23.7.2014

TOINEN TODELLISUUS ("lyhennetty painos")




Ylläoleva maalaus, teksti ja sävellys lopussa, pyrkivät muodostamaan yhteyden toisiinsa. Ne kaikki kuvaavat omalla tavallaan jotain sellaista, joka ei välttämättä ole sanoin tavoitettavissa, joka on todellisuuden takana tai sen sisässä tai leijuu sen yläpuolella. Ne muodostavat toisen todellisuuden. 

Yksi yhdistävistä tekijöistä on koulupojan aine ja lopussa oleva sävellys, joissa aika yhdistää ne toisiinsa siten, että niiden tekijä on sama henkilö. Ensin koululaisena, sittemmin nuorena aikuisena.

(Tämä selitys on lisätty tähän jälkeenpäin syystä, että joillakin tämä kokonaisuus voi jäädä muuten hämäräksi. Lisäksi olen vähentänyt roimasti omaa rönsyilevää tekstiäni.)



Hämärän taa
(koulupojan peruskoulussa kirjoittama aine) 

Hämärän taakse kätkeytyy se toinen todellisuus. Rantaviiva ilman aaltoja, ilman vettä, ilman valonsäteitten leikkivää kimmellystä. On vain ääni, jolla on tarinansa tuhansista öistä. Kohisten se hohkaa lämpöä tuhansista näkemättömistä näyistä, valottomista ajoista.
     Päivisin, ennen hämärää, antaa se itsensä pois, muille. Antaa rantansa täyttyä ihmisistä ja tuudittaa heitä suojelevassa syleilyssään. Lepää ja lämmittelee auringon unilaulussa. Painautuu pohjaan, tyyntyy.
   Viimeisen valonsäteen jättäessä aallon harjanteen, virtaa vesi rantaan voimalla. Syleilee rantakivikkoa rajusti ja antaa kuivaneelle hiekalle ravinnetta. Koko laaja meri haluaa päästä rantaan kokemaan lyhyen pimeyden suudelman, rauhan, jonka rikkoo vain kuu.
     Pimeydessä vaahtopäät taistelevat rannan kosketuksesta. Aikaa on liian vähän kaikille ennen kuin kuu väistyy paljastaen takaansa kirkkauden. Sen valon, joka saa meren uinumaan. Alkaa odotus.
     Illan suussa taivaan värjäytyessä punaiseksi, kärsimätön meri odottaa pääsevänsä hämärän taakse, silmin näkemättömään totuuteen. Eikä se totuus ole laisinkaan mustavalkoinen vaan satojen värien paletti vaaleilla, näkymättömillä väreillä.

./. 8 1/2
                                                         Aamun kirkkaus sattuu silmiin. 
Seison ikkunarivistön tarjoamasta panoraamasta häikäistyneenä sisällä huoneessa ja katson valon ja varjojen, pietaryrttien ja valkoapilan  täplittämää kesäistä pihamaata, sen vihreyttä ja muistan miten vain hetki sitten se oli paksujen kinosten ja tuulessa vilistävän lumen ja pakkasen lannistama kasvien hautausmaa. Kokonaan toinen maailma. Kuollut ja hiljainen. 
Kädessäni on koulupojan aine, jonka tekstin lainasin sellaisenaan, ilman mitään muutoksia, tuonne vähän ylemmäksi. Aine löytyi vuosien aikana kerääntyneestä paperipinosta. Sen lopussa on opettajan antama numero. (Mietin, miten hän oli mieltänyt tuon tekstin.)  

Minut tämän aineen abstrakti, mutta luonnonläheinen sisältö hämmensi ja teki hiljaiseksi. Miten näin puhtaasta ja syvästä lähteestä nämä ajatukset ovat voineet nousta koulupojalla, joka harrasti skeittaamista ja vietti kaikki vapaa-aikansa skeittiradalla, ihmettelin. Aine on kirjoitettu äidinkielen tunnilla. Sanojen on täytynyt nousta hänen mieleensä kuin toisesta todellisuudesta.   

Onko luokan ikkunoiden takana ollut sulavasta lumesta lähtevä odotuksen ja toivon tuoksu, vai puhalsiko siellä kylmä, jäätävä tuuli, vai satoiko lunta, sitä ei kädessäni oleva paperi kerro. Mutta sen se kertoo kirkkaasti ja selvästi: toinen todellisuus on olemassa, jokaisella ihmisellä ja ilmiöllä.

Alla oleva musiikkivideo sisältää Sauli Zinovjevin säveltämän teoksen Chasse-Neige. Se on sävelletty v. 2014 viululle, alttoviululle, sellolle ja pianolle. Soittajat tällä videolla ovat  saksalaisen, nykymusiikkiin erikoistuneen, soitinyhtyeen Ensemble Recherche jäseniä. Teos on lainaus Yleisradion kaksi ja puoli tuntia kestävästä konserttiäänityksestä (tämä kestää n.12 min.)




Kuvan saa suurenemaan jos kuunnellessaan painaa videon alareunassa olevaa neliötä.


9.7.2014

Kirkastunut yö


   Kuvataiteilija Virva Kanervan teos (kuva otettu Galleria Kipinässä
maaliskuussa 2013)     



Aamu. Päivä. Ilta. Yö. Kaikki hyvin. Mieli täynnä lämpöä ja iloa. Uuden kokemista. Innostusta.
Autolla puolen Suomen läpi. Iloista keskustelua, järviä, metsiä, jylhiä maisemia, niittyjä, peltoja, odotusta. Odotusta. Illalla konsertti. Uutta musiikkia, joukossa neljä world premieriä, kantaesitystä, säveltäjät suomalaisia, soittajat Saksasta, uuden musiikin huippuyhtye Ensemble Recherche. Rentoa, mukavaa väkeä. Toivoa ja innostusta, ihmetystäkin herättäviä vaikuttavia sävelteoksia; yleisö valppaana vastaanottamaan ja kuuntelemaan. Kaikki toiveet täyttyivät. Iloinen ja tyytyväinen mieli, joka korvasi kaikki oletetut mutta olemattomat pitkän ajomatkan vaikeudet.

Mutta tulomatka on jo eri juttu. Aurinko paistaa edelleen mutta jotenkin haalistuneena. Maisemat ovat samoja, mutta järvet ovat kuivuneet, mäet ja vuoret latistuneet. Tuskin huomaan niitä. Istun takapenkillä ja pidättelen itkua. Sisälläni on yö, pimeää ja tyhjää. Minut on lannistettu. Aamiaisella majapaikassa muutama minulle sivusta heitetty sana sai iloisena heränneen auringonvalon himmenemään. Kuului GLICK! Sisäinen lukko meni päälle. Olen lukossa. Yksikään sana, yksikään lause ei pääse sisään eikä ulos minusta. Jotain tärkeää on särkynyt sisälläni. On tapahtunut jotain kauheaa. Tiedänhän minä sen: Graalin malja, jota olen kantanut itsessäni jo vuosia, on murskautunut. Mennyt palasiksi. Osa sen kappaleista on noussut kurkkutorvea pitkin suuhun, se maistuu vereltä. Jos vähänkin pystyisin raottamaan huulia ne karkaisivat sieltä satuttamaan muita autossa istuvia. Niinpä varmuuden vuoksi suljen suun vielä varmuuslukolla. Glick, glick!

Siinä istun nyt auton nurkassa mytyksi sykertyneenä. Sisälläni on tyhjä, pimeä yö. Kirja jonka otin mukaan matkalukemiseksi on tiiviisti repussa ja pysyy siellä, olkoon paska! Kurkkua kuristaa. On paha olla. Toiset käyvät välillä kahvilla ja syömässä ABC:ssä. Kysyvät minua mukaan, puistan päätäni, en jaksa. Mikään ei huvita minua. Olen latistunut. Into laimentunut. Olen mykkä. Tuovat minulle mukissa kahvia, otan sen vastaan mutta enhän minä voi sitä juoda kun suu on lukossa. Pitelen mukia kädessä kunnes auto jostain syystä heilahtaa ja tärähtää, ja ainakin puolet kahvista loiskahtaa melko uuden auton puhtaalle penkille (jota siitä sitten salaa koetan pyyhiskellä). Sellainen olio minä olen, kyllä kannattaa nyt tässä ”kehuskella”. Tällä kertaa on kyllä kysymyksessä suuren luokan katastrofi joka koskee vain minua. Minulta vetäistiin matto alta, eikä mikään tavallinen matto, vaan koko elämä tuntui menevän sen mukana... Ja Graalin malja. (Onneksi se oli tusinatuotetta ja halpa.)

Vielä kotona menin istumaan seinännurkkaan. Näyttelin kuollutta. Kuollut vanki. Muumio. Kukaan ei saanut minusta sanaakaan irti, eiväthän kuolleet puhu (muuta kuin unissa). En pystynyt vaihtamaan olotilaa. Edellisen illan konsertissa, sen eräs teos oli mielestäni kuin hautausmaalta karanneet vainajat olisivat alkaneet puhista ja päästää suustaan outoja, kammottavia, valittavia ääniä, ne olivat nyt todentuntuntuisina minussa. Ne mönkivät pitkin ruumista ja hämähäkit (joita meillä on tarvittaessa runsaasti) yhdistivät voimansa ja kutoivat tasaista, paksua köydentapaista verkkoa, joka kiertyi ympärilleni tiiviisti varpaista päähän asti. Vain kasvot olivat paljaina. Nyt koko maailman ilkeät asiat tulivat lätkimään naamaani kuin olisin niiden aiheuttaja. Tunsin syyllisyyttä. Ihme etten itkenyt. Ehkä olin kyllästynyt itkemään. Silmät pysyivät kuivina, vaikka kuinka ajattelin kaikkea sitä kauheaa ja pahaa mitä joka hetki maailmassa tapahtuu. Muumio. Itseni vanki. Syyllinen vai syytön. Syyllinen.

Mies kotona laittoi mieliruokaani, hirssipuuroa. Yritti ilahduttaa minua. Hän ei tiennyt mikä minua vaivasi, ja toi ruokaa lautasella, mutta enhän minä voinut syödä, kun suu oli lukossa ja käsivarret sidottuina. Hän ihmetteli ja koetti kysellä, mutta miten minä olisin pystynyt puhumaan kun olin kuollut ja vanki. Muumio. Olo oli kuivettunut ja tyhjä. Ihan kuin lapsena minusta tuntui, että kukaan ei ymmärrä minua. Ja että olin yksin maailmassa. Lapsellista itsesääliä. Todella lapsellista ja säälittävää, mutta vaikka minä sen tiesin, ei se auttanut minua yhtään. Voin rauhassa olla mykkä tai kuuleva, kuollut tai elävä, mikä tahansa, kukaan ei siitä välittäisi. Tavallisesti itsesääli auttoi ja kyyneleet alkoivat virrata vuolaasti silmistä, ja tilanne laukesi, mutta nyt ei siitä ollut apua. Lopulta aloin pelätä että jospa minä olenkin oikeasti kuollut, kun en kyennyt liikuttamaan jäseniä eikä edes itku onnistunut. Pimeä oli vallannut minut. Sisälläni asui yö, jossa ei tuikkinut yhtään tähteä.

Mies tiesi mikä minua yleensä auttaa, kun on ahdistunut olo: Pään silitys tai musiikki. Hän pani soimaan Schönbergin Kirkastuneen yön. Olipa osuva valinta. Kuuntelin. En välittänyt enää olenko kuollut vai elävä, korvani toimivat. Aluksi jo sana musiikki minua masensi, mutta kun ei ollut muutakaan tekemistä, kuuntelin. Pian huomasin, että tyhjyys, joka oli sisälläni alkoi täyttyä, sinne valui lohduttavia säveliä, ja tapahtui ihme: ilkeät asiat, jotka olivat vaivanneet minua, alkoivat pehmentyä ja poistua. Lopulta en enää muistanut mistä ja miksi kaikki tämä paha olo alkoi. Jotain sillä oli tekemistä Graalin maljan kanssa, mutta en ollut enää varma. Tuo musiikki pelasti minut. Se sulatti kaikki lukot minussa. Ja kun köysi löystyi ja putosi lattialle, se katosi saman tien. Olin vapaa. Puolituntia siihen meni. Vain puoli tuntia! Yhtä kauan kuin yö kirkastui tuossa sävellyksessä, yhtä kauan kesti vapautumiseni ei-toivotusta-mielentilasta. Palasin elämään. En ollut enää vanki, en köysissä, en mykkä, kaikki lukot olivat auki.

Ja ah! Hirssipuuro odotti minua keittiön pöydällä! Vähän jäähtyneenä mutta hyvää se oli kylmänäkin.
Olin päässyt pakoon mielen syövereistä, pelastunut. Yö oli muuttunut päiväksi. Oli onnellinen olo.


Se kappale, joka minut pelasti löytyy YouTubesta. Lainaan sen tähän. Se kestää vain puoli tuntia. Joku voi virua vankilassaan vuosia. Onhan siinä eroa. Mutta jos ei jaksa, kukapa kieltää kuuntelemasta. Mutta loppua kohti taivas (mieli) kirkastuu, sävelet soivat niin kauniisti, että on mahdoton ajatella synkkiä ajatuksia. Toivottavasti jaksat kuunnella. Ja jos sinulla sattuu olemaan paha mieli, koeta tätä keinoa. Minua se auttoi. Miksei se auttaisi sinuakin. Kokeile !



Arnold Schönberg: Kirkastunut yö:

        

Arnold Schoenberg (1874-1951): Verklärte Nacht op.4b, versione per orchestra d'archi (1899, vers. 1917) -- Wiener Symphoniker diretta da Bruno Maderna (registrazione dal vivo: Wien Festival 3 giugno 1969)
 
Videon tekijä: TheWelleszCompany


Toisto:
Näin se tapahtui, pala palalta tarkasteltuna. Näin Graalin malja eheytyi ja elämä jatkui. Arnold Schönberg Kirkastunut yö:
Alku oli unettavaa, se rauhoitti, jatkui miettivänä, työnsi syrjään omat jo esille pyrkivät ajatukset, kiihtyi välillä, toi mieleen kaukaisia hyviä ja herkkiä hetkiä, kierteli vaikeuksien ympärillä, sivuutti ne kiitämällä kohti taivaan reunoja; puolivälissä se hiljentyi, tyyntyi, alkoi vaaleta, oli ääneti ja jatkoi sitten matkaa kohti uutta aamua, se valkeni ja kirkastui, aamunäänet soivat, linnunlaulua, siritystä, korvia hivelevää musiikkia loppuun asti. - Ihanaa, ihanaa, kaikki synkät omat ajatukset tuntuivat naurettavilta, kaukaisilta, sävelet veivät mukanaan kohti autuutta, kohti uutta päivää. Henkeä pidättäen kuuntelin viime säveliin saakka. Kaikki kummitukset olivat poissa, kahleet ympäriltäni katkenneet. Olin vapaa, vapaa nauttimaan uudesta päivästä!

Uusin voimin nousin nurkasta, verryttelin jäseniä ja - menin syömään hirssipuuroa, joka odotti pöydällä ja maistui kylmänäkin hyvältä.


PS. Tuo konsertti, jota olimme kuuntelemassa 9.7. tulee radiosta ylen ykköseltä perjantaina 11. 7. 2014 klo 19.05.
Sen jälkeen sitä voi vielä kuunnella Ylen Areenalta.

(olisi mukava tietää, miten se sinuun vaikutti)