vain itse siinä loikoilen joskus, ennen kotiinmenoa. Asiakkaat mieluummin istuvat. Heitä varten on tuoli. Ja olkapään voin tarjota milloin tahansa, kenelle tahansa. Siihen saa nojata vapaasti, kunhan muistaa, että virka-ajan jälkeen haluan olla vähän aikaa yksin, ennen kuin korjaan luuni, molemmat olkapäät niiden mukana, kotiin, eivätkä ne ole enää silloin yleisessä käytössä.  


Joskus, viime aikoina, aika usein, tuntuu, että kaipaan itsekin olkapäätä, jota vasten levätä. 


Koti, onnen tyyssija, symbolisoi äidin syliä tai kohtua. Mutta onko se sitä? Ikävä kyllä se ei pidä paikkaansa. 



Jo eteisessä olen kompastua sinne tänne sojottaviin kenkiin. Pudotan itsekin työjalkineet jalasta. Teen sen raskain mielin. 


lmapiiri on joskus uhkaava, latautunut. Joskus se on taas painostavan hiljainen, tyhjiin valunut niin kuin nyt. 


Mistään ei kuulu mitään. Höristelen korvia: kissan rapinaa, se on hypännyt ikkunalaudalle. Lintujen piipitystä – että nuo viheliäät sonnan ja siementen levittäjät pystyvätkin rikkomaan aineettoman hiljaisuuden, sitä ihmettelen. Häkin ovi on auki. Lämpöpatterit hurisevat. Ne poksahtelevat oudosti. Mistä se ääni johtuu? 



Ärtyneenä astun olohuoneeseen. Vaatteita siellä, vaatteita täällä. Tyhjiä makeispapereita. Viikon posti sekavana kasana lattialla. Irtonaisia sukkia ja cd-levyt hajallaan, verhot kasassa. Kaikki, kaikki se toivottamassa tervetulleeksi raskaan työpäivän päätteeksi. 



Keittiöön en uskalla edes kurkistaa, vaikka ovi sinne on auki. Väsyneenä rojahdan lähimpään tuoliin. Kissa loikkaa ikkunalaudalta harteilleni, rontti. En ole sillä tuulella, kopistan sen yhdellä töytäisyllä lattialle. Mutta jo istahtaa yksi yhdeksästä linnusta korvani juureen ja alkaa näykkiä olkapäätä. Luuleeko se minua lajikumppanikseen, etsii yhteyttä nokkimalla. Hujautan sen ilmaan. Se räpyttelee loukkaantuneena siipiään. 

Ei, en kestä tätä!


Mutta missä kaikki ovat? Kuulostelen korva tarkkana. Eläinten aikaansaamien äänien lisäksi ei minkäänlaista inhimillistä ääntä. 


Oli aika, jolloin kotiin tullessa kaikki neljä tenavaa, jälkeläiseni, hyökkäsivät riemukkaasti kiljuen kimppuuni: ”Iskä, iskä!” ne kimittivät pienimmästä vanhimpaan ja tulivat kiipeilemään harteille, jos istuin, tai roikkuivat lahkeissa, jos seisoin. Olihan se mukavaa. Kieltämättä parempaa kuin tämä hiljaisuus. 

Aito riemu, minne se on kadonnut tästä talosta?


Vaimo, hänen olinpaikkansa tiedän tasan tarkkaan. Minun ei tarvitsisi kuin raahustaa makuuhuoneen ovelle ja avata se. Siellä hän makaa peittoihin kääriytyneenä. Kasvot mielialalääkkeiden turvottamina, itkuisina. 


Involuutiodepressio vai -paranoia? Ei, ei hän vielä niin vanha ole. Syyttää minua. Vaatii liikaa. On täynnä odotuksia. Tee sitä, tee tätä, en kestä. Persoonallisuushäiriö vai temppuilua? Kuka tietää.


Olen kyllästynyt hänen valituksiinsa. Hän ei ole mikään oikea vaimo. Oikea vaimo tulisi ja syleilisi työstä uupunutta miestään. Visertelisi: ”Rakas! Miten päivä sujui? Oliko hankalia potilaita?” Oikea vaimo johdattaisi herkullisen, höyryävän ruuan ääreen siistissä puhtaassa keittiössä. Työhuoneeni olisi rakkaudella järjestetty - työpöytääni lukuun ottamatta, siihen olen ankarasti kieltänyt koskemasta. Mutta livertelyn sijaan tuo temppuileva, aikaansaamaton ihminen on hankkinut kaikki nuo ärsyttävät linnut visertelemään ja paskomaan ympäri huoneita. Perhanan Mendelin naakat! 



Ja pennut. Ah, en jaksa heitä ajatella. Hoidon tarpeessa olisivat kaikki. Yksi tarvitsisi korvalääkäriä, ei kuule mitä puhun, vaikka kuinka karjun. Toinen, suosikkini, onnistunein heistä, on tullut äitiini, ei ole koskaan kotona. Kavereita kyllä riittää. Kolmas melkein asuu jossain muualla. Kukapa häntä täällä kaipaa, on niin ongelmainen ja itsepäinen, varsinainen kimittäjä! 


Entä neljäs, esikoinen, hän, josta odotin jotain suurta, tiedemiestä, kirjailijaa? Hän kasvattaa lihaksiaan, ottaa Oidipuksen tosissaan?  Punnertaa ja nostaa painoja. Vilkuilee synkkänä alta kulmain. Lihakset pullistelevat nahkan alla, hartiat leveät kuin ladonovi, vaikka on vielä keskenkasvuinen. Mihin hän tähtää?  Joskus hänen silmissään vilahtaa viha, kun hän katsoo minua. Aikooko hän tappaa minut? Minut, joka kaikkea tätä kaameutta pidän yllä. Raadan työssä, hankin rahaa, täytän jääkaapin, pidän kaikki elävinä. Linnutkaan eivät pärjäisi ilman minua. Kuka niille siemenrahat hankkisi? Kuka? kysyn vain. 



Koti, armas koti! Onnen tyyssija. Ihmisen pitäisi saada levätä, kun hän tulee kotiin. Mitä minä? Lepään hetken. Sitten rupean hampaat irvessä selvittämään tätä sotkua, jotta toisilla olisi mitä sotkea, jos nyt joku heistä suvaitsee edes näyttäytyä. 



Niin ovat omituisia, että hermot tässä menee. Psykiatria tarvitsisi koko sakki! Mutta mistäpä sellaisen nappaa?  Ovat niin kalliitakin. Korkeat ovat taksat heillä, sen kyllä tiedän, totta kai, olenhan itsekin sellainen, luoja paratkoon! Mutta kukapa tätä työtä tekisi pienellä palkalla. On kuin sontakasaa kääntäisi. 



Voi että minua väsyttää. Tämä työ, tämä elämä. Kohta en kestä enää. Onneksi minulla on oma sohva työhuoneessani vastaanotolla. Mitä jos palaisin sinne. Kävisin siihen pitkäkseni. En hievahtaisi siitä vaikka kuinka oveen koputettaisiin. Makaisin siinä päiväkausia! 


Olen ehdottomasti levon tarpeessa. Psykiatria en onneksi tarvitse. Olenhan itse sellainen. 


Jotain iloa ammatistani!











4.10.2015

TAIVAASSA ? (Josse ja Maria osa 7/7)

                                                                                                   Hiljaiseloa. Taivaassa vilskettä (akryyli kankaalle)




Tässä se nyt on, se pimeä asia
jota olet niin pitkään odottanut.
Mitä melodraamoja oletkaan kehittänyt.
        - Margaret Atwood -


On kulunut päiviä, viikkoja, kuukausia, siitä kun kertoja oli pelastanut Marian syvästä kuopasta, jonne tämä oli joutunut Jossen katoamisen johdosta. Kertojan olisi pitänyt olla tarkempi Marian kohdalla. Mutta ystävystyttyään hänen kanssaan, lohdutettuaan ja valettuaan voimaa häneen, kertoja arveli Marian selviävän omin voimin jatkossa.
Sitä mieltä oli Maria itsekin ollut: täynnä toivoa. Ei voi olla niin, että olisimme vain leikkineet kotia talossa, jonka Josse rakensi. Hankkineet lapsia - jotka ovat jo maailmalla, eivätkä ole liiemmin pitäneet yhteyttä – tai että olisimme eronneet lopullisesti, ja minä olisin nyt vihainen ja katkera, ei, sanoi Maria. Josse tulee takaisin ja minä olen valmis antamamaan hänelle anteeksi kaikki hänen harharetkensä, kunhan hän ei olisi vain kuollut, Maria oli nyyhkäissyt.

Jossain vaiheessa käyntini jälkeen Marian usko oli kuitenkin ilmeisesti sammunut. Ja silloin, voin kuvitella, kertoja sanoi, hänen jokainen hetkensä oli muuttunut lohduttomaksi erämaaksi, jota kasteli parhaassa tapauksessa vain vesi, jota sirisi hänen silmistään. Tai ehkä sekin lähde oli jo kuivunut. Toivottomuus ja väsymys, pettyminen elämään ovat, kuulkaa, vakava asia. Ainakin Marian kaltaiselle olennolle, joka oli, jos ei nyt pyhä yksinkertaisuus, niin ainakin liian luottavainen ihmisiin, niihin, joita hän yksinkertaisesti rakasti.

Minun, kertoja sanoi, olisi pitänyt valistaa Mariaa ihmisistä, jotka nauttivat toisen epäonnesta, tai ovat muuten vaan valmiita muka lohdutuksen muodossa kertomaan Marialle huhuja (joita olivat kuulleet tai itse keksineet) syistä, jotka johtivat Jossen katoamiseen, kertoja päivtteli.

Ne, mitä kertoja oli itse kuullut otettuaan selvää asioista, olivat tämän tapaisia:
  • Josse kuului miehiin, joka rakastui kaikkiin naisiin, joita tapasi ja halusi vaihtelua.
  • Josse oli tehnyt pahan rötöksen, ja oli nyt sen seurauksena pakosalla.
  • Josse oli alkanut juomisen lisäksi käyttää huumeita, kaupannut niitä ja sotkeentunut siinä yhteydessä rikollisjoukkueeseen, jolta halusi varjella Mariaa ja lapsiaan.
  • Josse oli tutustunut netissä johonkin naiseen ja paennut tämän kanssa ulkomaille.
  • Josse oli nähty Keminmaan markkinoilla vieraan naisen käsipuolessa ja hän oli näyttänyt iloiselta ja onnelliselta.

Ainoa järkevä asia, jonka joku Marian tuttava oli sanonut: Sinun pitää tehdä katoamisilmoitus poliisille. Viranomaiset kyllä hoitavat sen homman.

Maria oli varmaan sekaisin kaikista kuulemistaan huhuista, mutta sen verran hän oli järjissään, että oli tehnyt neuvon mukaan, ilmoittanut poliisille, joka oli uskonut Mariaa Jossen täydellisestä katoamisesta. Ja niin Jossea oli peräänkuulutettu kaikin mahdollisin tavoin julkisissa viestimissä. Ilmoitus saattaa olla vieläkin voimassa. Mutta se ei ole tuottanut tulosta. Jossea ei ole ainakaan vielä löytynyt.

Pahinta on kuitenkin, mitä nyt on tapahtunut, kertoja huokaisi. Uskallanko siitä puhuakaan, hän sanoi. Hermostutte. No, pakkohan se on. Kertojan tehtävä on kertoa. Asia on näes niin, että kun pitkästä aikaa kiireiltäni ennätin, kävin Mariaa tapaamassa. Tämä tapahtui viime viikon tiistaina. Hän ei ollutkaan kotona. Talo oli kyllä paikallaan, mutta huomasin, että jotain siinä oli hullusti. Se näytti kovin yksinäiseltä ja surulliselta. Katto kallellaan. Piippu vinossa. Ovet molemmin puolin taloa oli visusti lukossa. Tiesin, missä säilytettiin vara-avainta. Tunkeuduin sisään pihan puolelta. Sisällä ei ollut ketään. Tutkin huoneet. Niissä tuli jokaisessa vastaan tukahtunut hiljaisuus. Kaikki näytti olevan paikallaan, mutta huonekaluissa ja esineissä oli merkillinen, jähmettynyt tuntu, ihan kuin ne olisivat olleet kuolleita. Pöydältä löytyi paperi, johon oli kirjoitettu lyijykynällä katkelma runoa, nähtävästi kirjasta, joka oli auki Catulluksen runon kohdalta. Puhuttelusana Lesbia oli korvattu sanalla Kertoja. Oliko se Marian kirjoittama ja tarkoitettu minulle? kertoja ihmetteli ja luki:

Eletään, Kertoja,
                   rakastetaan,
puhukoot mitä puhuvat äreät ukot,
juoruakat!
Aurinko laskee,
                   ja nousee taas.
Meidän lyhyt päivämme kun kerran laskee
me nukumme,
nousematta.

Kertoja liikuttui. Kuinka kaunista! Mutta miksi Maria oli kirjoittanut kertojan isolla alkukirjaimella? Kunnioittiko hän minua? Oliko hän odottanut minua? Oliko se tarkoitettu jäähyväiseksi, vai mitä hän tuolla otteella runosta halusi kertoa?

En ole löytänyt häntä mistään. Arvaatte, että että olen etsinyt tosissani. Olen käynyt läpi kaikki ne paikat, joissa voisi olettaa hänen olevan. Olen etsinyt ja kysellyt. Turhaan. Tämä on kertakaikkiaan sietämätön tilanne. En kestä tätä. Vaikka olen vain kertoja, tunnen vastuuta ihmisistä joista kerron. Mitä minun pitäisi tehdä? En ymmärrä. Vai olisiko niin, että tässä maailmassa, jossa on vaaroja joka puolella, joka hetki uhkaamassa, olisi karman laki, joka säätää, että kaikki ihmiset, joista kerron ja kaikki nekin ihmiset, joista en kerro, kuolisivat. Niinhän se taitaa ihan oikeasti olla.
Siinä suhteessa asiat ovat kerrankin tasapuolisia. Ja se on hyvä asia. Kannatan tasapuolisuutta, kertoja sanoi. Ja hän tunsi lohdutusta. Mutta kuitenkin. Tapaus Joosef (tuttavallisesti Josse) ja Maria, jäi häntä suuresti kiusaamaan.


Voisiko kukaan teistä lukijoista auttaa kertojaa? Yhteistyö on voimaa, tiedätte, ja sen takia kertoja tekee nyt ehdotuksen:
Jos sinulle tulee jotain ratkaisun tapaista mieleen, niin oletko ystävällinen ja kerrot sen. Sitä mukaan kun huomaisin ehdotuksesi tuolla kommenttiosuudessa, siirtäisin sen tänne kirjoituksen jatkoksi. Kysymys koskee asioita: 1.Mitä Josselle ja Marialle on mielestäsi tapahtunut? 2. Miksi he ovat nyt molemmat kadonneet? 3. Missä he voisivat olla?

Yhteenkin näistä kysymyksistä vastaaminen voisi olla jo avuksi. Mutta siitäkään tuskin kukaan meistä pahastuisi, jos kirjoittaisit lyhyesti (mielesi mukaan) näistä ihmisistä kokonaisen tarinan, jonka voisit otsikoida haluamallasi tavalla. Hii-op! Pankaapa toimeksi. Olisitte kovin ystävällisiä. Itse henkilökohtaisesti olisin kovin ilahtunut, jos voisin julkaista tällä sivustolla montakin tarinaa, jotka olisivat jonkun toisen kirjoittamia.
Ja Joosef ja Maria, kuinka iloisia he olisivat! Sitä tuskin voi kuvitella.

Minulle, kertojalle, se olisi suuri ilo ja kunnia (joka jäisi ehdottomasti sinulle!) Ajattele, miten ihanaa se olisi! Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, jos osaa sen sellaisena ottaa. Itselleni, kertoja tunnustaa, se on hiukan kinkkanen asia.

Miettiessäsi omaa mahdollista osuuttasi, voisit halutessasi kuunnella alla olevaa musiikkia. Joskus musiikistakin voi olla apua, sen olen huomannut, sanoo kertoja.
Ja sulkee suunsa. (Kuuntelee.)



                                                     
Harri Kuusijärvi (acc),  Sauli Zinovjev Chained





Asioita, jotka kannattaa  huomioida: 

1. Harri Kuusijärvi, joka soittaa videossa, pistää totaalisesti uusiksi kuluttajan mielikuvat harmonikkamusiikista. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin pirun palkeiksikin sanotun instrumentin päätehtävä oli viihdyttää vanhempaa tanssivaa yleisöä. (nettilainaus Koituksesta)

2.  Kun kuuntelee näitä pienikokoisia videoita, saa sen koko ruudun kokoiseksi näpäyttämällä  videon alalaidassa oikeassa reunassa olevaa neliötä.  On mukavampi seurata.

3.  Tiedoksi musiikin tekijöille: Hjalmar sanoo:  kuunneltuaan tämän videon:  musiikki oli epätoivon ja kirkkauden mixi, tulinen meri!  



EPILOGINA AJATUKSIA JA EHDOTUKSIA TAI UUTTA TIETOA, MITEN TARINA VOISI PÄÄTTYÄ. 

Hjalmar: Ehkä voisi tehdä jonkinlaisen siirtymän tulevaisuuteen, jossa avaruusteleskooppi vastaanottaa salaperäisen viestin Josselta ja Marialta Magalhaesin galaksista, jossa he voivat ihan paksusti ja ovat opetelleet polttamaan sikaria.

Mikis Mallikas, Sortavalan seminaari, Petroskoin yliopiston emeritusprofessori,  tuo meille uutta tietoa Mariasta. Kiitos professorille! Tässä hänen tiedonantonsa, sen sanatarkassa muodossa: 
Joosef on minulle vieras ihminen mutta Marian minä kerran tapasin... se oli muistaakseni helmikuun 30s päivä 1997. Odotin silloin linja-autoa Jokioisten Matkahuollossa. Niin myös Maria. Hänellä oli iso pahvinen matkalaukku ja hän oli matkalla Humppilaan. Autoja vain ei kuulunut, eikä edes näkynyt. Sitä paitsi Jokioisten matkahuollon lattia on niin vino että siinä on vaikea seisoa suorassa ellei ole juovuksissa. Onneksi minä olin, koska äkkiä Maria kellahti kumoon kuin keila johon pyörivä Pallo osuu ja kaatui syliini ja hänen päänsä kopsahti... no, kopsahti mitä vasten nyt kopsahti. Me molemmat lehahdimme ihan tulipunaisiksi. Mutta vain vähäksi aikaa! Sitten aloimme jutella, siitä sun tästä, ja oli siinä ja siinä että hän ei myöhästynyt humppilan-autosta. Saatoin hänet. Hyvästellessämme kätemme lepäsivät vähän aikaa rauhallisesti toistemme käsissä. Silmämme sumenivat kuin Cephal opoda niminen elukka siihen olisi vängännyt väliimme. Kurkkuani myös kuristi. Eikä hänkään sanonut sanakaan. Vasta kun pääsin bussista ulos, ja sytytin vihreän filtterittömän Nortin, ulkona kaikesta, näin miten hän linja-auton kovalla takapenkillä, kädet nätisti kuin Sfinksillä, istui ja tuijotti totisena eteensä. Turhaan huiskutin hänelle, turhaan, oi miten turhaan...



Anonyymi: Kyllä...loppu on hyvä jättää pimentoon...ehkä. Itse pidän onnellisista lopuista, missä on seesteistä ja yhdessä vanhenemista.


Mustis:  Josse on mies, joka katosi ulkomaille, mistä sinä senkin tiesit ja Maria on vain typerä nainen, siinä mielessä, että hän uskoo löytävänsä kadotetun miehen. Miehet joutuvat aina kadotukseen ja naiset helvettiin, ei kai sille mitään voi. Maria ei ehkä ole vielä tajunnut sitä, me naiset kun olemme niin hyväuskoisia. Tämä ei mikään ratkaisu mihinkään, kuten arvaatkin, avaimet ovat aina kirjoittajalla, eikä niihin pidä sekoittaa lukijoiden subjektiivisia ja hyvin suljettuja näkemyksiä. Miten olisi jos tarina olisikin tässä?


Schnur: Minä luulin nähneeni Jossen ja Marian viikonloppuna. Ne haravoivat pihalta lehtiä, yhdessä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Kumpikin näytti olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Enkä minäkään sanonut mitään, koska kumpikaan ei huomannut minua (eivätkä ne näyttäneet siltä, että olisi ollut asianmukaista raivota tai tarjota suklaata, eivät sinnepäinkään). Ehkä ne eivät olleet tämän tarinan Josse ja Maria, mutta jotain samaa niissä oli. Niin, ja siinä talossa, jonka pihaa ne haravoivat, oli savupiippu vinossa.

mikis: Olen kyllä miettinyt Jossen ja Marian poissaoloa varmaan yhtä paljon kuin he itse. Eikä ihme olisi että Josse olisi kadonnut ulkomaille, Helvetiaan, eli Sveitsiin - kuten Mustis epäilee, mutta että Maria olisi lyönyt hynttyyt yhteen jonkun vinonenäisen naapurin kanssa ja nyt siellä onnellisesti haravoisi lehtiä, en oikein usko. 

Tänään kun viimeksi heräsin, ja vaatteet ylleni keräsin, ja aloin ryypätä teetä, priorisoin tämän asian tärkeysjärjestyksessä kolmanneksi. (Ensimmäinen oli 1: mitä tänään tekisin, toinen 2: ... en kehtaa sanoa mikä, ja kolmas sitten tämä.) Juuri kun mietin tuota kohtaa n:ro 2, niin selkäni takaa kuului karmea SUHAHDUS ja sen jälkeen PAUKAHDUS. Heikkohermoisempi olisi varmasti jo pelästynyt, mutta en minä. Tiesin nääs kuka se semmoista meteliä pitää. Puraisin vaan muina miehinä korppua. – ”Huh huh”, sanoi Suojelusenkelini ja paukutteli siipiään, - ”huh huh”, se sanoi uudemman kerran. Mutta kun en vieläkään vastannut mitään, se aloitti: ”Mitäs se ukonkäppänä täällä ny niin surullisen näköisenä istuu. Sorgen, Sorgen, nur nicht heute, sagen alle faulen Leute." No, minä sitten kerroin koko tarinan, siis tuon kohdan n:ro 3sen. Kaiken minä kerroin Mariasta ja tästä... no, kuka tämä nyt olikaan... Joosefista. Suojelusenkelini kuunteli keskittyneenä, silmät viiruina, välillä tuhahteli itsekseen, välillä aukoi suutaan ikään kuin olisi sanonut ’ei noin, oi ei noin!’, välillä siivenpäällä pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan. Ja kun lopetin, se oli kauan aikaa hiljaa. Sitten se kaivoi (jostain sulkien seasta) esiin piipun ja sytytti sen. Imelä savun haju täytti koko huoneen. Se pyöräytti nollia ilmaan, niitä tuli sinne ainakin satasen edestä, olivat kuin kaivonrenkaita, ja sanoi sit ”Etkös sinä tiedä että Joose on Wuppertalissa?” ”No en”, minä puuskahdin, ”mistäs minä sen tietäisin?” ”Tulin minä äsken sieltä”, Enkeli sanoi, ihme sanajärjestyksessä, ja jatkoi ”liitelin siellä halki minä ilmojen. Tänne tömpsähdin kunnes takaisin. ” ”Ja jätit minut tänne yksin, kolmeksi vuorokaudeksi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua!” minä sanoin. ”Enkelien täytyy pitää huolta kehostaan”, se sanoi, ”tai siis tästä eteerisestä, sub conditione. Ei tätä duunia muuten jaksa. Eikä ihmiset usko sua jos et ole suht.koht. sutjakassa kondiksessa.” En siihen sano mitään. Olen loukkaantunut. Mutta Enkeli ei sitä huomaa tai ole huomaavinaan (kyllä se sen huomaa) vaan alkaa esitelmöidä: ”Kun ihminen katoaa, katoaa ensiksi hänen ulkoinen habituksensa. Ja se teillä ei mikään menetys ole, ihmispolot. Myöhemmin teistä katoaa muisto, ja sekin monen ressukan kohdalla on vain hyvä asia. Ja jos teistä ei 5-50 vuoden kuluessa kuulu mitään, teidät poistetaan kaikista rekistereistä, pois luettuna Kirkonkirjat, jonne nimenne perään piirretään risti." Se olisi jatkanut kvasifilosofista esitelmäänsä ties vaikka kuinka kauan, vaikka kuolemaani asti, mutta keskeytin Sen: ”Missä on Josse!" Se raapii kainaloitaan siipiensä alta, sillä on vähän kapiset siivet, ja yskii, imee piipunnysäänsä, ja sanoo: ”Jose kuvitteli että Maria oli... miten sen nyt nätisti sinulle sanoisi... että Marialla oli ’pulla uunissa’. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja siksi hän, isäksi aika epäkypsä ihminen, in nomine domini, häippäsi.” 

Savu leijui päittemme päällä. Ne olivat kuin kaivon renkaita. Tai kun tonsuuri mun päässäni. Tajusin, että nyt ymmärsin.


Isopeikko:





– Joko ne meni? Josef kysyy hiljaisessa talossa, jossa kukaan ei ole liikkunut aikoihin. Pöly on laskeutunut ja hämähäkit kutoneet verkkojaan nurkkiin.

– En tiedä, kurkkaanko?
– Kurkkaa vaan, Maria. Mutta varovasti. Jossain voi vielä olla tuoksu olevaisista.
Talo on hiljainen pitkään. Marian ajatukset kulkevat talossa ja selaavat siellä tuikkivia elämiä.
– Kertoja on poissa, hän toteaa.
– Varmastiko?
– Varmasti. Katsoin kaikilta tasoilta.
Josef vääntäytyy esiin sohvan alta, jossa hän on piilotellut lähes tarinan alusta saakka.
– On muuten ihmeellistä, ettei se nähnyt meitä.
– Se ei halunnut, Maria toteaa ja istuutuu sohvalle Josefin viereen. – Tarinasta tuli hauskempi, kun me katosimme.
– Nyt olemme löytyneet ja tässä. Minulla on ollut sinua ikävä. Tahtoisitko…?
– Tahtoisin. Kovasti.
Joosef nousee ja tarttuu Mariaa kädestä. Hän suutelee tätä hellästi ja pyrähtää muutamalla juoksuaskeleella ovelle. Maria seuraa.
– Käykö pizza?
– Ehdottomasti. Mennään jo. Älä viivyttele, Josef. Minä olen ihan valmis.
Maria ja Josef jättävät suljetun talon, kulkevat sivuteitä pitkin aina ensimmäiseen pizzeriaan saakka. Siellä he vaihtavat nälkänsä kylläisyyteen, käärivät pizzan kannat folioon ja jatkavat elämänsä arkea kaupunkilähiössä. Josef istuu puistonpenkillä, ruokkii puluja ja katselee lapsia. Maria viljelee porkkanaa parvekkeella ja syöttää oravia pähkinöillä. Iltaisin he muistelevat Kertojaa, joka katosi. Ehkä hän vielä jonain päivänä ottaisi heidän elämänsä käsiinsä.                                                                                               

mikis sanoi... mutta samaan aikaan muualla ...



Isopeikko vääntäytyy sohvan alta jossa on ollut koko tarinan ajan. ja väistellyt niitä saamarin patjan jousia. jotka notkuvat. ja jotta että Maria ei häntä näkisi. Eikä Maria häntä näekääkään kun se on niin tohkeissaan. Pujottaa jalkoihinsa de´' de Död'ön sandaalit ja sipsuttaa ulos. Jonka jälkeen Josef ja Isopeikko vetävät taas varvit. (Jos näin saa sanoa.) Samalla Kertoja, valtavan isot Hollannikkaat jaloissaan, tulee sinne kolistelemaan. - Ai miksi, no muuten vaan. - Kertojalla ei tosiaan oo mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, päin vastoin. (Ja yleensä se pysyykin kiltisti muualla. En ymmärrä minkä takia se nyt tähän...) - Käykö pitsa, Maria kysyi Mikikseltä. Mikiks on pitkän aikaa hiljaa. Sanoo sitten: "No, mikäs siinä." - Niinpä niin. Ja Mikis eli pitkän aikaa Isopeikon kANSSA. Mutta sitten Isopeikko kyllästyi Mikikseen (en ihmettele miksi), ja mikiksestä tuli taas (eli auch) sinkku. (jonka myöheisimmistä vaiheista en tiedä) 


Kertoja: Ehkä me totumme kaikki siihen jo lehdissä usein näkyviä katoamisilmoituksia seuratessamme, että kaikkia kadonneita ei vain yksinkertaisesti löydetä.
Henkilökohtaisesti minä, kertoja, olen nähnyt jatkuvasti unia Jossesta ja Mariasta, ja kaikkein kummallisinta: usein muutun itse Mariaksi ja etsin Jossea. Josse saattaa vilahtaa näissä unissa, mutta katoaa taas. On kuin leikkisimme 'kissa ja hiiri' leikkiä. Mutta se on unta vain. Uniin voi uskoa, jos haluaa. Mutta usein ne ovat vain ajanvietettä, ei niitä kannata ottaa tosissaan.



Kiitos kaikille Epilogiin osallistuneille. Muita kommentteja voi käydä lukemassa kommenttiosiossa.



PS.



Kaikki eivät ehkä tiedä, että kommenttiosioon pääsee näpäyttämällä  lopussa olevaa pientä sanaa:
'kommentteja'. Tällä hetkellä niitä on 65. Näpäytä sitä. Saat paljon lukemista: ihmisten ajatuksia.
Ajatusten avulla tutustumme toisiimme joskus paremmin kuin livenä. Jotkut ihmiset eivät kerro ajatuksiaan. He haluavat pitää ne ominaan. Sellaisia ihmisiä on vaikea oppia tuntemaan.  

22.8.2015

KIIRASTULI (Joosef ja Maria, osa 6)


                                                                                                 Antony Gormley, Untitled, 1987 * 
 


”Ken teitä johti! Ken ol´lyhty teille
yön syvyydestä päästäksenne, joka
ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?”


Näin kysytään Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä mieheltä, joka pyrki pois Helvetistä mentyään sinne vapaaehtoisesti, elävänä, etsimään kadonnutta rakastettuaan, löytämättä tätä ja nähtyään kaikki helvetinkauhut, halusi sieltä takaisin elävien joukkoon. Yksin hän ei olisi sieltä pois päässyt, mutta hänen rakastettunsa, joka olikin vielä elossa, oli lähettänyt hänelle sinne auttajan.
Näin kertoo tarina.

Mutta nyt on tosi kysymyksessä. Kertoja, joka on luonut nämä kaksi ihmistä, Marian ja Joosefin, joiden elämää olet ehkä seurannut, on pulmallisessa tilanteessa, sillä toinen heistä, Joosef, on kadonnut kuin maan alle. Hän ei ole antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään moneen päivään. Jalanjäljetkin huurteisesta nurmikosta olivat sulaneet pois sään lämmetessä. Se oli viimeinen muisto Jossesta. Ja toinen henkilö, Maria, on surun murtamana pudonnut syvään kuoppaan, jonka pohjalla hän nyt istuu myttyrässä ja luultavasti rääkyy (että hän osaakin hermostuttaa minua välillä, kertoja mutisee itsekseen). Ehkä hän on jo kuollut. Onko hänkin yrittänyt laskeutua alas helvettiin etsimään kadonnuta puolisoaan? Ei varmasti. Tämä ei ole mikään sankaritarina. Eikä nuo ihmiset ole millään tavoin erikoisia, kannattaako heistä edes puhua, ei ainakaan surra. Tavallisia ihmisiä, ”maan matoja”, ei edes iltapäivälehti ottaisi tarinaa vastaan, jos joku samantapaista juttua sinne tarjoaisi. Kerranko ihminen katoaa! Molemmat voisi julistaa vaikka kuolleiksi, pauhasi kertoja. - Kuolla suruun? Niin. Onhan se kyllä aika rankka juttu.
Kertoja heltyy. Ehkä sittenkin pitäisi antaa molempien elämän jatkua. Olenhan tavallaan heistä vastuussa ja jotenkin heihin kiintynyt, kertoja ajattelee. Joosef kyllä pärjää. Ehkä hän on jonkinlaisessa maanpäällisessä helvetissä, kun on lisännyt viime aikoina roimasti viinan käyttöä, tai ehkä hän elää jo kiirastulessa ja yrittää selvittää ja kirkastaa itselleen tapahtumia. Hänestä minun ei onneksi tarvitse olla huolissaan. Tein hänelle vahvan itsetunnon, mutta Maria parka jäi vähemmälle, kun häntä luodessa ajattelin kai jonkinlaista taivaallista madonnaa ja oletin että sellaisella on hyvä itsetunto automaattisesti. Maria tarvitsee auttajaa.

Ne teistä, jotka olette seuranneet näitä kahta ihmistä, tiedätte ehkä suurinpiirtein, mitä heille on tähän mennessä tapahtunut. Tosin tämä tieto on peräisin vasta sen jälkeiseltä ajalta kun heidät oli julistettu aviopariksi. Tämä tapahtui Marian vanhempien kodissa, pienikasvuisen, isomahaisen papin edessä - Jumalan silmän seuratessa tapahtumaa ehkä jostain katonrajasta - vain lähimmäisten läsnäollessa. Siinä luvattiin, että rakkaus kestää ikuisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ja sen päälle oli juotu vahvistukseksi pullakahvit. Ja he olivat asuneet jo monta vuotta yhdessä, sovussa, omassa kodissa. Talossa, jonka Joosef oli heille rakentanut.

Marian kotona oli ollut akkavalta (jos haluaa käyttää tätä banaalia ilmaisua), joten Maria oli tottunut ajatukseen, että joku määräsi aina kaikesta. Häntä olisi pitänyt varoittaa, sillä Joosef oli kotoisin perheestä, jossa isä oli ollut kunkku (kuin kukko tunkiolla, olisi ehkä parempi ilmaisu, kysymys on maalaistalosta). Ja syystä, ettei Josse, joksi Joosefia virallisesti kutsuttiin, ottanut huomioon tätä eroa (ehkä hän ei tiennyt siitä), hän halusi ottaa mallia isästään. Eikä Maria, vaikka oli kyllä käynyt kouluja, osannut mitään, eikä tiennyt mistään mitään, kunnolla. Jossen piti häntä aina opettaa ja neuvoa. Maria ei tiennyt edes, miten ruokaa laitetaan. Aina, kun hän oli mennyt keittiöön auttaakseen äitiä (ja ehkä oppiakseen jotain ruuanlaitosta), äiti oli sanonut: ”Menepäs lapsikulta lukemaan läksyjä, minä kyllä selviän tästä yksinkin!” Maria oli kokenut sen helpotuksena.
Mutta eihän minun pitänyt tästä kertoa, kertoja huokaisi. Mennäänpä suoraan asiaan!

Maria oli siis joutunut tilanteeseen, jota hän ei kestänyt. (”eihän tällaista meillä kotona ollut koskaan, aina äiti tiesi, missä isä oli”). Maria oli tyrmistynyt ja apätoivoinen, kun Jossea ei alkanut vielä neljäntenäkään päivänä katoamisen jälkeen näkyä. Maria alkoi öisin - sikäli mikäli yleensä sai unta - nähdä kammottavia näkyjä. Milloin Josse makasi maantieojassa kuivuneen veren peitossa, milloin hän huusi Mariaa auttamaan, kun joku vieras nainen yritti kiskoa häntä väkisin vuoteeseensa, milloin hän itse jäi sortuvan vuoren alle eikä pystynyt hengittämään. Välillä hän heräsi omaan ääneensä, joka huusi: Äiti, äiti!
(Onhan se noloa kun aikuinen ihminen huutaa äitiä apuun, mutta minkä Maria unilleen mahtoi, mieluummin hän olisi katsellut kauniita ja hyviä unia, että edes yöllä olisi ollut parempi olo.)

Hermothan siinä meni. Sekä Marialta itseltään, että kertojalta, jota Maria tuskin olisi huomannut, vaikka tämä olisi istunut hänen sänkynsä laidalla ja pitänyt kiinni kädestä. Ei ihme, että tuska tarttui Mariaa kurkusta niin että hän tunsi tukehtuvansa. Kertoja olisi mielellään ainakin yrittänyt lohduttaa Mariaa, mutta niin siinä vain kävi, että Marian hätä kasvoi niin suureksi, että hänen voimansa valahtivat lattialle, ja Maria kierähti niiden mukana sängystä, ja olo oli hänellä niin paha ja painava, ettei Jossen tekemä lattiakaan kestänyt sitä. Lattialautoihin tuli aukko, jonka läpi Maria jatkoi putoamista vuorivillan ja mustan pikikerroksen ja sementin läpi soralla pohjustettuun maanpintaan, joka sekin repesi railoksi ja siitä montuksi, joka syveni kuopaksi ja jatkui siitä aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Mitä suuremmaksi Marian tuska yltyi, sitä pitempään putoaminen jatkui. Lopulta hän jämähti niin pohjalle, ettei tuntenut enää juuri mitään, kökötti vain jossain kaukana syvällä kuilussa, onkalon pohjalla, jalat koukussa, käsivarret pään ympäri kierrettyinä, ilmeettömänä, kylmässä ja pimeässä, ja paleli kuin horkassa. Mutta, hän oli lakannut itkemästä. Häthätää kertoja erotti enää vähäistä heijastusta, kuopan pohjalta. Se tuli Marian lasittuneista silmistä jotka olivat avoinna ja suunnattu kohti valoa, kohti taivasta, joka näkyi vain pyöreänä, euron kokoisena länttinä, montun pohjalta ylöspäin tähystäessä.

Sinne Maria olisi ilmeisesti kuollut, ellen minä, kertoja, olisi puuttunut asiaan. Jotain piti keksiä, jolla Marian saisi nostetuksi ylös ja voisi selittää hänelle elämän kovia lakeja, ettei hän heti ensimmäisten todellisten vaikeuksien tullessa kohdalle irrottaisi otetta itsestään ja haluaisi vain kuolla. Koko maailmahan on täynnä taistelua. Jokainen siihen kuuluva eliö, oli se pienen pieni bakteeri, ohut heinänkorsi, tai lintu tai ihminen, mikä tahansa maan päällä tai vedessä lilluva olio, on taistelija. Pitää taistella paikasta auringossa, ravinnosta, elintilasta, asemastaan muihin nähden, tai jostain muusta, ihmiselle elintärkeästä asiasta. Ei siinä voi tosissaan loputtomiin välittää toisista, pitää osata ottaa oma osansa. Puolustautua. Muuten häviää, tulee syrjäytetyksi tai syödyksi kuin eläin. Tai ainakin joutuu kärsimään omaa hölmöyttään. Ja häviää lopulta kokonaan maan päältä. Joitakin harvinaisia poikkeuksia voi olla olemassa, mutta oma elämä on yleensä oltava etusijalla. Pelkkää kuvittelua luulla muuta.

Kun en keksinyt miten menetellä Marian suhteen saadakseni hänet ongituksi kuopasta, katsoin parhaaksi pudottaa itseni samaan kuoppaan, pohjalle asti. Huh, pelotti! Mutta sieltä minä kaappasin Marian selkääni ja raahasin hänet takaisin maanpinnalle, auringon paisteeseen ja kukkien tuoksuun. Helppoa se ei ollut. Päätin opettaa häntä järkipuheella ajattelemaan itsenäisesti ja noudattamaan ihmisyyden lakeja ja sietämään vastoinkäymisiä, niitähän riittää.
Lyhyesti sanoen: Ehkä pelastin hänet Helvetistä. Toivon että hän pääsisi jo täällä maanpäällä Kiirastuleen, ja siten puhdistuisi ikävistä ajatuksista ja itsensä tai toisten vääristä ja pahoista teoista. Mutta ensin hänen pitää saada rauhassa levätä. Niin minä ajattelin.

Heh, heh! Miten minulla onkin nyt niin helpottunut olo! Tuntuu ihan kuin olisin pelastanut jonkun ihmisen kuolemasta! Voiko tämä olla totta. Tämä ihana tunne! Kyllä kertojana näköjään sittenkin kannattaa olla, vaikka väsyneenä joskus ajattelee että lopettaa koko homman. On kyllästynyt.

Kiirastuli? Mikä ja missä sellainen on? joku voi kysyä. Minä ainakaan en sitä tiennyt, kertoja sanoo. Mutta istuin kerran keinussa äitini kanssa. Aurinko paistoi ja lämmitti jalkoja. Isä oli vähän aikaisemmin kuollut. Kaipasimme häntä. - Missä isä nyt on? Kysyin äidiltä. - Kiirastulessa, äiti vastasi. - Mikä se sellainen paikka on? - Sinne ihminen pääsee kuoleman jälkeen ja siellä puhdistetaan hänen henkensä synneistä, pahoista ajatuksista ja teoista. - Siis jonkinlainen puhdistuslaitos, hengen pesula! Ajattelin.
Minä en sitä silloin uskonut, kun isä oli aina niin kiltti ja mukava, ei hän pahaa tehnyt koskaan. Auttoi toisia, eikä ottanut edes maksua. - Missä se sellainen paikka on? kysäisin epäilevänä, eikä äitikään osannut sitä tarkemmin määritellä. Huitaisi vain kädellään jonnekin kohti itää, josta aurinko nousee. Minä olisin huitaissut sinne päin, mihin aurinko laskee. Nykyisin kyllä ajattelen, että jos Kiirastuli on, se voi olla hyvinkin maanpäällä. Ja uskon, että ne kaikki: Helvetti, Kiirastuli ja Taivas, voivat olla ihmisen sisällä. Minä ainakin tunnen heti pistoksen mielessä ja ihan kuin joku sanoisi sisälläni, että nyt sinä teit väärin, jos teen pahan teon. Hyvästä teosta alkaa joku siellä sisällä mielihyvästä hyristä.

Näytti että Maria kuunteli kertojan puhetta. Hän tuijotti taivaalle himmein silmin. - Kiirastuleen minäkin tahdon, Maria sanoi. - Haluan, että puhdistun sekä pahoista unista, että tästä tilanteesta, joka on minua pahasti vaivannut. Tuntuu, että tiedän jo millaista on Helvetissä. Mutta Kiirastuli ja Taivas on minulla kokematta. Harmi, että Taivaaseen pääsee vasta kuoleman jälkeen!
- Minulla, kertoja sanoi Marialle, - minulla on joskus niin taivaallinen olo, että on kuin olisi taivaassa! Aina silloin tällöin tunnen aivan ihmeellistä onnen tunnetta! Mutta se ei kestä kauan. Kohta voin olla surullinen, niin kuin sinäkin, Maria.

Kertoja hymyili. Maria hymyili. Näytti että he olivat ystävystyneet, mikä ei ole kertojaa ajatellen ehkä kovin hyvä juttu. Hänen pitäisi olla puolueeton. Vai voisiko kertoja olla ihan tavallinen ihminen? Miksei voisi? Mikäpä sen mukavampaa! ajattelin. Ja yhden asian olen huomannut, osittain omasta kokemuksesta: Miten voi auttaa ihmistä joka näyttää onnettomalta? - Saattaa olla, että hänestä tuntuu, ettei kukaan välitä hänestä. Jokainen ihminen, oli aikuinen tai lapsi, tarvitsee että joku huomaa hänet. Ja välittää. Ja mikä yllättävää: niin yksinkertainen asia kuin lämmin, ymmärtävä katse, voi jo pelkästään saada aikaan ihmeitä!

Mitä kiirastuleen tulee, se me hoidettiin Marian kanssa yhdessä. Kysellen ja mietttien, pitkään ja hartaasti jutellen. Tein kysymyksiä maailman menosta ja hänen omista ja heidän yhteisistä asioistaan. Tuntuu, että Maria katseli minua kuin omaa kuvaansa peilistä. Ja hän antoi vastauksia, jotka paljastivat hänen ymmärtäneen asioita kokonaan uudesta näkökulmasta. Ja yhteinen hymymme sen kun hetki hetkeltä syveni!
Kummallista, meidän kiirastulemme muuttui iloiseksi. Ja sekös meitä nauratti!
Mutta asiahan on tunnetusti niin, että jos löytää oikean näkökulman mihin tahansa tapahtumaan, sen saa näyttämään kokonaan toisenlaiselta. Jos haluaa.

Ja nyt tähän tarvitaan rauhoittavaa, mieluummin kaunista musiikkia, jota seuraamalla  tulee hyvä olo. Mutta mistä ihmeestä minä sellaista tähän nappaan? YouTubesta? Tottakai. :)

                                      
                                    
                                                                                               ** Sauli Zinovjev: Chasse-Neige
                                                                                                                        Ensemble Recherch

* Antony Gormley on englantilainen kuvataiteilija. Pääosin kuvanveistäjä. Hän suoritti tutkinnon arkeologiassa, antropologiassa ja taidehistoriassa Trinity Collegessa Cambridgessa. Sen jälkeen hän matkusti Intiaan ja Sri Lankaan opiskelemaan buddhalaisuutta. Palattuaan Lontooseen 1974 Gormley opiskeli Central School of Artissa ja Goldsmiths Collegessa ja päätti jatko-opintonsa kuvanveistossa Slade School of Artissa 1979. 
Gormley on uudistanut ihmisen kuvaa tutkimalla vartaloa muistin ja muodonmuutoksen sijaintipaikkana . Hän on tutkinut ihmiseloa yhteisenä aineksena sekä itsen että toiseuden suhdetta.                                                                                                      
(lähde: Wikipedia)

** Sauli Zinovjev (s. joulukuussa 1988) on suomalainen säveltäjä. Zinovjev on opiskellut pianonsoittoa Lahden Konservatoriossa sekä sävellystä Sibelius Akatemiassa ja Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa Saksassa, opettajinaan Tapio Nevanlinna sekä Wolfgang Rihm. V. 2014 hän pääsi kansainvälisessä Uuno Klami-sävellyskilpailussa viiden finalistin joukkoon ja sai kolmannen palkinnon. Hän on Suomen Säveltäjät ry:n jäsen.
Esittelyartikkelissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kirjoittaa mm. ”Zinovjev considers communication and beauty to be the cornerstones of his work as a composer. Audiences come to concerts to immerse themselves in music and shut out the outside world; Zinovjev provides them with a world where everything is accessible and aesthetically pleasing. Composition techniques and stylistic issues are less important than immediacy and vibrancy.” 
(lähde: Sauli Zinovjevin kotisivu)