26.3.2014

MISTÄ sanat tulevat (uudestaan)



Tuossa aikaisemmassa postauksessa, joka siis katosi, venyttelin ja kääntelin asioita ja niihin tarvittavia sanoja mitä merkillisimmin kääntein. Se alkoi ärsyttää siinä määrin, että ensin yritettyäni korjailla sitä, se meni vielä hullummaksi, ja lopulta se otti ja poistui. Luonnollisella tavalla. Jokainen voi kuvitella, mitä tapahtuu, jos ei ole tyytyväinen tekstiinsä, joten siitä ei sen enempää. Nyt menen suoraan asiaan.

Mistä sanat tulevat? Oikea vastaus (venkoilematta): Ne tulevat minusta. Jos sinä kirjoitat sanoja, ne tulevat sinusta, eikö totta. Jokaisella on oma sanavarastonsa, jota pyrkii laajentamaan, tai tyytyy siihen, mitä on. Jokainen ”lainattu” sana, erottuu helposti ja tuntuu epäaidolta.

Katsopa tuota kuvaa tuolla yläpuolella. Se on abstrakti maalaus. Se kuvaa mielen maisemaa. Se sisältää sanoja, jotka on kätketty näkymättömiksi niin että jokaisella olisi mahdollisuus tulkita sitä omalla tavallaan. Mitä ajatuksia se sinussa herättää? Herättääkö mitään? Entä mitä sanoja käyttäisit jos sinun pitäisi selittää jollekin toiselle, mitä siinä näet? Todennäköisesti käyttäisit omasta sanavarastostasi kaappaamasia sanoja, koettaisit löytää mahdollisimman sopivia, että tuo toinen ymmärtäisi, mitä tarkoitat. 
Se voi olla sinusta ”pelkkää sotkua”. Jos tunnet niin, olet oikeassa. Väärää tulkintaa ei voi tehdä. Jokaisella on omansa, kaikki yhtä oikeita.

Sanat ovat yhteisiä, ei niitä kukaan voi itselleen omia. Mutta niiden käyttö on yksilöllistä. Oikeiden, asiaan sopivien sanojen valinta ei ole helppoa. Niissä paljastaa aina itseään, jos ne on rehellisesti valittu omasta sanakokoelmasta.  Jotkut ovat niin epävarmoja (tunnistan itseni), että vetäisevät jokaisen väitteensä tueksi jonkun tunnetun, viisaaksi arvostetun henkilön vahvistamaan käyttämiensä sanojensa totuutta tai muuten vaan koristamaan sitä (... jo Sokrates sanoi niin). Jotkut puhuvat kaiken "viisaammalla suulla", s. o. lainaavat toisten puhetta tai kirjoituksia. Kirjoittaminen ei ole helppoa, puhumattakaan puhumisesta, se vasta vaikeaa on. Sanat muuttuvat huomaamatta puhtaaksi höpötykseksi, tyhjäksi loruilemiseksi, eikä sitä itse edes huomaa. Siitä huolimatta uskallan liittää tähän sen sanatulvan, joka oli jo siinä kadonneessa tekstissä, ja vaikka mielenmaisemani on sen jälkeen keikahtanut taas kerran uuteen asentoon, jotkut sanat siinä ovat pysyneet samoina. Näin sen silloin tulkitsin:

Kaikki tuossa kuvassa on tarkoituksellista, vaikka se voi näyttää aluksi pelkältä sotkulta. (Mutta sotku, se sopii minulle.) Seuraa sen viivoja, ne näyttävät risteilevän miten sattuu, mutta ei. Niillä on jokaisella oma tarkoituksensa. Jotkut mustat paksut viivat kuvaavat tahtoa nousta ylöspäin, pelkkää tahtoa, ei onnistumista. Jotkut kiertävät kehää, solmuilevat, toistavat itseään, kuvaavat samaa pientä ajattelua, sen ahtautta. Kaikki viivat, ohuetkin, tietävät paikkansa. Katso noita vasemmassa laidassa olevia pitkänomaisia katkoviivoja, jotka valuvat alaspäin, ne ovat kuin tuulen pieksemiä, ohuiksi hierrettyjä yksittäisiä kyyneliä, ihan kuin joku (minä) itkisi, ja vesi tippuisi silmistä, tässä kyyneleet ovat onneksi mustia, punaiset olisivat  vaarallisia. Mustat vain puhdistavat ja vähentävät mielen mustuutta. Ja katsopa  tarkkaan, näetkö valoa? - Niin, nuo keltaiset, ne kuvaavat valoisia hetkiä. Entä taustaväri, se näyttäisi kuvaavan ihoa, ainakin muistuttaa ihon väriä. Mutta tärkein huomio on tuo kuvioiden ja liikehdinnän alla oleva sininen. Mikä sininen tahansa (ultramariini, sinoberi, turkoosi) on mielivärini, ollut aina. Tässä se on kuin pakkastalven alhaalta paistavan auringon ja kesäisen päivän kirkkaan sinisen taivaan yhteensulautuma. Se rauhoittaa. Se on lapsuuden ja koko myöhemmän elämäni koossa pitävä voima. Suoja, katos, jonka alla on helppo hengittää. Menen minne tahansa, se seuraa minua ja on aina saavuttamattomissa. Vaikka kiipeäisin korkealle vuorelle, se pysyy yhtä kaukana. Mutta tärkeintä on, että se on olemassa.

Siinä siis minun mielenmaisemani. Minkälainen mahtaisi olla sinun? Onko kuvassa mitään, jonka voisit ajatella liittyvän jollain lailla itseesi? Ei tarvitse välttämättä edes löytyä, kuvaa voi katsoa myös pelkkänä kuvana. 
Mielenmaisema selittää paljon sanoja, sillä siitä ne sanat usein nousevat. Jokaisella on oma mielenmaisemansa. Se voi vaihdella. Se muuttuu herkästi. On vaikea ajatella, että jostain mielenmaisemasta, joka on tulikiven katkuinen, pelottava, voisi valua jotain hertaista ja lempeää. Tai jostain ehyestä, somasti vihertävästä kukkaiselta näyttävästä mielenmaisemasta purkautuisi julmia sanoja ja pelkkää kirousta. Varmaa on, ainakin niin luulisi, että harmaasta mielenmaisemasta nousee harmaita sanoja, jotka muuttuvat helposti harmaiksi ajatuksiksi. Mustasta tulee pimeyttä ja sokeutta. Keltaisesta voi nousta sekä valoa että kateutta. Ja niin edelleen. Myös ääni vaikuttaa sanoihin. Samoin ilmeet ja eleet, jotka kirjoitetussa puheessa eivät näy. Kaiken lisäksi kaiken mitä sanot, puhut tai kirjoitat, pitäisi olla sinusta itsestäsi nousevia sanoja, ehkä ajatuksiksi muuttuneina. Muuten se ei kuulosta aidolta. Kyllä yksikin sana voi jo vaikuttaa. Kuulen korvissani heti sanan: Ulos!
Vihaisella äänellä sanottuna se - vaikka vain kuviteltuna – voi vaikuttaa. (Hyvä, etten ole jo hyppäämässä ikkunasta! :))

Nyt käännän tuon sanan itsestäni nousevaksi sanaksi: LOPETA! Tottelen nöyrästi.
Jo on aikakin lopettaa tämä... hm. Sanoisinko sanojen ulostus. Ei kuulosta kauniilta. Mutta olkoon. Jo olen tarpeeksi tämän tekstin kanssa taistellut, saa riittää.

Tähän loppuun sopii hyvin tuo sama musiikki, jota ehkä ennätit kuunnella jo edellisellä kerralla. Se on, niin kuin varmaan tiedät, atonaalista. Samoin kuin tuossa yläpuolella olevassa kuvassa, siihen voi kätkeytyä sanoja. Mutta sitä voi kuunnella myös ihan pelkkänä musiikkina. Vähän samalla tavalla kun kuuntelisi linnunlaulua...

Sävellyksen nimi on Epilogi. Siis sopii edelleen tähän loppuun. Rauhoittaa.


23.3.2014

HÄTÄSANOMA

Hätäsanoma:

Tekninen ongelma. Tämän jutun sisältö on kärsinyt haaksirikon. Vakavien vaurioiden takia se on vedetty korjauksia varten telakalle.  Korjaus saattaa kestää muutamia päiviä. Pahimmassa tapauksessa koko viikon. Mutta älkää surko. Kun korjaukset on suoritettu, tämä juttu ilmestyy uudestaan näköpiiriinne. Pahoittelemme tapausta. Toivottavasti korjaustyöt sujuvat hyvin. 

Onneksi tuo video jutun lopussa on vahingoittumaton. Kuunnelkaa sitä, ettei tule aika pitkäksi. Tuleepahan ainakin se teille tutuksi. Se on aikamme musiikkia, uutta, joka ei ole ehkä kaikille tuttua. Mutta ei hätää. Siitä on suunnitteilla oma juttunsa, joka on tarkoittettu julkaistavaksi pian tämän  jutun jälkeen Kärsivällisyyttä, hyvät ihmiset. Sitä tarvitaan! Ottakaa hyvä asento, ja kuunnelkaa sävel säveleltä, keskittyen. Se kestää 7 minuuttia 31 sekuntia.



.......Tähän loppuun sopii tietenkin... EPILOGI:




1.3.2014

PASTORI




Onpa kurja pyöräkeli! Yöllinen lumisade sohjuna, vetisenä hyhmänä, ja etupyörä suihkuttaa kengät ja sukat märiksi. Tuuli puskee vastaan ja saa ponnistella päästäkseen eteenpäin. Mutta ei siedä hidastella. Kuoleva odottaa - tai ainakin hänen omaisensa. Tarkkaa tilannetta en tiedä. Pitää mennä tapaamaan sairasta vanhusta, omaisten pyynnöstä. Vanhus kyselee, mitä on kuoleman jälkeen, eivätkä he osaa vastata.
Minäkö sitten osaan?
Ei helvetti! (sinnekö joudun?) Pappi olen, mutten tiedä mitään. Pastori, sanovat. Joka kerran kun se sana sanotaan minulle, hämmennyn, minuako sillä tarkoitetaan. En tunne itseäni papiksi, en tunne täyttäväni vaatimuksia. Epäilen itseäni. Elän kaavojen varassa. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen menossa kuolevan luo ja huhhuh, mitä hänelle sanoisin.
Pitäisihän minun tietää. Olen opiskellut teologisessa tiedekunnassa, osallistunut ordinaatiokoulutukseen, saanut vokaation, pappisvihkimyksen ja viran. Kaiken mitä papilta vaaditaan olen tehnyt. Vieläpä hyvin arvosanoin. Mutta miten minusta tuntuu, että olen susi lammasten vaatteissa; huono vertaus. Pikemminkin kala, jolla on ilmarakko vatsassa, jonka avulla se selviää. Tunnistan hyvin sisälläni ilmakuplan, tyhjän tilan. Se ei tietämystäni paranna.
Minne ovat oppini kadonneet?
Jopa kirkkohistoria, joka oli mieliaineeni, on asettunut vastustamaan minua. Se näyttää nykyisyydestä katsoen sarjalta riiteleviä kirkolliskokouksia, taisteluja ja uskonsotia.
Herra armahtakoon ihmisiä, jotka ovat niiden tähden menettäneet uskonsa tai jopa henkensä.
Ensimmäinen kokous. Nikaiassa. Vuosi 325. Ilmiriita onko Kristus ihminen vai Jumala.
(Älä pidä muita jumalia minun rinnalla.) Areioksen opin mukaan hän oli luotu olento, joka oli ihmisille esikuva ja opettaja. Athanasios, joka oli toisen suunnan tärkein vaikuttaja, julisti että hän, Kristus, oli syntynyt eikä tehty, ja samaa olemusta kuin Jumala. Viisi kertaa Athanasios ajettiin maanpakoon ja hän oli jo kuollut, kun toisessa, Konstantinnopolissa vuonna 381 pidetyssä kirkolliskokouksessa päätettiin, että Kristus on Jumalan Poika. Sitten vielä lisättiin Pyhä Henki. Ja kolminaisuusoppi oli siinä. Sama jota vieläkin kuulee kirkoissa yhteen ääneen toistettuna uskontunnustuksena.
Se on hyvä mittari. Sillä voi mitata ihmisen uskoa. Antaako äänensä kietoutua toisiin ääniin tosissaan, vai tekeekö sen pakon tai tavan vuoksi.
Minä mieluummin kuuntelisin sivusta tuota hitaasti etenevää äänimassaa, joka matalana, hellyttävän karheana ja monisäikeisenä, valuu pitkin kirkon permantoa, kohti alttaritaulua.
Siunatut seurakuntalaiset! Ovat valmiita tekemään, mitä pyydetään ja noudattavat mielellään perinteitä.
Miksi minä en tee sitä mielelläni. Sitä minä ihmettelen. Koko ajan se kaivertaa mieltä.
En pysty. Se on vaikeaa minulle. Papille? Hullua! Mutta omatuntoni ratisee joka kerran kun avaan suuni ja kuulen ääneni. Se ei ole minun ääni. Se on Tuomaan, epäilijän ääni.
Voiko olla totta, että petän seurakuntaani, olen vilpillinen asioissa, joissa minun pitäisi heitä ohjata, näyttää esimerkkiä. Se on niin vaikea asia, itselleni, että se tekee kipeää.
Olen ja en ole mukana. Herra minua armahda!
Yritän ottaa esimerkkiä kollegoista. He näyttävät pystyviltä ja vakailta. Hyvä omatunto loistaa heidän kasvoiltaan, he ovat tyytyväisiä itseensä. He ovat saaneet uskonvarmuuden. Se minulta puuttuu. On se minulla ollut, joskus.

Istuttiin iltanuotiolla rippileirillä. Kipinät sinkoilivat tummuvalle taivaalle, seurasin niiden lentoa. Laulettiin virttä Jeesuksesta. Nuotion yläpuolella näkyi tähtiä. Ne olivat äärettömän etäällä. Ja sitten se tapahtui. Näky. Sieltä jostain korkealta, tähtien takaa, laskeutui valopilvi. Se jäi leijumaan lähelle nuotiota. Suureni ja vaaleni kunnes muuttui punaiseksi, ja sen keskiössä seisoi kirkas, valoisa hahmo. Se näytti Jeesukselta. Hän ojensi kätensä ja siunasi meitä nuotiolla istuvia. Hänen vieressään seisoi kaksi miestä, ehkä apostoleita, joista meille oli kerrottu. Ja se näky oli niin kirkas, että silmiin koski. Suojelin kasvoja käsillä ja heittäydyin maahan säikähdyksestä. Luulin, että me kaikki olimme yhtä pelästyneitä ja möyrimme mullassa. Mutta kun nousin, huomasin, että pilvi oli haihtunut. Taivas oli tyhjä. Vain tähdet loistivat kaukana yläpuolella, ja me istuimme samoilla paikoilla, samassa asennossa. Tuli oli hiipunut nuotiossa. Oli kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Olin hämilläni ja ajattelin että se oli unta. Ehkä olin hetkeksi nukahtanut. Minähän näen aina unia. Kerran näin unessa ristin, joka loisti suurena ja hehkuvana taivaalla. Mutta en minä sitä pelästynyt. Nyt ihmettelin, kun väsymys, jota olin tuntenut, oli poissa. Toiset haukottelivat. Oli aika mennä nukkumaan, mutta en saanut unta koko yönä. Tuntui kuin siitä valoisasta olennosta olisi valunut sisääni jotain kirkasta ja puhdasta, joka sai minut näkemään kaiken kauniina, luonnon, eläimet, ihmiset.

Luulen, että se oli Pyhä Henki, joka kosketti minua. Tunsin, että jokin oli minussa muuttunut. Kaikki oli erilaista kuin aikaisemmin. Kotona ihmettelivät. Kaverit alkoivat karttaa minua, heidän mielestään minusta oli tullut omituinen. Uskon että näky vaikutti minuun ja koko elämääni. - Naurettavaa. Nuoren pojan etsikkoaikaa se oli. Tai sitten pelkkää mielikuvitusta. Olin kyllä siihen aikaan tavallista herkempi. Mutta ei ihme että hakeuduin myöhemmin opiskelemaan teologiaa. Ja vaikka se jossain mielessä oli minulle pettymys, ajattelin, että syy oli minussa ja otin kiitollisena ottaa vastaan kaiken, mitä opetettiin ja puhuttiin.
Ja tässä on tulos. Minne on kadonnut kaikki se hyvä ja kaunis. Paha on levinnyt kaikkialle. Joka puolella käydään riitoja ja taisteluja. Ihanteet ovat sortuneet. Diktaattorit kaatuvat kiihtyvällä vauhdilla. hmisten itsekkyys on lisääntynyt, millään ei ole enää merkitystä. Kaikki pettävät toisiaan. Maailma on tullut hulluksi. Hullu, hullu maailma!
Minne minä olen menossa. Kuolevan luo. Vikakatu viisi. Rappu A. Siellä minua odotetaan.
Pyöräilen mielelläni, mutta tällaisella säällä se on kaikkea muuta kuin mukavaa.
- Tulikohan muuten matkaehtoollissetti mukaan, entä kasukka? Liperit minulla on jo valmiiksi kaulassa… Tuolla se näkyy olevan, koko pakkaus tarakalla, hyvin ristisiteellä sidottuna.
Tuuli tuntuu muuttuneen myrskyksi. Puut heiluvat uhkaavasti. Vaikeaa pysytellä pystyssä. Ilmanpaine heiluttelee pyörää, työntää välillä eteenpäin, välillä on kaataa nurin. Ihmisiä ei näy, mutta autoja surahtelee ohi molempiin suuntiin. Poljen, poljen. Lisään vauhtia. Minulla on hiki, selkä märkänä, otsalta virtaa vettä. Kirvelee silmiä. Ylämäet on hankalia. Mutta kohta olen perillä. Saatana tuota autoa! Roiskautti lammikollisen kuraa ja loskaa niskaani, oli ajaa päälle. Tuolla se, Jumalan vastavoima, menee jo kaukana… vieläkin pyörä tärisee. Etupyörä heittelehtii pahasti. Eihän tätä rakkinetta saa millään pysymään pystyssä! Herrajumala, en hallitse tätä, hui, nyt käy huonosti…apua!


Tässä nyt makaan ojanpohjalla. Olipa huima pudotus! Noin korkea penkka, ihan hirvittää. Tähänkö se kiire päättyi...
Joka paikka on turtana. En pysty nousemaan. Niska on kipeä, olkapää on omituisesti siirynyt leuan alle. Vasemman jalan nilkka on väärinpäin, se on varmaan poikki. Onneksi oli kypärä päässä. Kännykkä olisi nyt tarpeen.
Mites pyörä? … Se on sarvet ylöspäin kuin etanalla, takapyörä vääntynyt. Ehtoollislaukku sitkeästi tarakalla, puoleksi veteen uponneena.
Onneksi olen hengissä!
Sinäkö näpäytit minua, Jumala? Se oli oikein. Ihan tarpeellista. En ole ansainnut armoasi...
Mutta entä se sairas vanhus! Hyvänen aika. Hänet olin unohtaa. Hän on ansainnut armosi! Auta häntä hyvä Jumala, parhaasi mukaan! Tai mikä minä olen Sinua määräilemään, itse Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mikä meille on parhaaksi. Sinulle pitäisi antaa työrauha.
Äläkä välitä, että epäilen Sinua. Eihän sillä ole merkitystä. Ja kaikki nekin, jotka kieltävät olemassaolosi, osoittavat jo kiellollaan, että olet heillekin olemassa. Eihän sellaista voi kieltää mitä ei ole.
Tarvitsemme Sinua, Jumala. Minkälaista olisi, jos Sinun tilalla olisi ihminen? En tiedä, kuka tätä kaikkea ohjaa? Monet sanovat, että se olisit Sinä. Vai voisiko maailmankaikkeus toimia itsestään, en käsitä, ihmisjärki on rajallinen. Monia asioita eläimet osaavat paremmin kuin ihmiset. Mitä siitä seuraisi, jos maapallo ja koko maailmankaikkeus, olisi ihmisen määräysvallassa. Herra varjelkoon meitä siitä!

Onpa hiljaista. Tuuli on tyyntynyt, alkaa jo hämärtää. Ihme, ettei minulla ole pahemmin kipuja jos makaan liikkumatta. Ehkä hermokeskus on tärähtänyt tai kipukynnys ylittynyt tuota rinnettä kieriessä.
On alkanut sataa lunta. Pieniä lumitähtiä leijuu ilmassa, ne tulevat lähelle, laskeutuvat kasvoille ja sulavat. Jos lunta tulee tarpeeksi, sataa koko yön, en enää erotu maasta. Muutun valkeaksi kumpareeksi, eikä kukaan huomaa minua.
Kumma miten hyvä ja levollinen olo minulla on. Helpottunut. Tähän voisi vaikka kuolla.
Mitenkähän se sairas siellä, Vikakatu viidessä, vieläköhän hän odottaa minua. Nyt tiedän mitä hänelle sanoisin. Olen tullut siihen tulokseen tämän matkan aikana, että on kolme asiaa, joista ihmisen ei tarvitse olla huolissaan. Ne ovat: syntyminen, kuolema ja Jumala.