27.11.2011

Liisun loistava idea!


Ikaros matkalla valoon, vähän ennen tuhotumistaan...

... on kuin Liisu, jolla on ongelmia nettiavaruudessa. Pysähdy, Liisu ja pysyttele omassa kolossasi!
Niin tekevät muutkin bloggaajat. Useimmat heistä. Ei heillä ole aikaa kyläilyyn ja turhaan puheen pulputtamiseen. Niin mukavaa kuin se olisikin. Ota heistä esimerkkiä. Muuten olet tuhon tiellä. Kuuntele ja rauhoitu.

LOISTAVA IDEA! Ota huutomerkki pois niin loisto sammuu. Mitä jää jäljelle jos into puuttuu?


Tapahtuman taustaa:

Epäilen, että Liisulla on riippuvuusongelma, addiktio.

Kaiken vapaa-aikansa hän viettää tietokoneella, mieluummin netissä. ”Minun on päästävä nettiin”, hän sanoo. ”Mieluummin istuisin siellä koko päivän. Haluan eroon tästä maailmasta, joka on velvollisuuksia täynnä! En kestä tätä tehtävien vyöryä, joka sitoo minun aikani, tukahduttaa aivoja, kuristaa kurkkua ja vie hermot!” hän huutaa, ja jatkaa vielä kovemmalla äänellä: ”Minä haluan omaa aikaa, kuuletteko, enemmän omaa aikaa!”

Kukaan ei kuule. Kaikki ovat omissa töissään, ketään ei ole huoneessa. Sen Liisu tietää, ja hän huutaakin vain saadakseen adrenaalia vereen. Ei kukaan estä häntä menemästä nettiin, silloin kun hän on kotona ja haluaa mennä. Se on hän itse, hänen sosiaalinen omatuntonsa, joka asettaa esteitä.

Paras hetki päivästä hänellä on, kun hän vihdoin, illalla tai öisin, nousee kuin torpedo ylöspäin kohti valoa hehkuvaa blogitaivasta ja tekee siellä koukkauksia läheisiin tai kauempana sijaiseviin tutuiksi tulleisiin tai umpivieraisiin blogimaailmoihin.

Mitä Liisu blogeissa tekee? Entä idea, joka mainitaan blogiotsakkeessa?

Tekee? No, ei kai paljon mitään. Tai kumminkin. Kyllä hän katselee ympärilleen, ihailee ja tekee huomioita. Hän aistii hengen, joka blogissa vallitsee, nuuhkii, silmäilee ja kuuntelee, mitä blogilla on sanottavaa. Ja kun hän on kylliksi imenyt ilmapiiriä, ehkä jättänyt kommentin, jolla hän todistaa pistäytyneensä paikalla, hän poistuu ja kiirehtii uuteen blogiin. Ja taas uuteen. Hän kuvittelee, että mitä useampi blogi kerralla, sitä enemmän se tuo iloa itselle ja toisille.
Näin olen asian tulkinnut.

Ideasta hän sanoo: ”Siinäpä se. Minulla ei ole oikeastaan mitään ideaa. Pitäisi kai tehdä välillä omaakin blogia. Onhan se oltava, kiintopiste, jossa voi välillä levähtää poistumatta blogimaailmasta. Mutta minulla on ongelma. Paha onkin. Suoraan sanoen en tahdo millään keksiä, mitä sinne kirjoittaisin ja mistä. Eikä tyhjää blogia voi pitää. Vai voiko?” Hän näyttää surkealta ja miettii...

Liisu keksii idean! Onko se loistava? Epäilyä.

Liisun ääni kirkastuu. ”Entäpä jos kertoisin matkoistani. Olisiko siinä mitään järkeä? Mitä jos pitäisin eräänlaista matkakirjaa paikoista, jossa olen vieraillut. Hei! Eikö se olekin jo idea? Oikeastaan, minusta tuntuu, että se on hyvä idea, ellei suorastaan loistava!!!


Ei. Ei se auta. Vaikka olisi kokonainen rivi huutomerkkejä, mitä se auttaisi?


Tiedotus:

Liisu lopettaa loistavan ideansa toteuttamisen. Se sammui.

Se sammui kuin tähti, tai kynttilä, tai puoleksi palanut tulitikku. Loisti hetken ja sammahti.
Voi Liisu parkaa. Kun nyt katsoo häntä sivusta, hän näyttää sammahtaneelta itsekin. Ihan käy sääliksi. Pitäisiköhän häntä yrittää edes jotenkin innostaa? Mutta mitä tähän hätään voisi keksiä. Ei mitään.

19.11.2011

Syystunnelmia/muuan blogivierailu



























Kuva, joka on tuossa yläpuolella, on moniselitteinen. Ajattelen sen esittävän luonnon voimia: Siinä syksy juoksee pakoon talvea, joka on nyt juuri uhkaavasti lähestymässä pakkasineen ja kaiken peittävine lumimassoineen.

Eilen oli maa ensimmäistä kertaa yön jäljiltä valkoisten lumihileiden peittämä. Ne sulivat pois, ja syksy sai hengähdysaikaa.
Tänään, tällä hetkellä, paistaa aurinko.

Mitä päivä tuo tullessaan. En tiedä. Ehkä vierailen taas toisten blogeissa. Tutuksi tulleissa tai umpivieraissa. Tarvitsen virikkeitä. Niitä saa paitsi elämästä ympärillä, myös käymällä mieluisilla retkillä nettiavaruudessa, josta voi löytää vaikka kultakaivoksen. Ainakin se virkistää mieltä.

Lähden nyt lentoon. Palaan. Toivottavasti jo tänään. Kerron, mitä mielenkiintoista olen löytänyt, sellaista, joka synnyttää telakoitumistarpeen, sellaista, josta saan aiheen tähän omaan blogiini, joka kituliaasti kitkuttelee. Matkalla voin - jos aika sallii - jättää puumerkkini niihin välilaskupaikkoihin, joissa saatan myös käväistä välilaskuja tekemässä.

--------

Nyt kun palasin, kello on 2.48, siis yöllä. Nyt on siis jo huominen, vaikka tänä aamuna matka alkoi. Tein viikolla tekemättä jääneitä töitä. Niitä, jotka olivat ruuhkautuneet. Ja oli muutakin: kanssakäymistä elämän realiteettien välissä. Ne hidastivat omia lentoja.

Aurinko kyllästyi joskus puolen päivän jälkeen ja katosi taivaalta. Tuuli lisäsi koleutta. Vene oli saatava talviteloille ja piha muutenkin tyhjäksi odottamaan lumentuloa. Kun kaikki oli tehty ilmestyi pihalle väkeä, tuli vieraita. Piti seurustella ja laittaa ruokaa ja suodattaa kahvia ja kun se kaikki oli ohi, oli ulkona jo pimeä. Telkassa meni urheiluruutu, jota en koskaan viitsi katsella, nukahdin ja kun heräsin, oli ihan hiljaista. Menin nettiin ja aloin kierrellä blogeissa. Kattoikkunahuoneesta alkoi kantautua villejä sointuja, uusi kappale? Kallistin korvaa ja kuuntelin. Suljin oven. Ääni vaimeni. Jatkoin matkaa nettiavaruudessa. Etsin samaa tunnelmaa kuin kuvassa tuossa yläpuolella. Ja sitä löytyi.

Vastaan tuli sana Baudelaire. Olin perillä. Vain kerran aikaisemmin olin käynyt samassa paikassa, lukenut saman postauksen ja saanut tietoja runoilijasta, josta pidän, mutta jota en ole suinkaan aina oikein ymmärtänyt.

Blogin kuvassa istui kirjaa lukeva mies. Ruutupaita, tummat lasit silmillä. Kauempana istui nainen, selin, hartiat paljaina. Ehkä hänkin luki. Taustalla näkyi kerrostalo, jossa hiljaiset ikkunat. Kauempana alhaalla kiipeili loivaa rinnettä taloja, näytti, että siellä oli kaupunki, joka lepäsi ohuen, utuisen peiton alla. Lähellä, vuoren rinteellä oli pystyssä sypressejä ja pinjoja.

Paikka tuntui tutulta. Olisiko kuva Roomasta tai Ateenasta. En osannut sijoittaa sitä varmuudella mihinkään muistin varassa kiikkuviin paikkoihin, se olisi voinut olla vaikka Fitzi-saarilta.

Tiesin, mies oli penjami, blogi oli JÄLJEN ÄÄNI /kun kirja paljastaa lukijansa

… kirja paljastaa lukijansa? Totta. Niin kirjat tekevät. Kun näet jonkun kädessä kirjan, koeta kurkistella mikä sen nimi on. Jos saat sen selville, tiedät aika paljon lukijasta ja hänen ajatusmaailmastaan; mieltymyksistään ja kiinnostuksen kohteistaan.

Mitä penjami lukee, ei näy kirjankannestasta, mutta tekstistä sen voi nähdä. Hän lukee Charles Baudelairen runoja. Hän lukee niitä erilaisina käännöksinä. On hämmästyttävää huomata, miten kaukana toisistaan nämä samasta runosta tehdyt suomennokset ovat. Niitä ei edes samaksi tunnistaisi, jos ei tietäisi. Mutta penjami sen kertoo. Siitä kiitos penjamille!

En tiedä, mitä penjami ajattelee, mutta lainaan hänen kirjoituksestaan yhden käännöksen, josta hän pitää, ja minäkin pidän siitä. Baudelairen runot eivät ole mitenkään helppoja tulkittaviksi. Mutta tästä runosta koen samoja väristyksiä kuin ehkä monet muutkin lukijat ajatellessaan sanaa syksy.

Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn,
lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää!
Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn,
puut kiviä vasten kolkosti jysähtää.

Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa,
vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön.
Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa
kuin aurinko vankilassa napamaan yön.

Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa!
Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.
Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa
väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu.

Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä
kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo ..
Ketä varten? Ol´eilen kesä – syys päivänä tänä!
Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo.

– Syyslaulu (suom. Kaarlo Sarkia)



Sille, joka haluaa tutustua Penjamin blogiin ja runojen käännöksiin, jos ei ole jo tutustunut, laitan tähän linkin. Toivottavasti se onnistuu. Kas tässä jäljen ääni Himmeänä, mutta toimii!

11.11.2011

Kalevi...



... Kalevi, ethän pahastu, että ilman lupakirjaa lensin tänään, 11.11.-11. sinun blogiisi. Olet merkinnyt itsesi lukijakseni (mitä se sitten tarkoittaakin), mutta huomasin, etten minä ole tainnut kertaakaan käydä katsomassa sinun sivustoasi. Nyt korjaan sen puutteen...


Tuossa oli alku, joka jäi toteuttamatta, Mutta pari päivää sitten kävin tosiaan tutkimassa A-KH kirjaimilla otsikoitua blogia, jonka asukkaaksi paljastui Kalevi. Siitä tämän bloggauksen nimi.

Kuva tuossa ohessa voisi tarkoittaa valon ja pimeän taistelua; päivä seisoo yö allaan. Mutta se voi tarkoittaa myös sitä mielen myllerrystä, johon ajatukseni välillä, pimeältä pohjalta ponnistellessaan, takertuvat.

Tavallaan A-KH blogissa sivutaan myös valoa ja pimeyttä. Ne siten nähtyinä kuin itse kukin sen mielessään ajattelee.

Asiallista tekstiä Kalevi kirjoittelee. Lueskelin hänen viimeaikaisia bloggauksiaan, kunnes törmäsin juttuun Käärme petti. Se pysäytti. Käärme puraisi.

Linkki tapahtumapaikalle: täällä se tapahtui Voi vain arvailla, kuinka paljon aikaa ja hermoja minulta, PC:n käyttäjältä, ja siitä (viruksiin ja hitauteen kyllästyneenä) Maciin siirtyneeltä, kului, ennen kuin sain tuon linkin toimimaan. Mutta lopulta se onnistui.
Kannattaa siis nyt käydä paikan päällä - jos ei ole jo käynyt. Siellä voi nähdä vielä sen käärmeenkin!

Ilmeisesti se ei ollut myrkkykäärme, koskapa olo ei huonontunut, päinvastoin pikemminkin parani.
Jotain outoa siitä puremasta kuitenkin seurasi. Ajatukset alkoivat lennellä taas laidasta laitaan. (Sen huomasin kirjoittamastani kommentista, joka on, lievästi sanoen, sekava. (Sekava on tämä juttukin, vaikka yritin sitä tässä samalla korjailla).

"Uskonto tulee olemaan ihmiskunnan ikuisuusasia..." alkoi Kalevin blogipostaus. Hän oli nähnyt paljon vaivaa ja kerännyt tunnettujen henkilöiden mielipiteitä ja ajatuksia siitä, miten uskonto vaikuttaa ihmiseen. Samalla kun epäilin näiden henkilöiden ajatusten samansuuntaisuutta, olin, ja olen vieläkin, heidän kanssaan samaa mieltä. Ei tarvinut ponnistella. Järki sanoi heti, että ne sisältävät totuuksia, joihin olin itsekin uskontoja pohtiessani usein päätynyt.

Siis petetäänkö meitä uskonnosta saarnatessa? Vedetäänkö nenästä? Peloitellaanko? Miksi jotkut ihmiset saavat herätyksen, jotkut eivät saa, vaikka haluaisivat? Miksi uskoon tuleminen (josta kuulee erilaisia kuvauksia) saattaa vaikuttaa samoin kuin äkillinen rakastuminen, tai jotain muuta, lähes mielisairauteen verrattavaa käyttäytymistä, joka mitätöi joskus kaiken entisen. Usein tilanne kuitenkin pikku hiljaa rauhoittuu. Mutta tiukasti näyttää olevan tarve sopeutua uuden elämän vaatimiin rajoihin, vaikka ne olisivat kaventuneita ja pähkähulluja. Esimerkiksi käsitykset synnistä muuttuvat. Jopa ikkunalla varustetun pesukoneen hankkiminen, puhumattakaan television katselemisesta, ovat syntiä jossain uskonnossa. Jossain toisessa on verensiirto kiellettyä. Jossain ehkäisy on syntiä jne.

Kun olen itseäni viisaammilta kysellyt, miten uskontoon voi uskoa ja miten siihen olisi suhtauduttava, vastaus on aina ollut: "Etkö sinä usko, että uskonto on aina uskon asia!"
Kyllä minä uskon. En minä usko. Kumpaakin. Ristiriitaista.

Mistä kaikki on saanut alkunsa? Mikä on Jumalan osuus ihmisen elämässä? Onko Jumala pelättävä vai rakastava olio? Miksi hän kristinuskossa on jakautunut kolmeksi? Miksi Jumalaa pitää rukoilla? jne. Mitä on synti? Miksi uskontoja on monta? Miksi uskonto jakautuu usein lahkoihin, jotka riitelevät keskenään? Onko Raamattu aina oikeassa? Jos on, miksi siitä löytyy vastauksia jokaiselle uskovaiselle, kuului hän mihin kirkkokuntaan tai lahkoon tahansa, ja on olevinaan ainoa, joka on oikeassa?

Olin hautajaisissa, jossa pappi puhui. Hän sanoi: "Jeesus on portti. Joka uskoo Jeesukseen, hän pelastuu. Joka ei usko, joutuu kadotukseen. Luulisin, että tällä puheellaan hän tuomitsi monen läsnäolevan, surevan ihmisen, ehkä vainajankin, iankaikkiseen kadotukseen. Olihan lohdullista!

Luulen, uskon, että jokainen ihminen uskoo johonkin. Mutta mihin, ja mitä.

Lisäksi luulen, uskon, että kukaan ihminen ei tiedä, mikä on perimmäinen totuus uskosta ja uskomisesta. Tai maailman synnystä. Tai mistään muustakaan asiasta.

Vai tietääkö joku?

Kalevi kertoo reilusti oman tilanteensa ja perustelee sen hyvin.

Mutta mitähän varten minusta tuntuu nololta tunnustaa, että minullakin, epäilijällä, on Jumala, joka asuu minussa ja samalla kaikkialla muualla. Ja että minä välillä epäilen sitä, sillä se on aika omituinen. Yleensä meillä on kuitenkin hyvät välit, mutta kyllä me riidellään välillä. Mutta jos syytän häntä jostain, esim. että on epäreilua, että hän auttaa toisia, mutta toiset saavat hänen puolestaan vaikka tuhoutua, hän ei suutu, katsoo vaan murheellisena, tai naurahtaa, ja sanoo: "Olen tainnut tehdä virheen. Olisi varmaan pitänyt luoda ihmisille suuremmat aivot, jotta niihin mahtuisi enemmän ymmärrystä."

6.11.2011

Kiitos, Sepeteus!



Tein kierroksen tuolla nettiavaruudessa ja törmäilin siellä kiinteisiin blogiplaneettoihin. Tällä kertaa pysähdyin Valto Ension hallitsemaan sanamaailmaan linkissä: Kivaniemi blues

Siellä minut pysäytti sanat: "Laitapa sananen, lause tai pari, ynnää, miinusta, kerro tai jaa, niistä ei etsitä altavastaajaa, vain asiallista, siistiä, kieltä taitavaa -siis kommentoikaa!"

No laitoin sanasen, kun noin kauniisti pyydettiin, vaikka en kaikkia siinä olevia ehtoja täyttäisikään.

Koska viime aikoina olen joutunut suuntaamaan mielenkiintoni ja tekemiseni pois lukemisesta ja kirjoittamisesta, olen sen seurauksena loitonnut niistä niin kauaksi, ettei kumpainenkaan tunnu onnistuvan minulta ylimääräistä ponnistusta ja vaivaa näkemättä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa, saati lukea. Ajatukset lentävät muualla. Ja kaikki, mitä ajattelen sanoiksi asti, tuntuu turhalta kirjoitettavaksi.

Mutta nyt luin tuon kirjoituksen ajatuksella, pelkkänä kirjoituksena, enkä päästänyt ajatuksiani karkailemaan omille teilleen (niistä on tullut kurittomia). Sitä kuitenkin mietin (kuten tavallista) missä määrin lukemani teksti perustuu sen kirjoittajan omiin kokemuksiin. Minuun on iskostunut (harha?)luulo, että kirjoittaja pystyy kirjoittamaan rehellistä tekstiä vain omien kokemustensa kautta.
Mutta toisaalta: ovathan unetkin totta, vaikka ne saattavat holtittomasti liikkua asiasta toiseen.

Valto Ension tekstiä luin kuin kirjaa, jossa kirjan 'minä' kertoo irtautumisestaan tutuiksi käyneistä ympyröistään.
Pikkutarkasti hän kuvaa siinä tunnelmiaan ennen ja jälkeen astumistaan uuteen vaiheeseen, siihen, jossa hän huomaa olevansa liikkeellä. Ensin "vuokra-autolla", sitten laivalla.

Kuvaus on hyvin realistista, vessassa käyntiä myöten. Itse asiassa jään miettimään, mitä hän mahtaa jättää kertomatta. Se alkaa kiinnostaa. Mitä ihminen jättää kertomatta silloin kun hän kertoo melko tarkasti. Mitä jää 'melko' sanan ulkopuolelle. Onko se hänelle yhdentekevää, liian arkaa, tarpeetonta ainesta, vai eikö hän vain muista sitä, tai se ei tule hänen mieleensä. Vai onko kysymyksessä pelkästään tyyli, miten kirjoittaa, siis asia, jota voisi nimittää "omaksi ääneksi", joka on kai jokaisella kirjoittavalla ihmisellä tavoitteena, vai onko?

Kuva, joka on liitetty tähän kertomiseen, on hyvä. Se puhuu hämmästyttävän selkeästi samaa kieltä kuin sanallinen ilmaisu. Se on täynnä laajuutta ja pinnalta hauskasti poreilevaa, toistuvaa kaksijakoista pintakuohua. Ikään kuin sanat olisivat luomassa tapahtumaverkkoa, joka on kaiken olemisen, niin kuvattavana olevan kuin kuvaajankin sanojen alla, myös kaikkien muiden olemassa olevien asioiden ja tapahtumien alla, joko tajuttavana tai äänettömänä pimeytenä.

Tätä alla olevaa (ohimennyttä) ja ympäröivää (läsnä olevaa) voisi sanoa elämäksi. Ja tämä elämä on olemiseltaan meille kaikille ja muille olemassaoleville olioille yhteistä, vaikka jokainen yksilö yrittää saada siitä omittua itselleen itsensä kokoisen osan, jonka hän kokee omaksi elämäkseen, vaikka sillä olisi kuinka yhteistä muiden olioiden kanssa.

On harhaa tuntea itseään yksinäiseksi. Jos sellainen ajatus putkahtaa mieleen, on se vain kokonaisuuden unohtamista. Jokaisella on oma elämänsä. Jokainen täyttää yhteistä elämää omalta osaltaan ja on siten tärkeä.

Elinpaikka ja olosuhteet muovaavat ihmistä. Erämaassa elävällä kokemukset poikkeavat suurkaupungissa elävän kokemuksista. Merellä seilaavan elämä on erilaista kuin mökissään liikkumattomana olevalla. Myös elävän olennon muoto ja ominaisuudet ratkaisevat pitkälti tapahtumia, joita voi kirjata omaan elämäänsä kuuluviksi. Ainoa selkeä yhteinen asia on kuolema. Niin oli myös sillä hämähäkillä, pitkäkoipisella lukilla, joka yritti äsken henkensä edestä pakoon, kun se huomasi jalan, joka on tulossa polkaisemaan sen kuoliaaksi. Kuka väittää, ettei hämähäkille ole tärkeä asia sen oma elämä?

Tällä hetkellä on kuulemma maan päällä jo täysi 7 miljardia ihmiselämää kaiken muun elämän rinnalla. Vähän jo ylikin. Joten kuvattavaa riittäisi jokaiselle. Sanojakin, vaikka eri kielisiä. Näin voisi ainakin olettaa.

Tämä on hyvä ajatus minulle, joka koen ilmeistä sanapuutetta, koska en osaa järjestellä sanojani niin kuin tahtoisin, paimentaa niitä. Ääneksi muutettuna: puhun liikaa, tai olen puhumaton. Sama koskee kirjoittamista. Olisi hyvä muistaa, että liika on aina liikaa. Nyt aloin innostua jo liikaa.

Mutta vielä tämä: Kuva puhuu usein enemmän kuin sanat. Myös musiikki kertoo usein siitä, mitä ei voi sanoin ilmaista. Hiljaisuus puhuu sekin.

Mutta äh! Tästähän saan aiheen omaan blogiini, totesin tänään jossain vaiheessa kirjoittaessani kommenttia Valto Ension blogiin. Hän herätti minut ajattelemaan. Anteeksi, jos ajattelin liikaa.

Kiitos, "Sepeteus"!