29.11.2015

RAKASTUNUT





Mirja K. oli rakastunut. No, mitäpä siitä. Sehän on vain hyvä. Rakkaus on hieno asia, kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli vammainen, lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka, saa ehkä asian näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että hän oli… hm… ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?

Huolimatta jalastaan oli Mirja K. päässyt joskus aikaisemmin kaupungin palvelukseen. Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin työntekijöilleen järjestämässä ruokapaikassa. Tavallisesti hän mennä konkkasi sinne suoraan töistä. vaikka silloin siellä oli suurin ruuhka. Ehkä se oli hyvä, sillä muuten hän ehkä ei olisi tavannut henkilöä, johon rakastui.

Kävi nimittäin niin, että ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä. Kaikki pöydät varattuja. Mirja piti aina varansa, että oli ensimmäisten joukossa, ja jo jonoon mennessään hän varasi itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, Mirjan pöydässä toinen paikka pysyi vapaana. Mutta se oli Mirjan onni, sillä eikö vain sattunut erään kerran, että kun taas kaikki muut paikat olivat täpötäynnä, vielä yksi henkilö tuli hiukan myöhästyneenä ja etsi katseellaan tyhjää paikkaa. Pakko hänen oli ohjautua juuri Mirjan pöytään.

Mirja K. ei unohda ikinä sitä päivää, kun tuo tuntematon ilmestyi. Hän kantoi tarjotinta ja lähestyi kuin Jeesus, jolle oli juuri annettu kaksi kalaa ja viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento herättivät väkisinkin Mirjassa mielikuvan miehestä, joka ei halunnut kenellekään pahaa, joka päinvastoin rakasti kaikkia ihmisiä.
”Onko tässä vapaata?” mies kysyi.

Mirjan huomio kiinnittyi erityisesti hänen pitkiin sormiinsa, joilla hän käsitteli luontevasti ruokailuvälineitä. Miten tyynesti hän aterioi. Hän ei katsonut Mirjaan, ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä puhuivat. Mirjasta näytti, että hän katseli hellästi jopa lihapullia lautasellaan. Ja kun hänen katseensa osui, vahingossa, muutaman kerran Mirjaan, lehahti Mirja punaiseksi kuin tulppaani. Hän tunsi sen poskiensa kuumotuksesta.

Syötyään mies otti hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän sen teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli enemmän kuin mitään muuta itsessään. Hymyilläkin hän yritti aina huulet yhdessä, ja jos piti nauraa se oli hänelle kauhistus.

Vasta kun mies hampaansa kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin – miten hauskasti hän muikisti suutaan – ja kallistui tuolissaan nautinnollisesti taakse päin valmistuakseen imaisemaan ensimmäisen vedon, hän kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa Mirjaan. Mirja sävähti. Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mirja tiesi sen, mutta mies ei ilmeisesti ollut huomannut kylttiä seinällä. Ja sen sijaan, että olisi vain hiukan katsonut häntä, mies ei vetänytkään katsettaan pois. Hän alkoi päinvastoin mielenkiinnolla ja hartaana tutkia Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi vetäissyt päänsä pois näkyvistä, sillä häntä ujostutti, mutta mihinkä hän olisi sen pannut, päänsä, pöydän alleko?

”Käytkö useinkin täällä syömässä?” mies kysyi levollisella äänellä. Ehkä hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoittaa häntä. Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun liikkeen hän sai sanotuksi: ”Jo-joka päivä.” Joka päivä! Ei olisi jokapäiväisempää vastausta voinut antaa. Mutta se oli kaikki, mihin Mirja K. sillä hetkellä kykeni.

Mies ei ennättänyt sytyttää savukettaan, ehkä se oli hyvä, se ei mennyt hukkaan, sillä naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa takaapäin sormellaan miehen toista olkapäätä ja osoitti seinässä olevaa mekein huomaamatonta kylttiä. Kuuliaisesti mies asetti savukkeen takaisin rasiaan, ja turhia temppuilematta hän nyökkäsi koputtajalle hyväksyvästi. Muutaman sanan Mirjan kanssa vaihdettuaan hän nousi ja nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa Mirjalle: ”Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran”. Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla hän tunsi outoa kiihtymystä itsessään. Ja hänen sisällään läikähteli omituisesti.

Siitä lähtien Mirja K. istui joka päivä taatusti samaan aikaan hyvissä ajoin samassa pöydässä lähellä ovea. Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja kyllä hän ilmestyi. Melkein joka päivä. Ja melkein aina hän ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen pöytään, jossa Mirja istui. Olisiko sillä osuutta, että Mirja pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki hiljaa itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne…

Mies alkoi tervehtiä Mirjaa. Ensin kevyesti nyökkäämällä, sitten liittämällä mukaan jonkun ystävällisen sanan. Mirja yritti vastata samalla tavalla, kevyesti, mutta ei onnistunut. Elävyyttä yksitotisiin vastauksiinsa hän yritti saada harjoittelemalla kotona, mutta aina se sortui siihen, että hän oli harjoitellut oikean vastauksen väärään kysymykseen tai päinvastoin.

Miehelle ei puhuminen näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Niinpä mies alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkeinpä ystävältä. No, se nyt oli hiukan rohkeasti sanottu. Mies oli sitä, mitä Mirja ei edes unissaan pystynyt olemaan. Lempeällä äänellä hän puheli luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma ulkona oli, tai mitä radiossa oli sanottu, tai mitä TV:ssä. Hän hallitsi asiat.

Aika pian hän alkoi puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli Mirjalle mieluisin puheenaihe. Oli kiehtovaa tutustua hänen elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän asui. Se, että hän asui kaupungin vuokratalossa, oli Mirjalle suuri ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi kaupungin vuokralaista! Se oli ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan, löytyi sieltä monta muuta yhteistä kokemusta.

Tuntui luontevalta, että syötyään he alkoivat vähitellen poistua yhdessä ruokalasta. Kun se ensimmäisen kerran tapahtui, Mirja K:n näkö sumentui vähäksi aikaa. Häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi hänen puolelta toiselle koikkelehtivan liikkumisensa. - No, ei mitenkään! Ei hän ainakaan maininnut koko asiaa. Sehän hyvä. Mirja K. oli niin helpottunut, että hän huolimatta ontumisestaan suorastaan liiteli eteenpäin (ainakin siltä hänestä tuntui) seuranaan tämä lempeä mies, ja jo silloin hän alkoi haaveilla sellaista, mistä ei kehtaisi edes kertoa.

Sitten tuli päivä, jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain. Ei Mirja silloin arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä, kierros kierrokselta, ja yhä suurenmoisimmiksi muuttuivat maisemat, mutta vuorenhuippu ja siltä avautuva näkymä oli vielä kokematta.

Huone oli kolkko. Siellä oli vain vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella. He istuivat sängynlaidalle. Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin. Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä hänen vieressään. Niin lähellä että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että siitä puuttuvat palat olisivat miehestä kuin itsestään hypähtäneet häneen.

"Tässä on se mitä halusin näyttää!" Mies oli ottanut hyllystä rasian, jonka avasi ja ojensi Mirjalle. Mirja jähmettyi jännityksestä. Mutta kun hän näki, että rasiassa oli vain epämääräisen muotoisia kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin kellastunut luunpalanen, häneltä oli tulla oksennus. "Nämä on sappikivet, jotka minulta talvella poistettiin. Antoivat muistoksi!" mies esitteli. Ihmeellistä, että siinä samassa Mirja näki ne kokonaan uudessa valossa. Ne alkoivat säteillä himmeästi. Melkein kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne olivat olleet miehen sisällä, lähempänä häntä kuin mitä hän itse koskaan pääsisi. Mirja olisi halunnut kosketella niitä sormenpäillään, mutta mies otti häneltä rasian, sulki sen ja vei takaisin hyllyyn.

Sen käynnin jälkeen he tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja huomasi, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika. Näkymät alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeen päin ajatellen ollut oikeastaan ihme, että kävi, niin kuin kävi. Mies katosi Mirjan elämästä. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Hän ei enää ilmestynyt ruokalaan. Mirja odotti ja odotti, menetti vähäksi aikaa ruokahalunsakin. Monet tulivat ja menivät, mutta häntä, jota Mirja odotti, ei näkynyt.

Ei Mirja siihen kuollut, onneksi, vaikka pettymys sai aluksi hänestä siltä tuntumaan. Kaikessa hiljaisuudessa, toivoa rinnassaan elättäen, hän muutaman kuukauden miestä odotettuaan hyvästeli hänet surullisena mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli näet ajatuksissaan ennättänyt synnyttää heille jo monta yhteistä lasta. Kaikki ne muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään asento ja notkeat sormet. Kukaan heistä ei ontunut. Haikeana hän hyvästeli nuo pienet kullanmurut.
Mutta pian Mirja sai yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään. He kävivät häntä usein tervehtimässä. Yöllä. Unessa. Mirja luki silloin heille satuja ja leikki heidän kanssaan lattialla. Heillä oli oikein mukavaa yhdessä. Vielä myöhemmin päivällä Mirjan korvat saattoivat toistaa kirkkaalla lapsen äänellä sanoja: ”Äiti, äiti!” Silloin hän nyyhkäisi ja hymyili.




                                                                    

                                                                                                                   Miehen näkökulmasta ?
                                                                                                  - Kannattaa ehkä painaa videon oikeassa alakulmassa olevaa ruutua, jolloin kuva muuttuu isommaksi ja voi paremmin tarkkailla miehen ilmeitä.  Laulaja on muuten Philipp Mayer.  Säveltäjä John Cage.

    John Milton Cage oli yhdysvaltalainen säveltäjä. Cage lienee tunnetuin 1900-luvun musiikin kokeilija, joka varhaisista sävellyksistään asti oli kiinnostunut hälyistä ja epätavallisista äänilähteistä. Hän itse nimitti tyylilajia ”sattumamusiikiksi”. (Wikipedia)

                                                             






8.11.2015

KAI SEN VOI SANOA































Kai sen voi sanoa että olen psykiatri ammatiltani. Kyllä, kyllä. Kaikki koulut olen käynyt ja suorittanut tutkinnot. Voin näyttää paperini milloin tahansa.

Mutta ei minua tarvitse pelätä. Olen ihmisystävällinen. Kuuntelen mielelläni juttujanne. Joskus ne jopa kiinnostavat minua, oikeasti. Ja jos sattuu, että haukottelen tai vilkaisen kelloa, se johtuu vain väsymyksestä.


Voitte luottaa minuun. Tulkaa vain vastaanotolleni, se tietää minulle leipää. Sohva minulla on, mutta pääasiassa vain itse siinä loikoilen joskus, ennen kotiinmenoa. Asiakkaat mieluummin istuvat. Heitä varten on tuoli. Ja olkapään voin tarjota milloin tahansa, kenelle tahansa. Siihen saa nojata vapaasti, kunhan muistaa, että virka-ajan jälkeen haluan olla vähän aikaa yksin, ennen kuin korjaan luuni, molemmat olkapäät niiden mukana, kotiin, eivätkä ne ole enää silloin yleisessä käytössä.  


Joskus, viime aikoina, aika usein, tuntuu, että kaipaan itsekin olkapäätä, jota vasten levätä. 


Koti, onnen tyyssija, symbolisoi äidin syliä tai kohtua. Mutta onko se sitä? Ikävä kyllä se ei pidä paikkaansa. 



Jo eteisessä olen kompastua sinne tänne sojottaviin kenkiin. Pudotan itsekin työjalkineet jalasta. Teen sen raskain mielin. 


lmapiiri on joskus uhkaava, latautunut. Joskus se on taas painostavan hiljainen, tyhjiin valunut niin kuin nyt. 


Mistään ei kuulu mitään. Höristelen korvia: kissan rapinaa, se on hypännyt ikkunalaudalle. Lintujen piipitystä – että nuo viheliäät sonnan ja siementen levittäjät pystyvätkin rikkomaan aineettoman hiljaisuuden, sitä ihmettelen. Häkin ovi on auki. Lämpöpatterit hurisevat. Ne poksahtelevat oudosti. Mistä se ääni johtuu? 



Ärtyneenä astun olohuoneeseen. Vaatteita siellä, vaatteita täällä. Tyhjiä makeispapereita. Viikon posti sekavana kasana lattialla. Irtonaisia sukkia ja cd-levyt hajallaan, verhot kasassa. Kaikki, kaikki se toivottamassa tervetulleeksi raskaan työpäivän päätteeksi. 



Keittiöön en uskalla edes kurkistaa, vaikka ovi sinne on auki. Väsyneenä rojahdan lähimpään tuoliin. Kissa loikkaa ikkunalaudalta harteilleni, rontti. En ole sillä tuulella, kopistan sen yhdellä töytäisyllä lattialle. Mutta jo istahtaa yksi yhdeksästä linnusta korvani juureen ja alkaa näykkiä olkapäätä. Luuleeko se minua lajikumppanikseen, etsii yhteyttä nokkimalla. Hujautan sen ilmaan. Se räpyttelee loukkaantuneena siipiään. 

Ei, en kestä tätä!


Mutta missä kaikki ovat? Kuulostelen korva tarkkana. Eläinten aikaansaamien äänien lisäksi ei minkäänlaista inhimillistä ääntä. 


Oli aika, jolloin kotiin tullessa kaikki neljä tenavaa, jälkeläiseni, hyökkäsivät riemukkaasti kiljuen kimppuuni: ”Iskä, iskä!” ne kimittivät pienimmästä vanhimpaan ja tulivat kiipeilemään harteille, jos istuin, tai roikkuivat lahkeissa, jos seisoin. Olihan se mukavaa. Kieltämättä parempaa kuin tämä hiljaisuus. 

Aito riemu, minne se on kadonnut tästä talosta?


Vaimo, hänen olinpaikkansa tiedän tasan tarkkaan. Minun ei tarvitsisi kuin raahustaa makuuhuoneen ovelle ja avata se. Siellä hän makaa peittoihin kääriytyneenä. Kasvot mielialalääkkeiden turvottamina, itkuisina. 


Involuutiodepressio vai -paranoia? Ei, ei hän vielä niin vanha ole. Syyttää minua. Vaatii liikaa. On täynnä odotuksia. Tee sitä, tee tätä, en kestä. Persoonallisuushäiriö vai temppuilua? Kuka tietää.


Olen kyllästynyt hänen valituksiinsa. Hän ei ole mikään oikea vaimo. Oikea vaimo tulisi ja syleilisi työstä uupunutta miestään. Visertelisi: ”Rakas! Miten päivä sujui? Oliko hankalia potilaita?” Oikea vaimo johdattaisi herkullisen, höyryävän ruuan ääreen siistissä puhtaassa keittiössä. Työhuoneeni olisi rakkaudella järjestetty - työpöytääni lukuun ottamatta, siihen olen ankarasti kieltänyt koskemasta. Mutta livertelyn sijaan tuo temppuileva, aikaansaamaton ihminen on hankkinut kaikki nuo ärsyttävät linnut visertelemään ja paskomaan ympäri huoneita. Perhanan Mendelin naakat! 



Ja pennut. Ah, en jaksa heitä ajatella. Hoidon tarpeessa olisivat kaikki. Yksi tarvitsisi korvalääkäriä, ei kuule mitä puhun, vaikka kuinka karjun. Toinen, suosikkini, onnistunein heistä, on tullut äitiini, ei ole koskaan kotona. Kavereita kyllä riittää. Kolmas melkein asuu jossain muualla. Kukapa häntä täällä kaipaa, on niin ongelmainen ja itsepäinen, varsinainen kimittäjä! 


Entä neljäs, esikoinen, hän, josta odotin jotain suurta, tiedemiestä, kirjailijaa? Hän kasvattaa lihaksiaan, ottaa Oidipuksen tosissaan?  Punnertaa ja nostaa painoja. Vilkuilee synkkänä alta kulmain. Lihakset pullistelevat nahkan alla, hartiat leveät kuin ladonovi, vaikka on vielä keskenkasvuinen. Mihin hän tähtää?  Joskus hänen silmissään vilahtaa viha, kun hän katsoo minua. Aikooko hän tappaa minut? Minut, joka kaikkea tätä kaameutta pidän yllä. Raadan työssä, hankin rahaa, täytän jääkaapin, pidän kaikki elävinä. Linnutkaan eivät pärjäisi ilman minua. Kuka niille siemenrahat hankkisi? Kuka? kysyn vain. 



Koti, armas koti! Onnen tyyssija. Ihmisen pitäisi saada levätä, kun hän tulee kotiin. Mitä minä? Lepään hetken. Sitten rupean hampaat irvessä selvittämään tätä sotkua, jotta toisilla olisi mitä sotkea, jos nyt joku heistä suvaitsee edes näyttäytyä. 



Niin ovat omituisia, että hermot tässä menee. Psykiatria tarvitsisi koko sakki! Mutta mistäpä sellaisen nappaa?  Ovat niin kalliitakin. Korkeat ovat taksat heillä, sen kyllä tiedän, totta kai, olenhan itsekin sellainen, luoja paratkoon! Mutta kukapa tätä työtä tekisi pienellä palkalla. On kuin sontakasaa kääntäisi. 



Voi että minua väsyttää. Tämä työ, tämä elämä. Kohta en kestä enää. Onneksi minulla on oma sohva työhuoneessani vastaanotolla. Mitä jos palaisin sinne. Kävisin siihen pitkäkseni. En hievahtaisi siitä vaikka kuinka oveen koputettaisiin. Makaisin siinä päiväkausia! 


Olen ehdottomasti levon tarpeessa. Psykiatria en onneksi tarvitse. Olenhan itse sellainen. 


Jotain iloa ammatistani!