HIRVEÄ IHMINEN

Herra, en ole paha, vaikkei minulta puuttuisi syitä olla. Näin sanoo Pascual Duarte Celan kirjassa Pascual Duarten perhe, sen ensimmäisen luvun ensimmäisessä lauseessa. Pascual oli likainen mies. Hän ei tahtonut tahria itseään vedellä, vaan teoillaan, joita ei pyydellyt anteeksi, sillä ne olivat muiden aiheuttamia.

Herra, en ole paha, vaikka tunnen itseni pahaksi, voisin aloittaa tämän puolustukseni, jos haluaisin, mutta se, että minusta tuli paha ja hirveä ihminen, vaikka halusin tulla hyväksi, ei johdu minusta, se johtuu ihmisistä, joita en huomioinut ja huoltanut tarpeeksi, vaikka he olivat ystäviäni.

Täällä me vaellamme maapallon kaltevalla pinnalla, toinen toisestamme mallia ottaen. Missä on oma elämämme? Ja sen alkuperäinen ja ainutlaatuisen vilpitön ja puhdas pyrkimys hyvään? Miksi saamme uida kyyneleissä, sen jälkeen kun joku kadottaa elämänsä meidän huolettomuutemme takia?

Hyvyytemme katoaa matkalla. Olen surullinen kertojanne. Kaksi hahmoa olen luonut, toinen Han, toinen Hun. Loin heidät kuvatakseni millaista voisi oikea elämä olla. Ajattelin tehdä heistä onnellisia, toistensa puolesta itsensä uhraaviksi, mallikappaleiksi, jotka korostavat elämän pyhyyttä ja suurenmoisuutta. Mitä vielä.

Ensin katosi Han. Arvelen, että hän lähti etsimään vapautta. Sitten lähti Hun. Arvelen, että hän lähti etsimään henkilöä nimeltä Han. Tai sitten hän etsii koko ajan, niin kuin minäkin, kertojanne, vain itseään. Elämämme loppuun asti kierrämme rataa itsemme perässä. Miten huvittavaa. Niinkö?

Hun ja Han. Vähällä, etten lähtenyt heidän peräänsä. Sen esti laiskuuteni. Laiskuus on ainoa vahvuuteni. Olen siitä ylpeä. Miten monta huonoa tekoa on jäänyt tekemättä laiskuuteni takia. Ilahduttavan monta! Miten monta lasinkirkasta, mutta tuhruiseksi kuivunutta kyyneltä olen vuodattanut vain sen takia, että olen ollut liian ahkera. Luoja sen tietää. Yksikään kyynel ei ole mennyt hukkaan. Säilytän niitä lasipurkissa, jossa on tiivis kansi.

Toista on sentään säilyttää kyyneleitään, kuin omaa varvastaan, niin kuin ystäväni Seraffi teki. Hän sai leikkaavan kirurgin ympäripuhuttua ja he tekivät sopimuksen, että kun liikavarvas Seraffin vasemmasta jalkaterästä, pikkuvarpaan vierestä, oli irrotettu, kirurgi pudottaisi sen Seraffin tuomaan puhtaaseen lasipurkkiin ja lorauttaisi klorofeenia, vai olisiko ollut pirtua, päälle. Ja niin tapahtui. Seraffi säilytti samanlaista tyhjennettyä ja puhtaaksi pestyä sillipurkkia missä kyyneleeni nahkeaksi levinneenä kerroksena kuvitteellisena muistona tekemistäni tyhmyyksistä lepäsivät kirjahyllyssä, asunnossaan television päällä, ihan oikeasti. Aina kun näin sen ylimääräisen varpaan lilluvan siinä, kirkkaassa nesteessä, minua puistatti ja muistin omat tyhmyyteni. Mutta Seraffille se oli ylpeilyn aihe ja voiton merkki.

Seraffi, Seraffi, kuinka paljon kyyneleeni lisääntyivät, ei ahkeruuden vaan surun takia, jota tunsin, kun sillä tavalla kuolit hukkumalla uima-altaaseen saunamatkallasi. Minun olisi pitänyt istua silloin lauteella mukanasi ja laskeutua altaaseen seuraksesi, niin kuin olit pyytänyt. Mutta olin matkoilla, enkä voinut estää hukkumistasi. Seraffi, anna minulle anteeksi! Matkan voi aina peruuttaa, mutta ystävyyttä ja kuolemaa ei ollenkaan, tai ainakin hyvin harvoin. Seraffi, älä vihaa minua. Äläkä sinäkään Anni, sinunkin kuolemasi lepää niskassani. Sekin olisi ollut helppo estää pelkästään istumalla vieressäsi yksiössäsi aseman laidalla, silloin kun sinulla oli paha olla ja tunsit olosi liian yksinäiseksi jaksaaksesi elää. (Ja minulla omat puuhat kesken.) Kuolemasi teki minut laiskaksi. Kun ei tee mitään todellista, ei voi mikään jäädä kesken. Ajattelua ei ikävä kyllä voi estää. Mitä enemmän yrittää, sitä enemmän ajatukset melskaavat ja surisevat pään sisällä.

Helppo kuvitella kaikki ihmiset kulkemaan maapallon kaltevalla pinnalla peräkkäin etsimässä itseään, joukkona, suurena laumana, mutta aina yksin. Kohtalo kulkee edellä. Seuraamme sitä varjona. Jos joku erottuu joukosta, se on hänen onnensa tai onnettomuutensa. Jos joku sulautuu joukkoon ja luulee olevansa turvassa, ei se auta. Aina joku putoaa. Ja jos joku löytää itsensä se voi olla liian myöhäistä. Harva löytää etsimänsä. Voimme törmätä mitä ihmeellisimpiin ilmiöihin, tavaramassoihin, kuolleisiin eläimiin, tallaantuneihin kasveihin, mutta mitään todellista on vaikea löytää. Kaikki pelkkää kuvittelua.

Mutta ei pidä menettää toivoa. Odottaessani, että Han ja Hun palaavat, sillä totta kai he palaavat, eivät he minnekään ole kokonaan voineet kadota, kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa, äiti sanoi, palaan minä, kertoja, elämäni alkulähteelle, joka löytyi hyllystä Sianhoito-oppaan ja Välskärin kertomusten välistä. Sininen, ohut kirja, kovakantinen. Vähän haalistunut. Kaikki merkinnät siinä kuin kartassa, joka alkaa mustasta pisteestä ja päättyy mustaan pisteeseen. Ehkä ne antavat suuntaa tähän hetkeen. Ne ovat kuvia lapsen mielen sisältä. Siitä vähän (ehkä) ensi kerralla, elleivät Han ja Hun, tai edes toinen heistä saavu yllättäen sotkemaan suunnitelmia.

Kitkutellen, kitkutellen täällä kuljetaan. Aloitetaan ensimmäisistä kirjaimista, joka ovat paperilla. Kovin epätasaisia ja puutteellisia niiden täytyy olla. Mutta kenelläpä eivät kirjaimet ole aluksi horjuneet synnyttyään tähän maailmaan pitkäraajaisen vasikan tavoin, maahan välillä lysähtäen, siitä voimaa keräten. Ja ennen pitkää tuo vasikka kasvaa. Se ei tarvitse enää viivoja avukseen, eikä muista milloin ja missä mikin tapahtuu. Mutta jos siitä löytyy mustaa valkoisella, se auttaa muistamaan. Katsotaan.

Avaan kirjan jonka nimi on Särkynyt sydän.

Ensimmäisellä lehdellä on merkintä: Ma-ti on hul-u. Hy-vää yö-tä o-ma mi-nä.

Hun lähtee liikkeelle

     Kevät

Kun Liisu oli vähän ennen jäiden lähtöä saanut luotua kaksi hahmoa, joista toinen oli Hun ja toinen Han, joita hänen oli tarkoitus liikutella niin kuin lapsena paperinukkeja - jotka korvasivat barbeja, ja joita hän oli itse piirtänyt kun niitä ei saanut kaupasta – oli hän hyvin pettynyt.


Hänen tarkoituksensa oli liikutella näitä isona luomiaan olentoja, niin kuin ne olisivat oikeasti eläviä ja olemassaolevia ihmisiä.


Katin viikset! Ei siitä mitään tullut. Paperinukkeja oli sentään helppo käsitellä, ei tarvinnut kuin vähän kädellä auttaa, niin ne pomppivat tasajalkaa milloin kauppaan, milloin toistensa luo leikkimään, ja nukkumaan ne kävivät kiltisti, aina kun Liisu tahtoi. Eikä niiden tarvinnut edes puhua, kun Liisu puhui niiden puolesta.


Koskaan ne eivät lörpötelleet turhia, siitä Liisu piti huolen. Ne ne olivat aina iloisia ja onnellisia, sillä Liisu oli piirtänyt niiden suut nauruun, ja silmät niillä oli kuin kaksi aurinkoa - ylä- ja alaripset auringonsäteinä - vaikka Tepen mielestä ne muistuttivat enemmän siiliä , tai jotain vielä pahempaa, jota Liisu ei kehtaa sanoa. Tepe oli iso poika, joka puhui välillä noloja asioita. Muuten oli kiltti.


Mutta Hun ja Han. He olivat aikuisia, eivätkä he niin vaan suostuneet liikuteltaviksi. He halusivat liikkua itse. Kun he kävivät lenkillä tai muuten vaan olivat jonnekin menossa, Han käveli 5-10 metriä edellä, Hun yritti pysytellä perässä. Se, että Han johti, oli itsestään selvää. Han oli vähän vanhempi ja viisaampi kuin Hun.


”Oota! Älä mee niin lujaa, minä en pysy perässä!” Hun huusi, ja Han pysähtyi. Mulkaisi, on ehkä turhan paha sana, mutta ainakin voi sanoa: katsoi närkästyneenä, ja harmitteli melko varmasti, että voi surkimus mitä minun pitää laahata perässä. Niin ainakin Liisu ajatteli. Mutta se mitä Liisu ajatteli ei aina suinkaan ollut mitä Han ajatteli, Liisu vain kuvitteli.


Mikään ei ottanut sujuakseen. Tuskin Liisu oli saanut hahmot isolla vaivalla luoduksi, kun ne jo alkoivat temppuilla. Han katosi heti alkuunsa, ja Hun istui vain tai makasi sängyssä ja itki. Luultavasti hän itki sitä, että hänet oli noin vain hylätty. Ja kyllä Liisu itsekin olisi itkenyt, jos joku hänelle tärkeä henkilö olisi yhtäkkiä kadonnut. Lapsena hän kerran itki, kun äiti oli lähtenyt pyörällä kauppaan, eikä häntä kuulunut takaisin. Vaikka hän vähän väliä nousi keittiön tuolille ja kurkisti ikkunasta maantielle, äitiä ei vain näkynyt. Kauhu ja pelko litistivät hänet lattialle polvilleen ja hän rukoili: Hyvä Jumala, anna äidin tulla terveenä kaupasta! Ja Jumala antoi. Äiti tuli terveenä kaupasta, pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi: Ohoh, onpa siellä kova helle. Varmaan on ukkosta ilmassa!


Mutta Hun ja Han. Ei tästä tule mitään. (Liisu huokaisee.) Han on kadonnut. Hän ehkä pysyy kadonneena, tai sitten ilmestyy yllättäen takaisin. Viime aikoina on saanut usein lukea lehdestä kadonneista ihmisistä. Ihan oikeasti kadonneista. Jotkut heistä löytyvät kuolleina maahan haudattuina, tai järven tai joen pohjasta, tai sitten he löytyvät elävinä, mikä olisi aina paras vaihtoehto. Mutta on se kamalaa. Mites Han? Se selvinnee varmaan joskus. Toivotaan.


Mutta entäs Hun? Jotain on hänelle tehtävä. Ei häntä yksinkertaisesi voi jättää jatkuvasti sisälle oman onnensa varaan. Ulkona paistaa aurinko ja on tullut jo kevät! Linnut laulavat ja tappelevat pesäpöntöistä, ja Hun vain makaa sängyssä ja rypee itsesäälissä.
Häntä on autettava, muuten tämä tarina pysähtyy tähän.


Hun makaa sängyssä, hengittää raskaasti. Varmaan näkee taas painajaisia. Liisu menee tönimään Hunta hereille, tämä säikähtää ja nousee istumaan. Liisu ottaa äidin roolin ja komentaa: Tämä peli ei vetele! Nyt nouset heti ja puet päälle ja lähdet ulos! Virkistymään!


Hän sanoo sen äänellä, jota Hun, tuo Liisun luoma, ei voi vastustaa. Vähän vastahakoisesti Hun vetää toppahousut päälle, panee paksut villasukat, lisää korkeakauluksisen harmaan villapaidan, pujottaa lenkkarit jalkaan, ja voi ihmettä! Hun avaa kuin avaakin oven ja astuu pihalle. Liisu on mielissään, kun sai Hunin liikkeelle.


Lumi on sulanut, missään ei sitä enää näy. Jäljet joita Hun muistaa katselleensa pihaoven takana (ei kun se oli etuovi, Liisu muistuttaa, mutta Hun ei välitä), jäljet jotka Han oli jättänyt jälkeensä pihaoven takana olivat kadonneet lumen mukana. Hun katsoo surullisena Liisua, näyttää kuin hän ei tietäisi, mitä hänen pitää ajatella.


Kyllä hänen on jo aika itsenäistyä ja toipua jo surusta. Mikään ei saa kestää liian kauan, ei edes elämä, Liisu ajattelee. Mutta kun Hun jää seisomaan oven eteen valetulle sementtilaatalle eikä anna merkkiäkään että lähtisi siitä eteenpäin, Liisu tönäisee häntä keveästi, nyt melkein ystävällisesti, ja kas, hän onnistuu! Hun lähtee liikkeelle, mutta hän kulkee kuin unissakävelijä. Ja hän puhuu itsekseen, mutisee jotain, mutta ääni on niin hiljainen, että sitä on vaikea kuulla. Onneksi Liisu kuitenkin kuulee. Näin Hun puhuu:


Minä tiedän nyt, mitä suru on: se on vaahtoa meren hurjimman aallon huipulla, mutta tyyntyy siitä vähitellen pikku hiljaa keinuvaksi laineeksi. Ja mitä järkeä oli istua sisällä ja odottaa hämäkkinä että Han antaisi edes jonkin merkin olemassaolostaan, tai ilmestyisi muuten vaan muina miehinä yllättäen, niin kuin oli hävinnytkin. En tiedä toivoako vai ei, että hän tulisi takaisin. Tuskin tulee. Ja syy on minun. Olin hänelle pelkkänä taakkana. Ei minusta ollut hänelle mitään iloa.


Liisun teki mieli lohduttaa, mutta ei hän voinut sen kummemmin tehdä mielensä mukaan. Asiat ottivat ylivallan. Han oli Han, itsepäinen itsenäinen mieshenkilö, joka ajatteli kaikesta niin kuin halusi ajatella. Mutta ei Hun ollut paha ollenkaan, vähän tyhmä vain ja liian riippuvainen.


Mutta nyt Hun oli jo kaukana menossa. Minne hän menee? Toivottavasti Hun ainakin palaa takaisin, muuten olen pulassa, Liisu voivotti. Ei ole helppoa luoda uusia hahmoja menneitten tilalle. Sumu nousee ja laskee. Jos se nousee. Tulee sade. Jos se laskee. Tulee kirkas päivä. Niin yksinkertaista. Mutta tässä erilaisten hahmojen maailmassa elämä kulkee kuvina, jotka vyöryvät eteenpäin näennäisesti ilman alkua ja loppua. Kuka niistä ottaa selvän. Jotain kuitenkin aina tapahtuu. Se on lohdullista.

Suru

        

           Askelma askelmalta...

Hun on surullinen.

Mitä on suru?

Suru on menetyksen tai muun ikävän tapahtuman tai jonkun epämieluisan olotilan aiheuttama voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, murhe, Suomen Kielen Perussanakirjan kolmas osa S-Ö sanoo.

Ei, ei, ei! Hun sanoo. Ei suru voi olla kahlehdittu noin jokapäiväiseen, kuivaan ja jäykkään, asialliseen olotilaan! Suru on jotain suurempaa, pahempaa, kosteampaa. Se joka surun kokee perussanakirjan mukaan, ei tiedä surusta mitään! Suru on surua. Suru on suossa rämpimistä. Se upottaa, uuvuttaa. Väsyttää. Herhiläiset surisevat pään ympärillä, itikat imevät verta tiheänä parvena eri puolilta ihoa. Jos läppäset yhtä, tulee kymmenen tilalle, ja jos astut hetteeseen, se on menoa. Suo imaisee koko ihmisen märkään syliinsä, josta ei ole poispääsyä. Se on kuolon syleily, miksei sanakirja puhu mitään siitä!

Hun ottaa kirjasen vierestään lattialta, lukee: Jos sitä vastoin tietää, että suru on elämänhenkiemme kehossa olevien hienonhienojen osasten kokoonvetäytymistä, on helppo ymmärtää, että tähän tunnetilaan sopivat parhaiten kapeat ja kapeimmat sävelaskeleet. - Näin sanoo Johann Mattheson, jonka tapasimme jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa – ja Hun jatkaa: Samoin kuin rakkaudessa, täytyy jokaisen, joka tahtoo kuvailla surullisuutta musiikin keinoin, kokea ja tuntea sitä - omakohtaisesti - paljon suuremmassa määrin kuin mitä muut tunteet edellyttävät. Muuten kaikki niin sanotut loci topici (puhetaidon paikalliset kohteet) joutavat kaivoon. Tähän on se syy, että surullisena oleminen ja rakastuneena oleminen ovat kaksi varsin läheistä sukulaisilmiötä.

Näin hän puhuu, tuo uusi tuttava, joka eli kauan sitten, oli monipuolisesti sivistynynyt ja oli Händelin kaveri, vaikka oli tappaa hänet kiivaassa riidassa joka heillä oli samaan aikaan kun näyttämöllä esitettiin Matthesonin oopperaa. 

Mattheson sävelsi ja teki paljon muuta, oli oikea monitoimimies. Jos haluat häneen paremmin tutustua, niin se käy helposti. Menet vain tänne, Hun osoittaa nimensä edessä olevaa linkkiä ja jatkaa kirjoittelua hymyillen surumielisesti.

Hun itse haluaisi tutustua kaikkiin viisaisiin ihmisiin maailmassa, eläviin ja kuolleisiin, ja ystävystyä heidän kanssaan. Se auttaisi, Hun ajattelee, tekemään minusta paremman ja viisaamman ystävän kaikille niille, jotka ovat, tai haluaisivat olla minun ystäviäni. Vaikka ei heitä todellakaan paljon ole. Onkohan ketään, joka aidosti pitää minusta, epäilen. Hun pudistaa päätään ja kallistaa niskansa kohti kattoikkunaa, jonka läpi voi katsoa avaruuteen, vuosien ja satojen ellei peräti tuhansien vuosien päähän. Eihän siellä mitään henkilöhahmoja näy, mutta ehkä suunta on oikea. Tällä hetkellä näkyy korkea, seesteinen taivas, joka varsin valoisana ja siniseen vivahtavana tuntuu valuvan silmien kautta suoraan hänen mielensä syvyyksiin - hyvä etteivät kyyneleet ala vieriä hänen poskiaan pitkin alas helmaan ja kastele sitä.

Hun kuivaa vettyneet silmäkulmansa ja tarkentaa korvansa Bachin Matteus Passiolle, joka on soinut taustalla päivittäin, pääsiäisestä lähtien.

Tälläkin hetkellä se soi Kuuntele! 

Hun kyllä kuuntelee. Koko ajan hän on surunsa keskellä kuunnellut, yrittäen samalla kirjoittaa, mutta nyt hän lakkaa kirjoittamasta, antaa musiikin vapaasti valua korviinsa, josta se imeytyy aivoihin ja laskeutuu kaikkiin ruumiinosiin. Se tasoittaa surua. Se saa surun tuntumaan kaukaisemmalta, se ikään kuin lepää suuren ihmisjoukon harteilla; ei hänen yksin tarvitse surra. Ei yksin.

Mutta jonain päivänä jokaikinen ihminen joutuu askelma askelmalta, tai joskus äkkiä ilman portaita humps-sahtaen putoamaan, kadottaa maanpinnan jalkojensa alta ja menettää kaiken maallisen.

Se minulta tahtoo aina unohtua, Hun puhuu ajatuksissaan (ikään kuin joku häntä kuuntelisi). Minulla on tunne kuin elämä jatkuisi ikuisesti. Aina hämmästyn, kun se yksi tuttu uskovainen sanoo: Tuolla menolla sinä kyllä joudut Helvettiin! Mutta en minä siitä suutu. Se tuntuu niin kaukaiselta, kuolema, ja ehkä helvetti on ihan muualla kuin hän luulee. Oikeasti se synnyttää enemmänkin iloa, sillä sanoja on yksi, joka ehkä välittää minusta, ei hän muuten varoittelisi.

Hun kohottaa päätään, suoristaa kaulaansa kuin miettisi ja yhtäkkiä hän näyttää hölmistyneeltä:

Mitä minä oikein suren! Ei maailma lepää yhden ihmisen harteilla, meitä on monta, suuri lauma. Ainakin seitsemän miljardia! Kyllä semmoisessa joukossa todennäköisesti löytyy vaikka kuinka paljon mukavia ja hyviä ihmisiä!

Ja musiikki, ja kirjat ja kuvat ja uusi iPad kolmonen – Hun vilkaisee työpöydällä lepäilevää pakkauksesta nostettua laitetta, josta oletettavasti on enemmän harmia kuin iloa. Oliko se viimeinen lahja, jonka Han antoi? Täytyy sen ainakin vähän välittää minusta, ja ehkä hän vielä palaa, kun vain jaksan odottaa.

Kun Hun kääntää päätään sivulle, hän näkee ikkunasta, miten punarinta on istahtanut omenapuun oksalle, ja sen nokka aukeilee kuin se laulaisi. Samanaikaisesti jatkuu Matteuspassio.

Tässä ruotsalainen versio lopusta. Jos jaksat niin kuuntele! Sekin soi kauniisti.

HUNHAN ja HANHUN (kertoja puhuu lukijoille)

     Suuri liike

Han ja Hun?

Ei, eivät he ole kiinalaisia, jos sellainen on tullut mieleen.

Eivät he ole ruotsalaisiakaan. He ovat suomalaisia.

Viimeisimmän sukututkimuksen mukaan (jonka on tehnyt muuan korkea-arvoinen upseeri) he ovat molemmat Sursill (hapansilakka) - sukuhaaraa, joka on yhteydessä Ruotsin kuningas Kustaa 1. Vaasaan.

Ja koska nimenomaan tähän rihmaan kuuluvat hyvin monet muut suomalaiset suvut haaroineen ja linkkeineen, voi ilomielin sanoa: yllätys, yllätys! Han ja Hun voivat olla kaukaa ottaen sinun sukulaisiasi, hyvä lukija!

Han ja Hun eivät ole sukujuuriaan juuri miettineet. Heillä on ollut muutakin tekemistä. He muodostivat ykseyden, joka on tärkeä tekijä ihmisen elämää eritellessä. Ykseys, yhteys, ja kokonaisuus. Siihen lisättynä loogisuus. Ne ovat kaikki hyvän muodon attribuutteja.

Koska tällä hetkellä Han on teillä tietymättömillä ja Hun nukkuu sikiunta, johon hän edellisessä jaksossa oli vaipunut, on heidän ykseytensä katkolla, tai katkennut lopullisesti, mikä olisi tosi surullista.

On kuitenkin muistettava yksilöllisyyden merkitys. Sillä yksilöllisessä todellisuudessa jokainen luonnollinen olento voi olla itseriittoinen ja yhteisöstä riippumaton orgaaninen kokonaisuus.

Tässä mielessä yksi halkeama yhdessä ykseydessä ei olisi maailmankaikkeutta ajatellen mitenkään huomattava menetys. Hunille sensijaan se olisi lähes katastrofi, ainakin siihen saakka kunnes hän oppisi seisomaan kahdella jalalla neljän sijaan. 

Han puolestaan oli tältä osin suojattu. Sillä Han oli selvästi itseriittoinen ja tulisi mainiosti toimeen missä olosuhteissa tahansa. 

Entä Hun? Vastaus on tarpeeton, sillä Hun on kysymysmerkki. Mutta toisaalta. Melkein kaikissa asioissa Hun on kotoisimmillaan ollessaan poissa tolaltaan.

Arvoisa lukija, mihin me joutuisimme jos ei olisi filosofeja! Kaikki asiat, joita yrittäisimme kuvata, jäisivät kuin tuuliajolle, harhailisivat selittämättömiä polkuja, eivätkä koskaan tavoittaisi eksaktia ilmaisua, joka on kuitenkin ilman muuta asetettava tavoitteeksi, jos valmistelee jotain toisille suunnattua sanomaa, oli se sitten mikä hyvänsä.

Aristoteleen mukaan mikä tahansa elävä olio tai kappale, joka on muodostunut osista, on kaunis, jos se täyttää yllä olevat hyvän muodon attribuutit. 

Aristoteles on tässä ikään kuin takuuhenkilönä ja navigaattorina, samalla – kieltämättä – jos totta puhutaan myös koristeena. 

Ykseys on välttämätön asia, jos halutaan muodostaa merkityksiä. Sellaisessa järjestelmässä, jossa kaikki osat liittyvät toiminnallisesti yhteen, ne eivät ole satunnaisen muotoutumisen tulos, vaan tietyn evoluutioprosessin seuraus. Tämä on tutkittu asia, siis tosi? Sen olemme saaneet kuulla, jos ei muualta niin ainakin Ylen Teemalta. Jolla on korvat se kuulkoot.

Mutta nyt on pyydettävä anteeksi. Tässä puhuu (kuulostaahan ikävystyttävältä, voi ei! minua huolettaa) siis ainakin yrittää puhua joku, jota ette mahdollisesti tunne. 

On ehkä syytä esitellä: Olen kertoja, joka tavallisesti pitää päänsä visusti piilossa. Mutta kaikkia sääntöjä uhmaten  ja välttääkseni turhia arvuutteluja, katson olevani oikeutettu (?) aina välillä nostamaan pääni näkyviin,   ja puhumaan suoraan ja vilpittömästi, omalla suullani, valhetta välttäen,  ja tuomaan esiin sen, joka kulloinkin on kuten nyt tässä, pakko selvittää.  Siis päähenkilöiden nimet.

Han ja Hun ovat lyhenteitä oikeista nimistään. He ovat kokonaisuutta hahmottaen  ja sulassa sovussa päättäneet käyttää näitä lyhennyksiä aina puhuessaan itsestään tai toisestaan. Tämä on myös heidän ystäviensä ja tuttujensa koodikieltä. He eivät menettele näin huvin vuoksi. Syitä on monia. Tässä muutama:  lyhennykset säästävät aikaa ja energiaa; ne on helppo oppia; ne paljastavat tässä yhteydessä sukupuolen ja ne eivät kaipaa seurakseen titteliä (titteliä, hassu sana, muistuttaa vääjäämättä kikkeliä, se taas vikkeliä tai Mikkeliä, joka viittaa arkkienkeli Mikaeliin). 

Arvonimet ovat myös heidän inhokkejaan, varsinkin ne jotka ovat näkyvissä kätkeytyneenä merkkeihin, jotka killuvat rinnassa kuin kilistimet kellokkaan kaulassa, tai suuriksi pronssista valettuiksi muistomerkeiksi, patsaiksi, joita tavataan myös painamassa maan povea, hautojen päällä, muistuttamassa haudattujen vainajien luulotellusta arvosta. (Monet ovat vasta kuoltuaan arvokkaita.)

Lyhenne tuo esiin ihmisen  paljaana mutta kokonaisena (kun jättää pisteen merkitsemättä). Lyhenteille on aina ollut tilausta. Paavo on jo lapsesta Pave tai Pate. Hermanni Hemppa, Tellervo Telle. Helsinki stadi tai Hesa, kullanmuru  kultsi jne.

Tuntuuko hankalalta? Muuttaisiko se asioita, jos tietäisi, että Han on Hans Adam Adolf  af Virtanen (sukunimi peitenimi) etunimet aikaisemmista sukupolvista koottu attacca subito, jossa esittäjän on aloitettava seuraava jakso välittömästi edellisen jakson päättymisen jälkeen. Ja jossa jokainen osa esittää omaa murhenäytelmäänsä. Joista, varsinkin Adolfista, Han sai kouluaikanaan yllin kyllin - ja sen ylikin - sietää pelkkää kiusantekoa, jolloin hän vihdoin riittävästi sydämistyneenä  olisi ollut valmis hankkimaan aseen ja ampumaan, jos ei toisia, niin ainakin itsensä! 

Kauan häntä sai rauhoitella kertomalla, että kiusaajatkin ovat ihmisiä,  joskin hyvin, hyvin ikäviä. Suorastaan  inhottavia, mikäli ilkeyttään  kiusasivat.

Hun on päässyt hiukan helpommalla. Hun on Hunhildur Helvetia von Hauskis. Hunhildurin selittää (Hunin kertomana) se että hänessä on hippunen norjalaista siemennestettä, ja Helvetia on se maa, jota hänen vanhempansa arvostivat eniten ja jonne he tekivät ensimmäisen ulkomaanmatkansa nuoruudessaan. Laskettelivat jyrkkiä ylä- ja alamäkiä vanhalla autonrämällään ja huudahtelivat ihastuksissaan alppeja ylittäessään pää pilvessä ja herkällä mielellä. - Todella kirkkaita helmiä he olivat poimineet muisteloikseen lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Mutta tuohon nimirimpsuun en kehottaisia täysin luottamaan. Se vaikuttaa Hunin itsensä keksimältä. Itse asiassa en uskalla ottaa täyttä vastuuta mistään tässä kirjoitetusta asiasta. Niin kuin on sanottu, Hun on uneksija, unien näkijä.  

Sitä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi nimi Helvetia ei millään tavoin hehkunut Hunin olemuksesta. Lapsena hän oli yhtä iloinen, valoisa ja kaunis kuin tuo vanhempiensa matka, mutta synkistyi isompana vuosi vuodelta. Ja tässä vaiheessa, kun meillä on tilaisuus häneen tutustua, hän oli ottanut jo koko maailman tuskan kantaakseen. Ja sen tietää mitä siitä seuraa. Sulaa hulluutta ja synkkää oloa.

Sukunimiensä kohdalla, olivat ne oikeita tai keksittyjä, Han ja Hun halusivat tuoda esiin ykseyttä, joka oli ollut tähän asti heidän ainoa vahvuutensa. Mutta heidän tuttavansa ja ystävänsä sekoittivat järjestelmän, jakoivat sen kahtia siten  että Hanin ystäville ja tutuille he olivat Hunhan, ja Hunin ystäville he olivat Hanhun (molemmissa jälkimmäistä osaa painottaen), aina kun he tarkoittivat molempia yhtäaikaa yhdellä nimellä ilmaistuna.

Jos sanoo koko nimen oikealla rytmillä ja oikeasti painottaen pääsee asian ytimeen. Hún Hanhún ja Hán Hunhán (af ja von sanat sukunimien edestä saa unohtaa. Ne ovat Hunin leikillisiä keksintöjä. Niin kuin muutkin sanat, mutta sillä tuskin on mitään merkitystä). 

Sanat ovat sanoja. Joskus täysin järjettömiä. Joskus yksi sana voi muuttaa koko maailman. Vaikka se on harvinaista voi se olla totta. Sanoja pitää kunnioittaa. Ne kertovat aina jotain. Huonoimmatkin, niin, ja ikävimmät, suoraan sanoen paskaiset sanat, nekin ovat tärkeitä. Ne kertovat sanojastaan asioita, joita on hyvä kuunnella tarkalla korvalla. Niin kuin nyt tätäkin:

Näin sanoo Johann Nestroy:

– Kuka?  

– No Nestroy!

”...Olisit oikeassa, jos tyhmyys olisi henkistä heikkoutta. Mutta valitettavasti se on kauhistuttava voima, se on kallio, joka vankkumatta seisoo, vaikka kokonainen järkevyyden meri heittää aaltojaan sen otsaa vasten.”

- Hanta  ja Huntako se haukkuu? Hekö muka tyhmiä kovia kallioita!

- Ei, kun se kuvittelee itsensä mereksi joka läimäyttelee niitä jatkuvasti.

- No voi mikä julmuri, paska tyyppi!

- Voi sen muutenkin ajatella.

Locus causae materialis (aineellisen syyn paikka)

Elocutio (puheen koristelu retorisilla kuvioilla).

Pääsiäinen oli sivuutettu. Se onkin Joulun jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikka, jossa ainakin hiljennämme vauhtia. Joskus jopa pysähdymme. Tällä kertaa pääsiäisiloksi tarkoitettu yllätys, joka oli peitettynä korissa, jäi näkemättä. Kukaan heistä ei ollut siitä kiinnostunut. Kaikilla oli muuta tekemistä, josta tärkein oli miettiä, mitä tekisi. Ja miksi. 

Paikan päällä oli enää yksi henkilö, Hun. Muita ei näkyvissä. Hun oli sulkenut korvansa ja makasi peiton alla.

Matteus passio soi edelleen, ajasta välittämättä, kierteli jonona seinämiä. Kulki lattiaa, kohosi kattoon. Locus notationis (nimittämisen paikka, musiikillisia muutoksia).

Edellisessä jaksossa oli heitä sentään kaksi. Hun ja Han. Heidät ehkä joku muistaa. Han lähti jonnekin pois. Se näkyi kengänjäljistä, jotka harvinaisen selkeinä erottuivat vastasataneessa lumessa. Säikähtäneenä ja surullisena Hun oli tarkastellut niitä ovenraosta, mutta kylmä tuuli ja katolta roikkuva lumi, joka olisi voinut milloin tahansa pudota niskaan, saivat Hunin vetämään päänsä pois ja sulkemaan oven. Oli Locus partiumin (osien paikka) vuoro.

Hun oli kävellyt sänkyyn (vrt. Golgatan tie). Sänky oli hänen tukikohtansa, jossa hän vaakasuorassa yritti karistaa liikaa kuormaa yltään. Paine rasitti jalkoja ja lonkkia. Tuntui myös lapaluissa, olkapallukoissa, hartioissa ja päässä, joka muuttui raskaaksi kuin vyörykivi. Se oli täynnä murhetta ja surua, synkkiä, lyijynraskaita pilviä. Mutta kun se (cranium)  lepäsi tyynyllä saivat ruumiinjäsenet, niska- ja selkänikamat ja sisäelimetkin kaipaamaansa lepoa. Locus causea efficientis (vaikuttavan syyn paikka).

[Locus causea formalis (muodollisen syyn paikka)] 
Hun arvosti ruumistaan (corpus). Kaikkia sen osasia. Kuinka hyvin ne pelasivat yhteen ja toimivat hänen hyväkseen, vaikka hän tuskin koskaan kiitteli niitä. Ja miten oma-aloitteisia ne olivat. Ne tekivät hänen puolestaan kaiken, mitä hän halusi, mutta sen lisäksi yllättivät hänet välillä mitä mieluisemmalla tavalla. Kerran ne olivat jopa pelastaneet hänen henkensä toimiessaan vaistomaisesti toisin kuin hän itse yritti toimia. Ne pysäyttivät hänet kuilun partaalle, juuri kun hän oli putoamaisillaan sen syvyyksiin. Ja pitkällä, hyvin onnistuneella loikalla, parastaan antamalla, ne saivat hänet hyppäämään kuilun yli. Tavallisesti ne eivät suostuneet tekemään uhkarohkeita yrityksiä. Ne olivat hänen puolellaan. Ehkäpä ne jopa jossain määrin rakastivat häntä. Hun hymyili kun hän sitä ajatteli. Hän oli yhtäkkiä tyytyväinen ja melkein ilahtunut. Kaikki hänen jäsenensä olivat hänen puolellaan ja lepäsivät rentoutuneita ikään kuin olisivat ymmärtäneet hänen ajatuksensa. Niine hyvineen ja keventynein mielin Hun nukahti. Oli hiljaista. Vain ohut hengityksen ääni, joka tuli rauhoittuneiden huulien välistä, suhisi huoahdellen.  Hhsiih... Yyhh... 

Locus exemplorum  (esimerkin paikka, säveltäjän sopii matkia muita, kunhan ei kopioi suoraan vaan lainaa toiselta mallin. Lainaaminen on tavallista ja sallittua, mutta lainatut rakenteet on "pantava kasvamaan korkoa", jäljitelmät on työstettävä niin, että lopputulos on parempi kuin se sävellys, josta idea on lainattu.

(Matheson/Wessman) 

Johann Mattheson ja klassisen retoriikan inventio-osa 1700-luvun säveltäjän apuneuvona (otteita Harri Wessmanin artikkelista). Sävellys ja musiikin teoria 1/92

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

                        Hän on noussut ylös !  

 

HUN, HAN ja PITKÄPERJANTAI

           Totta vai unta?

Hun ja Han asuivat yhdessä. He olivat kiintyneet toisiinsa epäterveellä tavalla, sillä se muistutti jo pikemmin tottumusta kuin rakkautta.

Mitä on tottumus? Se on asioiden tekemistä ja ajatusten luomista ilman muutosta, joka ilmenee saman toistona, pelkkänä tapana, jota ei tarvitse enää ajatella, joka on muuttunut automaattiseksi. Painat nappulaa ja se on siinä. Kaikki on itsestään selvää, turha siitä huolehtia.

Mutta mitä on rakkaus? Eikö se ole halu pysytellä toisen läheisyydessä. Ja jos toinen on poissa, se ilmenee kaipauksena, joka sisältää toivoa, että toinen vielä palaisi, ei katoaisi kokonaan. Toivo pitää rakkautta yllä ja ikävöinti on suolaa, joka liiallisena polttaa suuta, mutta sopivaksi annosteltuna korostaa makuja, antaa niille terveen ja voimakkaan vivahduksen.

Kaikesta tästä monimielisestä broblematiikasta Han oli selvillä. Han oli ollut jo lapsena ikäisiään edellä, seurannut maailman tapahtumia, toisten lasten rallatellessa omiaan ja uittaessa kevätpuroissa kaupasta ostettuja muovisia lelulaivojaan, jotka eivät pysyneet pystyssä ja rikkoutuivat pienestäkin polkaisusta. Han ei leikkinyt leluilla. Han kulki metsiä haulikko kainalossa, koko ajan korva kuulolla ja silmä tarkkana.

Vasta aikuisena Han tajusi, miksi metsästäminen oli tärkeää ja miksi sitä oli edelleen tehtävä. Han tajusi metsästämisen sisimmän olemuksen ja sen, mitä kannattaa metsästää. Lapsena opittu oli vasta alkua. Han oli metsästänyt lintuja ja oravia, jäniksiä, nyt hän metsästi taivasta ja ihmisiä. Han kiroili ja hoki saatanaa jos mikään ei onnistunut. Mutta perkeleen ja saatanan yläpuolella oli aina rivi enkeliä. Siksi hän hymyili. Ja kun Han hymyili, se oli jo autuutta. Kaikki olivat valmiit polvistumaan ja palvomaan Hanta kuin hän olisi ollut jonkinlainen jumala, joka Han kiisti olevansa. Han sanoi, että elämän tarkoitus oli metsästää totuutta ja jumaluutta. Ja kun niitä ei siitä vaan löytynyt, hän kirosi ja roikotti päätään: Jumalauta, tätä maailmaa! Missään ei ole mitään järkeä. 

Hun oli unelmoija. Hun oli unennäkijä. Hun valvoi yöllä ja näki unia. Päivällä Hun nukkui ja vain teeskenteli olevansa valveilla. Hunilla oli mielikuvitusta, joka toimi väärään suuntaan. Han yritti sitä oikaista. Unet ovat unia Han sanoi. Ei niitä jaksa kuunnella.

Pääsiäisen lähestyessä Hun heräsi pitkäperjantaiaamuna harvinaisen aikaisin. Se johtui unesta, joka oli ollut täynnä väkivaltaa ja mukilointia. Mistä siinä oli kysymys jäi epäselväksi. Mutta kun suusta tuli itkua ja vikinää vielä herätessä, se säikäytti. Han oli nyt tarpeen. Han osasi irrottaa unen ja valveen. Huomenna on jo pitkäperjantai, Han sanoi illalla, ja lunta tulee vain lisää helvetti niin kuin sitä ei olisi jo tarpeeksi. Kylkiluut ja selkäranka muussina!

Han puhui usein tuomiopasuunan äänellä, mutta siihen Hun oli jo tottunut. Sitä paitsi Han aina liioitteli. Siihenkin Hun oli tottunut.

Taivas oli pilvessä. Mutta missä oli Han? HAN! Hun huusi. Ei vastausta. HAN, MISSÄ SINÄ OLET?

Hun juoksi yöpaita päällä ympäri huoneita, kurkisti keittiöön, kurkisti vaatehuoneeseen, saunaan, ruokakomeroon, jääkaappiinkin hän vilkaisi, turhaan tietenkin. Hän suuntasi läps, läps paljain jaloin isoonvessaan, pissi aamupissan, laski vessan, pesi kädet ja hampaat, huuhteli naaman. Yritti rauhoittua. HAN! Hun jatkoi etsimistä. Kurkisti siivouskomeroon, taas vaatehuoneeseen, pikkueteiseen ja pikkuvessaan, josta löyhähti vastaan voimakas virtsanhaju. Meni pannuhuoneeseen, avasi ulko-oven, huomasi vastasataneessa lumessa isot kengänjäljet, jotka johtivat jonnekin pois. Han oli lähtenyt. Minne hän on mennyt, Hun ihmetteli.

Ulkona satoi lumitähtiä, hiljaa ja hätäilemättä. Tyhjyys on tunne, jota on vaikea kestää. Millään ei ole merkitystä ennen kuin Han palaa, Hun ajatteli. Päivä tuntui pitkältä. Mutta Han ei ollut vielä illallakaan kotona. Hänen kännykkänsä lepäsi pöydällä. Siihen oli turha soittaa. Uutisissa näytettiin uusia kahakoita, tappeluja, mellakoita, kolareita. Niitä riitti joka päiväksi. Illalla myöhään Hun yritti katsoa elokuvaa Jeesuksen viimeisistä päivistä, mutta se vaikutti jotenkin tavalliselta ja melkein rienaukselta. Ei sitä jaksanut katsella. Hun kurkki pimeään yöhön ikkunoista. Kävi kurkkaamassa oveltakin. Han pysyi poissa.

Hun yritti pysyä rauhallisena.

He elivät elämänsä loppuun asti

Kun tuuli käy heidän ylitsensä, ei heitä enää ole.          (työn nimi: Ohi on)

Tämä voisi olla satua, ellei se olisi totta.
Tämä voisi olla totta, ellei se olisi niin omituista.
Tämä voisi olla omituista, ellei kysymys olisi elävistä ihmisistä.

Elämä on käsittämättömän moniselitteistä ja ihmeellistä. Juuri kun luulee hahmotelleensa sen jotenkin ymmärrettäväksi, kuulee tai näkee asioita, jotka ovat omien luulojen ulkopuolella ja hämmentävät ikään kuin asiaan kuulumattomina yllätyksinä.

Eräänä päivänä olin lukenut kirjan, innostunut siitä, kirjoittanut siitä blogiini. Hyvässä tarkoituksessa. Halusin jakaa kokemukseni ja iloni ja ajattelin, että tekoni saa toisetkin innostumaan. He hankkivat kirjan käsiinsä ja haluavat hekin sen lukea.

Itse asiassa näin tapahtuikin. Ainakin yhden ihmisen kohdalla. Hän tilasi kirjan, josta olin omalla tavallani kertonut. (Nyt se on ehkä jo matkalla johonkin tanskalaiseen kirjastoon.)

Viime bloggauksessa lupasin harkita vielä yhtä kirjoitusta samasta aiheesta. 

Hahmottelin jonkinlaista muistokirjoitusta kirjan henkilöille. 

Ja minä tein sen. Kirjoitin muistokirjoituksen. Elämäni ensimmäisen.

Mutta poistin sen.

Eräänlaisten aavausten (aavistusten) takia, joista olen kärsinyt viime aikoina, minulle on tullut tunne, ettei se ole hyvä asia ollenkaan, että luen jonkun kirjan, ja kirjoitan siitä. Siksi en halua siihen enää palata.

En myöskään halua enää kirjoittaa mistään muustakaan lukemastani kirjasta. Koen, että se on asia, jota en hallitse. Tulee tunne kuin istuisin ruutitynnyrin päällä ja odotan, milloin se räjähtää. Sitä tunnetta minä en halua. Koetan pysytellä omillani. Asioissa, jotka elävät minussa itsessä. Eivät loikoile minkään kirjan päällä.

Kirjat saavat levätä rauhassa. Luen mitä luen. Ja pidän siitä syntyneen innostuksen sisälläni. Sieltä se vähitellen haihtuu...

(Seuraava uhri olisi ollut Kari Hotakaisen kirjoittama Ihmisen osa. Se on kirja, joka sai minut nauramaan ja itkemään, ihan oikeasti, niin että vesi valui silmistä ja minun piti niitä paperinenäliinalla pyyhkiä.

Ihan oikeasti opin siitä kirjasta paljon. Minusta se on kirja, joka herättää kiitollisuutta sen kirjoittajaa kohtaan. Haluaisin sen tekijää kädestä pitäen kiittää.)

Viimeinen toivomukseni kirjojen suhteen on: LUKEKAA  IHMISEN  OSA!  Sitä lukiessanne saatte oivalluksia ja ymmärrätte elämää siltä kannalta, mitä ette ehkä ole tulleet ajatelleeksi: Kaikella on syynsä ja tarkoituksensa, mutta siitä huolimatta jää paljon asioita pelkkien sattumusten ja ihmeellisyyksien varaan. That's the life! Minusta se on Kari Hotakaiselta paras kirja. Monellakin tapaa. Se kävelee maan pinnalla, nyky Suomessa. Voi tulla vastaan ketä tahansa.

Neiti Soldan

Kun ensimmäisen kerran luin Neiti Soldanin se valui kuin elämä sormien välistä. Malttamattomana seurasin Tillyn kertomuksen etenemistä ja odotin jännittyneenä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin kokonaan Tillyn lumoissa. Iloinen hänen puolestaan, kun hän sai kenenkään häiritsemättä kertoa elämänsä ilot ja surut, sen hyvät ja pahat hetket, ja sen, miten hänen piti koko ajan olla kuin valmiustilassa, odottaa ja odottaa milloin Jussi taas huomaisi hänet ja osoittaisi sen jollakin pienellä eleellä, katseella tai ystävällisellä sanalla. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampaa odottaminen  oli, ja kun vihdoin tuli se hetki, joka tuntui lopulliselta, oli kuin pääteasema, vaikka se meni nopeasti ohi, mutta jolloin odotus kuitenkin runsain mitoin palkittiin, ja he saivat Vennyn poissaollessa muutaman viikon, kuukauden, olla yhdessä ja elää kuin aviopari, tuntui kuin elämä olisi asettunut oikeaan asentoon, ja onni olisi siinä, täynnä loputonta iloa ja nautintoa.

Mutta mitä sen jälkeen tapahtui kun Venny palasi matkalta. Oliko se Vennyn syy, kun kaikki kääntyi taas mustaksi, ja elämä näytti Tillylle julmat kasvonsa, julmemmat kuin koskaan.

Puuskittain Tilly vihasi Vennyä, mutta samalla kunnioitti, tiesi hänen arvonsa ihmisenä. Toivonsa hän asetti Jussiin. Mutta mitä hyötyä oli Jussin puheesta, siitä että hän kyllä pitää Vennystä, mutta rakastaa enemmän Tillyä, joka ymmärtää paremmin olla avuksi, ja että ilman Tillyä hänen luomistyöstään, kirjoittamisesta, ei tulisi yhtään mitään, sillä Tilly oli se, joka sai hänen luomishanansa aukeamaan, ja ilman Tillyä hän olisi kertakaikkiaan hukassa.

Mitä siihen voisi sanoa. Miten hän Tillyä palkitsi. Se, mitä Tilly odotti, että Jussi pystyisi valitsemaan hänen ja Vennyn välillä, ei tapahtunut koskaan. Vain epämääräisiä lupauksia, että saat nähdä, kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Mutta sitä sai odottaa turhaan. Kaikki muuttui Tillyn kohdalla aina vain pahemmaksi. Se, että hän oli alkanut odottaa Jussille lasta, jonka piti olla iloinen asia, tuomittin Vennyn takia synniksi ja vieläkin pahemmaksi, ja se olisi äpärä jo syntyessään tuo pieni raukka. Kun synnytyksen aika läheni, lähetettiin Tilly Tanskaan ja niin hänen lapsensa syntyi Kööpenhaminassa, ja tarkoitus oli, että syntynyt poika jäisi sinne tarpeeksi etäälle, ettei hänestä puhuttaisi, mutta Tilly sai hakea hänet myöhemmin sillä ehdolla Suomeen, että kertoi tämän olevan adoptiolapsi. Lopulta asia kääntyi niin, että Venny sai pojan oman lapsensa lisäksi, hänellä oli nyt kaksi poikaa,  ja Jussi saisi pitää Vennynsä sillä tiukalla ehdolla, että ei kenellekään, ei edes sukulaisille, ei edes Vennyn ja Tillyn äidille eikä muulle perheelle, saatika lapsille, saanut kertoa asioiden oikeaa laitaa. Kuitenkin kävi ilmi, että ”kaikki”, sen tiesivät.

Venny ja Jussi saivat vielä yhden lapsen, ja nyt heillä oli kolme poikaa.

Samastuin Tillyn toiveisiin ja odotuksiin niin täysillä, että emme kumpikaan huomanneet ajatella miten nämä tapahtumat vaikuttivat Vennyyn. Tillyn mieli oli niin täynnä rakkautta, jota viha vain silloin tällöin ravisteli, ettei sinne yksinkertaisesti mahtunut enää muita ajatuksia. Tillyllä oli kärsimyksensä, joita minä lukijana pidin kohtuuttomina ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Suututti, kun Jussi oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Välillä hän käänsi selkänsä Tillylle, välillä näytti yllättäen kiinnostustaan lähestymällä häntä ja laskemalla kätensä tämän olkapäälle, silloin kun kukaan ei ollut näkemässä. Tillyn kertoman mukaan heillä oli vielä myös runsaasti kahdenkeskisiä rakasteluhetkiä, sitä en oikein osannut enää ymmärtää, mutta ajattelin, että Jussi oli sentään Tillyn lapsen isä, ja Tilly rakasti Jussia niin aidosti ja suuresti, ettei hän pystynyt vastustamaan Jussia. Ja ehkä hän halusi itsekin joitain pieniä onnen hetkiä korvaamaan kärsimyksiä, joita ei hänen elämästään puuttunut. Sitä paitsi: Rakkaus ja rakastaminen. Mitä pahaa niissä muka voisi olla? Eikö pidäkään paikkansa, että rakkaus on suurinta kaikesta?

Vasta toisella lukukerralla, kun luin hitaammin ja kuin ympärille katsellen, tajusin että helppoa ei ollut Vennylläkään. Itseasiassa Vennyyn pystyin samaistumaan yhtä hyvin, oikeastaan vielä paremmin kuin Tillyyn. Miltä tuntuu elää vaimona sellaiselle miehelle, joka on valinnut sinut puolisokseen ja rakastaa sinua, ja sinäkin rakastat häntä, mutta jonka miehisyys on ylipursuvaa, jolla on paljon ystäviä, ja joka on suosittu ja ihailtu varsinkin naisten keskuudessa, ja jos hän, tämä mies, on lämmin ja aito, ja luonteeltaan sellainen kuin ihmisen pitääkin olla, inhimillinen ja ymmärtäväinen, ja joka on jotenkin menestynyt, teki hän mitä tahansa, pitääkö vaimon olla pahoillaan, jos hän joutuu joskus varsinkin nuorten naisten piirittämäksi.

”Naiset ovat hulluja”, saattaa tällainen mies vaivautuneena sanoa, vaikka tilanne selvästi hivelisi ja nostaisi hänen itsetuntoaan. Ja mitä pahaa siinä on. Ei mitään, onhan se mukava kun tällainen suosittu mies sattuu olemaan sitounut juuri sinuun. Kuka haluaisi jonkun tumpelon miehekseen ja lastensa isäksi. Mutta jos sattuu niin, että joku naisista, joka sanoo olevansa ystäväsi, vihjailee sinulle jotain, jota et haluaisi kuulla, mutta jonka hän vakuuttaa todeksi ja katsoo sen tehtäväkseen ilmoittaa sinulle nimenomaan ystävänä, mitä sinä sanoisit? Entä jos joku näistä ihanista naisista kiintyisi mieheesi, haluaisi hänet omakseen ja tulee eteesi, katsoo suoraan silmiisi ja sanoo vakavalla ja vaativalla äänellä: ”Et sinä voi miestäsi omistaa!” Mitä siitä seuraisi? Kysykää minulta, jos ette tiedä. Se kuuluu asioihin, joissa uskallan sanoa olevani jonkinlainen asiantuntija.

Ja uskollisuus. Mitä se sitten on? Uskollisuutta vaistoilleen tai sinulle, tai jollekin muulle ihmiselle, joka sattuisi olemaan vaikka sisaresi, jota olet aina rakastanut ja auttanut parhaasi mukaan. Huomaat väkisinkin, vaikka se yritetään sinulta salata, kun satut raottamaan silmiäsi aamupuolella yötä ja näet miehesi olevan tulossa toiselta puolelta huonetta, jossa siskosi nukkuu, ja mies hiipii varpaillaan, ja olet pannut merkille salaiset katseet ja ilmeet heidän kasvoillaan myös päiväsaikaan, ajatteletko sinä niin kuin Venny, että eihän toki se voi olla mitään vakavaa, hehän molemmat rakastavat minua, ovat minulle mieluisia, ehkä hän on vain käynyt vilkaisemassa nukkuvaa, tai on sattumoisin kulkenut ohi, eikä halua herättää minua askeleillaan. Ja että kaikki on varmasti hyvin. Mutta kun asia jossain vaiheessa paljastuu sinulle kaikessa alastomuudessaan, kun olet mitään epäilemättä jättänyt miehesi ja siskosi hoitamaan taloutta ja pikkuista poikaanne, joka tarvitsee silmälläpitoa, ja lähdet itse ulkomaille opiskelemaan kuukaudeksi, ja kun palaat ja näet heidän syylliset tai pettyneet ilmeensä, ja kaiken lisäksi siskosi alkaa pian sen jälkeen odottaa lasta, ja käy ilmi, että se on miehellesi. Miten silloin suu pannaan? Sen tietää Venny.

Ihailen Vennyä! Ihailen hänen kykyään kestää ja vaieta ja venyä tilanteesta toiseen. Vaikka on hänen ainakin alitajuisesti täytynyt tietää, mitä hänen kodissaan on tapahtunut ja tapahtuu kaiken aikaa.

Kumpi hänen olisi pitänyt karkottaa, miehensä vai nuorin sisarensa, joka oli pitkälti riippuvainen hänestä? Sisko asui virallisesti vielä elossa olevan äidin luona, mutta Venny oli joutunut ja tottunut avustamaan heitä molempia, ja myös muita sisaruksia. Jussi oli häntä siinä auttanut, mielellään, niin kuin oli antanut ymmärtää. Jos Jussi lähtisi, se olisi katastrofi koko laumalle. Hänelle itselleenkin. Totta kai Jussi oli hänelle ja koko perheelle tärkeä. Ei hän halunnut Jussista luopua. Mutta sen Venny ehdottomasti vaati, että asia on pidettävä salassa ulkopuolisilta. Ei edes sisaruksilleen eikä missään tapauksessa myöskään äidille siitä saanut sanoa sanaakaan. Se häpeä, joka siitä koitui, oli aidattava ja piilotettava parhaalla mahdollisella tavalla. Jo lasten takia.

Surunsa Venny purki maalaukseen, jonka nimenä oli Itkevä tyttö. Hän ripusti sen seinälle näkyvälle paikalle. Ehkä hän halusi muistuttaa siskoaan ja miestään tapahtuneesta. Hän ei näyttänyt heille omia tunteitaan, tyttö maalauksessa teki sen hänen puolestaan.

Kun ajattelen tätä kirjaa kokonaisuutena, näen sen suurena, laakeana lasikupuna, jossa kirjan henkilöt elävät viime vuosisadan alku- ja sitä edellisen loppupuolta, välillä tyynempää, välillä tuulisempaa elämäänsä, kuin suurennuslasin alla. Välillä joku heistä karkaa ulkomaille, mutta palaa takaisin samoihin, pinnalta lainehtiviin, mutta sisältä rauhattomiin ja voimakkaasti värähteleviin, olosuhteisiin. Paljon he eivät poikkea tämän päivän ihmisistä tiukan paikan tullen, vaikka heidän ulkoinen elämänsä onkin erilaista. Historian näkökulmasta osa heidän elämästään sattuu kansalaissodan aikaan, jolloin koko Suomi myrskysi ja veri lensi, perheet jakautuivat punaisiin ja valkoisiin. Se kosketti jossain määrin tätäkin kupusuojattua perhettä ja heidän taiteilijaystäviään. Tarvittiin Jussia pelastamaan oma vanhin poikansa, joka asettui punaisten puolelle ja oli vaarassa menettää henkensä. Hyvä veli verkosto toimi jo silloin.

Sen huomion tein sekä kirjasta, että näistä sen sen lukemiskokemuksista, että seksiä ei liiemmin tihku missään kohden, vaikka se kulkee sekä kirjan että siitä saamieni vaikutteiden punaisena lankana. Ehkä se johtuu aikakaudesta. Seksuaalisten kohtausten kuvaamisessa vaikutti sensuuri. Toisaalta jo nimi Neiti Soldan, kertoo jotain. Nykysin jo 13 vuotiaasta monet tytöt leikkivät aikuista, ja haluavat kokea kaiken. Neiti sanaa ei enää tarvita osoittamaan ”siveyttä”. Sitä käytetään hiukan ironisessa mielessä korostamaan jonkun ihmisen ”neitiyttä”, esim. joku poika voi olla 'neitimäinen', ja tiedämme heti hänet eleitä myöten.

Ihmisten yläpuolella, ilmassa, näen ylösnostettuina heidän elämänaikaiset, jälkeensä jääneet, saavutuksensa, Vennyn maalaukset (joita voi katsella netistä) ja Jussin kirjat, joita hän muutettuaan nimensä Juhani Ahoksi, kirjoitti, ja joita on saatavana tänäkin päivänä kirjastoista. Ihmettelen, millä aikaa he sen kaiken tekivät, kun heillä oli niin paljon muutakin puuhaamista. 

Mutta Tilly, mitä jälkiä hän jätti maailmaan? Ainakin sen voi sanoa, että hänen elämänsä on mukana tv-sarjana nähdyssä näytelmässä Venny Soldan-Brofeldt. Ja Juhani Aho on kirjassaan Juha, käyttänyt mallina itseään shemeikkana ja Tillyä Marjana, joka jättää miehensä shemeikan takia. Ja onhan Tilly päähenkilönä päässyt kertomaan tarinaansa tässä kirjassa, jonka pohjalta olen tätä juttua kirjoitellut. Ja heidän jälkeläisiään on varmasti vielä elossa. Joten enemmän he ovat jättäneet jälkiään kuin suurin osa Suomen muista kansalaisista. Heille tältä puolelta tuonpuoleiset kiitokset, vai miten päin se pitäisi sanoa. Vai voiko sitä sanoa ollenkaan. Terveiset kuitenkin.

Ja kiitokset Neiti Soldanista Tuula Levolle. Tämä oli mieluinen kirja minulle. Tähän oli tavallista helpompi samaistua. Nyt tunnen oloni sekä Tillyksi että Vennyksi. Ehkä haluaisin olla enemmän Venny, pääsisin vähemmällä kärsimyksellä. Tai mistäpä sitä toisten kärsimykset tietää.

PS.

Saattaa olla, että vielä kerran palaan asiaan blogissani, sillä pitäähän nämä oikeasti eläneet ihmiset saattaa kunnialla hautaan. Voihan olla, että joku, joka on seurannut tätä blogiani, ei saa käsiinsä itse kirjaa, vaikka käsittääkseni siitä on otettu jo ainakin kaksi painosta. Ei ihmisiä saa heidän kuoltuaan jättää roikkumaan maan päälle. Kirjassa on heidän viimeisistä ajoistaan kerrottu. Ehkä minäkin voisin vielä yhden bloggauksen verran heistä kirjoittaa, ellei se mene jo ihan kohtuuttomuuksiin, ja joku on jyrkästi sitä vastaan. Harkitsen. Kuolema on vakava asia, joka ei säästä ketään. Niin olen sen tajunnut. Kirjan palautan jo kirjastoon. Se on aika tarkkaan mielesä. Lukekaa tekin se. Pääsette ajassa hiukan taaksepäin. Sitten voi katsoa taas eteenpäin. Tuijottaa tätä hetkeä, joka on aina yhtä mielenkiintoinen, jos sen vain huomaa, se kun on niin lähellä, tuossa käden ulottuvilla.

Katsokaa lähiomaistanne (sellainenhan pitää olla jokaisella).  Rakastakaa häntä, älkää tuomitko. Tämä on yleinen ohje, koskee myös minua.




Ainekset tähän tekstiin on otettu Tuula Levon romaanista Neiti Soldan. Julkaisija Kustannusosakeyhtiö Otava. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 2000. (s. 286)