Mille
poluille sitä eksyykään, tällainen aikaansaamaton, intoileva
puoli-ihminen, henkinen pika-aituri, joka ilmoittaa ammatikseen sitä
kysyttäessä: kirjoittaja (joka ei ole totta eikä valhetta vain).
Kivikkoisille
puunjuurien muhkuroittamille muurahaisia juokseville poluille hän
joutuu kompastelemaan, raukka. Kylmään ja sateeseen. (Anteeksi
itsesääli ja itsekeskeisyys, molemmat asioita joihin hän tämän
tästä törmää kolutessaan nahkapintansa alla luista ja lihaista
sisäistä maailmaansa, sen kapeita käytäviä yrittäen löytää
itsensä.)
Kuka
hän on? Ketä hänen on kiittäminen? Ei hän ymmärrä. Maapallosta
asujaimineen hän vielä vähemmän ymmärtää. Kuvittelee vain ja
näkee unta.
Vaikea
hänen on löytää itseään. Hänhän on itse se, jota etsii. Minä
itse, ego, joka luulee omistavansa jotain tästä yhteisestä
asuinsijasta, joka pyörii avaruudessa kaikkine vakavine ja vähemmän
vakavine tapahtumineen, ja on sen tähden aina huolissaan. Hän elää
harhakuvitelmissa joissa ei ole mitään tolkkua. Hyvä luoja, miten
heikoilla hän on. Itsetunto romuttuneena hän luulee olevansa aina
yksin, vaikka kokonainen joukkue olisi hänen ympärillään. Mitä
enemmän ihmisiä, sitä vähemmän hän viihtyy, sillä hän on
riippuvainen toisista, kuvittelee sulautuvansa joukkoon niin että
hänen on pakko ihmetellä, osoittaa sormella itseään ja hokea:
That's me, that's me. Eikä se häntä auta.
Nyt
hän ei ole kompastelemassa puuhuussiin (kun pissattaa tai kakattaa),
erämaassa se on kova juttu. Nyt hän unohtaa itsensä ja sijoittaa
minänsä hyödyttömäksi (ja tietysti näkymättömäksi)
kanssamatkustajaksi veneeseen, joka suuren saaliin toivossa on
lähtenyt erämaasaaren niemennokasta mustanpuhuville vesille.
Kalastajina muuan mieshenkilö joka tietää kaiken, kaiken, mitä
tietää täytyy, sekä muuan nuori säveltäjäpianisti joka luulee
tietävänsä kaiken, kaiken, ja kumma kyllä tietääkin ikäisekseen
enemmän kuin tarpeeksi.
Aluksen
keula ja sen sivupinnat tyrskivät ja kuohuttavat jo valmiiksi
levotonta vedenpintaa, aallot kohisevat, eikä laaja ulappa ympärillä
ennätä tai halua peilata raskasta pilvimassaa yläpuolellaan. Se
on vuotanut jo monta päivää perätysten pelkkää harmaata
sadetta joka yhdistää veden ja taivaan hävittäen horisontin.
Virvelien varret kohoavat laakealle kaarelle veden yläpuolelle.
Kuusi notkeaa vartta sojottaa eri suuntiin ja niiden veteen
upotettujen siimojen päässä, syvällä, seuraa veneen hidastettua
liikettä ja vedenalaista elämää kuusi kalakuvitelmaa, joihin
jokaiseen sisältyy uskomus ja toivo. Voi vain kuvitella, miten ne
heleänvärisinä pyörivät vedenpinnan alla houkuttelemassa
sikäläistä asujaimistoa: käykää koukkuun, käykää koukkuun
on niiden viesti.
Ja
vanhat hauet ja kuhat avaavat väsyneet kitansa ja lonksauttavat
leukansa kiinni ohikiitävään värikkääseen vieraaseen ennen kuin
se ennättää kadota suun edestä. Muutamat nuoremmat
kalanuorukaiset ja -tyttäret kiirehtivät innoissaan jopa niiden
perässä, joten saalista tulee. Sitä tulee enemmän kuin tarpeeksi.
Mieshenkilö,
joka ohjaa alusta, alkaa jo kohdaltaan riisua pyydystä nuoremman
vetäessä vielä saalista vedestä siima siristen tiukkana. Hän
rullaa ja rullaa, väsyttää ja vetää ja kas, mikä vonkale sieltä
nousee, mahtava! Nyt tarvitaan haavia, nyt tarvitaan voimaa ja
latausta, että saataisiin se veneeseen, se nousee, nousee,
innostuneita ilmeitä. Siinä se räpyttelee jo veneen pohjalla,
ilmaisee vastalauseensa voimakkailla potkuilla. Koukku huitoo
tyhjänä siiman päässä, heiluu ja heiluu, jotenkin se on saatava
hallintaan, nuorempi kalastaja tarttuu siimaan ja yrittää hillitä
sitä ja yhtäkkiä, voihan itku, se tarttui sormeen. Koukku saakeli!
Pianisti nostaa päätään kalastajavormun alta. Pianisti, jonka
sormet ovat käyvästä valuutasta hänelle arvokkainta. Niitä ei
korvaa mikään!
Koukku
on iskenyt syvälle lihaan. Se ei suostu irtoamaan, ei sitten
millään. Nuorempi katsoo hätääntyneenä vanhempaan, katseesta
heijastuu hämmennyksensekaista pelkoa. Miten saada koukku pois
vahingoittamatta sormea? Neuvokas kaikkitietävä mieshenkilö ottaa
reisitaskusta kännykän ja näppäilee numeron, joka johtaa toiselle
puolelle Suomea.
-
Täällä valelääkäri! Haluaisin konsultoida vaikeasta
tilanteesta. Miten pitää toimia kun...
Ohjeita
tulee näkymätöntä lankaa pitkin. Niitä kannattaa huomioida.
Vanhempi mieshenkilö on taas varma. Ei hätää. Onneksi ranta on
jo lähellä. - Koukkua ei saa missään tapauksessa peruuttaa. Se
täytyy työntää läpi ja katkaista. Mutta millä? No tällä!
Vanhempi mieshenkilö työntää kätensä eräasun toiseen taskuun
ja vetää sieltä nahkakoteloisen linkkarin, joka on suunniteltu
pelastamaan kaikki erämatkalla sattuvat toimenpiteitä vaativat
tilanteet. Veitsi muuttuu saksiksi, nips, nyt on siima poikki.
Nyt
ollaan jo rannassa. Syöksytään peräkkäin leppien ja laihojen
kuusien läpi sateesta läpimärkinä ahtaaseen ranta-aittaan. Kaasu
alkaa tohista polttimen alla, kattilassa on onneksi vettä valmiina.
Pian se kiehuu.
-
Ojennahan sormesi! Nyt sattuu kun työnnän. Nuorukainen ojentaa
sormen, kääntää katseen sivuun, kasvot valahtavat valkeiksi,
mutta valitusta ei kuulu. Veitsi valelääkäriä esittävän
mieshenkilön kädessä muuttuu kuin taikaiskusta tongeiksi, kuuluu
terävä: NAPS! Hetki vielä ja koukku on pois. Haava pitää
desinfioida. Kattilassa on kuumaa vettä. Nuorukainen tuikkasee
sormen kiehuvaan veteen. Vielä kerran, nopeasti. Varmuuden vuoksi.
Sormi tohottaa punaisena pystyssä. Se ja koko kämmen desinfioidaan
vielä löytyneellä kosteuspyyhkeellä ja sormi kääritään
haavasiteeseen. Hupsista! Sattuuko? Ei enää. Ei tunnu miltään. -
Jos se turpoaa tai alkaa särkeä ajetaan heti tuhatta ja sataa
kirkolle lähimpään apteekkiin, siellä odottaa varmuudeksi
langanpäässä lääkekuuri.
Valelääkäri
on toimiinsa tyytyväinen. Niin on sormikin. Se voi kysyttäessä
hyvin. Ja kun nuori pianisti herää kalastajan roolista viikon
kuluttua täysin toisenlaisissa olosuhteissa, hän kiirehtii
flyygelinsä luo. Ja miten jumalaisesti se soi! Maestoso. Irtoavatko
sen kolme jalkaa ja alkavat ilmassa leijua. Ei sentään. Sävelet ne
hyppivät toistensa lomassa, yli, poikki ja alitse. Kuin sädehtivät
auringonsatuttamat pingispallot ne vierivät peräkkäin, kiipeilevät
korkeuksiin, helisevät Allegretto grazioso ja laskeutuvat syviin
Meno mosso-mutiin vain voidakseen nousta sieltä puhdistuneina ja
virkeinä värisemään nopeina trilleinä, kävelemään hitaasti
Adagio, haipuvat mietteliääseen Larghettoon, hiljenevät.
Sostenuto.
Keittiössä
kärisee fileerattu hauki pannussa ruisjauhokääreesä. Ego Super
Sum kattaa pöytää sävelten tahdissa, kerrankin mielihyvällä
(itsensä unohtaneena). Ja mieshenkilöistä vanhempi käyskentelee
puutarhurina pihalla, niittää etanoiden valtaamaa ruohikkoa.
-
Syömään!
Puutarhuri-valelääkäri
laskee siimaleikkurin käsistään. On suorittanut operaation,
leikannut röyhkeästi leviävät rikkakasvit pois tukahduttamasta
marjapensaiden ja kukkaistutusten hentoja oksia.
Hän
pesee kätensä ja on taas oma itsensä, elämää ylläpitävä
voima, kaikkien (ainakin hänet tuntevien ulkopuolisten, miksei
omaistenkin) arvostama henkilö joka tietää kaikesta aina kaiken.
Varsinkin tärkeimmän, sen, että ihminen on harvinaisen tietämätön
olento. Ei tiedä mitään tajuntansa ulkopuolelta, ei suurempaa kuin
suurempi, ei pienempää kuin pienempi. Eläimetkin tietävät
joistakin asioista enemmän. Valelääkäri hänessä kutistuu
vitsiksi, jota kerrotaan masennuksen merkitsemien ja inhimillisyyttä
vaivalla teeskentelevien ihmisten iloksi. Mutta valelääkäri
hänessä ei jätä häntä. Se osaa vastakin iskeä parantavan
veitsensä haittaavaan, sairaaseen kohteeseen, joskus jopa ajan
valtimoon. Valelääkäriksi hän kutsuu enää vain itse itseään.
Tunnustaa heikkoutensa.
Mutta
siinäpä se. Juuri heikkoutensa tunnustaminen on asia, jonka
ansiosta ihminen, kuka tahansa, vahvistuu, ja hänestä voi joskus
hyvällä omalla tunnolla sanoa: Siinäpä vasta vahva ihminen! Voi,
Ego huokaa. Olisinpa sellainen.
Hyvät
ystävät! Minulla olisi ilo tarjota teille uutta musiikkia, jonka nimeksi sopisi Pinnan alla. Jos sen saisi soimaan alla olevasta linkistä ja katselisi samalla 'Vedenalla' kuvaa yläpuolella, huomaisi, miten ne sopivat yhteen. Sen voisi myös ajatella kuvaavan pinnan alaista maailmaa, vedenpinnan tai mielenpinnan, tai jotain muuta, johon se mielen johtaa. Luvan olen saanut sen esittämiseen. Se ei ole julkisesti saatavilla. Se on piilotettua musiikkia. Suhtautukaa
siihen ennakkoluulottomasti ja rakkaudella, niin, että se voi jäädä
soimaan sisällänne, niin kuin se soi minun sisälläni koko ajan,
kun tätä kirjoitin.
Video näkyy suoraan vain tästä linkistä (en osannut sitä upottaa kuvan alle, vaikka yritin):
Käykää toki katsomassa edellisessä bloggauksessa olevaa linkkiä: siellä KAIKKI KOLME KALASÄÄSKEN POIKASTA OVAT KASVANEET JO SUURIKSI JA OVAT ELOSSA! Mikä ilo nähdä ne pitkästä aikaa. Äsken emo syötti niitä ja ne alkoivat emon poistuttua poistaa roskia pesästä, kovin olivat puuhakkaina. Nyt ne varmaan jo nukkuvat. Klo 22 vain yölinnut saattavat olla valveilla.