30.10.2012

UNDI ja MANDI



                                                                          Sarjasta Kangastuksia Kukkamekko
                                                                                       

"So long as men can breathe or eyes can see,
So long lives this, and this gives life to thee."

- Shakespeare, sonetista Shall I compare thee to a summer's day



He tulivat hämärästä ja tuulesta, Undi ja Mandi. 
Joka kesä he ilmestyivät elokuun loppupuolella, aina silloin, kun sitä vähiten odotti.

Mistä he tulivat ja minne he menivät? Ei sitä voinut kysyä. Heille vierailu näytti olevan itsestäänselvä ja tärkeä. 
Epäilimme heitä kaukaisiksi sukulaisiksi, sillä vaikutti että olimme heille niin tuttuja, että olisi ollut epähienoa, suorastaan loukkaavaa, kysyä keitä te olette. Heti eteisessä he syleilivät meitä lämpimästi, taputtelivat selkään ja kyselivät kuulumisia.

Mandilla - nimi selvisi Undin puheesta -  oli yllään kukkamekko. Kaulassa hänellä oli helmet, ranteessa paksu kultainen rannerengas ja sormet täynnä sormuksia, jalassa kirkkaanpunaiset saappaat. Mahonia tuoksui hänen ihollaan ja levisi siitä koko huoneeseen, ja kaikki se täydensi hänen rehevää, mehevää olemustaan. Ja kun hänen kasvoillaan oli leveä hymy, joka muuttui tämän tästä nauruksi, ei voi muuta kuin sanoa, hän oli aurinko. Lämmin ja valoisa.

Undi - se selvisi Mandin puheesta - oli kookas, vähän Mandia kapoisempi. Jos Mandi oli aurinko, Undi oli kallio. Undilla oli harmaa puku ja harmaa tukka. Kasvoilla virkamiehen tutkiva, nuiva, mutta asiallinen ilme. Olemukseltaan hän oli jähmeä, mutta vaikutti luotettavalta.

En minä osannut heidän tulostaan iloita. Piti lopettaa työt, osoittaa heille huomiota, keittää kahvia ja jutella, vaikkei olisi ollut mitään, mistä puhua.

Siinä he istuivat vierekkäin sohvalla. Keskustelu kulki aina samaa rataa. Minkälainen oli kesä ollut, oliko kuuma vai kylmä, hellepäiviä? No eihän niitä. Enimmäkseen pilvistä, ja Suomen kesä, senhän tietää. Lyhyt se on ja lyhenee kerta kerralta.

Inhosin Mandia. Tyhmä, ajattelin. Turhamainen. Ehkä olin vain kateellinen, kun hän oli niin iloluonteinen. Ilolintu, teki mieli sanoa. Ei kana, ei strutsi, vaan riikinkukko! Ajattelinkohan tuhmasti? Nyt kaduttaa.

Mandi keskitti huomionsa Undiin, ja kyllä Undin kelpasi. Hän sai kylpeä koko ajan Mandin täydessä hehkussa. Välillä Mandi tökkäsi sormellaan Undia kylkeen, jolloin Undi heti käänsi katseensa häneen ja hymyili. Hymyili? Minua ärsytti. Mandi sekoitti Undin ja sai hänet unohtamaan, mitä oli sanomassa. Mutta pian oltiin taas onneksi oikeilla raiteilla. 

Kyllä Mandi meitä muitakin muisti aina silloin tällöin katseellaan, tarjosi iloa ja auvoista valoa. Sitä virtasi hänestä kuin automaatista. Mietin, mitä hän sillä haki. Positiivista huomiota. Itselleen, tietysti. Niin minä sen silloin tulkitsin.

Pidin Undista enemmän kuin Mandista, sillä luotettavuus on sentään - omaa elämääni ajatellen - iso juttu! 
Mutta Mandi nauroi kuin aurinko. Hän sai Undin hyvälle tuulelle. Se oli hänelle suuri ansio, ymmärsin. 

Mandilla näytti olevan vain yksi huoli. Ylähampaat. Niitä sai varoa. Välillä ne putosivat suusta ja jäivät roikkumaan alahuulen päälle. Olisi luullut, että Mandi olisi nolostunut, mutta mitä vielä. Häntä vain nauratti ja hän imaisi ne takaisin, loks, ne olivat paikoillaan, ja Mandi jatkoi nauruaan. Taas paistoi aurinko Mandin kasvoilla. Valaisi se meitä muitakin, mutta minut se pimitti. Mitä hauskaa siinä on, kun hampaat tippuvat suusta. 
Undi taputti Mandin polvea ja katsoi häntä ihaillen. Mandi tarttui hänen käteensä. Siinä he istuivat nyt käsi kädessä kuin kaksi yli-ikäistä, viatonta lasta. Olihan se, idyllinen näky.

Kysyin, oliko heillä harrastuksia. Mandi riemastui: "Meillä on yhteinen harrastus, ollut jo vuosia. Me harrastetaan tanssia! Kierretään ympäri Suomea. Tänä kesänä oltiin viimeksi Keiteleen lavalla. Mutta voitte uskoa, ettei se ollut aluksi helppoa", Mandia nauratti, "Undia piti raahata!" ja taas Mandia nauratti. "Mutta nyt, tämä tässä", hän taputti Undia, "on jo oikea lavaleijona! Osaa valssit ja jenkat."

"On se mukava harrastus tässäkin iässä, kun jalka sentään vielä nousee", Undi vahvisti. "Kuusikymmentä kesää on tässä jo huokailtu", hän sanoi ja hymyili. Mandi heläytti naurun. Ja niin lämpimästi ja pitkään he tuijottivat toisiaan silmiin, että sitä oli nolo katsoa. Sitten rannerengas kilahti ja Mandi nosti käsivartensa ja alkoi leikkiä Undin hiuksilla. Hän pöyhötti Undin tukkaa niin että se vaahtosi, ja hän teki otsalle korkean laineen, joka huojui ja liplatteli. Siihen se jäi toimettomana roikkumaan, kun Mandi laski kätensä.
"Niin on", Mandi sanoi, "minulla vain taitaa olla kesiä enemmänkin!" 
Ja taas hän nauroi.


Kului muutama kesä, eikä Undia ja Mandia näkynyt. Mutta sitten tuli 
se kesä, jonka jälkeen syksy oli tavallista pitempi. Syyskuu oli jo loppupuolella, korjattiin omenia puusta, kun Undi tuli, mutta hän tuli yksin.

Undi oli laihtunut, posket kuopalla, sama harmaa puku päällä, siinä tahroja. Kasvoilla kulkukoiran alistunut ilme. Ei hänen tarvinnut kertoa. Me arvasimme.

"Kaikesta muusta minä olen selvinnyt", Undi sanoi matalalla, katkeilevalla äänellä, "mutta kukkamekkoon, joka oli hänen mielivaatteensa ja punaisiin saappaisiin, joita hän piti aarteinaan, en ole rohjennut koskea." Hän katsoi meitä avuttomana. "Sinne ne pitäisi nostaa komeroon, muitten vaatteiden joukkoon. Kai ne joku sieltä joskus korjaa."  

Istuttiin keittiöpöydän ääressä ja juotiin vaitonaisina kahvia. Oli vaikea keksiä puheenaiheita. Pian Undi nousi, kiitteli, ja lähti. Katsottiin ikkunasta, kun hän kumartui ja asettui istumaan autoonsa. Yritimme huiskuttaa, mutta ei hän huomannut.

"Olisi me voitu edes jotenkin yrittää häntä lohduttaa", sanoin varovasti.
"Mitä me oltais voitu tehdä", mies sanoi. "Ei meistä kumpikaan olisi voinut muuttua Mandiksi. Sinäkään. Ethän sinä harrasta tanssia. Lavatansseihin hänet olisi pitänyt viedä!"
Se oli tarkoitettu kevennykseksi. Kyllähän minä sen ymmärsin.  Mutta asiassa oli toinenkin puoli.

Yritin piristää tunnelmaa, ja valitsin levyn, jonka laitoin soimaan Undin ja Mandin kunniaksi. Ajattelin, että he pitäisivät siitä, jos olisivat kuulemassa. 

Se soi nyt tässäkin:


                                 



                              

15.10.2012

ROVIO



Koen tunnontuskia. Jätin kaksi luomaani otusta oman onnensa nojaan. Olisiko pitänyt hävittää heidät ja – niinkuin Fernando Pessoa – ihmetellä, miten jumala syö omat lapsensa.
Ei minusta ole jumalaksi. Olen harkitsematon, elän hetkessä. Se mitä teen, muuttuu helposti tuhkaksi.

Eräänä päivänä luin sanomalehdestä: Äiti pani lapset nukkumaan, sytytti talon palamaan, lukitsi oven ja meni pihalle katsomaan, miten liekit nuolivat talon nurkkia. Ja hänen pienet lapsensa nukkuivat sisällä lukkojen takana. Ja äiti nosti kätensä kohti yötaivasta ja huusi: ”Hyvä Jumala! Auta! Lapseni palavat. Armahda minua!”

Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, vaikka emme tekisi mitään. Elämä kulkee eteenpäin muodossa tai toisessa. Ja me ihmiset roikumme mukana, kunnes tulee meidän vuoromme hyvästellä, sanoa ehkä vaikkapa ranskaksi, sillä ranska on kaunis kieli: Adieu monde, changer l'état de la matière! Hyvästi maailma, vaihdamme olomuotoa!





6.10.2012

JOUTUKAA NYT SULJETAAN

    Itkevä pää





"JOUTUKAA NYT SULJETAAN
Ellei ole mieleesi, niin syytä itseäsi, sanoin.
Toiset osaavat pitää puolensa, ellet sinä osaa.
Mutta jos Albert lähtee tiehensä, muista mitä sanoin.
Häpeäisit, sanoin, että näytät vanhalta akalta
(Ja hän oli vain kolmenkymmenenyhden.)
En mahda sille mitään, sanoi hän, naama venähtäneenä"
                                                      - T.S. Eliot



Että minua harmittaa. Hun riippuu ihmisissä, vaikka hänen pitäisi seistä omilla jaloillaan.
Se, että Han lähti, on selitettävissä. On ahdistavaa olla joka hetki yhdessä, kuunnella toisen mielipiteitä, tehdä toisen puolesta mitäänsanomattomia turhia tylsiä asioita, joista ei itse millään tavoin välitä.

Olen usein nähnyt miten Han katselee ulos ikkunasta, josta tällä hetkellä näkyy vain sateen pieksemää maisemaa ja kellastuneita koivuja. Olen kuullut kun hän mutisee itsekseen: Aina samat maisemat samoista ikkunoista. Vuodenajat vaihtuvat, mitään ei tapahdu. Minä kyllä häivyn tästä.

Han on luotu vapaaksi – häneen istutin paljon sitä, mitä arvostan: itsenäisyyttä ja lämpöä, hyvää tuulta, kykyä tulla toimeen omin neuvoin. Han pitää ihmisistä, hän on seurallinen (kuka tahansa kelpaa hänelle, eikö se ole hyvä asia?).

Hun - raskas myöntää - on minulle pettymys. Niin kuin minä annoin hänelle kauneutta ja viehätysvoimaa, herkkyyttä ja empatiaa, ujoutta? No, ujous tuli vahingossa. Ajattelin, että niillä ominaisuuksilla nainen pärjää kenen kanssa tahansa. Mutta kun katson hänen itkuisia kasvojaan tajuan, peli on menetetty. Tukka sotkussa, nenä räässä. Tuskin pääsee irti sängystä! Kylläpä hän näyttää tänään surkealta! Ennen hän sentään uskoi minua, kun selitin, miten kevyesti ja valoisasti kannattaa suhtautua kaikkeen mitä tapahtuu.

Mutta minkä henkilöilleen mahtaa, kun ei ole itsekään täydellinen. Tuskin olet heidät luonut, kun he jo tekevät omiaan, menettelevät miten haluavat ja karkaavat pian kokonaan käsistä.

- Miksi laitoit meidät yhteen kun olemme niin erilaisia? Hun valittaa silmät itkusta turpeina. - Minusta parasta aikaa oli lapsena. Haluan takaisin lapseksi! Sano, että se on mahdollista!

Se, että Hun nyt syyttää minua, on mielestäni kohtuutonta. Eikö hänelle riitä, että olen antanut hänelle elämän. Mitä hän oikein oikein minulta odottaa? 
Että eläisin hänen puolestaan? Siihen en kykene, enkä sitä halua. 
Mutta miksi hän puhuu lapsuudesta? Enhän minä ole puhunut hänelle sellaisesta sanaakaan. Herrajumala! Ei kai hän ole ominut minun lapsuuttani? Entä jos hän on tutkinut päiväkirjojani ja elänyt koko ajan niin kuin minä. Matkinut minua! Törkeää! Taitaa mennä överiksi koko juttu. Niin kuin yritin luoda kaksi onnellista ihmistä, joitten varjolla voisin neuvoa miten pitää elää oikealla tavalla. Välttää karikoita ja pahoja paikkoja. Synnyttää onnistuneita lapsia ja tehdä kaikki oikein, niin että vanhana voisi kuolemansa hetkellä olla tyytyväinen ja sanoa: Good bye, ihana maailma!

Kauhistuneena katsoin miten Hun nosti päätään, katsoi minua silmät onttoina kuin kuolleella.

- Näitkö sinä yhtään vaivaa, että Han olisi ollut tyytyväinen?
- Vaivaa? Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Hun katsoi minuun säikähtäneenä.
- No että olisit pitänyt itsesi kunnossa, esiintynyt kotonakin kammattuna, ehkä vähän meikattunakin, niin kuin monet naiset tekevät. Ollut hymyilevä ja aurinkoinen, laittanut hyvää ruokaa, leiponut jotain herkullista. Siitähän miehet pitävät!
- Ethän sinä itsekään ole tehnyt mitään sellaista. Minä olen tajunnut, että kotona saa olla oma itsensä. Anteeksi, jos olen tehnyt jotain väärin. En minä tahallani...

Hun punnersi taas kyyneliä. Minun vuoro pelästyä. Totta hän puhuu. Ei minusta ole esimerkiksi. Olen käyttänyt häntä säälimättömästi hyväkseni. Miten sen hänelle hyvittäisin. Pitäisikö minun tuoda Han takaisin? Han oli nähty Seinäjoella. Viimeinen tieto, että hänet oli nähty ruotsinlaivalla kahden naisen seurassa, toinen tumma, toinen vaalea. Minne lie olleet menossa. 
Ei. Ei se minulta onnistuisi. Jotain muuta on keksittävä. Suoraan sanoen olen väsynyt koko juttuun. Hun ja Han. Hyi, inhoan jo nimiäkin. Olisi edes Sini ja Jani. Tai Helga ja Hannu. Tai Alma ja Unto. Niin tai ulkomaalaisia. Se olisi mielenkiintoista.

Masentuneena istahdin sängyn reunalle. Sivelin siinä makaavan hiuksia. Itseänikö minä siinä silitin? Koko tarina tuntui mahdottomalta. En hallinnut sitä. Hun sentään oli yrittänyt parhaansa. Mutta minä? Suoraan sanoen sekoilin koko ajan.
Äkkiä minua nauratti. Pitäisikö panna putiikki kiinni. Ja lappu oveen: Joutukaa, pian suljetaan, vai miten se meni!