12.12.2013

ELÄMÄN LENTOA ! (osa 1/2)

Jos lentää liian matalalla tai liian korkealla katse kiinni työssä, ei näe huikaisevia näköaloja.


Epäonni vainosi rouva Kalliota.

Hän, jonka kehdon ympärillä oli vilissyt tungokseen asti kaikki tunnistettavissa olevat hyvät haltiat, muutama pahakin toisten helmoihin sotkeutuneena, ja joka oli saanut syntymälahjoina melkein kaikki ominaisuudet, mitä ihmisten mielestä ihmiselle voidaan suoda: kauneuden, hyvän sydämen, loistavan terveyden, hurskauden, kestävyyden, voiman ja mitä niitä nyt olikaan, joka tapauksessa nti Mäkinen ennen muuttumistaan rva Kallioksi oli ollut erinomainen ilmestys.
Mutta sitten häntä oli alkanut vaivata epäonni. Liittyikö se puolison valintaan liittyvistä vaikeuksista, vai muista siihen liittyvistä asioista, on vaikea sanoa.

On helppo arvata, että sellaisen ihmisen, joka oli varustettu niin runsaalla lahjavalikoimalla kuin rva Kallio oli lapsena ja nuorena,  ei ollut helppo valita puolisoa joukosta, joka jo aikaisemmin, mutta   varsinkin parhaassa naimaiässä, hänen ympärillään helusi. Oli urheilullisia nuorukaisia, oli runouteen erikoistuneita kirjoittavia nuorukaisia, oli varakkaista perheistä olevia hienot käytöstavat omaavia hymyileviä herrasmiesnuorukaisia ja hiukan vaatimattomammista, mutta täysin kunniallisista perheistä peräisin olevia niiskuttavia, hieman epävarmoja mutta suorastaan hellyttävästi hymyileviä nuoria miehiä, jotka kaikki olisivat olleet valmiita poikaystäväksi. Heistä valitsemalla rva Kallio olisi taatusti saanut aikanaan niin halutessaan kunnollisen, uskollisen ja kaikin puolin luotettavan aviomiehen. Niin ainakin vanhemmat ajattelivat.

Mutta niin oudolta kuin se tuntuukin, rva Kallio, nuorena ja viehättävänä ja myös hyväsydämisenä ei ollut voinut millään tuottaa pettymystä kenellekään nuorukaisista. Hän oli vuoroin jokaisen kanssa. Niinpä hän toi kummastelevien vanhempiensa silmien eteen punnittavaksi milloin minkäkin näistä ihailijoista. Ja aina kun vanhemmat olivat ihastuneet johonkin ”kolliin” (perheen isän käyttämä kyseenalainen nimitys), tämä katosi salaperäisellä tavalla. Kun tyttäreltä kysyttiin miksi se mukava nuorukainen, johon he olivat niin mieltyneet ei enää ollutkaan kuvioissa mukana, tytär, nykyinen rva Kallio vastasi ikävystyneellä äänellä: Hän oli niin ikävystyttävä.

Vanhemmat olivat tietysti huolestuneita, mutta eihän toisen, oman lapsenkaan, sydämenasioihin voinut millään tavalla puuttua,   ainakaan teoriassa. Monet vanhemmat rakastavat kuitenkin lastaan niin tehokkaasti, että katsovat oikeudekseen ainakin toivoa, että puoliso olisi heillekin mieluisa. Mutta kun vuodet kuluivat, ja nuoret miehet alkoivat harventua, eikä lopulta ketään heistä enää näkynyt, vanhemmat luopuivat seuraamasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä, niin kuin viisasta on. Tytärkin kävi enää harvoin itseään näyttämässä. Ja lopulta häntä ei näkynyt ollenkaan. Kautta rantain tuli heille jossain vaiheessa tieto, että sukunimi oli muuttunut hänellä Mäkisestä Kallioksi. Sellaista elämä on, vanhemmat ajattelivat ja jatkoivat huokaisten puurtamista omien toimiensa parissa. Toki heillä oli halu nauttiakin elämästään jollain tavoin, mutta miten, sitä he eivät tienneet. Ehkä siitä olisi ollut joku ohjekirja: Miten nautit elämästäsi, mutta ikävä kyllä, sellaista ei sattunut heidän työhön suuntautuneisiin silmiinsä. Sitäpaitsi kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Elämä tuntui välillä melkein mukavalta.

Mutta sitten, eräänä sunnuntai-iltapäivänä, karahti pihaan hieno auto. Vanhemmat kurkkivat verhojen välistä kuka kumma heidän pihaansa tuli, ja noin upealla autolla. Sieltä kierähti pian esiin heidän tyttärensä, kuljettajan paikalta. Mutta ohoh! Olipa hän pulskistunut, ei ollut tuntea. Milloin hän olikaan viimeksi käynyt, sitä oli mahdoton muistaa. Mutta ketterästi hänen jalkansa näyttivät toimivan. Nyt hän huiskautti kädellään, oli nähnyt heidät, vaikka he yrittivät piilotella verhon takana. Ja hei, nyt se meni avaamaan auton taka-ovea! Sieltä vyöryi esiin raihnainen vanhus pala palalta, Jotenkin hän sai ulostettua itsensä kahden kepin avulla autosta. Vanhemmat menivät jo valmiiksi avaamaan ovea. Minkähän vaarin tytär on poiminut kyytiinsä, ja miksi se piti tuoda tänne? he ihmettelivät toisilleen.

Tulin esittelemään teille uuden mieheni, tytär sanoi, kun istuttiin olohuoneessa.  Hän löytyi  autotallista, mutta varsinaisesti kohtasimme vähän myöhemmin talon katolla. Ja siitä se alkoi. Meidän yhteinen lentomme!  

Kupit, joita perheen äiti, jota isäntä sanoi emännäksi, tärähtivät tarjottimella. Äiti oli tulossa keittiöstä ja oli tuomassa kahvia, kun kuuli tyttären sanat. Mutta hyvin hän sai kuormansa laskettua lasipöydälle, jossa muutaman melkein huomaamattoman naarmun lisäksi oli jonkin verran pölyä, joka ei kyllä onneksi silmää pahemmin haitannut. Olisi pitänyt siivota, joulukin on tulossa, äiti kumminkin hätääntyneenä ajatteli.

Isäntä   yritti pitää silmänsä uhkeassa tyttäressään, mutta vilkaisi välillä vaivaantuneena, vähän kuin salaa, vanhaa miestä, joka istui sohvalla tyttären vieressä harvatukkainen, puoliksi kalju pää alaspäin valahtaneena, silmät ummessa, nukkuiko hän?