11.5.2018

ELÄMÄ KANTAA - HALLELUJAA!




Isä oli vielä töissä. Isä hoiti tehtävänsä aina huolellisesti loppuun asti, ennen kuin lähti työpaikalta. 
   Me oltiin äidin kanssa kahdestaan kotona, istuttiin keittiössä. Minä ruokapöydän päässä piirtelin ajatuksissani sanomalehden reunaan kuvia; kaikenlaisia kiemuroita, tyhjiä pisteitä ja viivoja. Ei niissä mitään järkeä ollut. 
   Vilkaisin välillä äitiä. Äiti vilkaisi kelloa ja alkoi viuhtoa kiireisin askelin hellan ja ruokakomeron väliä. Ruoka piti olla valmista ennen isän tuloa. 
   Äiti ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella, piti suutaan tiukasti supussa. Esiliinassa oli jo valmiiksi tahroja, sitä hänen ei siis tarvinnut varoa. Huivin alta hapsotti karkuun lähteneitä hiuksia. Mietin, mitä minä sanoisin.
   - Äiti!     
   - Mitä nyt? 
   - Ei paljon mitään, minä tässä vain ajattelen.
   - Eikö sinun pitäisi lukea läksyjä? Tavallisestihan sinä teet tehtäväsi heti koulun jälkeen.
   - En minä taida enää tehdä.
   - Mitä sinä tarkoitat? Eikö se ole kuitenkin parasta, saat sitten illalla olla vähän aikaa vapaana.
   - Mutta kun minun ei tarvitse.
   - Mitä tarkoitat? Ei tarvitse...? Mitä sinä nyt joutavoit?
   - Minä en mene enää kouluun.
   - Et mene?
   - En, minä olen niin päättänyt!

Siinä se oli. Sehän kävi odottamattoman helposti. Mutta äitiä minä säikähdin. Se pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa. Kulho keikahti sen käsissä. Onneksi se oli tyhjä, mitään ei läikähtänyt lattialle. Kuin unissakävijä hän siirtyi hellan luo, asetti kulhon sen kuumalle reunalle ja katsoi minua. 
   - Et mene kouluun? Mitä tämä nyt on? Totta kai sinä käyt koulun loppuun!
   Äidin silmät olivat kuin kaksi reikää nenän varren kummallakin puolella. Ne odottivat vastausta. Huokaisin. Oli vaikea sanoa. Mutta minä sanoin:
   - Minä olen raskaana!
   
Äidin silmäkuopat täyttyivät sumusta. Tuskin hän näki enää mitään. Mahtoiko kuullakaan. Kovensin ääntä.
   - Minä odotan lasta! 

Äidin suu oli jäykkä. Se avautui hitaasti ja muuttui mustaksi aukoksi.
   - Mitä? Mitä... sinä sanoit
   Tuntui kuin sanat olisivat syntyneet äidin suussa ja hän työnsi niitä ulos kuin olisi synnyttänyt lapsia ja se tuotti hänelle kipua. Hän istahti matalalle jakkaralle muurin kyljessä, lysähti siihen ja jäi suu auki sumuisin silmin tuijottamaan minua.
   
Tuntui pahalta. Laskeuduin polvilleni lattialle äidin viereen ja yritin silittää hänen kättään. Mutta siitä äiti suuttui. Sumu katosi hänen silmäkuopistaan ja niihin syttyi tuli, joka alkoi savuta. Hän nousi seisomaan.
   - Enkö minä ole sitä sinulle aina sanonut? Enkö ole tuhat kertaa varoittanut? 
Missä sinä olet pelehtinyt? Kerro heti paikalla! 
   
Äidin ääni oli uhkaava. Se muuttui vinkuvaksi tuuleksi, joka yltyi pian myrskyksi. Minua pelotti. Mutta kun nousin ja ennen kuin ennätin poistua, ääni hiukan hiljeni ja muuttui valitukseksi. 
   - Tämä vielä puuttui, tämä vielä puuttui, hän  hoki ja alkoi itkeä.
   - Äiti, en minä ole ollut poikien kanssa, ihan totta, äiti, usko minua! Voin vaikka vannoa etten ole tehnyt mitään sellaista, mitä sinä luulet!
   Minuakin alkoi itkettää. Itkimme molemmat. Keittiö oli täynnä valitusta. Äidin itku oli inisevää, säikähtänyttä, nykivää uikutusta. Minä annoin tulla suun täydeltä, huusin suoraa huutoa.
   - Usko minua! En ole ollut sillä tavalla! ulvahtelin huutojeni välillä.
   - Mitä? äiti kohotti äkkiä päätään. - Mitä sinä sanoit? Sanoitko sinä, että että et ole ollut tekemisissä sillä tavalla?
   - Sanoin.
   - Kenenkään kanssa?
   - Niin.
   
Äiti katsoi minua ensin epäuskoisena, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat sulaa, niihin tuli valo. Hänen katseensa kirkastui. Suu napsahti auki, ja hän kohosi varpailleen. Katsoi ylöspäin aivan kuin olisi katon läpi nähnyt taivasta.
   - Nyt minä ymmärrän, mitä se oli. Sitä se merkitsi. Sitä! Ei uskoisi!. Hän käänsi katseensa minuun.
   - Et usko millaisia taivaallisia unia olen nähnyt viime aikoina! Usein. Mutta nyt minä vasta sen tajuan. Sinä siunattu lapsi! En olisi millään uskonut, että se, mitä minulle paljastui unessa olisi totta! Itse Pyhä Henki on sen korvaani kuiskannut...  Sanopa tapahtuiko se silloin kun olit pastorin apulaisena?
   Nyökkäsin. Äiti oli innoissaan. 
   - Minä arvasin, arvasin sen. Nyt se on selvä! Eikö pastorin koti ole juuri se paikka, jossa Pyhä Henki on aina läsnä, lähimpänä ihmistä! Voi taivaan ihanuutta! Voi rakas lapseni, mikä suunnaton armo on kohdannut sinua, meitä kaikkia! En olisi uskonut, että se sattuu juuri sinun kohdalle!
   Äiti syleili minua.
   - Mutta, äiti, ei pastori... 
   - Voi minua syntistä! Häpeän, etten ole voinut sitä uskoa. Niin selkeää puhetta, niin  päivänselkeä asia. Pyhä Henki on sinua koskettanut. Tulet näkemään ettei kukaan sitä usko, mutta totta se on!

Äiti oli pois tolaltaan. Hän pyrskähti taas itkuun, mutta nyt se oli iloista itkua, riemukasta! Niin riemukasta, ettei hän kestänyt sitä. Hän kierähti pitkäkseen keittiön lattialle ja pyörähti muutaman kerran ympäri, ja hänen sormensa kuopivat kangaspuilla itse kutomastaan riepumatosta nukkaa, tunki sitä suuhunsa ja pärski.

Ymmärsin, että se oli jonkinlainen kohtaus. Polvistuin hänen viereensä.
   - Äiti kulta, äiti kulta, yritä rauhoittua! Ei meillä ole mitään hätää. Mitään pahaa ei ole sattunut. Nouse nyt! Minä autan sinut lepäämään kamarin sängyn päälle. Koeta nousta!
   
En jaksanut nostaa äitiä. Avuttomana istuin lattialle hänen päänsä kohdalle ja silittelin hänen otsaansa.
   Kesti kauan ennen kuin äiti rauhottui niin paljon, että hänen itsensä avustuksella sain talutettua hänet kamarin sänkyyn. Siihen hän jäi lepäämään. Hän oli kuin pieni lapsi. Antoi minun peitellä itseään, hopotti joitain käsittämättömiä sanoja, liikutti enää huuliaan. Asetin hänen otsalleen kylmässä vedessä kastamani, kuivaksi puristamani pyyhkeen. Istuin sängyn viereen tuolille, ja aloin laulaa hänelle "Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessaan". Se oli hänen lempilaulunsa.Hänen hengityksensä alkoi tasaantua. Lauloin vielä osia virrestä 441, jota hän itse usein hyräili.

"Tänään tässä maailmassa, kuohuvassa ahdistuksen viima käy. Epätoivon lippu liehuu,
viha kiehuu, eikä rauhan päivää näy..."

Äiti oli lakannut itkemästä. Vain satunnaisia kurnuttavia ääniä kuului hänen kurkustaan. Vähitellen hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän nukkui. Suljin varovasti oven.

Kun isä tuli kotiin, kuului kamarista jo pientä kuorsausta.
   Isä kulta! Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut, ja heti hän oli levoton äidin takia. Ajattelin, että samantien voin kertoa kaiken muunkin. Puhuimme kuiskaamalla, ettemme olisi herättäneet äitiä.
   - Isä, kuiskasin. - Minä olen raskaana, enkä halua mennä enää kouluun.
   - Jaa, isä kuiskasi takaisin. Hän näytti hetken kiinnostuneelta, mutta tuijotti sitten jälleen kamarin ovea.
   - Isä, kuulitko sinä? Minä odotan lasta!
   Isä näytti hämmentyneeltä. Hän vilkaisi minuun avuttoman näköisenä.
   - Se taitaa olla niitä naisten asioita. Sinun on parasta puhua äidin kanssa, kun hän herää. Kestikö se hänen kohtauksensa kauan?
   - Ei, isä. Kaikki kävi äkkiä. Ei hän maannut lattialla kauaa, tuskin puolta tuntia.
   
Äkkiä isä näytti muistavan jotain.
   - Sanoitko sinä että sinä et mene enää kouluun?
   - Niin, isä.
   - Mutta minkä takia et halua mennä?
   - On olemassa periaatteita. Niinhän sinä aina sanot, isä. Ei saa häpäistä koulun kunniaa. Eikö niin, isä? Eettiseltä kannalta katsottuna koulun tehtävä on opettaa. Ei se ole synnytyslaitos. Eihän? Sitä paitsi siinä on, kuule isä, paitsi oma, toistenkin maine vaarassa! Oletko samaa mieltä?
   - Jaa, jaa. Kaipa sinä tiedät, mitä teet. Mutta mitenkä sinun nyt käy?
   - Ei minulla, isä, ole mitään hätää.
   - No se on hyvä se!
   - Kun vain äiti tottuisi siihen ajatukseen.
   - Äiti, niin. Eiköhän hän totu. On hän vaikeampaakin saanut kestää.
   Mitähän isä tarkoitti. En kehdannut kysyä. Asioita oli muutenkin tarpeeksi. Isä näytti huolestuneelta. Hän kävi kurkistamassa kamarin ovelta. Äidin hengitys sihisi tasaisena. Hän tuntui olevan syvässä unessa. 
   Isän silmät kirkastuivat. Hän vilkaisi minua.
   - Kuule, tyttö, ei sinun sen koulun takia kannata surra. Kyllä tässä maailmassa on jokainen terve ihminen löytänyt paikkansa, vaikkei olisi yhtään käynyt koulua. Kiertokoulua se kävi sinun ukkisikin isä. Mitähän olisi ollut, muutaman viikkoa! Eikä minkäänlaista hätää hänellä. Usko pois! Tietysti sitä ei saa olla turhan tarkka. Kyllä aina löytyy, jos halua on, valittamisen aihetta.
   Katsoin isää kiitollisena. Isä oli aina niin viisas ja kiltti. 

Äidiltä oli jäänyt ruuanlaitto kesken. Minä hain komerosta leipää ja maitoa. Söimme isän kanssa hiljaisuuden vallitessa hyvällä ruokahalulla. Kuunneltiin samalla radiosta päivän uutiset. Ja sen jälkeen, kuinka sattuikaan, tuli Hallelujaa. Kun sitä kuunteli, tuli hyvä olo! 

   

   


                               


9.3.2018

PYÖRTEITÄ




Kun Iiris ja Olli rakastelivat, oli siitä oksat pois. Ennemminkin se muistutti painiottelua kuin lempeää yhdessäoloa, ja kun he hikisinä heittäytyivät erilleen hengitystä tasoittaakseen ja jäivät niille sijoilleen hetkeksi loikoilemaan syvän raukeuden vallassa, tuntui että elämä oli sillä hetkellä elämisen arvoista.

Kun Iiris ja Olli tappelivat, oli siitäkin oksat pois. Aluksi he taistelivat sanoilla, mutta kun ne pian osoittautuivat hyödyttömiksi, kävivät he toistensa kimppuun. Tavallisesti se oli Iiris, joka ensin muksautti liikuttavan laihalla, luisella nyrkillään Ollia rintaan. Se isku oli kuin huutomerkki: nyrkki oli piste ja lyönti laiha käsivarsi pisteen jatkona. Se ei paljon Ollia hetkauttanut muuten kuin että siitä hän sai hyvän syyn käydä käsiksi Iirikseen, joka oli jokseenkin samankokoinen, mutta hento ja paljon heikompi. Ei häntä lyödessä tuntunut miltään. Sama kuin olisi ilmaa huitonut. Mutta jäljet olivat kamalat. Usein ottelun jäljiltä Iiris oli kuin uppotukki, ohut sellainen, joka oli veden alla lojuttuaan sinistynyt ja limainen, silmät iskuista tai kyynelistä umpeen muurautuneet, tukka hajallaan törröttäen. Ei. Sellaista ei ollut mukava katsella. Niinpä Olli katsoi tappelun jälkeen aiheelliseksi kadota.

Minne Olli häippäsi, sitä ei Iiris tiennyt, ainoastaan arvaili. Itse hän ryömi peiton alle takaisin ja vietti siellä välillä nukkuen, välillä valvoen, päivän tai pari. Paranteli haavojaan. Hän ei valittanut. Sillä aina hänellä oli hämärä tunne, että oli ansainnut Ollin iskut. Sillä mikään täydellinen hän ei itse missään tapauksessa ollut. Kaukana siitä!

Iiris ja Olli olivat tottuneet toisiinsa. He tunsivat ja tiesivät toisensa. Sitä, rakastivatko he toisiaan, oli vaikea sanoa. Iiris oli se, joka ainakin halusi rakastaa, ja sanoikin rakastavansa. Ollista ei kukaan mennyt takuuseen, ei edes hän itse. Rakkaus ja siihen liittyvät sanat näyttivät häntä lähinnä ärsyttävän. Koskaan hän ei suostunut ottamaan sanaa 'rakas' kielensä päälle, saati, että olisi päästänyt sen ulos suustaan.

Kun Iiris kerran hyvänä yhdessäolon hetkenä valitti: ”Rakas, miksi sinä et koskaan sano, että rakastat minua? Rakastatko sinä? Sano suoraan!” Olli ei vastannut. Hän vain vilkaisi Iiristä vaivautuneen näköisenä ja vaikeni. Kun Iiris jankutti: ”Kyllä sinun on nyt sanottava! Minä haluan tietää!” Olli sanoi lyhyesti: ”Jos et sinä sitä tiedä, niin turha minun on sitä sinulle sanoa!” Ja niine hyvineen hän poistui huoneesta. Ja Iiris oli jäänyt huoneeseen tuijottamaan sormenpäitään, jotka yhdessä muodostivat kuin sisarussarjan, jotka olivat aina saatavilla ja valmiina pitämään seuraa.

Kun Iiris ajatteli elämäänsä Ollin kanssa, hänellä oli tunne kuin olisi katsellut valokuvia. Räpsäys siellä, toinen täällä. Elämä yhdisti nämä kuvat jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Eivät ne olleet mitään taidekuvia, mutta ne olivat tarkkoja ja selviä, ne missä he olivat kahden. Vasta siinä vaiheessa kun kolmas henkilö oli alkanut tunkea itseään kuviin mukaan, oli kuvien laatu muuttunut. Siitä alkaen niistä oli tullut epäselviä ja kuin laajoja maisemia. Paljon aukeita, tyhjiä peltoja, viemäriojia, takana synkkää kuusikkoa. Ja jos aurinko paistoi, paistoi se sankkojen saastepilvien läpi.

Elämänhalu oli Iiriksestä kadonnut. Ei hän sitä heti huomannut. Vasta kun istui lääkärin edessä tuolilla ja tämä katsoi häneen. ”Ikävä sanoa, mutta..." hän kuuli kyllä puheen kokonaan, mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ja kun sanat tulivat tuosta hänen edessään liikahtelevasta tärkeästä suusta, ne putosivat samaa kyytiä lattialle jalkoihin, joita Iiris tuijotti, silloin vasta Iiris tajusi tyhjyyden, miten laaja ja loputon se oli.

Kun Olli oli ensimmäisen kerran tullut kotiin työhuoneeltaan tämän naisen kanssa – nuori tyttöhän se oli, ei minkään näköinen, tai jos se joltain näytti, niin itsetietoiselta – oli Olli sanonut: ”Tänään toin työt mukanani kotiin! Tämä on minun mallini, tämä tässä", ja oli taputtanut kuin sanojensa vakuudeksi lempeästi tytön olkapäätä, ja he olivat asettuneet ruokapöytään, jonka IIris oli jo valmiiksi kattanut, vain yksi lautanen lisää, syöneet yhdessä Iiriksen kanssa, nauraneet, olleet hyvällä tuulella ja kun Iiris jäi korjailemaan astioita pois pöydästä, oli Olli jo naisen kanssa toisessa huoneessa, jossa he istuivat vierekkäin toisiinsa nojaten ja erkanivat vasta kun Iiris tuli paikalle.

Seuraavalla kerralla Olli teki jo asian selväksi : ”Nyt on tilanne se, että Erja muuttaa tänne. Näin iso talo, kyllä tähän kolme mahtuu!”
Näillä sanoilla Iiriksen elämään repesi railo. Hän seisoi mustan veden toisella puolella, jäälohkareella, häntä paleli. Toisella puolella seisoivat Olli ja nainen ja he pitivät yhtä. He pitivät toisiaan kädestä, ja näytti, että heillä oli lämmin.

Se, että olisi muuttanut pois, ei juolahtanut Iiriksen mieleenkään. Mihinpä hän omasta kodistaan olisi lähtenyt. Asunto oli hänen, perintönä saatu. Kaikki huonekalutkin olivat hänen, perintönä saatuja. Se oli Olli, joka oli tullut siihen melkein ilman tavaroita. Eikä Iiris voinut vaatia, että Ollin olisi pitänyt muuttaa. Olihan se vähitellen muuttunut Ollinkin kodiksi. Millä rahoilla Olli sitä paitsi olisi hankkinut itselleen uuden asunnon, tai edes vuokrannut sellaisen. Sen vähän, mitä hän töitään myymällä sai, hän pisti tarkkaan tarvikkeisiin, joskus ei riittänytkään, Iiriksen piti maksaa laskut, jotka Olli pudotti muitten laskujen sekaan eteisen siniseen puiseen kuppiin.

Mutta se nainen. Sillä ei Iiriksen mielestä ollut mitään osuutta asuntoon. Siitä nainen vähät välitti. Keikisteli tyytyväisenä Ollin kainalossa, ja he temmelsivät kuin pahaiset kakarat keskenään. Iiris yritti monta kertaa pystyttää riidan, ei naisen, vaan Ollin kanssa, sellaisen ravakan riidan, mitä ennen oli ollut, kai vain purkaakseen pahaa mieltään, mutta Ollista oli tullut ihmeellisen rauhaa rakastava. Sen sijaan että olisi ottanut osaa tai edes osoittanut riidanhalua, hän antoi kädellään merkin naiselle, ja yhdessä he poistuivat huoneesta tai koko talosta. Siihen jäi Iiris porisemaan raivosta ja suremaan sydämensä pohjasta asti.

Iiris ja nainen eivät puhuneet keskenään. Jos naisella oli jotain sanottavaa, hän sanoi sen Ollille, ja Olli välitti sen Iirikselle. Kerran Iiris oli yrittänyt puhua omista oikeuksistaan suoraan naiselle, mutta tämä oli vastannut vihamielisesti ja uhmakkaalla äänellä: ”Et sinä voi Ollia omistaa!” Sitä hän toisti. Ja Olli vahvisti. ”En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Minä teen omat ratkaisuni ja toiset saavat tehdä omansa, niihin minä en puutu!”

Elämänhalun kadottaminen ei ole pikku juttu. Se kyllä helpotti tilannetta yhteisasumisen suhteen, sillä Iiris ei jaksanut tai välittänyt enää edes yrittää pitää puoliaan. Melko iso huoneisto oli pian kuin itsestään jakautunut kahtia. Oli Iiriksen puoli (siihen kuului keittiö) ja Ollin puoli, josta nainen näkyi valloittaneen suurimman osan.
Paha asia Iiriksen kannalta oli se, että talon ainoa kylpyhuone, jossa oli myös ainoa vessanpytty, kuului Ollin, ja hänen mukanaan myös naisen alueeseen. Oli nöyryyttävää odottaa aamuisin, kun nainen säntäsi vessaan laittelemaan itseään päivää varten. Se teki sitä pitkään ja hartaasti. Sitten vielä Olli kävi heti perään lukemassa siellä päivän sanomalehden samalla kun antoi vatsalleen aikaa toimia. Iiris oli se, joka joutui odottelemaan. Joskus hän pani kellon herättämään ehtiäkseen vielä neitseelliseen, hajuista vapaaseen vessaan ensimmäisenä, mutta ikävä kyllä kuuluvuus asunnossa jonka kaikki huoneet sijaitsivat samassa kerroksessa, oli niin hyvä, että kaikki kolme heräsivät yhtä aikaa, ja vaikka Iiris yritti pitää kiirettä, oli hän se, joka jäi aina kuitenkin viimeiseksi, sillä hän nukkui kylpyhuoneesta kauimpana. Myrtyneen näköisinä Olli ja se nainen tulivat sellaisina aamuina aamiaispöytään ja osoittivat mieltään Iirikselle, vain syystä, että heidän oli pitänyt herätä liian aikaisin.

Joskus Iiris erehtyi vetoamaan sairauteensa. Lisätutkimuksissa oli todettu, että hänellä oli munasarjasyöpä, se oli leikattu, mutta ilmeisesti se oli levinnyt, koskapa hänen ei annettu olla rauhassa, vaan hänelle tehtiin jatkuvasti uusia tutkimuksia ja häntä lähetettiin kuin pakettia paikasta toiseen.
- Teidän pitäisi ottaa huomioon, että minulla on syöpä, Iiris sanoi kuin testatakseen sanojen vaikutusta.
- Syöpä! Olli tuhahti. – Niin kauan kuin minä olen sinut tuntenut, on sinulla aina ollut joku sairaus! Sinä olet oikea mestari keksimään ja kehittämään tauteja itsessäsi. Puhuisit joskus vaikka malariasta, tai siitä että päässäsi on vikaa, kuin syövästä. Syöpä nyt on kaikilla jotka sairauksia pelkäävät! Sen yleisempää juttua ei olekaan!

Sillä ei ollut väliä, ettei kukaan ollut käynyt häntä sairaalassa katsomassa, mutta kun hänet kotiuttettiin, ja he olivat levittäneet hänen ja omat tavaransa sekaisin ympäri asuntoa, se otti koville. Ja se, etteivät he kyselleet hänen vointiaan, olleet siitä edes mukakiinnostuneita, tuntui omituiselta. Asuivathan he yhdessä. Mutta mihinkä rakoon kiinnostus häntä kohtaan olisi mahtunutkaan naurun ja mekastuksen keskellä, jota he keskenään pitivät.

Masennus, joka tuntui takertuvan Iirikseen lujemmin kuin kasvain, joka oli ainakin tilapäisesti nyt poistettu, helpotti tilannetta Iiriksen kannalta. Hän ei jaksanut surra. Ei sairauttaan, ei elämäntilannettaan. Mikään ei häntä enää lopulta hetkauttanut. Hän oli täynnä kaikkea.

Mutta eräänä noista loputtomista öistä, jolloin hän valvoi, hän alkoi kuulla ääniä. Ne olivat pelottavia ja uhkaavia. Ensin hän luuli, että ne tulivat ulkoa, mutta pian selvisi, että ne tulivat Ollin puolelta. Huutoa, uhkauksia, mäiskyntää ja karjahduksia, seinä tömähteli kuin siihen olisi heitetty jotain. Mutta vasta kun joku alkoi kuin henkensä hädässä huutaa apua, auttakaa! ja se ääni viilsi haavoja Iiriksen mieleen, hän valpastui ja nousi. Käveli seinän luo ja kuulosteli. Äänet jatkuivat terävinä, ne kiihtyivät. Mitään ajattelematta hän meni käytävään ja jäi hetkeksi seisomaan suljetun oven taa. Mutta kun äänet yhtäkkiä lakkasivat ja tuli luonnottoman hiljaista, iiris koputti oveen ja avasi sen.

Jälkeen päin Iiris muisti vain miten hän oli katsellut verisiä sormiaan yritettyään auttaa naista, jonka päästä oli tullut verta sellaisella paljoudella että se levisi lammikoksi lattialle ja nainen oli näyttänyt elottomalta maatessaan siinä hiukset verilammikossa ja Olli taaempana huoneessa alushousuissaan avuttoman näköisenä painelemassa kännykkänsä näppäimiä.

Nyt Iiris oli yksin talossaan. Ambulanssi vei naisen. Ollia ei näkynyt. Siihen Iiris oli tottunut, ei hän osannut enää edes kaivata. Kaikki tuntui samantekevältä.

Kun nainen jossain vaiheessa myöhemmin tuli hakemaan tavaroitaan, hän katsoi Iiristä ensimmäistä kertaa suoraan kasvoihin ja sanoi: ” Saat pitää villipetosi! Minä en sen raadeltavaksi enää suostu!” Lähtiessään hän vielä lisäsi: ”Olisit sinä kyllä voinut sanoa, että se on väkivaltainen! Sanallakaan et siitä minulle maininnut."

Iiris seisoi ja katsoi kun nainen poistui. Mitään hän ei puhunut. Mitään hän ei kaivannut. Hän tunsi heränneensä kuin unesta. Se oli paha uni. Se oli vienyt hänen elämänhalunsa. Mutta nyt se oli poissa. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja terveeksi ja huolimatta hoidoista, joita hänelle vielä tehtiin varmuuden vuoksi, hän huomasi, miten onnekas hän itse asiassa oli. Kaikki oli nyt hyvin. Hän sai elää. Ja mikä ihmeellistä, hän ei tuntenut jääneensä yksin. Kaiken melskeen keskeltä hän oli kuin olikin, huomaamattaan, tehnyt tärkeän löydön: Hän oli löytänyt itsensä.




                                    
                                              Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna 
                                                                    
                                                                      Kun painat näkyviin tulevaa  pientä ruutua
                                                                      oikealla alhaalla, saat nauttia Helvetistä 
                                                                      ja sen kauheudesta täydellä volyymilla!
HELVETISTÄ VALOON                                 



Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords                     








30.12.2017

HELLYYTTÄ JA ARKEA



Aina, kun ajattelen ex-miestäni ja hänen sukulaisiaan, minulle tulee mieleen lehmät. Enemmän minä lehmiä kaipaan kuin yhtäkään niistä ihmisistä.
Mutta mitä tekemistä minulla on voinut olla lehmien kanssa?
Sitä ihmettelen itsekin. Siitä on jo aikaa, kun hoitelin niitä. Mutta ajatuksissani ne seuraavat minua enemmän kuin mikään muu menneisyydestä. Ne tuskin muistavat minua, mutta minä kaipaan niitä.
Nyt kaikenkarvaiset ukkelit, dementiaan sairastuneet, ovat lehmien asemasta hoidokkejani. Mutta ei se lehmävaihe hyödytön ollut. Opin siitä paljon. Se, joka osaa hoitaa lehmiä, osaa hoitaa ihmisiäkin. Kysymys on kärsivällisyydestä, eikä yksilöllisyyttäkään saa unohtaa.
Eikä ihmisillä ja eläimillä ole suurtakaan eroa, jos pohjalle mennään.

Lare, entinen mieheni, kehukseli tutustumisvaiheessa minua ja maalaistaloa, josta oli kotoisin. Totta hän puhui. Talo oli suuri ja vauras. Ja minä, kaupunkilaistyttö, hohdin varmaan hänen silmissään kuin kuusenkoriste. Olin rakkauden ja kauniiden vaatteiden perään. Korkokenkiä ja koruja rakastin. Hoitelin naamaani. Olin siihen tyytyväinen, uskoin että saan sen avulla itselleni onnen.
No, sain ainakin miehen. Ja hehkeä olen vieläkin, niin ainakin ukkelit täällä hoitotalossa antavat ymmärtää, kun syliin pyrkivät. Eivät he enää maailmanmenosta välitä, eikä turhista käskyistäkään. Aina niistä joku pyrkii puristelemaan jo hieman pullistuneita muotojani. - Soh, soh! sanon.
Mutta sen minä sanon myös, ettei ulkonäkö tee ihmistä onnelliseksi sen paremmin kuin omaisuuskaan.
Lehmät voivat parhaassa tapauksessa saada ihmisen tuntemaan, että hän on olemassa, vaikka hän niiden seurassa itse unohtaisi itsensä. Lehmän lämpöä hohkaava nahkaiho ja kostea, hamuileva turpa, josta voi odottamatta kuin hellyyden osoituksena läiskähtää kasvoille tai käsille märkä nopea nuolaisu, tekee onnellisemmaksi kuin tuhat sanaa. Niin minä sen koin.
Tuntuu että lehmä on ainoa asia, jota menneisyydestäni haikailen. Siitä muodostui mittari, jolla pystyn mittaamaan itseäni. Lehmiltä sain sitä palautetta, mitä eniten kaipasin, hellyyttä. Ihmisten taholta sitä ei herunut. Minut mitätöitiin.

Muistan kuinka nuorikkona istuskelin pirtin penkillä helmet kaulassa ja punaiset korkokengät jalassa ja yritin hymyillä saadakseni talonväen huomaamaan, että olin olemassa, vieläpä heidän joukossaan. Kenelläkään ei ollut aikaa eikä halua puhua kanssani. Jos joku vahingossa vilkaisi minua, käänsi hän kasvonsa nopeasti pois. Sivukarein katselivat kuin ulkomaan eläjää. Ei ollut yhteistä kieltä. Larea ei päivisin näkynyt, ei aina öisinkään. Oli isännän kanssa metsätöissä, saattoi olla viikkotolkulla poissa. Ja kun tuli, ei ollut juttuseuraa enää hänestäkään. Nukkui kuin tukki kotiin tultuaan. Kuorsasi öisin. Ei ollut yhteistä kieltä enää meilläkään. Tunsin itseni turhakkeeksi.

Kyllä sinulle vielä tekemistä löytyy”. Lare sanoi. "Nuo helmet voisit ottaa pois". Siinä vaiheessa istuin vielä pirtissä nätti mekko päällä, siinä pitsikaulus. Mutta että se kaulus niitä ärsytti, sitä en älynnyt. Ei emäntä siitä minulle sanonut, mutta ei hän muutenkaan puhunut suoraan minulle, kaikki kulki Laren kautta. ”Äiti sanoo että olisi jo aika panna jotain muuta päälle”, Lare ilmoitti. ”Ei pitsit sovi arkipäivään”.

Se olikin sitten jo seuraava aamu, kun emäntä toi minulle navettatakin ja muut varusteet. Minut valjastettiin talon töihin.
Lare lähti näyttämään minulle navettaa. Antoi minulle omat vanhat kumisaappaansa, ja me mentiin peräkkäin pihan poikki. Lare esitteli paikat ja lehmät ja sen, mitä siellä navetassa ja karjakeittiössä piti tehdä. Minä vain seisoin ja tölläsin ja kuuntelin.
Se oli ikävä paikka. Siellä haisi. Ja ne lehmät olivat pelottavia. Niitä oli pitkä rivi, seitsemän lehmää, kaikilla niillä oma nimi. Muistan ne vieläkin: Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki, Mielikki, Jolla ja Onnikki.
Ne seisoivat ja mölisivät matalalla äänellä ja muljauttelivat silmiään ja tölläsivät minua. Kauhistutti, että noilleko minun pitäisi jotain tehdä.
Minulle tehtiin selväksi, että vanha emäntä oli nuorikkona taloon tultuaan herännyt joka aamu neljältä, sytyttänyt tulen hellanuuniin, keittänyt puuron ja kahvin valmiiksi niitä varten, jotka heräsivät myöhemmin, jättänyt ne hellankulmalle, että ne pysyisivät lämpiminä, ja mennyt sitten navettaan navettatakki päällä ja kumisaappaat jalassa, ihan yksin. Hoitanut lehmät, luonut lannat ja lypsänyt. Se olisi nyt minun tehtävä.
Lare lupasi olla aluksi mukana, ja olikin. Mutta sitten se yhtenä aamuna jäi nukkumaan, ja sanoi, että kyllä sinä selviät yksin, kun vaan tarpeeksi yrität. Hänen piti lähteä isänsä kanssa metsätöihin, heti, kun päivä valkeni.
Silloin minä ymmärsin, mihin minua siinä talossa tarvittiin. Navettapiiaksi.

Hoidokkini täällä hoitotalossa eivät vaadi minulta mitään. Eivät he muista asioita, mutta huomaavat kyllä minut, luulevat joskus jopa rouvakseen. ”Huomenta, vaimokulta, montako lasta meillä onkaan?” eräs heistä kysyi kohteliaasti. Kaikki he pitävät minusta. Sille osaan antaa arvoa.

Kun olin nuori, en tiennyt mitään tästä maailmasta. Purkissa kasvatettu, joku sanoi. Tykkäsin käydä tansseissa. Vietin kesää tätini luona. Siellä, lavatansseissa, se tapahtui. Kohtasin ensi rakkauden. Se olisi voinut olla kuka tahansa miehistä, jotka hakivat minua lavan toiselta reunalta, mutta Lare oli ensimmäinen joka haki minut useamman kerran. Ja hän tuli saattamaan minua kun olin pois lähdössä. Eikö se ollut selvä merkki, että hän piti minusta? Niin minä ainakin sen tulkitsin. Ja minusta se oli niin mukava asia, että katsoin tehtäväkseni pitää hänestä. Eikö se niin mene? Sellainen minua pitempi muhkea mies. Kohtelias ja käyttäytyi hyvin.

Lare sanoi olevansa maalaispoika ja asuvansa muutaman kymmenen kilometrin päässä lavasta. Hän sai minut lupaamaan, että menisin muulloinkin lavalle tanssimaan. Ja niin tapahtui, että kun tanssit oli tanssittu ja koitti syksy, Lare ilmestyi koputtelemaan kotini ovea, vaikka se oli jo junamatkan päässä. Ihmettelin. Mutta kun äiti näki hänet, oli hän pois tolaltaan. Voi, mikä mies! Pidä kiinni hänestä. Harvoin näkee noin kohteliasta ja hyvätapaista nuorta miestä! Äiti suorastaan säteili. Eikä minun tarvinut pitää Laresta kiinni. Lare piti kiinni minusta. Niinpäin se oli.


No, Lare sai puheissaan kotinsa näyttämään juuri siltä unelmien punaiselta mökiltä, jossa oli perunamaa, ja josta äiti oli usein puhunut. Hän oli onnellinen puolestani. Mutta ei se ollut mökki. Äiti erehtyi. Se oli iso talo, jonka takana oli kyllä perunapelto, mutta lisäksi siinä oli laajat viljapellot ja niityt ja metsääkin satoja hehtaareja. En minä tiennyt, kuinka suuri on hehtaari, mutta se kuulosti hyvältä.

Lare kosi minua, kysyi ensin äidiltä, siitä äiti oli mielissään. Minustakin oli jännä mennä kihloihin ja sitten naimisiin. Me ostettiin kaupungista sormukset ja yhtenä sunnuntaina mentiin käymään Laren kotona. Siitä piti tulla minunkin koti. Lare oli ainoa poika, perisi lopulta kaiken.

Oli siellä iso pirtti! Se teki minuun suurimman vaikutuksen.
Pirtin penkillä istui Laren isä ja naapurinmiehiä ja joku emäntäkin. Laren äiti hyöri ahkeraan keittiössä, kävi kyllä pikimmiten tervehtimässä, mutta ei katsonut kohti. Se vilkaisi minua sellaisella syrjäkatseella, kuin olisi pelännyt tarkempaa tarkastelemista. Samalla se kantoi pirtin pöytään kuppeja ja pullapitkoa ja kermaa ja sokeria, ja keittiöstä alkoi tulla kahvintuoksua.

Kyllä ne naapurit minua tölläsivät. Minulla oli tietysti parasta päällä, helmet kaulassa ja olin käynyt permanentissa, joten kyllä minua varmaan sietikin katsella. Lare näytti olevan minusta ylpeä. Se istui vieressäni penkillä ja tuli pöydässäkin viereen istumaan, kun juotiin kahvia.

Minua ujostutti. Yritin hymyillä, mutta ei se onnistunut. Lare näytti komealta, ja minä olin hänestä ylpeä. Hänellä oli puku päällä, niin kuin oli ollut aina silloin, kun kävi meillä kotona. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että siinä vietettiin meidän kihlajaisia. Naapurit näyttivät erilaisilta kuin sitten myöhemmin. Mutta kun oli meidän häät, niillä oli taas ne paremmat vaatteet päällänsä.
Niitä häitä en välitä muistella, kun ne päättyivät onnettomasti. Kaikki miehet olivat päissään, ja Lare oli oksentanut mustan rippipukunsa täyteen oksennusta ja räyhäsi. Ajoi lopulta kaikki vieraat koteihinsa. Mutta se oli kai siellä yleistä, että joku häiriköi. Eivät ne panneet vastaan, lähtivät ihan kiltisti.

Hääyötäkään en halua muistella. Minua kauhistutti. Lare oli hurjana ja humalassa. Se yritti tehdä jotain, mikä inhotti minua. Kyllähän minä tiesin, että se kuului asiaan, mutta silti. Onneksi en enää välitä niistä touhuista. Ja jos välittäisinkin, on minulla sentään vapaa valta valita seuralaiseni.

Siitä alkoi arki ja ne navettatyöt. Vähissäpä olivat jo Laren puheet. Eikä hän tullut viereen istumaan. Meille oli annettu oma kamari, siellä oli minun tavarat, ja siellä me nukuttiin. Iltaisin ennen nukahtamista Lare kyllä kiehnäsi minussa kiinni, oli jatkuvasti kimpussa. Ja jo aamuyöstä tuli hänen kätensä herättämään minua.

Kerran Lare vei minut maamiestalolle tanssimaan. Mutta siihen päättyikin sitten minun lentoni. En sitä silloin arvannut. Kun me siinä Laren kanssa pyörittiin, tuli tyhjä tila ympärille. Ne halusivat varmaan nähdä, miten kaupunkilaistyttö pyörähtelee. Ja kyllä minä niille näytinkin. Minulla oli sifonkihame päällä ja korkokengät jalassa ja kirkkaanpunainen silkkipusero ja minä olin oikein vauhdissa!
Lare ei tykännyt yhtään, kun kaikki pojat sen tanssin jälkeen rynnisti minua kohti. Jokainen olisi halunnut tanssia minun kanssa. Laren ilme oli synkkä, se mutristeli huuliaan ja oli vielä kotona kamarissa vihainen; käänsi selkänsä, kun ruvettiin nukkumaan.

Sen vielä muistan, kuinka minua jännitti, kun ensimmäistä kertaa jouduin menemään navettaan yksin. Vielä vähän unentokkurassa hiippailin kylmään eteiseen, otin naulasta navettatakin, joka nyt siis kuului minulle, panin kumisaappaat jalkaan, huivin päähän, sytytin pihavalon ja menin pihan poikki navetalle, avasin sen oven ja panin karjakeittiöön valot. Yksi kuhaus, kun torakat hajaantuivat ja hävisivät muuripadan ympäriltä. Minne ne katosivat? Ne olivat inhottavia. Hiiriä ja rottia inhoan vieläkin enemmän, onneksi niitä ei siellä näkynyt. Se muuripata oli oikein iso. Sen alle kuului ensin sytyttää tuli, että vesi lämpiäisi. Sitten avasin navetan sisäoven. Voi mikä höyry ja lämmin virtsan ja lannan ja lehmän haju sieltä lehahti. Olin pökertyä. Mutta kyllähän siihen hajuun vähitellen tottui.

Piti luoda lanta. Se tapahtui lapiolla ja harjalla. Se oli kovaa työtä. Lehmät ynisi ja nosteli jalkojaan ja niiden mielestä ne olisi pitänyt lypsää heti. Mutta ensin ne oli puhdistettava. Oli otettava sankoon muuripadasta lämmintä vettä ja pestävä rätillä niiden mahanaluset ja varsinkin utareet ja nännit, ja se piti tehdä huolella. Jotkut lehmät eivät tykänneet pesusta. Ne nostelivat jalkojaan vihaisina. Mutta oli pakko. Yhtään mahanaluskarvaa, eikä muutakaan likaa, saanut joutua maitoon. Se, miten puhdasta ja rasvaista maito oli, sillä mitattiin paitsi tilan arvo, lehmien arvo, lehmien hoitajan arvo ja tässä tapauksessa erikoisesti miniän arvo ja minun ihmisarvoni. Itsekin jännitin, olisiko minusta mihinkään.
Lypsämisen kohdalla näytti ensin huonolta. Mutta opin, että sitkeydellä pystyy mihin tahansa. Lopputulos oli se, että maito tuli joka vedolla kohisten ämpäriin, se ihan vaahtosi. Siitä olin mielissäni. Ja näytti että lehmätkin olivat. Ihan kuin ne olisivat alkaneet arvostaa minua. Joku niistä joskus nuolaisi minua karhealla kielellään kuin kiitokseksi, kun jakelin niille heiniä.
Ei minua muut kiittäneetkään. Isäntä joskus kävi tarkistusmatkalla navetassa, mutta pysyttelin hänestä etäällä, vierastin häntä.
Siinä talossa ei kyllä muitakaan kiitelty. Vasta jos teki jotain väärin, silloin kyllä sanottiin.
Mutta meistä lehmien kanssa tuli ystäviä. Ja joskus, kun minulla oli oikein paha mieli, ne lohduttivat minua. Varsinkin Onnikki - se oli minun lempilehmä - sen lämmintä mahaa vasten tuli monet itkut itkettyä. Se katsoi minua erikoisen lempeästi ja ynisi sillein hellästi, lohduttavasti.
Sille ei olisi saanut antaa väkirehua, kun se oli ummessa, mutta aina minä pistin sille kaksi koussillista niin kuin muillekin, kunnes se huomattiin ja minua toruttiin.

Ei emäntä minulle mitenkään ilkeä ollut. Hän ei vain huomannut minua. Hän hoiti sisähommat, ja näytti, että hänellä oli tarpeeksi tekemistä. Joskus hän vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään. Enkä minä hänelle. Parhaiten viihdyinkin navetassa. Kävin siellä kurkkaamassa usein päivälläkin. Totuin lehmiin ja ne tottuivat minuun. Joskus lauleskelin niille. Minulla on aika hyvä lauluääni. Silloin oli mukavaa, kun minä lauloin, ja lehmät kuuntelivat ja ynisivät matalalla äänellä. Ihan kuin oltaisi oltu lehmäkuoro, minä solistina.

Sitten tuli se, mistä minua syytetään.
Lapsi, jota odotin, syntyi, mutta se oli vammainen. Ja se kuoli.       
Jumalan rangaistus”, minulle sanottiin. ”Seurausta tansseissa käymisestä ja koreilunhalusta”.
En ole varma, onko viisasta kertoa kaikkea tätä onnettomuutta. Mutta kerronpahan kuitenkin. Menetin elämänhaluni. En jaksanut aamuisin nousta sängystä. En edes navettaan jaksanut mennä. Onnikki menetti vasikkansa samoihin aikoihin. Onnikki ennätti nauttia äitiydestä vain sen verran, että nuoli vastasyntyneen, kun se jo erotettiin äidistään ja vietiin vasikkakarsinaan, joka oli toisessa päässä rakennusta. Onnikin surullinen mölinä kuului pihalle asti. Me olimme kohtalotovereita. Olisimme hyvinkin voineet lohduttaa toisiamme.

Siellä kamarissa maatessani minulle syntyi vastustamaton halu lähteä pois, paeta.
Laresta ei ollut lohduttajaksi. Juron näköisenä se kuunteli yhtenä iltana vähän aikaa, kun itkin koko elämääni ulos. Sanoin, että se saa itse mennä navettaan tai laittaa sinne äitinsä. Minä en sinne enää mene. En jaksa.
Lare kuunteli aikansa ja sanaakaan sanomatta poistui. Olisi se voinut edes päätä sipaista, ennen kuin lähti. Mutta ei. Eikä se tullut takaisin. Koko yön valvoin ja odotin. Se nukkui ilmeisesti pirtin hetekassa ja lähti äänistä päätellen äitinsä kanssa navettaan aamulla. Kuulin kun ne juttelivat eteisessä. Sitten kun ne olivat menneet, päätin, että nyt lähden. Keräsin vain vähän tavaraa mukaani, sen verran kun kassiin mahtui, ja lujahdin salaa ulos.

Ennätin juuri parahiksi maitolaiturille, kun postiauto tuli. Postipoika oli jo kerinnyt heittää lehtikäärön avoimeen laatikkoon, kun kuljettaja huomasi minut. Hän oli näreissään kun joutui pysähtymään. Mutta niin minä vaan lähdin. Uskon, ettei minua kukaan kaivannut.

Minnekä minä muualle olisin mennyt, kuin sinne, mistä olin aiemmin lähtenyt. Äiti voivotteli, ei ollut yhtään iloinen, kun tulin.
Mutta kesti monta viikkoa. ennen kuin Lare ilmestyi soittelemaan ovikelloa. Äiti oli varmaan hänelle kirjoittanut. Lare oli vihainen. Minkä häpeän olin aiheuttanut koko suvulle, häipynyt noin vain. Eivätkä naapuritkaan enää uskoneet selityksiä. Lare oli määrätty hakemaan minut takaisin suvun kunnian tähden.
En lähtenyt. En. Kerrankin olin päättäväinen. Lehmiä minulla oli ikävä. Mitään muuta en sieltä ikävöinyt.

Lehmistä olen sen jälkeenkin aina pitänyt. Joskus kun pyöräilen jonkun maalaistalon ohi ja ilmassa on hiukankin navetan hajua, vedän sitä syvään sisääni. Ja minulle tulee haikea olo. Huutelen siinä pyöränselässä istuessani ja maisemien halki kiitäessäni entisiä ystäviäni, toistelen niiden nimiä kuin mantraa:

Hoi Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki!
       Hoi Mielikki, Jolla ja Onnikkii, hoi hoiii!
Onnikki jää aina pitempään soimaan korviin.

Larea en ikävöi kuin ihan pikkuisen joskus. Lare oli alkanut lähtöni jälkeen ryypätä. Ryyppäsihän se aikaisemminkin, mutta nyt se oli lisännyt ryyppäämistä.
Syyllinen, syyllinen!” Näen, miten he sormellaan osoittavat minua. ”Jos se sen akka ei olisi karannut, Lare jaksaisi pitää taloa tänäkin päivänä."

Nyt tämä akka elää, ja onhan noita miehiä! Tänäkin iltana on töihin meno. Ja koko yön saan vahtia mukavia yllätyksiä aiheuttavia, välillä outoja puhuvia äijiä. Aivan hellyttäviä. Minä heitä hauskutan. Minulla on sentään puhekumppaneita. Ei tarvitse olla yksin.
Joskus kutsun heitä niin kuin lehmiä, heidän omilla nimillään. Huutelen heitä syömään. Siitä he pitävät. Näyttävätpä muistavan nimensä.
Joskus hassuttelen heidän kanssaan latelemalla muistista lehmäystävieni nimiä. Lauleskelen niitä niin kuin ennen hakiessani niitä laitumelta.
      
Hoi, Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki!      
Hoi, Mielikki, Jolla, ja Onnikki, ho hoiii!

Sitä nämä miehet täällä erikoisesti arvostavat. Se on heistä mukavaa.
Joskus mietin, että vieläköhän ne elävät, lehmäystäväni.
Oi, Onnikki, Onnikki! Sinua minä eniten kaipaan! Vaikka olit lehmä, sinä olit ainoa, jolta tunsin saavani hellyyttä, silloin kun sitä eniten tarvitsin.





                                                         

                                                      If - 02 - Atom Heart Mother - Pink Floyd




                  

24.10.2017

RUKOUS (rukouspäivänä)






Hyvä Jumala

joka istut vetten päällä

kiitos kun et kuule minua
et kallista korvaasi

kun rukoilen sinulta
mahdottomuuksia

kiitos kun annat minun
olla rauhassa

tehdä syntiä
mitä se sitten onkin

en tiedä

kiitos että saan epäillä
kaikkea, myös sitä
että olet olemassa

että saan ihmetellä
mitä tapahtuu

näinä vaikeina aikoina

sitä, että annat
ihmisten sotia

sitä, että annat myrskyjä
maanjäristyksiä

suuria tuhotulvia
junaonnettomuuksia

sitä, että on tappajia
ja murhamiehiä

sitä, että on uskonsotia
ja itsemurhaajia

sitä, että on muitakin kuolleita
ymmärrän: he antavat tilaa

uusille ihmisille

joilla on mahdollisuuksia
tehdä elämästään onnellista

meitä on liikaa
hyvä jumala

meitä on ihan liikaa
kärsiviä, onnettomia ihmisiä.









Musiikki yhdistää ihmisiä, antaa voimaa. 
Hälventää pahaa mieltä.
Rauhoittaa.