17.12.2012

YKSINÄINEN JOULU (Petetty, osa 2)


                  Raphael The Sistine Madonna (1513-1514)               
                                                   from Painting Db


Dominus illuminatio mea
Deus absconditus
Dona nobis pacem

(Herra on minun valoni
Salattu Jumala
Anna meille rauha)


Oli jouluaatto (Christi Natalis).
Matias loikoili kahdenhengen vuoteella hotellihuoneessa, jossa oli asunut siitä lähtien kun oli tullut matkalta. Se oli ainoa paikka, mihin hän oli voinut asettua sillä oma asunto oli vielä hakusessa. Siinä hänen oli nyt loikoiltava myös joulunpyhät, sillä työpaikka oli joulun ajaksi suljettu, sinne ei ollut kenelläkään menemistä. Muutenkaan hän ei mielellään liikkunut kaupungilla, sillä shoppailu oli hänelle kauhistus (horribilis), eikä hänellä ollut halua kierrellä museoissa tai huvipaikoissa. Ja ravintolat, niitä hän yritti varoa. Siihen hänellä oli omat syynsä (semen, causa et ratio).

Yleensä hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä, mutta kukaan heistä lukuunottamatta työtovereita, joita oli vanhoja ja uusia, ei vielä tiennyt hänen paluustaan kotimaahan, eikä hän jostain syystä tuntenut halua ottaa itse heihin yhteyttä. Mutta nyt, tällä hetkellä, hän tunsi, että oli totaalisesti yksin (incomitatus).

Viileähkö, steriilinsiisti hotellihuone oli kolkko ja ahdistava. Onneksi sen seinälle oli ripustettu painokuvajäljennös maalauksesta, joka oli hänelle tuttu jo lapsuudesta. Sitä hän nytkin katseli. Se lämmitti. Se oli hänen joulunsa!

Kotona lapsena maalaus oli hänen sänkynsä yläpuolella. Äiti sanoi, että se on Rafaelin madonna. Voi miten se oli kaunis! Iltaisin hän tutki sitä nukkumaan mennessään. Erikoisesti häntä kiinnosti lapsi, joka istui äitinsä sylissä. Äiti sanoi, että se oli poika. Poika oli ainoa, joka katsoi häntä, tuijotti suoraan silmiin. Toiset siinä maalauksessa katselivat vain toisiaan, tai olivat hiljaa ajatuksissaan.
Hän ystävystyi pojan kanssa. Jos äiti luki satua sängyn vieressä, he molemmat kuuntelivat. Kun äiti oli poistunut he leikkivät yhdessä. Välillä poika hypähti taulusta alas, ja he mellastivat, leikkivät rosvoa ja poliisia, kunnes kuului äidin ääni: Nyt Hiljaa! Nyt pitää nukkua! Poika kiipesi takaisin tauluun ja hymyili sieltä. Hän, Matias, hymyili pojalle takaisin.

Vieläkin, nyt hotellihuoneessa, sama poika. Yhtä pikkuisena. Katsoi suoraan silmiin. Tunsiko se hänet? Hänhän oli kasvanut isoksi. Kun Matias katsoi oikein tarkkaan, hänestä näytti, että pojalta oli kadonnut hymy huulilta. Oikeastaan ilmeessä oli havaittavissa hiven närkästystä. Vai oliko se pettymystä? Mitä se oikein hänestä tahtoi?

Matiaksella oli omituisen ristiriitainen olo. Mutta toisaalta: Eikö hän ollut aina tuntenut itsensä jotenkin sivulliseksi ja yksinäiseksi, vaikka kokonainen lauma ihmisiä olisi ollut ympärillä. Eikö maailma kieppunut avaruudessa kuin suuri näytöskappale, jonka rekvisiittaan hän itsekin kuului. Näytelmä, jossa jokaisella ihmisellä oli oma roolinsa, oli pakko viedä loppuun asti, ennen kuin miehitys vaihtui.

Sisimmässään, itsensä ytimessä, ihminen on lähimpänä omaa itseään, Matias ajatteli. Silloin hän on myös aidoimmillaan, das Ding an Sich. Se on tila, missä yleensä vain eläimet, kasvit ja pienet lapset voivat parhaassa tapauksessa viettää aikaansa ilman huolia. Mutta aikuiset, monet nuoretkin, ovat pakotettuina tai vapaaehtoisesti valmiit ottamaan kaiken sen kuorman kantaakseen, mitä nykymaailma tarjoaa. Kaikki on muuttunut liian työlääksi ja keinotekoiseksi. Matias huokaisi. Kukaan ei loppujen lopuksi ole vastuussa mistään, miten voisikaan olla. Eikä elämään kuuluvista asioista kukaan tiedä varmuudella lopullista totuutta. Pelkkiä oletuksia ja uskomuksia. Niillä ihmiset sidotaan. Kaikki eivät sitä kestä, sen hän oli taas jo ammatissaan joutunut huomaamaan vain muutaman päivän aikana.
Jos saisin itse valita, haluasin takaisin lapseksi! Matias ajatteli. Sellaiseksi kuin tuo poika äitinsä sylissä.

Äiti, äiti! Minulla on sinua ikävä!

Matias nyyhkäisi. Hän pyyhkäisi nuttunsa hihalla silmiään. Heikko hetki. Häntä nauratti. Iso mies, itkee äitiä! Nythän pitää iloita! Nyt on joulu.

Sursum conde – ylentäkäämme sydämemme
Gloria in exelsis Deo!  


                                                                   
                                                         




                                                       

2.12.2012

PETETTY (osa 1.)



O, never say that I was false of heart,
Though absence seemed my flame to qualify.
(ote Shakespeare'n sonaatista)



Matias P. oli luuseri. Niin hän itsensä määritteli. Ja koska hän oli korkeasti koulutettu, ihmismielen ihmeellisyyksiin, sen oikkuihin ja lainalaisuuksiin perehtynyt, hän oli varma määrittelystään.

Kaikki hänen ystävänsä - niitä oli vaikka toisille jakaa! - olivat eri mieltä. He arvostivat Matiasta. Vihaisina he mulkoilivat toisiaan: ”Hänkö luuseri? Mitä me sitten olemme?” Ja asiasta keskusteltuaan he ilmaisivat kantansa Matiakselle, jotkut tapaamalla hänet henkilökohtaisesti, jotkut pitäytyen sähköisissä viestimissä. Jotkut lähettivät huolestuneita terveisiä kiertotietä jonkun toisen välityksellä.

Mutta Matias tunsi itsensä. Hän oli taipuvainen henkiseen laiskuuteen, eikä hän jaksanut miettiä asioita pohjaan saakka, joten hän ei ollut ollenkaan varma, oliko ystävien puhe tarkoitettu rohkaisuksi vai sisälsikö se jonkun ilkeyden. Sellaiseen sai varautua, oli kyse kenestä tahansa.
Yleensä: mitä kannatti kiinnittää huomiota toisten sanomisiin. Ihmisillä oli aina tarve sanoa jotain, silloinkin kun heillä ei ollut mitään sanomista. Ja mitä häneen itseensä tuli, hän oli pettynyt. Pettynyt elämään yleensä. Pahimpina päivinä hän tunsi itsensä jopa harhaan johdetuksi. Oikeastaan mikään, mitä hän elämässään oli tehnyt, ei ollut hänen omien päätöstensä seurausta.

Vastikään Matias oli palannut Ecuadorista. Sinne lähtö oli ollut yritys tehdä vihdoin edes yksi, täysin oma ratkaisu. Päähänpisto se oli, ei muuta. Hän oli työhön mennessään nostanut kadulla katseensa, pysähtynyt ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan naakkaparvea taivaalla. Miten huolettomina ne pyrähtelivät, syöksähtelivät ympyrää yhtenä kuhisevana laumana hänen päänsä yläpuolella. Hän ajatteli jonoa oven takana. Miksi hänen tehtävänsä oli aina auttaa toisia? Kenelle h ä n voisi valittaa elämänsä kolhuja? Kuka h ä n t ä kuuntelisi? Jotain pitäisi tehdä.

Kuusi kuukautta hän oli saanut kulumaan Ecuadorissa, vaikka tarkoitus oli ollut viettää siellä vähintään loppuelämä. Alituinen hyörinä, vilske ja meteli yhdistyneenä subtrooppiseen ilmastoon Manta nimisessä kaupungissa – mikä ihme hänet juuri sinne oli saanut menemään – oli tehnyt hänet hermostuneeksi ja allergiseksi kirjavissa ponchoissa heiluviin mustapäihin, jotka täyttivät kadut, torit ja bussit, ja alkoivat lopulta hyökkäillä jo uniinkin, niin ettei yölläkään saanut levätä niiltä rauhassa.

Koko tämä sekamelska, yhdessä uhkaavan rahojen loppumisen, ja työnsaannissa ilmenevien vaikeuksien takia, alkoi nakertaa hänen henkisiä voimavarojaan siinä määrin, että hänen oli lopulta nopeimmilla mahdollisilla yhteyksillä pakko palata takaisin Suomeen. Suomi armas synnyinmaa! Eikä hän hetkeäkään katunut paluutaan.

Mutta se, että kaikista päätöksistään huolimatta hänen oli hakeuduttava takaisin entiseen työpaikkaansa, oli pettymys. Eikö hän ollut päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä!
Jo pikkupojasta hän oli unelmoinut elättävänsä itsensä - kai sen uskalsi sanoa, vaikka se tuntui jo itsestäkin vähän omituiselta - tanssimalla. Tanssia, tanssia hän olisi halunnut! Liidellä kuin lintu elämän halki, välillä kevyesti kantaa kopsauttaen, väännellen ja käännellen itseään, etsien omaa minuuttaan eri asennoista. 

Tanssi oli hänen intohimonsa, vaikkei hän ollut sitä kenellekään paljastanut. Vanhempien mielestä tanssi oli ollut pelkkää joutavuutta, piti olla kunnon ammatti. Ja kaverit pitivät sitä vitsinä, jos hän vähänkin siitä vihjaisi. No, olihan hän melkoinen pullukka, silloin nuorempana, mutta sellainen sutjakka olento, mikä hän nyt oli, eikö se lopultakin kävisi!

Vanhemmat olivat jo kuolleet, onnettomuudessa, joka aiheutti hänelle paljon surua. Ecuadorissa hän oli seurannut innokkaasti tanssimusiikkiesityksiä. Olipa hän kerran liittynyt katutansseissa kirjava-asuiseen ihmisjoukkoon punainen huivi päässä, yläruumis paljaana, ja täydestä oli mennyt! Nyt vaan pyrkimään tanssikouluun, eikö niin? hän kyseli itseltään ja myöntyi. 

Mutta liian myöhäistä. Kaikki paikat oli täytetty, ja kun hän kokeili oma-aloitteisesti liikkumista kotona musiikin tahdissa, polvet naksuivat, eivätkä muutkaan ruumiinosat totelleet aivoista lähetettyjä käskyjä, vaikka hän kuinka epätoivoisena yritti. Ei kai auttanut muu kuin luopua. Se aika on ohi, hän huokaisi. Elämällä ei ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa.

Alla päin, pahoilla mielin - miten kaunis sanonta - hän lähti kiltisti työpaikalleen, hymyili vastaantulijoille, kulki sisäänpäin kääntynein silmin käytävän läpi, kuin aura olisi kulkenut tietä tarvitsematta huomioida sen laidalla istuvia. Hän raivasi uraa itselleen. Hänet oli otettu kokeeksi takaisin entiselle työpaikalleen, aluksi vain tuuraamaan väliaikaisesti poissaolevia kolleegoja, sittemmin, loppiaisen jälkeen, olisi luvassa vakituisempaa työtä, jos hänen ammattitaidossaan ei havaittaisi merkittäviä puutteita. Puoli vuotta on pitkä aika, varsinkin kun hän jo sitä ennen oli joutunut pitämään kaikki lomansa etukäteen henkilökohtaisista tyistä. Huoneen 312 kohdalla hän pysähtyi, avasi oven ja sulki sen. Vaihtoi työtakin päälleen ovensuunaulakossa. Vilkaisi papereita pöydällä. Sipaisi tukkaansa ja meni päättäväisesti takaisin ovelle. Mutta ennen kuin hän avasi sen, hän korjasi hiukan suunsa asentoa, työnsi sitten päänsä esiin kuin olisi ollut valmis laittamaan kaikkensa peliin, ja itseensä luottaen, ammattitaitoonsa tukeutuen, sanoi vahvalla  rutiiniäänellä:

- Hulkkonen!




                          

                              Eduardo Cappussi and Mariana Flores dancing to 
                                                    La Cumparsita in their unique style.

                                                          From www.cappussiflores.com


,

15.10.2012

ROVIO



Koen tunnontuskia. Jätin kaksi luomaani otusta oman onnensa nojaan. Olisiko pitänyt hävittää heidät ja – niinkuin Fernando Pessoa – ihmetellä, miten jumala syö omat lapsensa.
Ei minusta ole jumalaksi. Olen harkitsematon, elän hetkessä. Se mitä teen, muuttuu helposti tuhkaksi.

Eräänä päivänä luin sanomalehdestä: Äiti pani lapset nukkumaan, sytytti talon palamaan, lukitsi oven ja meni pihalle katsomaan, miten liekit nuolivat talon nurkkia. Ja hänen pienet lapsensa nukkuivat sisällä lukkojen takana. Ja äiti nosti kätensä kohti yötaivasta ja huusi: ”Hyvä Jumala! Auta! Lapseni palavat. Armahda minua!”

Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, vaikka emme tekisi mitään. Elämä kulkee eteenpäin muodossa tai toisessa. Ja me ihmiset roikumme mukana, kunnes tulee meidän vuoromme hyvästellä, sanoa ehkä vaikkapa ranskaksi, sillä ranska on kaunis kieli: Adieu monde, changer l'état de la matière! Hyvästi maailma, vaihdamme olomuotoa!





6.10.2012

JOUTUKAA NYT SULJETAAN

    Itkevä pää





"JOUTUKAA NYT SULJETAAN
Ellei ole mieleesi, niin syytä itseäsi, sanoin.
Toiset osaavat pitää puolensa, ellet sinä osaa.
Mutta jos Albert lähtee tiehensä, muista mitä sanoin.
Häpeäisit, sanoin, että näytät vanhalta akalta
(Ja hän oli vain kolmenkymmenenyhden.)
En mahda sille mitään, sanoi hän, naama venähtäneenä"
                                                      - T.S. Eliot



Että minua harmittaa. Hun riippuu ihmisissä, vaikka hänen pitäisi seistä omilla jaloillaan.
Se, että Han lähti, on selitettävissä. On ahdistavaa olla joka hetki yhdessä, kuunnella toisen mielipiteitä, tehdä toisen puolesta mitäänsanomattomia turhia tylsiä asioita, joista ei itse millään tavoin välitä.

Olen usein nähnyt miten Han katselee ulos ikkunasta, josta tällä hetkellä näkyy vain sateen pieksemää maisemaa ja kellastuneita koivuja. Olen kuullut kun hän mutisee itsekseen: Aina samat maisemat samoista ikkunoista. Vuodenajat vaihtuvat, mitään ei tapahdu. Minä kyllä häivyn tästä.

Han on luotu vapaaksi – häneen istutin paljon sitä, mitä arvostan: itsenäisyyttä ja lämpöä, hyvää tuulta, kykyä tulla toimeen omin neuvoin. Han pitää ihmisistä, hän on seurallinen (kuka tahansa kelpaa hänelle, eikö se ole hyvä asia?).

Hun - raskas myöntää - on minulle pettymys. Niin kuin minä annoin hänelle kauneutta ja viehätysvoimaa, herkkyyttä ja empatiaa, ujoutta? No, ujous tuli vahingossa. Ajattelin, että niillä ominaisuuksilla nainen pärjää kenen kanssa tahansa. Mutta kun katson hänen itkuisia kasvojaan tajuan, peli on menetetty. Tukka sotkussa, nenä räässä. Tuskin pääsee irti sängystä! Kylläpä hän näyttää tänään surkealta! Ennen hän sentään uskoi minua, kun selitin, miten kevyesti ja valoisasti kannattaa suhtautua kaikkeen mitä tapahtuu.

Mutta minkä henkilöilleen mahtaa, kun ei ole itsekään täydellinen. Tuskin olet heidät luonut, kun he jo tekevät omiaan, menettelevät miten haluavat ja karkaavat pian kokonaan käsistä.

- Miksi laitoit meidät yhteen kun olemme niin erilaisia? Hun valittaa silmät itkusta turpeina. - Minusta parasta aikaa oli lapsena. Haluan takaisin lapseksi! Sano, että se on mahdollista!

Se, että Hun nyt syyttää minua, on mielestäni kohtuutonta. Eikö hänelle riitä, että olen antanut hänelle elämän. Mitä hän oikein oikein minulta odottaa? 
Että eläisin hänen puolestaan? Siihen en kykene, enkä sitä halua. 
Mutta miksi hän puhuu lapsuudesta? Enhän minä ole puhunut hänelle sellaisesta sanaakaan. Herrajumala! Ei kai hän ole ominut minun lapsuuttani? Entä jos hän on tutkinut päiväkirjojani ja elänyt koko ajan niin kuin minä. Matkinut minua! Törkeää! Taitaa mennä överiksi koko juttu. Niin kuin yritin luoda kaksi onnellista ihmistä, joitten varjolla voisin neuvoa miten pitää elää oikealla tavalla. Välttää karikoita ja pahoja paikkoja. Synnyttää onnistuneita lapsia ja tehdä kaikki oikein, niin että vanhana voisi kuolemansa hetkellä olla tyytyväinen ja sanoa: Good bye, ihana maailma!

Kauhistuneena katsoin miten Hun nosti päätään, katsoi minua silmät onttoina kuin kuolleella.

- Näitkö sinä yhtään vaivaa, että Han olisi ollut tyytyväinen?
- Vaivaa? Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Hun katsoi minuun säikähtäneenä.
- No että olisit pitänyt itsesi kunnossa, esiintynyt kotonakin kammattuna, ehkä vähän meikattunakin, niin kuin monet naiset tekevät. Ollut hymyilevä ja aurinkoinen, laittanut hyvää ruokaa, leiponut jotain herkullista. Siitähän miehet pitävät!
- Ethän sinä itsekään ole tehnyt mitään sellaista. Minä olen tajunnut, että kotona saa olla oma itsensä. Anteeksi, jos olen tehnyt jotain väärin. En minä tahallani...

Hun punnersi taas kyyneliä. Minun vuoro pelästyä. Totta hän puhuu. Ei minusta ole esimerkiksi. Olen käyttänyt häntä säälimättömästi hyväkseni. Miten sen hänelle hyvittäisin. Pitäisikö minun tuoda Han takaisin? Han oli nähty Seinäjoella. Viimeinen tieto, että hänet oli nähty ruotsinlaivalla kahden naisen seurassa, toinen tumma, toinen vaalea. Minne lie olleet menossa. 
Ei. Ei se minulta onnistuisi. Jotain muuta on keksittävä. Suoraan sanoen olen väsynyt koko juttuun. Hun ja Han. Hyi, inhoan jo nimiäkin. Olisi edes Sini ja Jani. Tai Helga ja Hannu. Tai Alma ja Unto. Niin tai ulkomaalaisia. Se olisi mielenkiintoista.

Masentuneena istahdin sängyn reunalle. Sivelin siinä makaavan hiuksia. Itseänikö minä siinä silitin? Koko tarina tuntui mahdottomalta. En hallinnut sitä. Hun sentään oli yrittänyt parhaansa. Mutta minä? Suoraan sanoen sekoilin koko ajan.
Äkkiä minua nauratti. Pitäisikö panna putiikki kiinni. Ja lappu oveen: Joutukaa, pian suljetaan, vai miten se meni!




13.9.2012

PAINAJAINEN



(kaikkitietävä kertoja puhuu)


Viimeksi jätimme Hun-nimisen naisen vuoteelle. Hän nukahti. Emme halunneet häntä häiritä. Sinne hän jäi makaamaan pää piilossa kuin pussissa, sillä aikaa kun te – toivottavasti - katsoitte videon, jonka viritin häntä ja myös teitä lohduttamaan.

Tässä seisomme taas. On hiljaista. Tunnelma on kuin ruumiinvalvojaisissa. Hun hengittää melkein kuulumattomasti. 
Mutta mitä nyt? Katsokaa! Näyttää kuin Hun alkaisi herätä? Hänen vartalonsa nytkähtelee, toinen kenkä on pudonnut jalasta, pää on edelleen piilossa, mutta sen sisällä näkyy liikettä. Nyt hän syöksähtää istumaan. Mikä hätänä, Hun?

Parkaisu!  

Oliko se Hun? Ssh! Oli. Hänen suustaan se tuli.

Huuto oli ankara. Ilma jakaantui kahtia. Hun paljastaa päänsä ja pudottaa sen takaisin tyynylle. Hän kääntelee sitä kiivaasti. Yrittää haukkoa ilmaa tyynyn kummaltakin reunalta. Ei onnistu. Hän näkee jotain kamalaa. Mitä se voisi olla? Katsokaa: HAN lähestyy häntä puukko kädessä. Han! Rakas Han! Älä lyö minua! Hun kirkuu.

Rauhoittukaa. Selvä painajainen!

Hun näkee usein painajaisia, mutta se on hänelle hyväksi.

Painajaiset ovat hyväksi kaikille. Ihan totta. Painajaiset puhdistavat mieltä ja alitajuntaa.
Ei niitä pidä pelätä, sanotaan. Mieluummin kannattaa toivoa, että ne tulisivat harjat olalla, kuin siivoja-armeija, säännöllisin väliajoin ja tekisivät selvää mielen seinämiin tarttuneista roskista ja mätäpaiseista. Se helpottaisi huomattavasti oloa. Jos kaikki se moska, mitä ihminen joutuu vastaanottamaan, tai mitä hän joutuu kokemaan mukaanluettuna hänen
omat epämiellyttävät aikaansaannoksensa, kerääntyisi ihmisen sisälle, eikä olisi toivettakaan sen ulospääsystä, se olisi katastrofi. Jonain päivänä ihminen täyttyisi ja tukehtuisi ikäviin asioihin.



(John Henry Fuselin näkemys painajaisesta v.1781 Detroitin Taide Instituutti)



Se tietysti, täytyy myöntää, olisi kauheaa, jos koko elämä olisi yhtä ainoaa painajaista.
Kuka sitä kestäisi? Ei Kukaan. 

Mutta säännöllisyys on hyve, josta ei pitäisi luopua. Se koskee niin syömistä ja nukkumista kuin yleensä elämäntapoja. Myös painajaisia. Niilläkin pitää olla oma siivouspäivänsä. Kerran tai pari viikossa, joillekin riittää kuukauden väli, mutta se, joka väittää, ettei ole koskaan nähnyt yhtään painajaista, on vaarallinen. Hän on kuin pommi, joka voi räjähtää milloin tahansa. Onhan noita nähty. Räyhääjiä ja tappelupukareita, jotka yrittävät työntää toisiin pahaa oloaan.

Mutta katsokaa! Hun nostaa päätään! Rauhoittuneena. Nyt hänen silmistään nousee puhdas valo ja hyvä olo. Voidaan huokaista helpotuksesta.

Onneksi se oli vain painajaista, Hun sanoo ja nousee vuoteesta kuin valmiina syleilemään meitä ja koko maailmaa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, hän sanoo, ja pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan. Pitää vain jaksaa odottaa. Onneksi hän on elossa. Han, oma rakkaani! Odotan sinua!


(Psst. Olet ehkä huomannut, että tässä tarinassa viljellään sekä asiatietoa että kliseitä. Hun on nimittäin hulluna niihin. Niin pahaa klisettä, tai asiatietoa, ei ole vielä keksitty, josta Hun ei haaveilisi. Hänen mielestään kliseet ja asiat kuuluvat elämään. Ne ovat hänelle aarteita, hän keräili niitä jo lapsena. Kirjoitti vihkoon. Ne ovat kuin lasinpaloja, jotka sädehtivät joka särmällään kirkkautta, jos vain edes kuvitteellinen aurinko pääsee niitä koskettamaan. Ehkä meidän läsnäolomme on hänelle mieluista. Yksinolo tämmöisessä tilanteessa on pahinta, mitä voi olla. - Vai mitä, Hun?)

1.9.2012

Hyvää vai pahaa




Hun heräsi aamulla Schubertin Ave Mariaan. Se tuli radiosta, jonka hän oli unohtanut yöllä sulkea. Hän nousi istumaan. Pian vesi alkoi valua hänen silmistään. Aina kun hän kuuli tai näki jotain oikein kaunista hän liikuttui ja tunsi nousevansa korkealle kumpareelle ja seisovansa käsivarret levällään ylöspäin suunnattuina ottamassa vastaan jotain suurta ja taivaallista. Ja samalla hän huomasi pienenevänsä pienenemistään, kunnes katosi kokonaan, sulautui suunnattomaan avaruusmereen, joka keinui ja aaltoili ja kuljetti mukanaan koko maailmaa, jossa kaikki oli hyvin, ikään kuin pahaa ei olisi olemassakaan.

Ja kun musiikki loppui ja kuuluttajan asiallinen ääni sai hänet nousemaan ja petaamaan vuoteen, kävelemään keittiöön, toteamaan asunnon tyhjäksi - vain huonekalut ja astiat olivat paikoillaan - hän tunsi itsessään samaa voimaa kuin lapsena, jolloin mistään ei ollut vastuussa, jolloin kaikki oli turvallista ja isä ja äiti huolehtivat asioista hänenkin puolestaan, eikä ollut mitään syytä kantaa pahaa mieltä.

Tätä tunnetta hän kuljetti mukanaan koko aamupäivän ja osan iltapäivääkin, kunnes päätti lähteä ulos kävelemään. Oli kesä, oli loma, aurinko paistoi, ja kun hän astui pihaovesta, ja ympäristön vehreys ja tuoksut ryntäsivät hyväilemään mieltä ja lämmittämään koko olemusta, hän uskoi, että elämä on sittenkin elämisen arvoista. Ulkona oli kevyt kävellä. Tuntui kuin maa olisi muuttunut ilmaksi ja hän melkein leijui eteenpäin askeleet kevyinä. Kunnes. Niin. Hänen kännykkänsä, joka soi harvoin, mutta jota hän kantoi mukanaan aina kun oli pois kotoa, ärtyi pärisemään taskussa. Mitä nyt? Kuka hänelle voisi soittaa?

Innokas ääni, vähän läähättävä mutta voitonriemuinen, puristui hänen korvaansa ja puhkoi aivoja:

Kuule, minulla on sinulle ilosanoma! Olen vielä täällä Seinäjoella, seminaarissa, josta kerroin, mutta a rv a a s kenet minä täällä hetki sitten näin? Et varmaan usko korviasi, mutta hän se oli, Han, sinun miehesi! Omin silmin näin, kun oltiin menossa porukan kanssa syömään. Siinä hän tepasteli pääkatua käsikynkkää jonkun vieraan naisen kanssa. Eiks oo kauheeta! Mutta nyt voidaan olla iloisia! Aattele, Han on siis elossa! Ja niin kuin sinä pelkäsit, että hänelle on tapahtunut jotain ikävää. Ihan tyytyväiseltä hän näytti. Rakastuneelta. Ei merkkiäkään epäonnesta. Ajattelin heti soittaa sinulle!

Ääni sameni ja häipyi. Siitä ei voinut päätellä oliko puhuja puolesta vai vastaan ja sisälsikö innostus oikeaa vai vahingoniloa, mutta sen sanoma oli musertava. Itse hän ei ollut voinut sanoa montakaan sanaa, mutta se, mitä hän kuuli alkoi kaivertaa mahalaukkua ja aiheutti oksennusta, jota hän nieli takaisin. Kännykän hän työnsi kuin polttavan kekäleen taskuunsa. Ihme ettei hän pudottanut sitä kädestään. Ja sekin kummallista, että hän huomasi jalkojensa askeltavan eteenpäin koneellisesti, kenenkään käskyttämättä, vaikka hän ei olisi mitään muuta halunnut kuin kääntyä ja palata takaisin siihen samaan miellyttävään olotilaan, joka oli aamusta häntä seurannut. 

Kuinka olemattomaksi hän nyt tunsi itsensä. Ei, ei olemattomaksi ollenkaan. Hän alkoi laajeta. Hän laajeni itseään suuremmaksi soikeaksi ilmapalloksi, jota tuuli heilutteli holtittomasti, ja hetken hän vielä jatkoi eteenpäin, eikä tuntenut mitään. Tai tunsi. Paine ihmisen ääriviivat saaneen pallon sisällä kasvoi ja kasvoi. Kun se saavutti äärimittansa, se räjähti. Riekaleet lensivät sinne ja tänne ja levisivät ilmaan, osa niistä kosketti hänen kasvojaan ja jätti niihin jälkensä. Ja hän kääntyi, palasi jättämiään askelmerkkejä takaisin sinne mistä oli liikkeelle lähtenyt ja meni sänkyyn, joka oli aina ollut hänen turvapaikkansa. Siihen hän jäi lepäämään litteänä ilman ajatuksia ja katseli itkun samentamin silmin kattoa. Se oli rauhallinen. Se vakuuti syyttömyyttään. Sen oksanreiät tuijottivat häntä silmästä silmään ja puhuivat: onneksi tämä katto on tehty raakalaudoista. Muuten meitä ei olisi tässä, emmekä voisi todistaa jotain tärkeää, tarjota jonkinlaista lohtua, merkkiä pysyvyydestä. Tässä olemme ja katselemme sinua, epätoivoista olentoa, vaikka puu, josta meidät on laudoiksi tehty, on jo aikoja sitten kuollut. Ei edes kantoa ole jäljellä. Jos makaisit jossain muualla valkoisen sementtikaton alla, voisit tuntea itsesi ruumiiksi kylmässä hautaholvissa. Me lämmitämme sinua. 
Hun sulki silmänsä ja vajosi eimihinkään-olotilaan, joka tässä tapauksessa tuntui parhaalta ratkaisulta. Ja kuinka ollakaan. Hän nukahti.















19.8.2012

KUN KAKSI MUUTTUU YHDEKSI



Älä pety.
Tarkoitus ei ole kuvata, miten Hun (jota tuskin muistat) epätoivoisena odottaa että Han (tuskin häntäkään muistat) tulisi takaisin tilanteessa, jossa kaikki etsintäyritykset ovat osoittautuneet turhiksi.

Sellainen ihme, että että kaksi eri puolelta rinnettä ylöspäin kiipeävää ihmistä kolauttaisivat otsansa yhteen, tapahtuu harvoin. Ja se, että he kuin taikaiskusta ilahtuisivat, viettäisivät riemujuhlaa, halaisivat toisiaan jälleennäkemisen ilosta ja muuttaisivat yhteen asumaan (kerran jo erottuaan) tapahtuu kai vielä harvemmin.

Mutta muista. Kaikki on mahdollista. Älä menetä toivoa!

Entä jos kaksi tuollaista harhapolulle eksynyttä poloista tuntisi itsensä vain puolikkaaksi ja haluaisi eheytyä kokonaiseksi huomatessaan pettymyksensä harhaksi, eikö silloin olisi syytä istahtaa samoille vankkureille ja vyöryä eteenpäin yhtenä yksikkönä tässä muhkuraisessa ja välillä raskaassa monikkojen maailmassa?
Kaikella on aikansa.

Mutta nyt saat kokea hetken ahdistavaa kauhua, joka kohtaa kertojan eräänä loppukesän aamuna, kun kylmä ja lämmin iskevät yhteen ja alkavat nousta maasta sankkana sumupilvenä kohti kirkasta taivasta.

On siis aamu. Kännykkä rätisee ja herättää myöhään valvoneen kertojan suloisesta unesta, jossa hän oli parhaillaan uimassa raikkaassa vedessä rakastamansa miehen kanssa.

    Haloo, hän sanoo. Ei kuulu mitään.
    Haloo, hän toistaa.

Sitten se alkaa.

Kännykästä kuuluu hiukan hatara, mutta ystävällinen naisääni:

Anteeksi jos häiritsen. En kai vain herättänyt sinua, mutta kun olen tässä jo muutamana päivänä pohtinut kysymystä, joka vaivaa minua. Sinä viisaana ja kaiken tietävänä, kaikkien niitten vempeleittesi keskellä elävänä, voit varmaan auttaa ja kertoa minulle: Mitä tarkoittaa sosiaalinen media?”

Ja 'sinä' ilahtuneena (kaiken tietävästä?) ja täynnä auttamishalua alat pitää esitelmää sosiaalisesta mediasta. Innostut. Selität asiaa suurin sanankääntein, vaikka, se todettakoon, et ole asiaa koskaan itsellesikään selittänyt, sillä se on aina tuntunut niin itsestäänselvältä, mitään selityksiä kaipaamattomalta, ettei ole tullut mieleesikään sitä ajatella. Puhelu kestää noin kymmenen minuuttia.

Missä kauhu? Tuohan kuulostaa ihan tavalliselta.

Siinäpä se. Kauhu tulee vasta seuraavana päivänä. Taas on aamu. Kertoja herää kännykän pärinään. Hän herää unesta, jossa hän kaikessa rauhassa on taas kerran jatkanut uintiaan raikkaassa, puhdistavassa vedessä rakkaansa kanssa. Miten sama uni jaksaakin niin usein toistua, hän ihmettelee.

    Haloo, hän sanoo. Ei kuulu mitään.
    Haloo, hän toistaa.

Sitten se alkaa. Kauhu. Hän kuulee korvassaan puhetta:

Anteeksi jos häiritsen. En kai vain herättänyt sinua, mutta kun olen tässä jo muutamana päivänä pohtinut kysymystä, joka vaivaa minua. Sinä viisaana ja kaiken tietävänä, kaikkien niitten vempeleittesi keskellä elävänä, voit varmaan auttaa ja kertoa minulle: Mitä tarkoittaa sosiaalinen media?”

Puhelu kestää noin kymmenen minuuttia. Pahinta, että hän kuulee oman äänensä toistavan samaa liturgiaa samoin sanankääntein kuin edellisenä aamuna, ehkä vähän laimentuneena. Ja kun hän vilkaisee ikkunasta ja näkee miten kylmä ja lämmin iskevät yhteen ja alkavat nousta maasta sankkana sumupilvenä kohti kirkasta taivasta - aivan samoin kuin edellisenä aamuna - joku hänen sisällään parkaisee: Apua!

Kauhistuneena hänen mieleensä iskee ajatus: Ollaanko jo niin pitkällä, että paitsi sanat ja unet, päivätkin alkavat toistaa itseään? Kahdesta tulee yksi, vai alkaako yksi muuttua kahdeksi! Kenties useammaksi, kolmeksi? Koko viikoksi? Epätoivo hulahtaa mieleen. Onko lopulta niin, että on vain yksi päivä, aina samanlainen.

Taikuutta? Unta? - Kammottavaa!
Pelkään huomisaamua.

Ja toden totta. Hän herää seuraavana aamuna ja odottaa. Mutta kännykkä ei soi. Onko hän pannut sen pois päältä? On.

Rauhoittuneena, mutta vielä hiukan pelokkaana hän naputtaa pinkoodin ja laskee kännykän pöydälle. Aloittaa työn. Se jatkuu samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Kännykkä pysyy mykkänä.
Koko päivän hän saa tehdä työtään rauhassa. Vasta illalla, kun hän valmistautuu nukkumaan, särähtää ääni pahaenteisenä korvissa. Hän vastaa pelokkaana.

Anteeksi jos häiritsen, kun soitan näin myöhään, mutta minua on jo pitkään huolestuttanut, eräs asia. Oletko sinä huomannut yhteisessä ystävässämme mitään erikoista? Tarkoitan NN:ää. Melkein joka päivä hän ottaa minuun yhteyttä ja kysyy aina samaa asiaa. Se koskee sosiaalista mediaa. - Eikö siinä sinustakin ole jotain huolestuttavaa? Pitäisikö ottaa yhteyttä hänen omaisiinsa, ja kertoa tilanteesta. Mielestäni hän tarvitsee lääkäriä. Yksin asuvana häntä ei pitäisi jättää heitteille.”

Olet oikeassa, sanon helpottuneena. Ihan oikeassa. Ihmistä ei koskaan saisi jättää yksin ja ilman apua harhailemaan omaan, mahdollisesti harhaiseen, maailmaansa!


23.7.2012

PINNAN ALLA

    Vedenalaista elämää


Mille poluille sitä eksyykään, tällainen aikaansaamaton, intoileva puoli-ihminen, henkinen pika-aituri, joka ilmoittaa ammatikseen sitä kysyttäessä: kirjoittaja (joka ei ole totta eikä valhetta vain).
Kivikkoisille puunjuurien muhkuroittamille muurahaisia juokseville poluille hän joutuu kompastelemaan, raukka. Kylmään ja sateeseen. (Anteeksi itsesääli ja itsekeskeisyys, molemmat asioita joihin hän tämän tästä törmää kolutessaan nahkapintansa alla luista ja lihaista sisäistä maailmaansa, sen kapeita käytäviä yrittäen löytää itsensä.)
Kuka hän on? Ketä hänen on kiittäminen? Ei hän ymmärrä. Maapallosta asujaimineen hän vielä vähemmän ymmärtää. Kuvittelee vain ja näkee unta.

Vaikea hänen on löytää itseään. Hänhän on itse se, jota etsii. Minä itse, ego, joka luulee omistavansa jotain tästä yhteisestä asuinsijasta, joka pyörii avaruudessa kaikkine vakavine ja vähemmän vakavine tapahtumineen, ja on sen tähden aina huolissaan. Hän elää harhakuvitelmissa joissa ei ole mitään tolkkua. Hyvä luoja, miten heikoilla hän on. Itsetunto romuttuneena hän luulee olevansa aina yksin, vaikka kokonainen joukkue olisi hänen ympärillään. Mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän hän viihtyy, sillä hän on riippuvainen toisista, kuvittelee sulautuvansa joukkoon niin että hänen on pakko ihmetellä, osoittaa sormella itseään ja hokea: That's me, that's me. Eikä se häntä auta.

Nyt hän ei ole kompastelemassa puuhuussiin (kun pissattaa tai kakattaa), erämaassa se on kova juttu. Nyt hän unohtaa itsensä ja sijoittaa minänsä hyödyttömäksi (ja tietysti näkymättömäksi) kanssamatkustajaksi veneeseen, joka suuren saaliin toivossa on lähtenyt erämaasaaren niemennokasta mustanpuhuville vesille. Kalastajina muuan mieshenkilö joka tietää kaiken, kaiken, mitä tietää täytyy, sekä muuan nuori säveltäjäpianisti joka luulee tietävänsä kaiken, kaiken, ja kumma kyllä tietääkin ikäisekseen enemmän kuin tarpeeksi.

Aluksen keula ja sen sivupinnat tyrskivät ja kuohuttavat jo valmiiksi levotonta vedenpintaa, aallot kohisevat, eikä laaja ulappa ympärillä ennätä tai halua peilata raskasta pilvimassaa yläpuolellaan. Se on vuotanut jo monta päivää perätysten pelkkää harmaata sadetta joka yhdistää veden ja taivaan hävittäen horisontin. Virvelien varret kohoavat laakealle kaarelle veden yläpuolelle. Kuusi notkeaa vartta sojottaa eri suuntiin ja niiden veteen upotettujen siimojen päässä, syvällä, seuraa veneen hidastettua liikettä ja vedenalaista elämää kuusi kalakuvitelmaa, joihin jokaiseen sisältyy uskomus ja toivo. Voi vain kuvitella, miten ne heleänvärisinä pyörivät vedenpinnan alla houkuttelemassa sikäläistä asujaimistoa: käykää koukkuun, käykää koukkuun on niiden viesti.

Ja vanhat hauet ja kuhat avaavat väsyneet kitansa ja lonksauttavat leukansa kiinni ohikiitävään värikkääseen vieraaseen ennen kuin se ennättää kadota suun edestä. Muutamat nuoremmat kalanuorukaiset ja -tyttäret kiirehtivät innoissaan jopa niiden perässä, joten saalista tulee. Sitä tulee enemmän kuin tarpeeksi.

Mieshenkilö, joka ohjaa alusta, alkaa jo kohdaltaan riisua pyydystä nuoremman vetäessä vielä saalista vedestä siima siristen tiukkana. Hän rullaa ja rullaa, väsyttää ja vetää ja kas, mikä vonkale sieltä nousee, mahtava! Nyt tarvitaan haavia, nyt tarvitaan voimaa ja latausta, että saataisiin se veneeseen, se nousee, nousee, innostuneita ilmeitä. Siinä se räpyttelee jo veneen pohjalla, ilmaisee vastalauseensa voimakkailla potkuilla. Koukku huitoo tyhjänä siiman päässä, heiluu ja heiluu, jotenkin se on saatava hallintaan, nuorempi kalastaja tarttuu siimaan ja yrittää hillitä sitä ja yhtäkkiä, voihan itku, se tarttui sormeen. Koukku saakeli! Pianisti nostaa päätään kalastajavormun alta. Pianisti, jonka sormet ovat käyvästä valuutasta hänelle arvokkainta. Niitä ei korvaa mikään!

Koukku on iskenyt syvälle lihaan. Se ei suostu irtoamaan, ei sitten millään. Nuorempi katsoo hätääntyneenä vanhempaan, katseesta heijastuu hämmennyksensekaista pelkoa. Miten saada koukku pois vahingoittamatta sormea? Neuvokas kaikkitietävä mieshenkilö ottaa reisitaskusta kännykän ja näppäilee numeron, joka johtaa toiselle puolelle Suomea.

- Täällä valelääkäri! Haluaisin konsultoida vaikeasta tilanteesta. Miten pitää toimia kun...

Ohjeita tulee näkymätöntä lankaa pitkin. Niitä kannattaa huomioida. Vanhempi mieshenkilö on taas varma. Ei hätää. Onneksi ranta on jo lähellä. - Koukkua ei saa missään tapauksessa peruuttaa. Se täytyy työntää läpi ja katkaista. Mutta millä? No tällä! Vanhempi mieshenkilö työntää kätensä eräasun toiseen taskuun ja vetää sieltä nahkakoteloisen linkkarin, joka on suunniteltu pelastamaan kaikki erämatkalla sattuvat toimenpiteitä vaativat tilanteet. Veitsi muuttuu saksiksi, nips, nyt on siima poikki.

Nyt ollaan jo rannassa. Syöksytään peräkkäin leppien ja laihojen kuusien läpi sateesta läpimärkinä ahtaaseen ranta-aittaan. Kaasu alkaa tohista polttimen alla, kattilassa on onneksi vettä valmiina. Pian se kiehuu.

- Ojennahan sormesi! Nyt sattuu kun työnnän. Nuorukainen ojentaa sormen, kääntää katseen sivuun, kasvot valahtavat valkeiksi, mutta valitusta ei kuulu. Veitsi valelääkäriä esittävän mieshenkilön kädessä muuttuu kuin taikaiskusta tongeiksi, kuuluu terävä: NAPS! Hetki vielä ja koukku on pois. Haava pitää desinfioida. Kattilassa on kuumaa vettä. Nuorukainen tuikkasee sormen kiehuvaan veteen. Vielä kerran, nopeasti. Varmuuden vuoksi. Sormi tohottaa punaisena pystyssä. Se ja koko kämmen desinfioidaan vielä löytyneellä kosteuspyyhkeellä ja sormi kääritään haavasiteeseen. Hupsista! Sattuuko? Ei enää. Ei tunnu miltään. - Jos se turpoaa tai alkaa särkeä ajetaan heti tuhatta ja sataa kirkolle lähimpään apteekkiin, siellä odottaa varmuudeksi langanpäässä lääkekuuri.

Valelääkäri on toimiinsa tyytyväinen. Niin on sormikin. Se voi kysyttäessä hyvin. Ja kun nuori pianisti herää kalastajan roolista viikon kuluttua täysin toisenlaisissa olosuhteissa, hän kiirehtii flyygelinsä luo. Ja miten jumalaisesti se soi! Maestoso. Irtoavatko sen kolme jalkaa ja alkavat ilmassa leijua. Ei sentään. Sävelet ne hyppivät toistensa lomassa, yli, poikki ja alitse. Kuin sädehtivät auringonsatuttamat pingispallot ne vierivät peräkkäin, kiipeilevät korkeuksiin, helisevät Allegretto grazioso ja laskeutuvat syviin Meno mosso-mutiin vain voidakseen nousta sieltä puhdistuneina ja virkeinä värisemään nopeina trilleinä, kävelemään hitaasti Adagio, haipuvat mietteliääseen Larghettoon, hiljenevät. Sostenuto.

Keittiössä kärisee fileerattu hauki pannussa ruisjauhokääreesä. Ego Super Sum kattaa pöytää sävelten tahdissa, kerrankin mielihyvällä (itsensä unohtaneena). Ja mieshenkilöistä vanhempi käyskentelee puutarhurina pihalla, niittää etanoiden valtaamaa ruohikkoa.

- Syömään!

Puutarhuri-valelääkäri laskee siimaleikkurin käsistään. On suorittanut operaation, leikannut röyhkeästi leviävät rikkakasvit pois tukahduttamasta marjapensaiden ja kukkaistutusten hentoja oksia.
Hän pesee kätensä ja on taas oma itsensä, elämää ylläpitävä voima, kaikkien (ainakin hänet tuntevien ulkopuolisten, miksei omaistenkin) arvostama henkilö joka tietää kaikesta aina kaiken. Varsinkin tärkeimmän, sen, että ihminen on harvinaisen tietämätön olento. Ei tiedä mitään tajuntansa ulkopuolelta, ei suurempaa kuin suurempi, ei pienempää kuin pienempi. Eläimetkin tietävät joistakin asioista enemmän. Valelääkäri hänessä kutistuu vitsiksi, jota kerrotaan masennuksen merkitsemien ja inhimillisyyttä vaivalla teeskentelevien ihmisten iloksi. Mutta valelääkäri hänessä ei jätä häntä. Se osaa vastakin iskeä parantavan veitsensä haittaavaan, sairaaseen kohteeseen, joskus jopa ajan valtimoon. Valelääkäriksi hän kutsuu enää vain itse itseään. Tunnustaa heikkoutensa.

Mutta siinäpä se. Juuri heikkoutensa tunnustaminen on asia, jonka ansiosta ihminen, kuka tahansa, vahvistuu, ja hänestä voi joskus hyvällä omalla tunnolla sanoa: Siinäpä vasta vahva ihminen! Voi, Ego huokaa. Olisinpa sellainen.

Hyvät ystävät! Minulla olisi ilo tarjota teille uutta musiikkia, jonka nimeksi sopisi Pinnan alla. Jos sen saisi soimaan alla olevasta linkistä ja katselisi samalla 'Vedenalla' kuvaa yläpuolella, huomaisi, miten ne sopivat yhteen. Sen voisi myös ajatella kuvaavan pinnan alaista maailmaa, vedenpinnan tai mielenpinnan, tai jotain muuta, johon se mielen johtaa. Luvan olen saanut sen esittämiseen. Se ei ole julkisesti saatavilla. Se on piilotettua musiikkia. Suhtautukaa siihen ennakkoluulottomasti ja rakkaudella, niin, että se voi jäädä soimaan sisällänne, niin kuin se soi minun sisälläni koko ajan, kun tätä kirjoitin.
Video näkyy suoraan vain tästä linkistä (en osannut sitä upottaa kuvan alle, vaikka yritin):



Käykää toki katsomassa edellisessä bloggauksessa olevaa linkkiä: siellä KAIKKI KOLME KALASÄÄSKEN POIKASTA OVAT KASVANEET JO SUURIKSI JA OVAT ELOSSA! Mikä ilo nähdä ne pitkästä aikaa. Äsken emo syötti niitä ja ne alkoivat emon poistuttua poistaa roskia pesästä, kovin olivat puuhakkaina. Nyt ne varmaan jo nukkuvat. Klo 22 vain yölinnut saattavat olla valveilla.



24.6.2012

Tosielämää luonnossa

Sähköpostiin tuli tutulta tämä osoite:


Jo toista päivää olemme seuranneet linkin päässä löytyvää perhe-elämää (myös myrskyssä ja sateessa). Kohokohtia on ollut, kun iskä, joka enimmäkseen on poissa kotoa, käväisee pikaisesti ja tuo ruokaa nälkäisille lapsille ja äiskälle, joka istua kököttää melkein koko ajan kotona ja hoitaa lapsia.


Kamera, joka tätä perhettä kuvaa, on meren takana Eestissä. Sinne voi lähettää ajatuksissaan kiitosta, sillä harvoin on tilaisuus näin läheltä seurata 'al nature' perhe-elämää luonnossa samanaikaisesti kuin elää omaa elämäänsä tietsikka pöydällä tai polvilla. 


Mielenkiintoisia hetkiä ja hyvää kesää kaikille teille, jotka mahdollisesti käytte täällä pikavisiitilla.


 Palaan myöhemmin muihin juttuihin. Tämä on välipala. Syödään kalaa! Se on terveellistä.

Kuva:

Usva nousee.

(mun päästä, aina näin kesällä :) Hassua!


              Usva nousee tässä maalauksena.

8.6.2012

KOUKKAUS

    Nämä pikkuauringot kävin ottamassa pihasta iPadilla...

Paina ensin

TÄSTÄ ja kuuntele! (tule sitten takaisin tänne - jos vielä jaksat - painamalla ylhäällä nuolenpäätä 'edellinen sivu'. Linkin upottaminen epäonnistui :)


Tämän blogin kertoja herää. On aamu. Hän on yksin kotona. Hän on lomalla. Koko hänen elämänsä on lomalla. Se tarkoittaa: kaikki toiminnat ovat pysähdyksissä. Eikö loma tarkoita juuri sitä. Ei tarvitse tehdä mitään. Voi olla vaan. Laiskana. Olla oma itsensä.
Ei mutta. Onpa se tylsää. Vähän aikaa pelkkä oleminen on suorastaan huvittavaa. Hih! Missä on kiire? Missä on stressi? Missä ärtyisyys? Missä kaikki ne tekijät, jotka tekevät elämästä pelkkää ponnistelua?
Blogi? Mitä se tarkoittaa? Ai niin. Virtuaaliystävät, kirjoittaminen, lukeminen, addiktio, addiktio, Facebook, blogi, avaruus, lenteleminen...Eikö se ole sivuaikaa? Tyhjyyden täyttämistä? Vapaa-ajan huvitusta?
Ei. Ei se ole. Se on enemmän. Oikeastaan se on laatuaikaa. Saa istua paikallaan, ei tarvitse hyppiä toreilla, kaduilla, huvituksissa, matkoilla, avajaisissa, käydä ostoksilla, käydä konserteissa, teatterissa elokuvissa, ei tehdä töitä kotona eikä maailmalla, ei käydä tapaamassa ihmisiä. Ei.
Ihmiset tulevat sinun luoksesi. Koko maailma tulee sinun luoksesi! Istut siinä mukavassa tuolissa tietsikka polvillasi, ja jo alkaa tapahtua. Miellyttävästi ja mukavasti. Mutta tämähän on hauskaa! Viisaita sanoja, vähemmän viisaita, mutta onpa mielenkiintoista! Kiertelet ympäriinsä. Satut omaan blogiisi. Se tuntuu vieraalta. Onko se tosiaan minä, joka siinä on puhkunut ja ponnistellut, yrittänyt panna peräkkäin sanoja, ollut tyytymätön omiin tuotoksiinsa. Ihan kuin päiväkirjaansa lukisi.
Päiväkirjaa? Mikä se on? Missä se on? Kuka on Han? Kuka on Hun? Kaikki kadonneet. Pelkkä minä tässä istumassa tietsikka polvilla.
Mutta onhan minulla jotain uuttakin. Minulla on iPad. Sain sen lahjaksi. Sillä voi tehdä mitä vaan. Kirjoittaa, lukea, ottaa valokuvia, olla netissä, kirjoittaa sähköposteja, lukea niitä. Ihanko totta? Kyllä, näyttää siltä. Ja ennen kaikkea: Siellä on kirjahylly!
Kun alkuvaikeuksien jälkeen sain hyllyn ladatuksi täyteen kirjoja, tuli tunne: Oh ja Ih! Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen!
---
Kun kuljin äsken makkarista olkkariin ja vilkaisin sivulle, näin ikkunan takana auringossa koko pihan ja sen ihanuuden. Kukat läkähtymäisillään kukkien painosta, mustavalkoinen harakka keskellä vihreää nurmikkoa ja kukkien loistetta. Mikä ylpeä askel sillä. Punarinta puolestaan tyytyy istumaan omenapuun oksalla, vieressään tyhjä pönttö, turhaan siihen ripustettu? 
Avaan oven, kevät ja kesä työntyvät ryminällä sisään.
Myöhemmin päivällä Ylen ykköseltä luetaan päivän mietelausetta. Pysähdyn kuuntelemaan... Mutta onpa hieno! Juhani Ahon lastu. Ei uskosi, miten hyvältä se kuulostaa ääneen luettuna. Kevät ja kesä. Sielläkin! Enkö minä juuri eilen ladannut iPadiin Juhani Ahon Lastut kahtena kirjana. Suomenkielellä. Kyllä vaan. Otan Padin ja etsin. Siellähän se. Ilmaiseksi ladattuna. Ah, onnea! Sen onnen jaan nyt kyllä teidän kanssanne (missä sitten olettekin).
Se pitää lukea ääneen ja kuvitella että se kuuluu radiosta. Silloin huomaa paremmin sen hienouden. Niin kävi ainakin minulle.
Tässä se tulee:

KEVÄT JA KESÄ.
Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi kaikki vain valhetta ja petosta… »Olisit jäänytkin kesämaillesi, lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan … täällä on vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen sumuun.»
Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.
Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät—ja luonto jakelee keväälle kihlojaan.
On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu hyvälle olla ja elää.
***
(tähän asti se tuli mietelauseena, mutta lainaan loputkin siitä lastusta teille, jotka jaksatte sen lukea :)
***
Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman. Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin, tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu suokanervan hienoksi lemuksi—ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.
Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät levottomiksi…
Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan. Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen, pysyen vaivoin tasapainossa.
Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja huuli ojentuu huulta tavoittaman.
Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet morsiusvuoteen eteen.
Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan ilmoita itsestään.
Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme. Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.”