30.5.2013

MATIAS VASTAA...



Hyvä Milja (ja kaikki te ystäväni)!


Katson velvollisuudekseni vastata Sinulle, Milja (ja samalla teille kaikille, jotka lukeudutte ystäviini).

Erkka P. on välittänyt pyyntösi, Milja. On totta, että olet potilaani, mutta juuri sen takia en voi tässä julkisesti vastata, saati keskustella, ongelmistasi. Pysyttelen yleisellä tasolla. Asioissa, jotka mahdollisesti vaivaavat meitä kaikkia.

Olemme ihmisiä. Siinä suhteessa seisomme samalla viivalla, tosin jokainen meistä seisoo tällä hetkellä oman elämänsä siinä kohdassa, mistä voi käyttää nimitystä NYT. Juuri nyt.

Monet meistä ovat pettyneitä elämäänsä. Jokainen toivoisi olevansa jotain enemmän kuin on. On ihmisiä, jotka alistuvat kohtaloonsa, mutta monet taistelevat sitä vastaan. 

Ihmisenä oleminen ei ole helppoa. Monet meistä ovat deprivoituneet jo varhaisessa vuorovaikutuksessa. Monella meistä on dissosiaatiohäiriöitä, olemme traumatisoituneet fyysisesti tai henkisesti. 
Ja ne meistä, jotka elävät käytännöllisesti katsoen antidepressiivisen lääkityksen varassa, saatamme koteloitua, kohmettua ja joutua lääkkeiden armoille, jotka kyllä auttavat näennäisesti ja antavat mahdollisuuden elää eteenpäin, joten kuten, mutta ne tylsistyttävät aistimme, emmekä tunne sen enempää puhdasta  iloa kuin puhdasta suruakaan, puhumattakaan elämän meille tarjoamasta koko kirjosta, johon kuuluu sekä hyvää, että auttamattomasti pahaa, jota emme tahdo kestää.

Jotkut meistä joutuvat jopa kokemaan serotoniinisyndrooman, ja se on paha juttu, samoin kuin nonadrenaliinireseptori aivoissa. Siihen voi liittyä pidentynyt GTC-aika (joka on paha löydös ekg:ssä). Siihen voi kuolla käpsähtää.

Me kaikki rakastamme elämää, vaikka emme ole varustautuneet ottamaan sen kovia kouria vastaan. Rutistumme niiden puristuksessa. Se kuuluu suustamme valituksena. Uikutamme. Kiroamme. Syyttelemme toinen toistamme.

Yleisin luulo on, että vika siihen, ettemme voi hyvin, on jossain ulkopuolellamme, toisissa ihmisissä. Elämässä yleensä. Harvoin havaitsemme, että syy voi olla vain ja ainoastaan omassa itsessä.

Sinulle, hyvä potilaani Milja, antaisin neuvon olla katselematta liikaa ympärillesi, jossa näet vain oman aviopuolisosi, joka yrittää suojella sinua, keneltäpä muulta kuin sinulta itseltäsi. Itse olet pahin vihollisesi. Kiitä joka kerran, kun huomaat hänen kiinnittävän huomiota sinuun. Hänellä saattaa olla omat itsekkäät syynsä, jotka hän näkee - ei itsessään - vaan sinussa. Mutta muista: te olette molemmat vain ihmisiä, joitten hätä johtuu aina itsestä, ei toisesta.

Minä, sinun henkilääkärisi (miten osuva nimitys, kerrankin: sinun henkeäsi minä vahdin, omassa avuttomuudessani).

Meillä on paljon yhteistä. Sinä siellä, minä täällä, olemme itsemme vankeja. Sinä valitat, ettet voi elää vapaasti omaa elämääsi. Sama minulla. Minä valitan nykyistä olotilaani, sillä käytännöllisesti katsoen elän tällä hetkellä lukkojen takana. En vertauskuvallisesti, vaan oikeasti. Olen sairaalassa suljetulla osastolla. Vain hoitajilla ja lääkäreillä on avain. Syytän heitä ja olosuhteita, en huomaa, että heidän tarkoituksensa on suojella minua itseltäni. Kerran jo karkasin. Hiivin salaa hoitajan vanavedessä ovelle, livahdin siitä hänen kiinnittäessään huomionsa toisaalle, ”vapauteen”. Joka tarkoitti sitä, että löysin itseni kaupungilta kapakasta, ensimmäisestä, joka tuli näköpiiriin. Ryyppäsin kaikki rahani, joita olin kätkenyt housujen taskuun, niiden housujen, jotka olin vetäissyt pyjamanhousujen päälle, tarkoituksella. Olin jo kauan hautonut suunnitelmaa, miten voisin "vapauttaa" itseni.

Seuraavaksi löysin itseni öiseltä kadulta, jonne minut oli tuupattu kapakasta sen sulkemisaikaan. Ja koska tämä kaupunki täällä on minulle vieras, en keksinyt mitään paikkaa, minne mennä. Olin housusillani, vain sukat jalassa, ohut pyjamapaita päällä. Minua paleli, ulkona oli pakkasta. Kuin kurja koira palasin aamuyöstä sairaalan oven taa. Soitin ovikelloa. Olin vahvasti humalassa. Luojan kiitos, oven tuli avaamaan vahtimestari, joka laski minut takaisin huoneeseeni ja lukitsi oven. Kuinka kiitollinen olen hänelle.

Kerron kaiken tämän tarkoituksella avata silmänne. Emme ole itsemme valtiaita. Kukaan meistä. Näennäisesti hallitsemme tekomme. Luulemme olevamme vahvempia kuin arvaammekaan. Mutta jo seuraavassa hetkessä meidät voidaan riisua. Emme hallitsekaan ruumistamme, emmekä sieluamme, joku outo voima voi ottaa meidät valtaansa. Tunnemme heikotusta, vapisemme kohtalon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa minuus kuolee meissä, vaikka jatkamme elämäämme.

Cariatide, jonka olet oheistanut viestiisi, on todella kauhea. Mutta se kertoo enemmän kuin sanasi. Olet siinä avoimena edessämme, rehellisesti, suojaamattomana. Et ole edes vaatteilla yrittänyt peittää tuskaasi. Apua-huuto on aiheellinen. Lupaan auttaa sinua ja miestäsi, jos selviän tästä omasta helvetistäni.

Suosittelen sinulle, ja kaikille teille, jotka tunnette olevanne heikoilla – en lepositeitä – vaan ehkä auttavaa terapiaa, joista kuvataideterapia voisi olla arvaamattoman avuliasta, puhumattakaan muista taiteista. Taide-elämykset – sen voin kokemuksesta sanoa – auttavat yleensä. Musiikki. Kirjallisuus. Mikä tahansa, vaikka sirpaloituna, voi lievittää ahdistusta. Mutta vain lievemmissä tapauksissa. Minun tapauksessani on vain kolme vaihtoehtoa: uskoontuleminen, rakastuminen tai kuolema. Ne kaikki kauhistuttavat minua. Olen yksinelämiseen luotu.

Cariatide, jonka minä oheistan, sisältää kyllä voimaa, mutta se on petollista.
Neuvonkin teitä: älkää uskoko mitään, mitä minä puhun. Olen itse kohtalon kolhima, ja voisin pyytää teiltä apua. Mutta tiedän, että ette te voi minua auttaa. Ainoa, joka voisi, olen minä itse. Mutta olen siihen liian heikko. Joten tuo kuva minusta kaikessa alastomuudessaan, on pelkkää petosta.

Surullisena, mutta rehellisenä
teidän

Matias


Kommentteja:

ELVIIRA kirjoittaa:
Täällä yksi Matiaksen ystävä, joka on kovasti odottanut häntä takaisin ja uutisia siitä, miten hän tällä hetkellä jaksaa. – Ei hyvältä näytä. Kovasti hän kyllä yrittää analysoida tilannettaan- kokoamalla psykiatrin taitonsa rippeet ja hienoja sivistyssanoja perä perää. Ne kyllä kuulostavat psykiatrisilta- ja kertonevat siitä, että ammattiminä ainakin on säilynyt.
Voi Matias kulta. Vähissä ovat vaihtoehtosi. Uskoon ei voi tulla päättämällä. Kuolema ei ratkaise mitään, vaikka perillisiä ei jää suremaan. Ystäviä kyllä. Olen yksi heistä ja olen jo tovin odottanut, että löytäisit jonkun, johon voisit rakastua toden teolla. Yksineläjähän minäkin. Jos olisin nuorempi, rientäisin ojentamaan sinulle käteni. Olet vielä niin nuori, että kyllä sinä sopeudut, jos löydät oikean henkilön. Vähältähän se piti, ettet rakastunut jo Elsieen. Se saattaa käydä helpommin kuin uskotkaan. Vaikkei olisikaan kestävää lajia, se voi viedä sinut kuilun yli.
Tietääkö muuten Elsie, missä sinä olet? Hänhän oli tekemässä elämänmuutosta. Yhdessä voisitte onnistua kumpikin pyrinnöissänne.
Ensimmäiseksi neuvon sinua käyttämään hyväksesi kaikki käytettävissä olevat terapiat ja muut keinot kohentaa mielialaasi. Kuten itse tiedät, noiden lääkkeiden lamaannuttavasta vaikutuksesta sinun on pyristeltävä irti.
Nyt on mitä kaunein kesä. Kait sentään pääset ulos? Jollet yksin, niin vaadi jotakuta vaikkapa opiskelijaa lähtemään kanssasi. Haistele, katsele, kuuntele, maistelekin! Siinä sinulle on parasta terapiaa. – Todennäköisesti opiskelija on nainen. Pidä silmäsi auki !
Sinulle pikaista kohentumista toivoen
ystäväsi Elviira


22.5.2013

Apua!


Erkka ja kaikki muut!

Auttakaa minua! Mä en mitään muuta pyydä teiltä kuin neuvoja, mitä minun pitäisi tehdä kun mun oma mies vainoo mua ja mä tuun kohta hulluksi sen takia!

Mä oon kauhean surullinen, kun se meidän oikea auttaja on nyt jossain kummassa ”hoidossa”. Miksei suoraan sanota, mikä sitä Matiasta vaivaa? Joku sitä on kyllä vaivannut jo pitkään, kun se ei enää viime aikoina ole ollenkaan ollut oma itsensä. Kun sitä siellä juhlissakin koetti lähestyä, se ihan kuin pakeni, eikä ollut näkevinäänkään minua. No, ehkä se oli liiaksi juhlahöyryissä, mutta eka kertaa koin, että se ikään kuin halveksien tuijotti minua etäältä, pöydän takaa, ja sen silmät oli sameat ja ne näytti suorastaan ilkeiltä, vaikka kuulun hänen ystäviinsä, olen kuulunut jo kauan. Häneltä minä olen tottunut saamaan aina apua ongelmiini, jotka yleensä ovat olleet henkisellä tasolla.

Nytkin olen terve kuin pukki (vai pitäisikö sanoa uuhi, kun olen nainen?). Mutta silti olen kuin sairas, sisältäpäin. Mä olen vihainen ja vihaan koko maailmaa! Ja kaikki tämä vaan mun miehen takia. Se on surkea, se on kauhea, se on ihan hirveä! Ihmispeto! Tarkoitan miestäni. En voi sietää sitä. Enkä karkuunkaan voi lähteä. Siinä se seisoo oven edessä, kuin pysty tukki, ja jos menen pihalle, tai jonnekin muualle, se seuraa minua kuin vikkelä orava.

Minne tahansa menen, se seuraa minua. Vessaankin se on tunkemassa, jos minulla on sinne asiaa, ihan kuin sen pitäisi päästä sinne aina välttämättä ennen minua. Kai sillä on joku pissatauti, ei se siitä puhu, mutta kyllä sen alkkarit haisee pahalle, vaikkei niitä haistelisi. Ei se puhu minulle muutenkaan, koskaan. Räpyttelee vain silmiään viattoman näköisenä, vaikka se raivostuttaa minua.

Kyllä se muille puhuu. Olen minä kuullut. Ei se mykkä ole. Mutta esimerkiksi aamulla se ei sano Hyvää huomenta, eikä koskaan illalla toivota Hyvää yötä! Vaikka eikö niin pitäisi? Minä joudun sanomaan sille ne asiat ja kaikki muutkin asiat, eikä se vaivaudu edes vastaamaan.

Kyllä nyt on niin, että avioliittomme, niin pyhä kuin se onkin, on sortumaisillaan. Matias on ainoa, jolle voisin siitä valittaa. Hän ymmärtäisi heti, mistä kaikki epätoivo johtuu. Hän ymmärtäisi minua. Ja mikä ihmeellistä, hän ymmärtäisi tuota miestäkin, joka tekee minut hulluksi! Olen minä käynyt hänen vastaanotollaan. Tarkoitan tietysti Matiasta. Oikeastaan monta kertaa olen käynyt. Olen hänen vakiasiakkaansa. Sanosinpa lempipotilaansa! Hän on niin ystävällinen ja kohtelias. Hän antaa minun puhua. Kerrankin joku, joka jaksaa minua kuunnella.

Matias tietää minusta kaiken. Hän tietää salaisimmatkin tunteeni, joita en yleensä levittele ympäriinsä maailmalle. Hän on viisas. Hän on älykäs. Ja mikä parasta, hän on ihan oikeasti ystävällinen. Sen lisäksi, että on auttavainen ja luotettava. Tunnen aina olevani samalla aaltopituudella Matiaksen kanssa.

Tietysti tekin voisitte minua auttaa. Mutta Matiasta minä kaipaan! Milloin hän tulee takaisin? Eikö kukaan teistä tiedä? - Erkka, sinä ainakin tiedät, olet hänen luottoystävänsä. Kyllä sen näkee kaikesta. Miksi sinä muuten niin innokkaasti vetäisit tätä puljua. Ole kiltti ja vastaa minulle! (Ja te muutkin voisitte kyllä Matiaksen puutteessa ihan hyvin kelvata ratkaisemaan pulmani, pankaa kommenttia tulemaan, jos pystytte neuvomaan!) 

Erkka, Matias on psykiatri! Etkö voisi välittää hänelle sanaa, että hän ottaisi meihin yhteyttä, vaikka onkin siellä salaperäisessä hoidossa. Hän voisi auttaa meitä vaikka tällä sivustolla, ystäviensä joukossa. Ei hän voi meitä näin kokonaan hylätä. Eikös ystävää auteta hädässä? Mehän olemme kaikki hänen ystäviään. Ja kai hänellä ainakin joskus on vapaatakin aikaa siellä, missä hän nyt on.

Olisi siitä auttamisesta hänelle itselleenkin hyötyä. Ei unohtaisi oppimiaan asioita ja säilyttäisi kykynsä auttaa meitä, ja muita, jotka ovat hädässä ja neuvojen tarpeessa. Niin paljon kun hänellä on hallussa tietoa ja vaikeita asioita. Kyllä minä kunnioitan häntä! Oli kunnia olla hänen potilaansa. Siellä oli aina suorastaan tungosta. Kuka nyt hoitanee hänen asioitaan. Oli kuka tahansa. Muuta en toivo, kuin että Matias tulisi pian takaisin!

Mutta te siellä, koneittenne ääressä! Mitä minä teen mieheni kanssa? Ja mikä häntä vaivaa? Ei ole varmaan normaalia, että tunkee vaimonsa kanssa joka paikkaan, eikä anna hänelle sen siunaamaa rauhaa!

toivoo epätoivoinen
Milja


PS.

Siitä minä en tykkää, sanon suoraan, että minunkin pitäisi olla nyt joku Lahoava. Lahoava, sehän on kuin kirosana! Ei. Kynsin hampain olen taistellut lahoamista vastaan. Tietäisittepä, miten minun on jo aikaisin aamulla noustava itseäni kunnostamaan. Ei edes oma mieheni, se piru, ole koskaan nähnyt minua ilman meikkiä, sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa! Ja Matiaksen puheille kun pääsin – yleensä hän oli varattu jo viikoiksi eteenpäin – puin ylleni parhaan iltapukuni, ja korkokengät jalassa minä sinne kipsuttelin pitkin käytävää, joka oli täynnä istuvia, kateellisia ihmisiä, jotka tuijottivat minua kuin Herran ihmettä! Että minä halveksin heitä. Oletteko te muuten pysyneet terveinä?

toivoo sama, eli Milja



Kommentteja:

Petriina
Tyypillinen suomalainen mies…

Milja: 
 Ihanko totta! Miksi ne sitten kirjoissa joita olen lukenut läjäpäin on sellaisia herrasmiehiä, suutelee ja rakastaa ja puhuu kauniita. Komeitakin  ne on ja usein lääkäreitä ja ne tuo lahjoja, koruja ja ruusuja. Valehteleeko ne kirjat? 

Liisu: 
Auttaisiko se, jos kuvittelisit miehesi valepukuiseksi prinssiksi. Hankkisit hevosen ja panisit sen ratsastamaan sillä. Ja kohtelisit sitä kuninkaallisesti. Antaisit sille itse pusuja ja tarjoaisit ruhtinaallisia aterioita. Pian se sekoaisi päästään ja alkaisi luullla itsekin itseään kuninkaalliseksi. Teille syntyisi prinssejä ja prinsessoja ja eläisitte hovielämää (vaikka se voisi kyllä olla aika ikävää ja yksitoikkoista, kun kaikki naapurit vahtisivat teitä ja joku voisi hälyttää mielenterveysviranomaiset teille kotikäynnille). 

Erkka Puttonen: 
Kuule ystäväiseni. Miten minusta tuntuu, että sinä tarvitset todella apua. Koetan saada viestisi välitetyksi Matiakselle. Jospa hän jaksaisi auttaa sinua! Toivotaan!




12.5.2013

LAHOAVAT

                                                          Sarjasta Lahoavat: Lepotilassa



Elsie hyvä!


Tämän sivuston nykyisenä ylläpitäjänä toivotan sinut, Elsie, tervetulleeksi yhteisöömme, johon kuuluu tällä hetkellä reilu tuhannesosa kaupungin asukasmäärästä, lisättynä ulkopuolisilla, jotka asuvat eri puolilla Suomea.

Se, että toimimme netissä, antaa rajattomat mahdollisuudet uusille jäsenille, Matiaksen tunteville, liittyä joukkoomme. Jopa ulkomaita myöten (Ecuadorista on etäisin jäsenemme).
Pidämme toimintamme ”seinien sisällä”, tarkoittaa, että olemme äänivalleilla eristäneet itsemme niistä, jotka eivät tunne Matiasta ja hänen ajatuksiaan. Matiashan on tämän sivuston varsinainen perustaja. Hänestä on lähtöisin kaikki se hyvä, jonka tiedostamme eettisesti arvokkaaksi, ja jota yritämme voimiemme mukaan edistää ja viedä eteenpäin.

Se, miksi toimimme eristettyinä muista, on tietysti ristiriitaista, sillä eikö hyvää pitäisi avoimesti kannattaa, eikä sulkeutua omaan koloonsa tässä hyrskyisten myrskyjen täyttämässä, hullussa maailmassa. Siihen meillä on olemassa selitys:

Tutkimustemme mukaan kaikki se hyvä, mitä maailmalla avoimesti julistetaan, on kiistanalaista. Ja usein väärin ymmärrettyä, joka johtaa konflikteihin, mellakoihin, jopa aseelliseen taisteluun yksilöiden tai kokonaisten kansakuntien välillä. Se ei ole Matiaksen kehittämä tavoite. Matiaksen mielestä kaikki hyvä tehdään hiljaisuudessa. Omassa itsessä. Sillä ei tavoitella omaa etua, ei kansan suosiota, eikä se tarvitse julistamista.

Mitä tulee joukkoomme, emme aseta toisillemme ulkoisia vaatimuksia. Meitä on miehiä ja naisia, on nuoria ja vanhoja, eri ammatteja edustavia (mainostenjakajasta loppututkinnon suorittaneisiin), toimeentulotukea saavia, varakkaita ja rikkaita. Joukkoomme kelpaa kuka tahansa. Ainoa jota edellytämme tosiltamme on pyrkimys hyvään. Matias - keskushenkilömme - on psykiatri. Hän on henkilö, joka tietää mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin. Hän hallitsee henkisen puolen, joka on meille, Matiaksen Ystäville, tärkein, vaikkakin tätä nykyä – pakko sanoa - hän, Matias itse, on kuin eksynyt lapsi, ja hänestä voi kuka tahansa sanoa: siinä suutari ilman kenkiä.

Matias on aina korostanut, että pieni on kaunista. Ja kaikki mikä on yksittäiselle ihmiselle hyvää, laimentuu ja vääristyy, jos siitä tehdään liian iso, julkinen asia.

Vakavin ongelmamme on Matiaksen nykyisen tilanteen lisäksi se, että, niin kuin kaikki tiedämme toisen hyvä on toisen paha. Sitä yritämme välttää Matiaksen ohjeen mukaan, kohdistamalla kaikki tekemiset tarkasti itseemme. Itsemme asetamme alttiiksi hyvälle, mutta vasta sen jälkeen, kun olemme varmistaneet hyvän tekomme seuraukset asettumalla toisen asemaan, ja jos löytyy yksikin syy, jonka takia hän tai joku muu joutuu kärsimään, luovumme hyvästä teostamme, toisin sanoen, jätämme sen tekemättä.

Tämä luonnollisesti rajoittaa suuresti toimintaamme. Mutta kun muistamme Matiaksen mielilauseen: pieni on kaunista, voimme helposti laajentaa sen muotoon: Pieni hyvä teko on parempi kuin iso, joka jää tekemättä. Näin tapahtuu siksi, että kaikella on alkunsa. Teoillakin. Kasvaminen alkaa aina pienestä. Yksinkertaista, eikö totta!

Kysyit, miksi Matias on meille tärkeä? Tuo yllä oleva on vastaus siihen. Matias on oppi-isämme. Se, että hän nyt on tilassa, jota hän ei itse hallitse, emmekä mekään hänen ystävänsä voi häntä millään tavoin - yrityksistämme huolimatta - auttaa, on surullista, hyvin surullista. Kysymys on suuresta asiasta, jonka edessä olemme voimattomia. Puheistasi, Elsie, olemme saaneet käsityksen, että sinä olet samalla tiellä kuin Matias. Mutta tuo koe, jonka tukihenkilösi sanot sinulle järjestäneen, on mainio. Kerrothan meille, missä vaiheessa koe on nyt menossa!

Jaa. Tosiaan. Kysyit, minne Matias on kadonnut? Kukaan ei sitä julkisesti tiedä. Psst: Hän on sairauslomalla. Hoidossa. Me hänet sinne järjestimme. Toivottavasti hän saa siellä apua ja jaksaa olla niin kauan, että on varmasti kunnossa. Luotamme Matiakseen.

Niin. Yhtä asiaa haluan vielä korostaa: meitä on monenlaisia, jokaisella omat ongelmansa ja kohtalonsa, mutta miellämme sen kaiken elämään kuuluvaksi. Sillä loppujen lopuksi: mehän olemme kaikki vain luonnon osasia. Synnymme, elämme ja kuolemme. Ainoat varmat asiat. Mutta monet meistä alkavat kuolla jo eläessään. Se on luonnotonta. Mutta niin kuin puut ja muut elävät olennot muutumme vähitellen hauraiksi, olemme lahoavaa ainesta. Niin kuin puutkin. 

Siitä juolahtikin mieleen: moitit nimeämme Matiaksen Ystävät. com. Ehkä meidän on otettava huomiosi todesta. Se on kankea. Aionkin ehdottaa seuraavassa neuvottelutilaisuudessa, että ottaisimme uuden nimen. Lahoavat. Miltä se sinusta kuullostaisi? Minusta se olisi hyvä. Se yhdistäisi meitä parhaiten. Ei mitään ulkoista koreutta, ei ammatteja, ei hyvyyttä eikä huonoutta kukaan silloin enää tarvitse. Se on meille kaikille luonteva yhdistävä yhteinen ominaisuus. Lahoamme vähitellen muuttuen lopuksi maaksi tai tuhkaksi. Tuhka sekoittuu maahan. Entä sielu? Miten sille käy? Sitä ei kukaan meistä vielä varmuudella tiedä. Siitä ollaan montaa mieltä.

Lahoavat. Kaunis äänneasu tuossa sanassa! Ja miten hyvin se muistuttaa siitä, mitä me loppujen lopuksi olemme. Kaikki. Jokainen meistä. Se on asia joka tahtoo liian helposti unohtua. 

Olen vanha mies (toinen jalka haudassa). Katson tulevaisuutta. En näe enää itseäni, näen uusia ihmisiä. Ajattelen heitä. Millaisena jätämme maailman. Haluaisin, että nyt vielä eläessämme voisimme vaikuttaa siihen, että tulevilla sukupolvilla olisi aina   mahdollisimman hyvä ja hedelmällinen kasvualusta. Ettei aina tarvitsisi aloittaa kaikkea alusta, vaan olosuhteita voisi jatkuvasti parantaa. Ei rahan - se on kaiken pahan alkujuuri - vaan jonkun muun ihmisissä olevan ominaisuuden avulla, josta olisi iloa koko luomakunnalle. 

Ei, mutta nyt minä herkistyn. Herkistyn liikaa. Hetkinen. Pyyhkäisenpä silmiäni... No nyt voin kirkkain silmin sanoa sinulle Elsie: Tervetuloa Lahoavien joukkoon! 


Erkka Puttonen


Kommentteja:

MUSTIS: tämähän on mitä mainioin nimi miettii eräs lahottajiasienien syömä rötiskö, joten ehkäpä kelpaan jo senkin takia faniklubiin:)

ERKKA: Totta kai, totta kai, ystäväiseni. Kelpaat hyvinkin! On hyvä teko, että tuet nimeä Lahoavat. Toivottavasti toisetkin ovat siihen tyytyväisiä. Minulla on yhteys Matiakseen ja kun hän kuuli sinusta, se ilostutti häntä! (Muuten: Matias sanoo olevansa tyytyväinen, mutta kärsii siitä että olo hänellä on kuin olisi vankilassa.)

LIISU: Kai minäkin voin ilmoittautua tänne. Tiedän jonkun verran toimistanne ja kannatan niitä, Elsie minua tänne houkutteli. Olen tehnyt tänään yhden hyvän työnkin: yksi tuttu soitti ja sanoi olevansa sairaana. Pyysi, että veisin hänelle kaurahiutaleita, kun ne on lopussa, ja uskokaa tai älkää: minä tein sen. Vein kaurahiutaleita sairaalle, linnunlaihalle ihmiselle!