27.7.2013

HUH HAH, HEI!



- Hei kuule! Minusta meidän pitäisi puhua siitä...
- Joko taas, minähän olen sanonut että siitä ei puhuta ja piste. Uskoisit vähemmällä!
- Mutta…
- Ei mitään muttia, sen asian olet sotkenut jo täysin! Yhden ihmisen tulevaisuuden olet tuhonnut. Oli kauheaa kuunnella sitä keskustelua. Tai sinähän se siinä vain puhuit, toinen kuunteli ja oli kärsivän näköinen. Mahtoi hänestä tuntua mukavalta kun annoit ymmärtää ettei hän tule selviämään. Mistä sinä sen tiedät! Maailma muuttuu koko ajan.
- Niin mutta enhän minä...
- Ethän sinä, hulluko sinä olet, ei minkäänlaista toisen kunnioitusta, sinä vain latelet omiasi. Näet kummituksia joka nurkassa. Älä levittele pelkojasi toisiin. Pelkää itse mitä haluat, mutta anna toisen ainakin yrittää. Älä sotke hänen suunnitelmiaan!
- Niin mutta kyllä minusta pitäisi uskaltaa puhua mistä asiasta tahansa. Varsinkin niistä jotka ovat tosia, mutta joista on hankala puhua. Ei niistä puhumatta selviä. Ne olisi puhuttava loppuun ja puhki. Aina sinä olet toppuuttelemassa. Mieluuummin minä puhun asioista kyseisen henkilön edessä kuin takanapäin. Hänhän kysyi, mistä te puhuitte ja minä kerroin...
- Siinä sinä teit virheen. Ei pidä puhua kaikille mitä me puhutaan keskenämme. Voi kun saisin sinut ymmärtämään, sinulta puuttuu hienotunteisuus! Pitää tietää mistä voi puhua ja mistä ei.
- Voi, voi! Aina minä sotken asioita. No hyvä. Minä lakkaan puhumasta. Olen mykkänä lopun ikäni. Silloin saatte elää rauhassa.
- Marttyyri, ota vaan taas tuo ilme! Se pukee sinua. Minulle yksi lysti puhutko vai et.

(Mies sulkee tiukasti suunsa. Mutta ei kannata hermostua. Tuo oli vain ihan tavallinen pieni keskustelutuokio, missä mies opetti vaimoaan oikeille tavoille. Vaimo on hyvä oppilas. Kehittyy päivä päivältä. Kohta mies on taas tyytyväinen. Ehkä jo seuraavana päivänä, kun vaimo kuiskii hymyillen hauskoja sanoja hänen korvaansa ja hieraisee toisella kädellä hänen niskaansa - jota rakastaa - ja sipaisee ohimennen leuan alta hänen karheaa poskeaan heidän seistessään vierekkäin kuin näyttämöllä, jossa kaikki tärkeä tapahtuu. Hui, hai! Kaikki on taas hyvin ja huolet poissa. Molemmat tyytyväisiä luoden arvostavia katseita toisiinsa.)

Seuraava päivä.
Vaimo (vakavana):
- Mistähän johtuu, että olen aina väheksynyt sanoja. Eikö sitä sanota että mitä sanoista, teot ne on jotka ratkaisevat?
Mies (suopeana):
- Mutta sehän on totta! Maailma on täynnä turhia sanoja, turhia lupauksia, turhia puheita. Niin ja turhia kirjoituksia (vilkaisee vaimoon). Sanoista on rakennettu aina milloin mitäkin turhaa. Kirjoja ja kokonaisia kirjasarjoja, jotka menettävät pian merkityksensä kun sisältävät vanhentunutta tai peräti väärää tietoa, tai ovat niin tylsiä ettei kukaan jaksa niitä lukea. Ja blogit? (katsoo vaimoonsa) Eikö nekin ole turhia? Ainakin jos niillä ei ole lukijoita? Vai antaako niiden tekeminen tekijälle itselleen jonkinlaista tyydytystä, mielihyvää, ehkä jopa ajattelun aihetta? Se on kyllä totta, että tekeminen sisänsä on parasta tekemisprosessissa. Sitten kun on päässyt monen yrityksen jälkeen niin lähelle mielessä välkkyvää päämäärää ettei lähemmäksi enää voi päästä - sen on oltava aina vähän korkeammalla mihin ylettyy - sitten voi miettiä tekemisensä mielekkyyttä. Toisten arviot ja sanomiset eivät siihen vaikuta, kun tietää itse että on yrittänyt tehdä parhaansa. Toisten mielipiteille ei kannata antaa liian suurta painoa. Jokaisella on, ja saa olla, oma mielipiteensä.
Vaimo (ilahtuneena):
- Niinkö? Minun ei siis tarvi välittää sinun puheistasi! Voin huoletta pitää omat ajatukseni. Arvostaa niitä. Hyvä! Mutta miksi sinä sitten puutut niihin? Luuletko että ajattelen niin kuin sinä? Mutta minähän olen minä. Minä ajattelen minun tavalla. Ja blogielämästä et taida tietää mitään. Tietäisitpä miten jännää se on kun menee toisten, itselle vieraitten ihmisten blogeihin ja ihastuu, kun huomaa miten hyvin siellä osataan ajatella ja käyttää sanoja, välillä jopa niin hienoja ettei niitä aina edes ymmärrä. Siinä innostuu itsekin yrittämään. Ja kaikkein kummallisinta, että jos vierailee useamman kerran samassa blogissa, se alkaa tuntua tutulta. On kuin kävisi kotona. Ja tuo vieras alkaa tuntua kuin se olisi sisar tai veli. Tai joku muu sukulainen. Joku voi tuntua niin viisaalta, että jalat alkavat täristä pelkästä kunnioituksesta. Joskus jopa pelottaa. Mutta pääasiassa ne on melkein kaikki ystävällisiä ja miellyttäviä ihmisiä nimen tai nimimerkin takana. Jotkut ovat vain juuttuneet tärkeyteensä. Kyllä niillekin on kiva kirjoitella kommentteja, jos vain keksii jotain sanottavaa. Ja uskaltaa sanoa. Se ei ole aina helppoa.
Mies (äänessä lämpöä):
- Sinulle nyt mikään ei taida olla helppoa, jos suoraan sanotaan, mutta siitä ei tarvitse välittää.
Vaimo (innostuu):
- Mutta arvaas mitä! Minä olen alkanut arvostaa sanoja! Minusta jokaisella sanalla on merkitys, aina se jotain ilmaisee. Tuskin turhaa sanaa on olemassakaan! Ja sekin on tärkeää, miten sana sanotaan, millä äänellä. Jokaisella sanalla on oma värinsä. Kun kuuntelee sinunkin puhetta, näkee sen väreissä. Se on tavallisesti hyvinkin värikästä. Siinä vilahtelee lämmintä tai viileää punaista, joskus se on taivaansinistä, kaikki taivaanrannan värit on siinä edustettuina, on keltaista, joskus vihreääkin, mutta osaat sinä puhua valkoistakin. Ja kun suutut on kaikki mustaa. Mitä mustempaa sen pahempaa. Niin kuin eilen, kun minä puhuin sinun mielestä synkkää harmaata. Ne sanat olen kuitenkin jo haudannut, siis ne omani. Ne oli harkitsemattomia, olit oikessa. Itseäkin kaduttaa. Ne aiheutti pahaa mieltä, vaikken sitä tarkoittanut. Sitä ei vain aina hallitse sanojaan. Sanat ottavat vallan. Ne tulevat ja menevät miten haluavat. Sitä paitsi ne käsitetään usein väärin.
Mies:
- Ja joskus ne halutaankin käsittää väärin.
Vaimo:
- Sen minäkin olen huomannut. Mutta yleensä ottaen ei voi syyttää toisia. Minun puheeni, sekä puhuttu että kirjoitettu, on kuin ajaisin autoa. Koko ajan auton liikkuessa minulla on tunne, että auto ajaa minua. Sama tunne kun puhun tai kirjoitan: sanat tulevat kuin itsestään, minä vain toistan niitä. Minä en niitä kuljeta, ne kuljettavat minua. Joskus mietin, onko minulla tosiaan järkeä ollenkaan. Epäilen sitä. Mutta jokaisen on pakko olla ja tulla toimeen itsensä kanssa järjettömänä tai järjellisenä. Ja seuraukset on pakko kestää. Välillä se tuntuu vaikealta. Tekee mieli lakata kokonaan puhumasta ja muutenkin ilmaisemasta itseään. Mutta onko sekään viisasta?
Mies:
- Kaikkein viisainta on yrittää tulla toimeen itsensä kanssa, siitähän me ollaan jo tarpeeksi puhuttu.
Vaimo:
- Ja siitäkin, onko oikein puolustaa sananvapautta. Mutta siitä voi olla eri mieltä. Mitä mieltä sinä sananvapaudesta olet?
Mies:
- Tällä hetkellä en mitään. Pakko aloittaa työt, jos haluaa saada ne valmiiksi. Joko sinulla muuten alkaa olla työ voiton puolella?
Vaimo:
- Enhän minä ole saanut sitä vielä alkuunkaan. On niin paljon muuta miettimistä. ”Hela hoo, hohhoh hoo!” sanoisi Pessoa. Työn orjat sorronyöstä nouskaa!



9.7.2013

KAIKKI MUUTTUU...

                                                                             Mennyt maailma, akryyli kankaalle                                                                                  


Sokrates (k.399 eea) puhuu Platonin Giorgias-dialogissa:

"Älä ihmettele jos minä vastakin otan esille asioita, jotka tuntuvat itsestäänselviltä; kuten sanottu teen sen siksi, että keskustelu etenisi johdonmukaisesti, en kiusatakseni sinua, vaan että emme tottuisi ennakolta arvaamaan toistemme ajatuksia ja viemään sanaa suusta toisiltamme: ei - minä haluan sinun kehittelevän omia näkemyksiäsi omalla tavallasi, omista lähtökohdistasi lähtien."
(ote Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin).

Liisu puhuu nyt teille, Matiaksen ystävät ja teille jotka ette ole Matiaksen ystäviä:

Olen Sokrateen ihailija, vaikka en osaakaan soveltaa hänen elämässään toteuttamiaan ihanteita, joita hänen oppilaansa, Platon kaikkein ahkerimmin, on kirjoituksissaan tuonut esille. (Puhutaan, että Sokrates on sanonut: "Tiedän, että en tiedä mitään". Tätä eivät ehkä kaikki itsessään hyväksy. Minulle se edustaa tietämyksen huippua! Varsinkin kun on kysymyksessä henkilö, jota pidetään koko länsimaisen filosofian isänä.) Kunnioitan häntä suuresti. (lisää tietoa hänestä täällä)


Sokrates tuli mieleeni, kun ajattelin teitä! Ajattelen teitä tälläkin hetkellä, sekä teitä, jotka olette kuvitteellisia ihmisiä (Matias, Elsie, Erkka Puttonen ja Milja) ja teitä, jotka olette oikeita eli olemassaolevia (Elviira ja StarChaser, Petriina ja Mustis), sekä teitä, jotka olette kommentoineet Matiaksen vaiheita virallisen kommenttiosion suojissa (Isopeikko, ja Milla, sekä Anonyymi, joka kaksi kertaa, samana tai eri ihmisenä,  on saanut minut ajattelemaan entistä kiivaammin tuolla alussa olevia Sokrateen sanoja.)

Mutta hei, älkääpäs luulko, hyvät kirjoittajafoorumi Kertomus.fi kommentoijat, etten ajattelisi teitäkin! Mistäpä muualta olen saanut niin paljon kannustusta ja sen mukana hyvää mieltä kuin teiltä. Matiaskin ihan punoitti pelkästä mielihyvästä!  Ja kirjoittajafoorumi Rihmaston ylläpitäjä saa minulta erikoiskiitokset, että on pitänyt esillä Matiasta ja kumppaneita. Ja tietysti te, jotka olette muuten vaan vierailleet blogissani ja näytte vain numeroina laskurissa olette kiitoksen arvoisia!

Näin paljon kiitoksia, eikä kiitollisuudentunne ole minussa yhtään vähentynyt! Se on sitä elämän outoa matematiikkaa! 

Ihmettelette varmaan, miksi minä nyt kesken kaiken herkistyn teitä kaikkia kiittelemään.
Ilmassa on jotenkin kuin lopun alkua.

Ja niinhän se on. Sanon itselleni:

Liisu, Liisu!  Onnellisen onneton ihmisolio, joka vasta nyt, viime aikoina, olet herännyt kuin pitkästä unesta huomaamaan, ettei mikään voi jatkua loputtomasti. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Määräaika, jonka jälkeen kaikki joko muuttaa muotoaan, uusiutuu ja kehittyy tai kuluu loppuun, sortuu, kaatuu, lahoaa ja maatuu; katoaa, kunnes häviää lopullisesti antaakseen tilaa jollekin uudelle!

Näin on koko luomakunta rakentunut, ja luonto on sen mallikelpoisesti hoitanut. Kenenkään ei tarvitse ponnistella, kaikki se tapahtuu kuin itsestään. Onneksi. Sillä jos niin ei tapahtuisi, se olisi ihmiskunnan tuho. 

Nyt ajattelen jotain pientä, mutta monelle meistä tärkeää asiaa, blogia. Voiko sekään kestää ikuisesti, muuttumatta?  Kun katson huolestuneena nettitaivaivaalle, näen katseen sinne lipuessa raunioita, hävinnyttä historiaa ja omien ajatusteni silppua, joka leijuu tuulessa. 
… Korkeammalla  nettitaivaalla on jotain liikettä. Terästän katsetta. Näyttää tutulta. Apua!

Tuolla lentää Matias, katoaa… Tuolla vanha herra Erkka Puttonen lentää lahkeet pullistuen tuulessa… katoaa. Tuolla lentävät käsi kädessä iloisesti lirkutellen Elsie ja Milja!  Sinne hekin katosivat, jonnekin! Suoraan ilmaan.
Jäljelle jäivät vain oikeat, todelliset ihmiset: Elviira, Star Chaser ja ohi vilahtaneet Petriina ja Mustis. He seisovat tukevasti jaloillaan… Mutta Matias!  Meidän Matiaksemme lensi siellä jalat harallaan, tukka päässä leuhuten, kädet ilmaa haroen, keskushenkilömme, Matias! Tule takaisin! Jo nyt on sinua ikävä. Matias! Matiaaas!

Sinne menivät! Ne ymmärsivät  puheeni ja katosivat itse.  Ei tarvinnut minun niitä irtisanoa. Olo on nyt surullisen iloinen ja helpottunut.

Mutta jotain kivaa meidän on keksittävä täällä blogissani joku kerta. Jotain oikein mukavaa ja hauskaa! Saa nähdä olisiko minusta sellaisen järjestäjäksi. Epäilen. Minkähänlaiset olisivat kuvitteelliset pidot? Tai naamiaiset? Tai hyvä elokuva, jota ihaillen katselisimme. Tai mielenkiintoinen konsertti.
 Ei  kuitenkaan mitään juominkeja. Muistattehan miten kävi Matiaksen? - Jotain kaunista ja suloista se voisi olla. Mutta ei unettavaa. Matias meitä sellaiselta varjelkoon.  Ja me varjelemme Matiasta, Elsietä, Puttosta ja Miljaa (missä he nyt sitten ovatkin), me, jotka olemme oikeita ihmisiä, emme kenenkään mielikuvia. Jossain vaiheessa kerron teille terveisiä heiltä. Melko varmasti tapaan heitä vielä monta kertaa,  ajatuksissa. Kerron mitä heille kuuluu. - Älkää olko surullisia. Olkaa helpottuneita, niin kuin minä. Itse asiassa joutivat mennä.

Mutta nyt, kuulkaa! Nyt minä esitän teille kaksi miellyttävää ihmistä, nuorta miestä, jotka ovat siitä  mukavia, että heidän katseensa ja ajatuksensa liikkuvat tässä päivässä ja suuntautuvat tulevaisuuteen. Tavallaan kumpikin heistä edustaa muutosta.

Pääsette seuraamaan tilaisuutta, jonka nimi on  Muotoilijan aamiainen (linkistä selviää sen järjestäjät ja heidän toimintatapansa, ylälaidassa.) Ottakaa evästä mukaan, ettei tule nälkä! :)

Tapahtumapaikka: Aila Seppälän galleria Lahdessa, jossa on meneillään Kim Kylmälän näyttely (taulut seinällä). Esiintyjät tapahtumassa Sauli Zinovjev ja Tommi Mustaniemi. He sopivat molemmat tavallaan teemaan kaikki muuttuu, mikään ei pysy ennallaan. Heistä kumpikin edustaa jotain uutta. 

Ne teistä, joita klassinen musiikki kiehtoo, teille Sauli kertoo, miten uusi klassinen musiikki syntyy  ja  mitä kaikkea sen sisältä voi  löytyä (videossa 0:00 - 44: 12 siis alkupuolella). 

Ja ne teistä, joita kiinnostaa videotaide, te saatte kuulla uudesta ammatista VJ. Siis mikä? VJ. Se on ammatti, jota Tommi on opiskellut ja selostaa, miten sitä tehdään. (videon loppuosa).

Mielenkiintoista tilaisuutta jätän teidät seuraamaan. Mutta kyllä me vielä tavataan? 

Hyvää loppukesää teille kaikille!
I love you!  Really, I love!

Liisu