Jos lentää liian matalalla tai liian korkealla katse kiinni työssä, ei näe huikaisevia näköaloja.
Epäonni vainosi rouva Kalliota.
Hän, jonka kehdon ympärillä oli vilissyt tungokseen asti kaikki tunnistettavissa olevat hyvät haltiat, muutama pahakin toisten helmoihin sotkeutuneena, ja joka oli saanut syntymälahjoina melkein kaikki ominaisuudet, mitä ihmisten mielestä ihmiselle voidaan suoda: kauneuden, hyvän sydämen, loistavan terveyden, hurskauden, kestävyyden, voiman ja mitä niitä nyt olikaan, joka tapauksessa nti Mäkinen ennen muuttumistaan rva Kallioksi oli ollut erinomainen ilmestys.
Mutta sitten häntä oli alkanut vaivata epäonni. Liittyikö se puolison valintaan liittyvistä vaikeuksista, vai muista siihen liittyvistä asioista, on vaikea sanoa.
On helppo arvata, että sellaisen ihmisen, joka oli varustettu niin runsaalla lahjavalikoimalla kuin rva Kallio oli lapsena ja nuorena, ei ollut helppo valita puolisoa joukosta, joka jo aikaisemmin, mutta varsinkin parhaassa naimaiässä, hänen ympärillään helusi. Oli urheilullisia nuorukaisia, oli runouteen erikoistuneita kirjoittavia nuorukaisia, oli varakkaista perheistä olevia hienot käytöstavat omaavia hymyileviä herrasmiesnuorukaisia ja hiukan vaatimattomammista, mutta täysin kunniallisista perheistä peräisin olevia niiskuttavia, hieman epävarmoja mutta suorastaan hellyttävästi hymyileviä nuoria miehiä, jotka kaikki olisivat olleet valmiita poikaystäväksi. Heistä valitsemalla rva Kallio olisi taatusti saanut aikanaan niin halutessaan kunnollisen, uskollisen ja kaikin puolin luotettavan aviomiehen. Niin ainakin vanhemmat ajattelivat.
Mutta niin oudolta kuin se tuntuukin, rva Kallio, nuorena ja viehättävänä ja myös hyväsydämisenä ei ollut voinut millään tuottaa pettymystä kenellekään nuorukaisista. Hän oli vuoroin jokaisen kanssa. Niinpä hän toi kummastelevien vanhempiensa silmien eteen punnittavaksi milloin minkäkin näistä ihailijoista. Ja aina kun vanhemmat olivat ihastuneet johonkin ”kolliin” (perheen isän käyttämä kyseenalainen nimitys), tämä katosi salaperäisellä tavalla. Kun tyttäreltä kysyttiin miksi se mukava nuorukainen, johon he olivat niin mieltyneet ei enää ollutkaan kuvioissa mukana, tytär, nykyinen rva Kallio vastasi ikävystyneellä äänellä: Hän oli niin ikävystyttävä.
Vanhemmat olivat tietysti huolestuneita, mutta eihän toisen, oman lapsenkaan, sydämenasioihin voinut millään tavalla puuttua, ainakaan teoriassa. Monet vanhemmat rakastavat kuitenkin lastaan niin tehokkaasti, että katsovat oikeudekseen ainakin toivoa, että puoliso olisi heillekin mieluisa. Mutta kun vuodet kuluivat, ja nuoret miehet alkoivat harventua, eikä lopulta ketään heistä enää näkynyt, vanhemmat luopuivat seuraamasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä, niin kuin viisasta on. Tytärkin kävi enää harvoin itseään näyttämässä. Ja lopulta häntä ei näkynyt ollenkaan. Kautta rantain tuli heille jossain vaiheessa tieto, että sukunimi oli muuttunut hänellä Mäkisestä Kallioksi. Sellaista elämä on, vanhemmat ajattelivat ja jatkoivat huokaisten puurtamista omien toimiensa parissa. Toki heillä oli halu nauttiakin elämästään jollain tavoin, mutta miten, sitä he eivät tienneet. Ehkä siitä olisi ollut joku ohjekirja: Miten nautit elämästäsi, mutta ikävä kyllä, sellaista ei sattunut heidän työhön suuntautuneisiin silmiinsä. Sitäpaitsi kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Elämä tuntui välillä melkein mukavalta.
Mutta sitten, eräänä sunnuntai-iltapäivänä, karahti pihaan hieno auto. Vanhemmat kurkkivat verhojen välistä kuka kumma heidän pihaansa tuli, ja noin upealla autolla. Sieltä kierähti pian esiin heidän tyttärensä, kuljettajan paikalta. Mutta ohoh! Olipa hän pulskistunut, ei ollut tuntea. Milloin hän olikaan viimeksi käynyt, sitä oli mahdoton muistaa. Mutta ketterästi hänen jalkansa näyttivät toimivan. Nyt hän huiskautti kädellään, oli nähnyt heidät, vaikka he yrittivät piilotella verhon takana. Ja hei, nyt se meni avaamaan auton taka-ovea! Sieltä vyöryi esiin raihnainen vanhus pala palalta, Jotenkin hän sai ulostettua itsensä kahden kepin avulla autosta. Vanhemmat menivät jo valmiiksi avaamaan ovea. Minkähän vaarin tytär on poiminut kyytiinsä, ja miksi se piti tuoda tänne? he ihmettelivät toisilleen.
Tulin esittelemään teille uuden mieheni, tytär sanoi, kun istuttiin olohuoneessa. Hän löytyi autotallista, mutta varsinaisesti kohtasimme vähän myöhemmin talon katolla. Ja siitä se alkoi. Meidän yhteinen lentomme!
Kupit, joita perheen äiti, jota isäntä sanoi emännäksi, tärähtivät tarjottimella. Äiti oli tulossa keittiöstä ja oli tuomassa kahvia, kun kuuli tyttären sanat. Mutta hyvin hän sai kuormansa laskettua lasipöydälle, jossa muutaman melkein huomaamattoman naarmun lisäksi oli jonkin verran pölyä, joka ei kyllä onneksi silmää pahemmin haitannut. Olisi pitänyt siivota, joulukin on tulossa, äiti kumminkin hätääntyneenä ajatteli.
Isäntä yritti pitää silmänsä uhkeassa tyttäressään, mutta vilkaisi välillä vaivaantuneena, vähän kuin salaa, vanhaa miestä, joka istui sohvalla tyttären vieressä harvatukkainen, puoliksi kalju pää alaspäin valahtaneena, silmät ummessa, nukkuiko hän?
Mitä
sinne maailmalle kuuluu, Hamletin kotimaahan?
Kiitos kirjeestäsi!
Ihailen miten rohkeasti suhtaudut elämän sinulle asettamiin
haasteisiin. Jaat voimaasi muillekin.
Se
mitä kerroit teki kyllä hiljaiseksi. Mutta kirjeesi oli
hyvin lohdullinen.Tuli tunne, että teet todeksi väittämän,
josta viimeksi puhuimme: Henki voittaa materian.
Täällä
päivät ovat olleet enimmäkseen hataria ja tyhjiä. Tuntuu
että kaikki yritys valuu hiekkaan. Maailma näyttäytyy
pelottavana tummana möhkäleenä, josta ei ota millään
selvää. Yksittäisiä ikäviä tapahtumia. Vastoinkäymisiä.
Muutama mukava hetki. On käyty tilaisuuksissa, joissa selviää
small talkilla. (Ritulta terveisiä!) Kuunneltu musaa. Käyty
konserteissa, seurattu radiosta ja tv:stä musiikkiohjelmia.
Tehty hommia, ainakin yritetty, vakavalla naamalla. Tulokset? Hm.
Torstaina
tuli muuten Ylen Teemalla sen tanskalaisen Lars
von Trierin elokuva
Melankolia.
Sinulle varmaan tuttu. Onhan hyvä! Sopi mielentilaani. Järkyttävän
puhdas ja kaunis kuvaus tapahtumista maanpäällä, sen
loppuvaiheissa.
Kumma,
miten jotkut osaavat tehdä hyviä elokuvia. Ja yhtä kumma,
miten jotkut tekevät kalliilla rahalla huonoja elokuvia.
Mutta
niinhän se on kaikessa muussakin. Tuntuu, että moni ajattelee
liikaa rahaa ja omaa kunniaansa, nekin ovat jossain määrin
tärkeitä, ne mahdollistuttavat asioita. Mutta jos haluaa luoda
jotain pysyvää ja todella tärkeää, joka parhaassa tapauksessa
ulottuu oman itsen yläpuolelle ja jakautuu sieltä henkiseksi
ravinnoksi toisille, joskus jopa koko maailmalle, on unohdettava
kaikki muu ja pantava likoon itsensä kokonaan, pohjia myöten. Joskus
jotkut ovat uhranneet konkreettisesti koko elämänsä muuttaakseen
maailmaa, esim.Jeanne
d'Arc, jonka
elämästä tehty elokuva esitettiin vastikää myös Teemalla. Mutta
pelkillä hengentuotteillaan, voi rikastuttaa ihmisten elämää, ja
saada siten aikaan jotain hyvää ja todellista. Siihen tarvitaan
myös taitoa ja jaksamista. Osaamista.
Täällä
on mahdollisuus nähdä viiden päivän ajan Teemalla useita
laatukuvia. Toissapäivänä niitä tuli kolme. Ne oli niin
vaikuttavia, etten ollut saada unta. Hermot romahtamispisteessä -
mutta kestin! Eilen tuli kehuttu vakoilujännäri, hyvin tehty,
katsoin sitä siihen asti, kunnes alettiin ampua ihmisiä, sitä en
enää kestänyt. Suljin telkan. Tänään pitää taas katsoa, tulee
uusia. Toivottavasti niissä on vähemmän väkivaltaa, sille alan
tulla allergiseksi, haluaisin enemmän positiivista energiaa, sitä
minulta puuttuu. Tosin kaiken pahan keskellä on aina ollut jotain
hyvää joka välähtää kuin kirkas valo pimeässä. Ja vaikka se
olisi ollut vain ohimenevä huomio, silmänräpäys, se antaa toivoa
ihmisyydestä. Joka tapauksessa viime päivinä on saanut nauttia
elokuvataiteesta.
Taide, minkä alan taide tahansa, on sitä mitä tarvitaan.
Parhaimmillaan se auttaa, lohduttaa ja keventää elämää. Siitä
olet varmaan samaa mieltä, itse taiteentekijänä.
Ihminen
on outo otus. Aina en ymmärrä. Sitä esimerkiksi en ymmärrä
(teurastettakoon minut sen takia) kuinka hulluina jotkut
ihmisistä ovat jumaliensa kanssa. Eilen yksi tuli vastaan
kadulla, pysäytti, ei tarttumalla hihasta vaan tulemalla
toiselta puolelta katua seisomaan eteeni.
Haluatko päästä Paratiisiin?
se kysyi ja napotti suoraan silmiin, mieshenkilö, siististi
pukeutunut, vaikutti kotoisen ystävälliseltä perheenisältä.
Paratiisiin?
Yllätyin. Missä se on? (Ajattelin Paratiisisaaria.)
”Se
on täällä, maan
päällä!” - Missä täällä, Suomessako? kysyin.
Hän
ojensi minulle taskustaan lehtistä, mutta en ottanut sitä
vastaan (halusin säästää paperia, tiesin että se jäisi
minulta kuitenkin lukematta). Hän otti toisella
kantapäällään tukevamman asennon ja alkoi selittää:
”Se
on koko tämä maapallo!
Kun Jumalamme
Jehova katselee mitä täällä maan päällä tapahtuu ja huomaa
ettei ihminen pärjää omillaan, hän suuttuu
ja hävittää kaiken. Vain ne jotka uskovat Jehovaan
pääsevät Paratiisiin, jossa eletään onnellisina tarvitsematta
pelätä toisiaan. Kaikki on ihanaa ja rauhallista!"
Minä
(kiinnostuneena): Mitä niille muille tapahtuu? Hän: Ne
joutuvat maahautaan.
Jaa, sanoin ja yritin jatkaa matkaa. Mutta hän alkoi kävellä
vierellä ja jatkoi valistamistani. Kertoi ihmisistä, joita oli
tarkka määrä, 144 tuhatta, jos oikein muistan. Heidät valitaan
taivaan hallitukseen. Hallitsemaan Jeesuksen kanssa niitä,
jotka asuttavat maapalloa. Niin hän puhui ja paljon muutakin,
mutten jaksanut enää kuunnella, kun päässä alkoi jo humista.
Astuin suojatielle ja menin toiselle puolelle katua, hän ei
seurannut minua. Tuntui että olin sokea ja henki jotenkin linkkasi, ontui.
Kesällä oltiin Marjan (hänethän sinä muistat?) uuden miehen
synttäreillä ja siellä tavan mukaan puhuttiin ensin maanpäällisiä,
mutta sitten puheet alkoivat nousta taivaisiin. Siellä oli
ihan erilaista, kuin tuon äskeisen miehen kuvaama. Siellä puhuttiin anteeksiannosta, se kuulosti hyvältä. Mutta siitä, pitikö ihmisen sovittaa rikkomuksensa vai riittikö pelkät sanat, siitä ei ollut puhetta. Se jäi vaivaamaan.
Vaikeita nuo uskon asiat. Kerran oltiin laivalla ja puhuttiin yhden
intialaisen kanssa. Hän selitti meille uskontoaan, ja se oli taas
erilainen, mutta kuulosti meistä tosi hyvältä. Oli siinäkin
jotain outoa, sellaista, mitä ei järjellä ymmärrä. Sellaista,
jota olisi pakko uskoa, muuten jää ulkopuoliseksi.
Uskoontulo ei
ole varmaan helppoa. Kunnioitan niitä joilla on vakaumus. Itse
epäilen kaikkea. Eihän siitä tulisi mitään, jos olisin
uskovainen, epäilisin omaa uskoanikin! Sehän olisi naurettavaa!
Kyllä vakaumus on hyvä juttu. Se on jo sanana jämerä ja
luotettava. Se minua vähän hermostuttaa, kun minut on jo kerran tuomittu helvettiin. En minä sitä oikein usko, mutta voi se olla tottakin. Yksi kollega sen sanoi, luotettava ja ihana ihminen, hyväntahtoinen. ”Ikävä sanoa, mutta kyllä sinä joudut
helvettiin!", hän sanoi. "Kaikki, jotka eivät ole uskossa, joutuvat sinne."
Pitikö
sitä uskoa vai ei? No, onneksi olen epäuskoinen, on siitä joskus hyötyä!
Helvetti
sinänsä voi olla hyväkin asia. Ikuisessa tulessa ihmisen luulisi
jo kypsyvän. Mutta jos se on totta, mitä kollega ennusti, menisin
mieluummin Dante Alighierin helvettiin, jos saisi valita.
Siellä saattaisi tavata menneiden aikojen mestareita.
Kuuluisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja. Nam. Olisi
kiva istua heidän piirissään ja kuunnella viisauksia.
Voisi viisastua itsekin.
Miksihän
me ihmiset yleensä olemme taipuvaisia uskomaan, mitä meille
puhutaan ja mitä meidän toivotaan uskovan? Ja mitä varten
Jumalia on niin monta, niistä on vaikea valita. Kaikki erilaisia.
Vai olisiko niin että on kuitenkin vain yksi Jumala, joka ihmettelee
ja hymyilee meille ihmisille ja odottaa, koska me viisastumme. Ehkä
me emme viisastu koskaan, sekin on mahdollista.
Kaikki
on yhtä sekamelskaa. Ylös ja alas, eteen taakse. Kuullostaa
tanssilta. Raamatusta näyttää löytyvän jokaiselle jotakin.
Naapurin rouva, yks tuttu, on ehdottomasti sitä mieltä, että
ylösnousemus tapahtuu ihan niin kuin raamatussa sanotaan,
kirjaimellisesti, ei siis polttohautausta, ei kehitysoppia,
darvinismi on hänelle kirosana. Hän sanoi lukevansa raamattua joka päivä. Lukeekohan paavikin, entä arkkipiispa. He osaavat varmaan sen jo ulkoa. Mitä he sanovat? Mutta antaa uskontojen olla. Ehkä ne ovat tarpeellisia. Ihminen haluaa uskoa johonkin. Minäkin haluaisin. Mutta mihin minä uskoisin? Kaikki on niin sekaista, kauheaa. Me ihmiset ollaan lievästi sanoen omituisia. Ajattele nyt, joka puolella tapellaan. Raha ja uskonnot, eivätkö ne ole kaiken pahan alku ja juuri. Rahan takia tehdään mitä vaan, ja uskonsotia on aina käyty. Ja miehet islamilaisissa maissa tappavat sisariaan ja vaimojaan,
tehdään kunniamurhia. Israelilaiset tappavat arabeja, arabit
israelilaisia, terroristit häärivät kuin mustat pilvet … Jatkanko
vielä? Hullu maailma!
Ja
sitten sinä (vai kuka se oli) puhut elämänvalheesta. Mikä se
sitten on? Valhetta koko elämä? Olisikin! Ei mitään, mihin
uskoa? Miksi pitäisi? Eikö riitä, että tästä kaikesta
sekamelskasta huolimatta pyrkii elämään omaa elämäänsä
niin hyvin kuin taitaa, vaikka sekin olisi täynnä valhetta! Sillä ei voi tietää, mitä milloinkin tapahtuu. Suunnittelee
jotain projektia, tekee tutkimustyötä, taidetta, työskentelee
tehtaassa, kaivoksella. Yhtäkkiä kaikki pyyhkiytyy pois. Joko
tekijä häviää, työ häviää tai kaikki, mihin olet uskonut
häviää tai muuttuu valheelliseksi. Lapsi lähtee kouluun pyörällä,
jää bussin alle… Pedofiilit, aikuiset miehet. Jatkanko
vielä? Ei. Eiköhän tämäkin jo riitä.
Mutta
entä se, kun uskot johonkin ihmiseen. Avaat hänelle sielusi.
Sitten häntä ei yhtäkkiä ole. Hän kääntää sinulle
selkänsä. Huomaat olevasi yksin. Ehkä sinulla ei ole yhtään
ystävää. Ei ole koskaan ollutkaan. (Selänkääntämisestä minulla on henkilökohtaisesti vain kaksi esimerkkiä. Toinen selvisi kun kysyin syytä asianomaiselta. Kävi ilmi, että se oli väärinkäsitys. Oltiin taas ystäviä! Toinen ei ole selvinnyt vieläkään, se on tapahtunut ns. virtuaalimaailmassa, ja oli oma syyni. Se olin minä, joka mielessäni kuvittelin häntä ystäväksi. Hän ei koskaan itse antanut sitä ymmärtää, joten häntä ei voi siitä syyttää.)
Millä mitalla
sinä mittaat ystävyyttä? Millä mitalla minua
mitataan? Eikö olisi turvallisinta olla luottamatta
mihinkään. Olla epävarma kaikesta. Kun varmuus ei auta.
Varmaa on meillä kaikilla vain kolme asiaa: syntymä, elämä
epävarmuudessa ja kuolema. Eihän kuulosta
hyvältä? Turvallisuudesta ei voi puhuakaan. Sitäkö on se
elämänvalhe?
Minusta
sinä
sanoit hyvin viime kirjeessäsi: On kaksi vaihtoehtoa, suuntaa, mitä kohti voisi ponnistella: alas
multiin taikka ylöspäin sinistä/harmaata taivasta.
Mitä
jos yritettäis ylöspäin!
With
love
Liisu
PS.
Ai,
mutta yksi juttu mun pitää vielä kertoa siitä miten meitä
käytännössä ohjaillaan. Tapahtuu bussissa, joka oli aluksi
melkein tyhjä. Istuudun tiiviisti ikkunan puolelle, sillä
todennäköisesti auto täyttyy sateen takia. Niin tapahtuu.
Koululaisia on paljon liikkeellä. Nostan repun syliini. Pian
viereeni asettuu puhkuen istumaan hieman ylilihava nainen, arviolta
n. sata kiloa. Tiivistän oloani. Hyvin sovitaan. Istutaan vaiti.
Mutta kun bussi lähestyy pysäkkiä, jossa minun pitää jäädä
pois, nousen ylettääkseni painaa nappia, nainen vieressä karjaisee
pahalla äänellä: Istu alas!
Et nouse ennen kuin auto
pysähtyy! Säikähdyksestä puolihalvaantuneena
mätkähdän takaisin penkille. Onneksi joku muu on jäämässä
samalle pysäkille ja painaa nappia. Bussi jarruttaa. Yritän
nousta uudestaan, mutta taas kuuluu käskevä ääni: Et
nouse ennen kuin auto seisoo! Koetan
hinautua hänen ohitseen litistäen itseäni ja varoen hänen
polviaan. Kun pääsen käytävälle, vilkaisen Madamea, yritän
hymyillä ja sanon: Kylläpä
te minua määräilitte. Siihen
madam, ilkeä vivahdus äänessään: Se on
sinulle ihan oikein, kun veit niin paljon tilaakin! (Nuo
paksunnokset kuvaavat äänen voimakkuutta)
Mitä tästä
pitäisi oppia?
Vastapainoksi (kevennykseksi) terveisiä Pohjois-Koreasta! Nämä pikku muurahaiset, somat kultapikkuraiset, ovat oppineet tottelemisen päänkääntöä ja sopivaa hymyhetkeä myöten. Jos sulla on aikaa, niin katso! (lainasin tämän Tillmanin blogista)
Suonette
anteeksi, että uskallan lähestyä teitä näin kirjeitse. Tehän
ette tunne minua. Sitä paitsi olette jo kuollut. Tiedän, tiedän,
ei kuolleelle saisi kirjoittaa, se on iäisen elämän häiritsemistä,
minulle on kerrottu, mutta vaikka te eläisitte vielä täällä maan
päällä (missä te muuten olette, olisi mukava tietää?) se että
kirjoittaisin teille olisi yhtä kyseenalaista. Kokisitte sen ehkä
tunkeiluksi, ja tunkeilusta te ette pidä. Ette pidä tunkeilusta
niin kuin ette taida pitää erikoisemmin meistä ihmisistä yleensä.
Tai ehkä te pidätte meistä ihmisistä yleensä, mutta - uskallan
ajatella - kirjailijaminänne ei aina pidä meistä ihmisistä
yleensä. Sitä paitsi te elätte vielä. Se tässä on kummallista.
Te elätte kirjoissanne, jotka kirjoittajaminänne on kirjoittanut.
Kirjoittajaminänne pitää teidät elävänä herraties kuinka kauan
vielä. Ehkä ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin kirjanne elävät,
s.o. ovat olemassa. Ja kirjanne ovat olemassa ehkä niin kauan kuin
joku meistä ihmisistä on vielä kykenevä niitä lukemaan. Sitten
te unohdutte. Unohdutte auttamattomasti. Mutta älkää siitä
välittäkö. Me unohdumme itsekin. Me kaikki unohdumme. Unohdumme
jopa helpommin kuin te unohdutte. Näen täten jonkinlaista
riippuvuutta teidän elämänne, joka on kirjoittamissanne kirjoissa
ja meidän ihmisten, jotka luemme kirjojanne, välillä. Ehkä sen
tähden uskallan kirjoittaa teille, vaikka ette tunne minua. Me
ihmiset, jotka elämme täällä Suomi nimisessä valtiossa, vietämme
huomenna vainajien päivää. Sana vainaja on ikävä. Sen tekee
ikäväksi se leima, joka ihmiseen lyödään sillä hetkellä, kun
hänestä, ihmisestä, tehdään vainaja. Vainajaksi hän muuttuu
sillä hetkellä, kun hän ummistaa silmänsä viimeisen kerran itse,
tai joku muu painaa ne kiinni peukalollaan sen jälkeen kun viimeinen
hetki on ohi, sillä ikävämpää näkyä kuin vainaja, joka
tuijottaa silmät auki liikkumattomina sen jälkeen kun henki on
hänestä paennut, ei ole. Se on kauhistuttava näky. Sulkea silmänsä
on parasta, mitä ihminen voi viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa
tehdä. En tiedä, ennätittekö te, Herr Bernhard, sulkea silmänne
kuolemanne hetkellä. Mutta sen voin sanoa, että mieleeni ei tulisi
missään tapauksessa kutsua teitä, Herr Bernhard, vainajaksi, sillä
sitä te ette minulle ole. Te elätte. Te elätte kirjoissanne. Niitä
on useita kymmeniä. Runonne ja näytelmänne mukaanlukien niitä on
yhteensä kuutisenkymmentä teosta. Osassa niistä te kerrotte
suoraan itsestänne. Kerrotte lapsuutenne ja kerrotte nuoruutenne.
Mutta osassa niistä te esiinnytte jonkun muun hahmossa, mutta te se
olette, älkää väittäkö vastaan. Itserakkaaksi ei kukaan voi
teitä siitä huolimatta sanoa sen kummemmin kuin vainajaksikaan,
sillä te kohtelette itseänne täsmälleen samoin kuin muita
ihmisiä, joita kuvaatte. Lainaan tähän Wikipediasta Kari Hukkilan näkemyksen tuotannostanne, sillä hän näkee eron
vihapuheen ja teidän, Herr Bernhard, korkeakirjallisen taiteen
välillä komiikassa, jonka nauravien lauseiden ”nauru on mustaa,
elämänmyönteistä, ironista ja itseironista.” Näin kertoo
Wikipedia. Olen samaa mieltä. Siksi rakastan teitä, Herr Bernhard,
rakkaudella, joka on täynnä kunnioitusta, ihailua ja - kateutta. En
kadehdi elämäänne, sen sairauksia ja pettymyksiä, en
elämänasenteitannekaan. Kadehdin teidän taitoanne muuttaa kaikki
kokemuksenne mustaksi, mutta elämänmyönteiseksi, ironiseksi ja
itseironiseksi.
Kunnioitan
ja rakastan elämäntyötänne, Herr Thomas Bernhard.
Ihre
kleine
Liisu
PS.
Meillä, Nicolaas Thomas Bernhard, on jotain yhteistä, jota kukaan
ei voi ottaa meiltä pois. Se on päivämäärä 12.2. (vain vuosi on
eri). Se sattuu olemaan toinen kahdesta pylväästä, joiden väliin
elämämme on pingoitettu. Minulla se sattuu olemaan syntymäpäivä.
Teillä se on kuolinpäivä. Siis voisi sanoa: Guten Tag – auf
Wiedersehen. Hyvällä tahdolla. Mutta emme ole ainoita, joiden
elämään tuo päivä noinkin läheisesti liittyy.
Tiedättekö
muuten mihin lahkoon teidät kirjoinenne nykyään sijoitetaan?
Viimeisin kuulemani on: Hän, Thomas Bernhard on kulttikirjailija.
Moderni klassikkokirjailija on useimmin käytetty nimike teistä.
Sellaisena minäkin teitä pidän. Toivotan teille hyvää jatkoa
sinne, missä nyt olettekin, Herr Bernhard!
– Minun
mielestä, Mursu sanoi, - sinun kauneutesi on läpinäkyvää lajia!
Öklö
punastui. Hän kohotti kysyvästi päätään hämmentyneet läikät
kasvoilla. Teki mieli kysyä, mitä Mursu tarkoitti.
– Antaisitko
tuon paidan!
Mursu
liikahti taaksepäin, mutta tarttui kuitenkin peukalon ja etusormen
kärjillä ohueen silkkipaitaan, jonka helma oli tuhraantunut. Siinä
oli ulostusta tai verta. Hän viskasi sen nopeasti Öklölle. Paita
leijasi ilmassa vuoteen yläpuolella ja laskeutui Öklön kasvoille.
Öklö
nousi istumaan ja puki paidan kuin pikku lapsi: ensin käsi tuosta
aukosta, sitten tuosta ja lopuksi pään yli.
Mitähän
varten Mursu tekee kaiken niin vaikeaksi, hän ajatteli. Kaikkihan on
ihan selvää. Me pidämme toisistamme. Ainakin minä pidän
Mursusta. Ja kai Mursukin pitää minusta. Mitä varten hän muuten
ilmestyisi tänne kutsumatta, silloin kun sitä vähiten odottaa.
– Pidätkö
sinä minusta? Öklö kysyi.
Mursu
ei vastannut. Hän tuijotti mitään puhumatta, kiinnostuneen
näköisenä enkelin kuvaa sivuseinällä. Öklöllä oli enkeleitä
joka paikassa. Niitä riippui ikkunassa, niitä oli katossa ja kaapin
päällä ja lampussa roikkui yksi kuin hirtettynä. Vuoteen
yläpuolella niitä oli kokonainen lauma.
Mursu
kumartui panemaan kenkiä jalkaansa. Hänen tylpät, paksut sormensa
olivat vaikeuksissa kengännauhojen kanssa. Nauhat luikertelivat kuin
kastemadot pakoon sormia, mutta viimein hän onnistui saamaan ne
solmittua.
Mursu
ähkäisi. Öklöä nauratti.
– Tuletko
sinä taas huomenna? Öklö kysyi. Hän toivoi, että Mursu vastaisi,
mutta Mursu nousi seisomaan ja alkoi pukea pikkutakkia ylleen ja
käveli ovelle.
– Älä
turhaan odottele! Mursu sanoi ovelta. – Minulla on paljon
tekemistä. Kiitos nyt kuitenkin. Ja koeta ryhdistäytyä, ei elämä
tähän pääty!
Ovi
sulkeutui. Mursu oli mennyt. Öklö laskeutui takaisin
makuuasentoon, kouhaisi tyynyä kädellään ja venytti itseään
mielihyvää tuntien.
Koeta
ryhdistäytyä! Öklöä hymyilytti. Hän työnsi varpaansa
mahdollisimman kauas sängyn päätyä kohti, nosti sitten
käsivartensa korvien ohi toiseen suuntaan kauas, kauas, vielä vähän
kauemmaksi.
Minä
ryhdistäydyn, hän ajatteli ja jatkoi venyttelyä.
En
minä itse ole sitä mieltä. Ei se pidä paikkaansa. Minähän olen
täynnä toivoa! Joskus liikaakin. Toivon ja toivon ikään kuin
pelkäisin itsekin, että toivo minulta ensimmäisenä loppuu.
Turhaan. Se, mikä minulta ensimmäisenä näyttää loppuvan on
muisti.
Siis…
Mitä minun piti sanoa? Olkoon.
Seison
tässä auton vieressä. Auto on lukossa. En pääse siihen sisään.
Mitä minun pitäisi tehdä? Avain? Niin. Mihin minä sen laitoin?
Paiskasin oven kiinni, muistan. Käänsin avainta lukossa. Muistan.
Panin avaimen... taskuun? Mutta ei se ole siellä. Ei ole lompakossa.
Ei auton alla. Minne se on tipahtanut? Kävin asiakaspalvelussa.
Jäiköhän se sinne? Ehkä se putosi lattialle. Veikö joku sen
minulta, otti röyhkeästi taskusta? Siinä oli jonoa, muistan. Joku
pitkäsorminen sen täytyi olla! Ovat niin taitavia. Auto on
kuitenkin vielä tässä. Sitäkö minun pitää nyt vahtia.
Onneksi aurinko paistaa sen kylkeen, eikä minuakaan tässä sen
ulkopuolella varsinaisesti palele. Mitä nyt vähän viluttaa. Käteni
ovat paljaat, ne sinertävät. Minulla on hyvät kädet. Ne toimivat
lämpömittareina. Joskus sattuu, että unohdan, mitä minun pitäisi
näillä pitkäsormisilla käsilläni tehdä. Pitkäsormisilla?
Aivan. Soittajansormet, minulle sanottiin jo lapsena. Hyvät kädet,
mutta avuttomat. Näyttävät hämillisiltä. Tekisivät nyt
jotain. Auttaisivat. Kas, ne vapisevat. Ehkä ne vaistoavat
odotukseni ja hermostuvat. Nyt ne jo tärisevät. Mikä horkka niihin
iski, hei, rauhoittukaa, ei mitään hätää! Mutta mitä minä
tässä odotan?
Kummalliset
kädet. Joskus ne hermostuvat ja tarrautuvat lähimpään kohteeseen
joka kiusaa minua ja heittävät sen pois. Mutta jos kohde on kuollut
möhkäle, niin kuin tuo auto tuossa, sitä ei niin vaan viskata.
Yrittäkööt! Ei kyllä onnistu. Mutta olisipa tuossa joku elävä
olento, ihminen tai eläin. Heti käteni olisivat sitä
silittelemässä, nypräämässä ja taputtelemassa. Kehnäisivät
sen kanssa vaikka koko päivän. Sormenpäät tuntuvat helliltä.
Mitähän ne viimeksi ovat kopeloineet. Herkkiähän ne ovat,
yliherkkiä. Hassua, mutta on minulla vaan sellaiset sormenpäät,
ettei joka miehellä sellaisia ole! Ne tuntevat kaiken, vihasta
rakkauteen. Niiden rakkauselämä on vain kovin onnetonta. Kun ne
rakastuvat, ne rakastuvat nivelrustoja myöten ja haluaisivat
osoittaa rakkautensa heti, mutta osoitapa, mahdotonta se on, jos
rakkauden kohde vetäytyy koko ajan taaksepäin ja luikahtaa lopulta
epäkohteliaasti pois. Kyllä ne pahastuvat, kukapa ei pahastuisi.
Sormenpääni kaipaavat hellyyttä. Ne janoavat hellyyttä. Tuttuus
ja vieraus ei merkitse niille mitään. Se on kyllä hyvä, sillä
nykyisin kaikki tuntuu vieraalta. Jopa minä itse tunnun vieraalta.
Minussa on jotain outoa. Se tekee minut surulliseksi. Hyvin
surulliseksi.
Se
mitä nykyään saa toisten kasvoilta lukea on moite. Siihen ei
tarvita suurennuslasia. Se näkyy kauaksi. Se on kirjoitettu
selkokirjaimin heidän otsaluuhunsa. Ja vaikka he yrittävät
hymyillä, kyllä he yrittävät, vaikka väkinäistä se on,
teeskentelyä, eivät he huomaa siivota otsaansa, pyyhkiä sitä.. Se
minua satuttaa. Syytökset on toinen asia, mitä en kestä.
Kertakaikkiaan en kestä. Ne ovat minulle ylivoimaisia. Ne saavat
minut itkunpartaalle. ”Iso mies ei itke”, joku sanoo. Ja sekös
minua raivostuttaa! Kyllähän minä iso olen, mutta en tunteeton.
Siitä
olen onnellinen, että sanat eivät ole minua hylänneet. Ne
roikkuvat sitkeästi mukana, minne tahansa menen. Nytkin niitä
virtaisi vuolaasti suustani, ellen hoksaisi pitää sitä suljettuna.
Siellä ne pyörivät ajatuksissani, pikku pirulaiset. Heittelevät
voltteja ja pyörivät piiriä. Tuntuu, että pää kihelmöi ja
aivot kuumenevat. Ehkä ne pitävät minusta. Minä ainakin pidän
niistä. Ne ovat somia, niin erilaisia. Semmoisia pikku veitikoita.
On niillä sielu, ja on niillä on oma elämä, jokaisella,
pienimmälläkin. Väittäköön vaan vastaan ne jotka ovat paremmin
tietävinään, asiantuntijat. Eivätpähän ainakaan minun sanojani
tunne. Meillä on hauskaa keskenämme. Joskus laskemme leikkiä ja
loruilemme yökaudet. Rakastamme toisiamme. Vaikka emme siitä puhu.
On, on minulla mielikkini, mutta niitä en paljasta. Sanoilla on
taipumus levitä, ja jos nyt jollekin jotain kuiskailisin, tulisivat
toiset sanat mustasukkaisiksi. Sitä minä en halua. Kaikki sanat
ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun pikku apureitani, vikkeliä ja
helposti suusta pulahtavia, en halua, että niiden kanssa tulisi
ongelmia. Kyllähän jotkut ottavat nokkiinsa, pienestäkin,
saattavat kadota äkisti, kesken puheen, ja vaikka kuinka kutsun,
eivät palaa. Mutta turha siitä on ottaa paineita. Sanat ovat
katoavia, niin kuin ihmisetkin. Ne syntyvät ja kuolevat. Kadotkoot.
Minä keksin tilalle uusia, parempia.
Tiedän,
että auto on auto, tuo möhkäle tuossa. Siitä en ole varma, kenen
auto se on. Luulin, että se on minun. Jopa uskoin, että siitä ei
ole pitkä aika kun olen ajanut sen tuohon, mutta en ole enää varma
sillä en saa ovea auki, vaikka kuinka käännän kahvasta, näin, ei
se aukea. Se on siis lukossa. Minulla pitäisi olla avain. Avain,
sellainen litteä esine, sitä kun kääntää, lukko avautuu. Onko
minulla sellainen? Pitää etsiä. Taskut. Ei. Olisikohan se pudonnut
maahan? Ei näy missään. Olisikohan se kierähtänyt auton alle?
Harmi, kun en pysty vatsaltani sinne ryömimään, mutta kyykistynpä
ja kurkistan… Ei. Yhtä harmaata kaikki. Harmaata. Joku tumma
läikkä, joku halkeama. Halkeama. Mistä se siihen lennähti? Onpa
kaunis sana, Halkeama, voi miten kaunis! Halk’ illan ruskon
auerman…
Mitä
minun piti etsiä? Sen täytyy liittyä tuohon autoon, mitä minä
muuten tässä sen vieressä seisoisin.
Pitäisiköhän
minun mennä sen sisään?
Kas,
eihän tänne pääse. Ovi ei aukea. Vaikka kuinka kiskon, ei aukea.
Nyt muistan! Avain. Ihanaa kun muisti toimii! Minun pitää löytää
avain. Onko minulla sellainen? Missä se voisi olla? Jokohan
katsoin taskusta. Mitä lappuja nämä ovat: Käy kaupassa. Maksa
lasku. Osta hammasharja. Entä tämä: Muista ottaa avain! Kas, kas!
Muistanhan minä ilman lappuakin, avaimen. Mutta missä pirussa se
on? Avain on kova. Olenkohan vahingossa syönyt sen? Nielaissut?
Kerran nielaisin kynänpätkän ja se teki kipeää. Sitä en koskaan
unohda. Se juuttui kurkkutorveen. Nyt en ole tuntenut kurkussani
mitään erikoista. En ainakaan muista. Jos avain on, sen täytyy
olla jossain ulkopuolellani.
Olen
siis ajanut auton tähän, mikäli lappuun on uskomista. Voi olla
ettei siitä ole edes kovin pitkä aika. Olenko tulossa vai lähdössä.
Lähdössä mihin. Tulossa mistä. Kumpaa tahansa, minun pitäisi
olla kaiken järjen mukaan omassa pihassa. Ellen sitten ole ajanut
muualle. Osaapa olla vaikeaa. Jos olen omassa pihassa pitäisi olla
autokatos. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmät niin näen sieluni
silmillä autokatoksen. Tiedän että se on ollut siinä jo vuosia.
Tehty tervatuista laudoista. Muistelen että olen sen itse tehnyt.
Katosta
ei ole. Katson taakseni. Taloa, omaa kotiani ei näy. Mikä on tuo
valkea rakennus joka kohoaa ikkuna ikkunalta aina vaan ylemmäksi?
Kuka on tuo ihminen, joka tuolta melko korkealta huiskuttaa. En näe
selvästi. ”Paa-voo!” hän huutaa. Naisen ääni. Jotenkin tutun
tuntuinen. Voisiko se olla vaimo? Mutta eihän minulla ole vaimoa.
Milloin minä olisin naimisiin mennyt? Ehkä se onkin äiti.
Muistuttaa hiukan äidin ääntä. Sitä minä en unohda koskaan.
”Paavo, kädet pois pöydältä!” ” Paavo, älä pidä käsiä
taskussa, ne venyy!” ” Paavo, selkä ulos ja rinta sisään!”
Ei, nyt en muista oikein. Oliko se rinta sisään ja selkä ulos.
Oli
mitä oli, sanojen avulla pärjään. Niistä minä olen ylpeä. Ne
toimivat puolestani, ne korvaavat nämä hyödyttömät kädet.
Lemmikit, tulkaapas pikku lemmikit! Marssikaa esiin! Sunt Anser,
Taurus, Geminii, Cancer, Leo, Arktikus, Arkidenens, Caper, Ampora,
Pisces. Hyvä! Hienosti muistitte paikkanne. Ei teitä ainakaan voi
moittia. Olen ylpeä puolestanne. Niin kauan kun minulla on teidät,
voin kutsua itseäni vielä ihmiseksi. Keitä te olette? Mitä sillä
on väliä. Te olette sanoja, joita minä muistan. Pääasia, että
muistaa edes jotain.
Avain.
Pitikö minun muistaa ottaa avain? Mitä minä sillä? Mihin minä
nyt autolla lähtisin? Tässä iässä. Taitaa olla ikää minulla
jo ihan tarpeeksi. Kun katsoo tätä kättä, on se hämmästyttävän
ryppyinen ja koppura. Kuka tällaista kättä lähtisi jonnekin
viemään! Tuskin siinä avain edes pysyisi.
Mikäli
minä nyt oikein muistan, avain on sellainen litteä, vähän
kirkas, ja se työnnetään koloon. Voi olla että muistan väärin.
Muistin kanssa ei ole leikkimistä. Mutta sanoja minulla piisaa.
Kauniita sanoja, hyviä sanoja! Onneksi. Ja ylpeyttä minulla on. Ja
toivoa. Toivoa en tule milloinkaan menettämään! Aina voi toivoa,
että kaikki olisi paremmin. Mitä yhdestä avaimesta. Oliko se edes
avain, mitä minä etsin.
Tunnetko itsesi joukosta? Sinä? Siis kuka? Sinä tietysti. Sinä, joka luet tätä parhaillaan. En ihmettele
että olet epävarma, sillä niitä, jotka voisivat periaatteessa olla sinuja (minulle) on n. 7 miljardia, josta joukosta vain häviävän pieni osa, ehkä n. 500-1000, on sellaisia, joille voin sanoa "sinä", ja siihen määrään tarvitaan jo kaikki livenä tuntemani, n. 100-200 tuttua, lisäksi kaikki eteeriset "henkiset" tuttavani, joita voin tavata netissä ja kirjoissa, tiedotusvälineissä ja
mielikuvituksessa. Sinä kuulut todennäköisesti tähän viimeksi mainittuun joukkoon. Sinä olet siis (minulle) sinä. Myös kaikki jollain tavoin tutuiksi tulleet kuolleet henkilöt
ovat (minulle) sinuja. Lähimmille heistä lähetin jo lapsena
terveisiä iltarukouksessa. Sinä et usko, mikä kuorma se pienelle
tytölle oli! Pelkäsin että joku kuolleista tutuista unohtuisi ja
loukkaantuisi, jos en muistaisi mainita häntä nimeltä. Luettelo ja
anteeksipyyntöjen määrä piteni ilta illalta, kunnes uni tuli
väkisin, nukahdin, ja seuraavana iltana oli anteeksipyyntöjen määrä
entistä suurempi. Aloin pelätä nukkumaanmenoa. ”Nyt moskulat
nukkumaan!” isä ilmoitti illalla. Aloin vapista. En uskaltanut
vastustaa. Mutta pelastus tuli. Jopa sellainen, joka laajensi
luetteloa, mutta samalla kutisti sen minimiin. Ilmeisesti en ollut mikään
tyhmä lapsi. Eräänä iltana peiton alta lähti taivaaseen vain
lyhyt sähke: ”Hyvä Jumala, kerrothan terveisiä kaikille
maailman kuolleille siellä taivaassa!” Ja niin (minä) hyvällä
omallatunnolla saatoin siitä lähin nukahtaa rauhassa, vain yhden lauseen avulla. Mutta nyt on aika keskittyä sinuun. Siis sinuun, joka parhaillaan
luet tätä. Sinuja, jotka luette tätä, ei ole kovin paljon. Pääsen
siis tästäkin helpolla. Ajattelin kyllä ensin, että
nimeän teistä sinuista jokaisen, joka on
(minulle) tuttu. Mutta huomasin, onneksi, että
siitä luettelosta koituisi ehkä samanlainen kuorma, kuin lapsena tutuista kuolleista. Unohtaisin mainita jonkun, ja siitä tulisi
taas huono omatunto. Siispä sanon, että ajattelen vain sinua, ja
korkeintaan yksi kerrallaan teistä jokaista. Ja niin, ettei kukaan
unohtuisi. Eikä siihen tarvita nimiä. Se olisikin aikamoinen
riski. Sillä jokaiseen teistä sinuista liittyy (minulla) sekä hyviä, että
huonoja ajatuksia. Ehkä sinä jopa pahastuisit, jos sanoisin ääneen
jotain sinusta, joka olet kyllä (minulle) tärkeä, mutta jossa olen
havainnut paitsi hyvää, myös joitain heikkouksia. Mutta en halua pahoittaa mieltäsi,
joten voit olla rauhassa oma itsesi. Toivon sitä. Sitä paitsi analysoin ajatuksissani jokaista kirjoittamaasi lausetta ja sanaa sen painon ja vaikutuksen
perusteella. Mutta ajatukset! Senhän tietää jokainen, ne
lentelevät sinne tänne, joskus pahasti horjuen, joskus liian
vakaina, niin että ne saattavat aiheuttaa joillekin ahdistusta. Ja usein,
oikeastaan liian usein, ne ovat niin kaunisteltuja ja niin muotoiltuja,
että ne herättävät kunnioitusta ja arvonantoa, jota, uskon,
kenenkään sanat eivät loppujen lopuksi ansaitse. Tai tarvitse. Ne
joko unohdetaan, tai muistetaan.
Sinä? Niin, mitä (minä) ajattelen sinusta? Paljonkin, olisi
oikea vastaus. Mutta kätken sen mieleeni. Sillä nyt otan tähän lainauksen ihmiseltä, jonka tunnen. Hän
on yksi tutuista, joka kuuluu muistilokerossani osastoon n. 500 –
1000 ihmistä. Hän sanoo: ”Miten salailevia ihmiset ovatkaan! (Mutta ovatko tahallaan?) Ja miten pelottavia ovatkaan vilpittömyys ja avoin mieli.” Näitä sanoja (joita Risto Ahti on kirjassaan Intuitio lukijoilleen tarjonnut) lainaan tähän siinä
mielessä, että sinäkin paneutuisit niihin ja ihmettelisit niiden
suurta viisautta. (Minä) olen aina halunnut olla mahdollisimman
vilpitön ja avoin. Mutta luoja varjelkoon (minua) liialta
avoimuudelta, sillä sen takia olen saanut osakseni paljon vihaa ja
moitetta. Hyvä tarkoitus ei ole aina pelastus. Kaunis valhe
on joskus parempi kuin ruma totuus? Jokaisella on oma totuutensa, ja
miten vaikeaa on siitä luopua! Ja vielä vaikeampaa on vaihtaa oma totuutensa toisen totuuteen.Vaikka, tähän (minun) on sanottava, että (minulta) se käy helposti. Olen kuin Mannerheim, joka viimeisten tutkimusten mukaan kuunteli toisia ja toimi aina viimeksi saaneensa neuvon mukaan. Mutta sinä! Sinä tuskin teet sellaista. Se on hyvä. Jämeryyttä tarvitaan. Ole itse oma totuutesi, mutta muista kuitenkin välillä sinäkin epäillä, sillä kaikki totuudet
voivat olla yhtä hyvin valheita kuin valheet totuuksia. Tiedän, että on vaarallista olla liian totuudellinen. Yhtä vaarallista on olla liian valheellinen. Mutta kuitenkin, kaikesta
huolimatta, vaikka kaikki tämä on tiedossa, (minä) arvostan avoimuutta ja vilpittömyyttä enemmän kuin
mitään muuta ominaisuutta ihmisessä.
Entä sinä? Mitä sinä arvostat eniten toisessa ihmisessä? Ja
kuinka avoin ja vilpitön sinä uskallat olla? [Miksi (minä) on häkissä? Siksi, etten sitä liikaa korostaisi. Sitä paitsi, totta kai tiedän, että (minäkin) olen sinulle sinä. Olemme siis kaikki sinuja. Mihin (minää) edes tarvitaan? Varmuuden vuoksi pidän sitä häkissä. Ettei se pääsisi häiritsemään sinua, eikä ketään muutakaan.]
-
Hei kuule! Minusta meidän
pitäisi puhua siitä...
-
Joko taas, minähän olen sanonut että siitä ei puhuta ja piste.
Uskoisit vähemmällä!
-
Mutta…
-
Ei mitään muttia, sen asian olet sotkenut jo täysin! Yhden
ihmisen tulevaisuuden olet tuhonnut. Oli kauheaa kuunnella sitä
keskustelua. Tai sinähän se siinä vain puhuit, toinen kuunteli ja
oli kärsivän näköinen. Mahtoi hänestä tuntua mukavalta kun
annoit ymmärtää ettei hän tule selviämään. Mistä sinä sen
tiedät! Maailma muuttuu koko ajan.
-
Niin mutta enhän minä...
-
Ethän sinä, hulluko sinä olet, ei minkäänlaista toisen
kunnioitusta, sinä vain latelet omiasi. Näet kummituksia joka
nurkassa. Älä levittele pelkojasi toisiin. Pelkää itse mitä
haluat, mutta anna toisen ainakin yrittää. Älä sotke hänen
suunnitelmiaan!
-
Niin mutta kyllä minusta pitäisi uskaltaa puhua mistä asiasta
tahansa. Varsinkin niistä jotka ovat tosia, mutta joista on hankala
puhua. Ei niistä puhumatta selviä. Ne olisi puhuttava loppuun ja
puhki. Aina sinä olet toppuuttelemassa. Mieluuummin minä puhun
asioista kyseisen henkilön edessä kuin takanapäin. Hänhän kysyi,
mistä te puhuitte ja minä kerroin...
-
Siinä sinä teit virheen. Ei pidä puhua kaikille mitä me puhutaan
keskenämme. Voi kun saisin sinut ymmärtämään, sinulta puuttuu
hienotunteisuus! Pitää tietää mistä voi puhua ja mistä ei.
-
Voi, voi! Aina minä sotken asioita. No hyvä. Minä lakkaan
puhumasta. Olen mykkänä lopun ikäni. Silloin saatte elää
rauhassa.
-
Marttyyri, ota vaan taas tuo ilme! Se pukee sinua. Minulle yksi
lysti puhutko vai et.
(Mies
sulkee tiukasti suunsa. Mutta ei kannata hermostua. Tuo oli vain ihan
tavallinen pieni keskustelutuokio, missä mies opetti vaimoaan
oikeille tavoille. Vaimo on hyvä oppilas. Kehittyy päivä päivältä.
Kohta mies on taas tyytyväinen. Ehkä jo seuraavana päivänä, kun
vaimo kuiskii hymyillen hauskoja sanoja hänen korvaansa ja hieraisee toisella kädellä hänen niskaansa - jota rakastaa - ja sipaisee ohimennen leuan alta hänen karheaa poskeaan heidän seistessään vierekkäin
kuin näyttämöllä, jossa kaikki tärkeä tapahtuu. Hui, hai!
Kaikki on taas hyvin ja huolet poissa. Molemmat tyytyväisiä luoden
arvostavia katseita toisiinsa.)
Seuraava
päivä.
Vaimo(vakavana):
-
Mistähän johtuu, että olen aina väheksynyt sanoja. Eikö sitä
sanota että mitä sanoista, teot ne on jotka ratkaisevat?
Mies
(suopeana):
-
Mutta sehän on totta! Maailma on täynnä turhia sanoja, turhia
lupauksia, turhia puheita. Niin ja turhia kirjoituksia (vilkaisee
vaimoon). Sanoista on rakennettu aina milloin mitäkin turhaa.
Kirjoja ja kokonaisia kirjasarjoja, jotka menettävät pian
merkityksensä kun sisältävät vanhentunutta tai peräti väärää
tietoa, tai ovat niin tylsiä ettei kukaan jaksa niitä lukea. Ja
blogit? (katsoo vaimoonsa) Eikö nekin ole turhia? Ainakin jos niillä
ei ole lukijoita? Vai antaako niiden tekeminen tekijälle itselleen
jonkinlaista tyydytystä, mielihyvää, ehkä jopa ajattelun aihetta?
Se on kyllä totta, että tekeminen sisänsä on parasta
tekemisprosessissa. Sitten kun on päässyt monen yrityksen jälkeen
niin lähelle mielessä välkkyvää päämäärää ettei
lähemmäksi enää voi päästä - sen on oltava aina vähän
korkeammalla mihin ylettyy - sitten voi miettiä tekemisensä mielekkyyttä. Toisten
arviot ja sanomiset eivät siihen vaikuta, kun tietää itse että on
yrittänyt tehdä parhaansa. Toisten mielipiteille ei kannata antaa liian
suurta painoa. Jokaisella on, ja saa olla, oma mielipiteensä.
Vaimo(ilahtuneena):
-
Niinkö? Minun ei siis tarvi välittää sinun puheistasi! Voin
huoletta pitää omat ajatukseni. Arvostaa niitä. Hyvä! Mutta miksi
sinä sitten puutut niihin? Luuletko että ajattelen niin kuin sinä?
Mutta minähän olen minä. Minä ajattelen minun tavalla. Ja
blogielämästä et taida tietää mitään. Tietäisitpä miten
jännää se on kun menee toisten, itselle vieraitten ihmisten
blogeihin ja ihastuu, kun huomaa miten hyvin siellä osataan ajatella
ja käyttää sanoja, välillä jopa niin hienoja ettei niitä aina
edes ymmärrä. Siinä innostuu itsekin yrittämään. Ja kaikkein
kummallisinta, että jos vierailee useamman kerran samassa blogissa,
se alkaa tuntua tutulta. On kuin kävisi kotona. Ja tuo vieras alkaa
tuntua kuin se olisi sisar tai veli. Tai joku muu sukulainen. Joku
voi tuntua niin viisaalta, että jalat alkavat täristä pelkästä
kunnioituksesta. Joskus jopa pelottaa. Mutta pääasiassa ne on
melkein kaikki ystävällisiä ja miellyttäviä ihmisiä nimen tai nimimerkin takana. Jotkut ovat vain juuttuneet tärkeyteensä. Kyllä niillekin on kiva
kirjoitella kommentteja, jos vain keksii jotain sanottavaa. Ja uskaltaa sanoa. Se ei ole
aina helppoa.
Mies(äänessä lämpöä):
-
Sinulle nyt mikään ei taida olla helppoa, jos suoraan sanotaan,
mutta siitä ei tarvitse välittää.
Vaimo(innostuu):
-
Mutta arvaas mitä! Minä olen alkanut arvostaa sanoja! Minusta
jokaisella sanalla on merkitys, aina se jotain ilmaisee. Tuskin
turhaa sanaa on olemassakaan! Ja sekin on tärkeää, miten sana
sanotaan, millä äänellä. Jokaisella sanalla on oma värinsä. Kun
kuuntelee sinunkin puhetta, näkee sen väreissä. Se on tavallisesti hyvinkin värikästä. Siinä vilahtelee lämmintä tai viileää punaista, joskus se on taivaansinistä, kaikki taivaanrannan värit on siinä edustettuina, on keltaista, joskus vihreääkin, mutta osaat sinä puhua valkoistakin. Ja kun suutut on kaikki mustaa. Mitä mustempaa sen pahempaa. Niin kuin eilen, kun minä puhuin sinun mielestä synkkää harmaata. Ne sanat olen kuitenkin jo haudannut, siis ne omani. Ne oli
harkitsemattomia, olit oikessa. Itseäkin kaduttaa. Ne aiheutti pahaa
mieltä, vaikken sitä tarkoittanut. Sitä ei vain aina hallitse
sanojaan. Sanat ottavat vallan. Ne tulevat ja menevät miten
haluavat. Sitä paitsi ne käsitetään usein väärin.
Mies:
-
Ja joskus ne halutaankin käsittää väärin.
Vaimo:
-
Sen minäkin olen huomannut. Mutta yleensä ottaen ei voi syyttää
toisia. Minun
puheeni, sekä puhuttu että kirjoitettu, on kuin ajaisin autoa. Koko
ajan auton liikkuessa minulla on tunne, että auto ajaa minua. Sama
tunne kun puhun tai kirjoitan: sanat tulevat kuin itsestään, minä
vain toistan niitä. Minä en niitä kuljeta, ne kuljettavat minua.
Joskus mietin, onko minulla tosiaan järkeä ollenkaan. Epäilen sitä. Mutta
jokaisen on pakko olla ja tulla toimeen itsensä kanssa järjettömänä
tai järjellisenä. Ja seuraukset on pakko kestää. Välillä se
tuntuu vaikealta. Tekee mieli lakata kokonaan puhumasta ja muutenkin ilmaisemasta itseään.
Mutta onko sekään viisasta? Mies:
-
Kaikkein viisainta on yrittää tulla toimeen itsensä kanssa,
siitähän me ollaan jo tarpeeksi puhuttu. Vaimo:
-
Ja siitäkin, onko oikein puolustaa sananvapautta. Mutta siitä voi olla
eri mieltä. Mitä mieltä sinä sananvapaudesta olet? Mies:
-
Tällä hetkellä en mitään. Pakko aloittaa työt, jos haluaa
saada ne valmiiksi. Joko sinulla muuten alkaa olla työ voiton
puolella? Vaimo:
-
Enhän minä ole saanut sitä vielä alkuunkaan. On niin paljon
muuta miettimistä. ”Hela hoo, hohhoh hoo!” sanoisi Pessoa. Työn
orjat sorronyöstä nouskaa!
Sokrates (k.399 eea) puhuu Platonin Giorgias-dialogissa:
"Älä ihmettele jos minä vastakin otan esille asioita, jotka tuntuvat itsestäänselviltä; kuten sanottu teen sen siksi, että keskustelu etenisi johdonmukaisesti, en kiusatakseni sinua, vaan että emme tottuisi ennakolta arvaamaan toistemme ajatuksia ja viemään sanaa suusta toisiltamme: ei - minä haluan sinun kehittelevän omia näkemyksiäsi omalla tavallasi, omista lähtökohdistasi lähtien."
(ote Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin).
Liisu puhuu nyt teille, Matiaksen ystävät ja teille jotka ette ole Matiaksen ystäviä:
Olen Sokrateen ihailija, vaikka en osaakaan soveltaa hänen elämässään toteuttamiaan ihanteita, joita hänen oppilaansa, Platon kaikkein ahkerimmin, on kirjoituksissaan tuonut esille. (Puhutaan, että Sokrates on sanonut: "Tiedän, että en tiedä mitään". Tätä eivät ehkä kaikki itsessään hyväksy. Minulle se edustaa tietämyksen huippua! Varsinkin kun on kysymyksessä henkilö, jota pidetään koko länsimaisen filosofian isänä.) Kunnioitan häntä suuresti. (lisää tietoa hänestä täällä)
Sokrates tuli mieleeni, kun ajattelin teitä! Ajattelen teitä tälläkin hetkellä, sekä teitä, jotka olette kuvitteellisia ihmisiä (Matias, Elsie, Erkka Puttonen ja Milja) ja teitä, jotka olette oikeita eli olemassaolevia (Elviira ja StarChaser, Petriina ja Mustis), sekä teitä, jotka olette kommentoineet Matiaksen vaiheita virallisen kommenttiosion suojissa (Isopeikko, ja Milla, sekä Anonyymi, joka kaksi kertaa, samana tai eri ihmisenä, on saanut minut ajattelemaan entistä kiivaammin tuolla alussa olevia Sokrateen sanoja.)
Mutta hei, älkääpäs luulko, hyvät kirjoittajafoorumi Kertomus.fi kommentoijat, etten ajattelisi teitäkin! Mistäpä muualta olen saanut niin paljon kannustusta ja sen mukana hyvää mieltä kuin teiltä. Matiaskin ihan punoitti pelkästä mielihyvästä! Ja kirjoittajafoorumi Rihmaston ylläpitäjä saa minulta erikoiskiitokset, että on pitänyt esillä Matiasta ja kumppaneita. Ja tietysti te, jotka olette muuten vaan vierailleet blogissani ja näytte vain numeroina laskurissa olette kiitoksen arvoisia!
Näin paljon kiitoksia, eikä kiitollisuudentunne ole minussa yhtään vähentynyt! Se on sitä elämän outoa matematiikkaa!
Ihmettelette varmaan, miksi minä nyt kesken kaiken herkistyn teitä kaikkia kiittelemään.
Ilmassa on jotenkin kuin lopun alkua.
Ja niinhän se on. Sanon itselleni:
Liisu, Liisu! Onnellisen onneton ihmisolio, joka vasta nyt, viime aikoina, olet herännyt kuin pitkästä unesta huomaamaan, ettei mikään voi jatkua loputtomasti. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Määräaika, jonka jälkeen kaikki joko muuttaa muotoaan, uusiutuu ja kehittyy tai kuluu loppuun, sortuu, kaatuu, lahoaa ja maatuu; katoaa, kunnes häviää lopullisesti antaakseen tilaa jollekin uudelle!
Näin on koko luomakunta rakentunut, ja luonto on sen mallikelpoisesti hoitanut. Kenenkään ei tarvitse ponnistella, kaikki se tapahtuu kuin itsestään. Onneksi. Sillä jos niin ei tapahtuisi, se olisi ihmiskunnan tuho.
Nyt ajattelen jotain pientä, mutta monelle meistä tärkeää asiaa, blogia. Voiko sekään kestää ikuisesti, muuttumatta? Kun katson huolestuneena nettitaivaivaalle, näen katseen sinne lipuessa raunioita, hävinnyttä historiaa ja omien ajatusteni silppua, joka leijuu tuulessa.
… Korkeammalla nettitaivaalla on jotain liikettä. Terästän katsetta. Näyttää tutulta. Apua!
Tuolla lentää Matias, katoaa… Tuolla vanha herra Erkka Puttonen lentää lahkeet pullistuen tuulessa… katoaa. Tuolla lentävät käsi kädessä iloisesti lirkutellen Elsie ja Milja! Sinne hekin katosivat, jonnekin! Suoraan ilmaan.
Jäljelle jäivät vain oikeat, todelliset ihmiset: Elviira, Star Chaser ja ohi vilahtaneet Petriina ja Mustis. He seisovat tukevasti jaloillaan… Mutta Matias! Meidän Matiaksemme lensi siellä jalat harallaan, tukka päässä leuhuten, kädet ilmaa haroen, keskushenkilömme, Matias! Tule takaisin! Jo nyt on sinua ikävä. Matias! Matiaaas!
Sinne menivät! Ne ymmärsivät puheeni ja katosivat itse. Ei tarvinnut minun niitä irtisanoa. Olo on nyt surullisen iloinen ja helpottunut.
Mutta jotain kivaa meidän on keksittävä täällä blogissani joku kerta. Jotain oikein mukavaa ja hauskaa! Saa nähdä olisiko minusta sellaisen järjestäjäksi. Epäilen. Minkähänlaiset olisivat kuvitteelliset pidot? Tai naamiaiset? Tai hyvä elokuva, jota ihaillen katselisimme. Tai mielenkiintoinen konsertti.
Ei kuitenkaan mitään juominkeja. Muistattehan miten kävi Matiaksen? - Jotain kaunista ja suloista se voisi olla. Mutta ei unettavaa. Matias meitä sellaiselta varjelkoon. Ja me varjelemme Matiasta, Elsietä, Puttosta ja Miljaa (missä he nyt sitten ovatkin), me, jotka olemme oikeita ihmisiä, emme kenenkään mielikuvia. Jossain vaiheessa kerron teille terveisiä heiltä. Melko varmasti tapaan heitä vielä monta kertaa, ajatuksissa. Kerron mitä heille kuuluu. - Älkää olko surullisia. Olkaa helpottuneita, niin kuin minä. Itse asiassa joutivat mennä.
Mutta nyt, kuulkaa! Nyt minä esitän teille kaksi miellyttävää ihmistä, nuorta miestä, jotka ovat siitä mukavia, että heidän katseensa ja ajatuksensa liikkuvat tässä päivässä ja suuntautuvat tulevaisuuteen. Tavallaan kumpikin heistä edustaa muutosta.
Pääsette seuraamaan tilaisuutta, jonka nimi on Muotoilijan aamiainen (linkistä selviää sen järjestäjät ja heidän toimintatapansa, ylälaidassa.) Ottakaa evästä mukaan, ettei tule nälkä! :)
Tapahtumapaikka: Aila Seppälän galleria Lahdessa, jossa on meneillään Kim Kylmälän näyttely (taulut seinällä). Esiintyjät tapahtumassa Sauli Zinovjev ja Tommi Mustaniemi. He sopivat molemmat tavallaan teemaan kaikki muuttuu, mikään ei pysy ennallaan. Heistä kumpikin edustaa jotain uutta.
Ne teistä, joita klassinen musiikki kiehtoo, teille Sauli kertoo, miten uusi klassinen musiikki syntyy ja mitä kaikkea sen sisältä voi löytyä (videossa 0:00 - 44: 12 siis alkupuolella).
Ja ne teistä, joita kiinnostaa videotaide, te saatte kuulla uudesta ammatista VJ. Siis mikä? VJ. Se on ammatti, jota Tommi on opiskellut ja selostaa, miten sitä tehdään. (videon loppuosa).
Mielenkiintoista tilaisuutta jätän teidät seuraamaan. Mutta kyllä me vielä tavataan?