24.1.2017

UUPUNUT



Jo kaukaa näin tumman, epämääräisen ihmisjoukon seisovan siinä kuin haudan partaalla. 
Sadekuuro oli loppunut. Katu oli märkä. Autot roiskauttelivat vettä ajotieltä ja hujauttelivat ohi mistään piittaamatta. Mutta ne vain seisoivat ja tölläsivät, uteliaat. Kumma, miten ihmisillä on tapana kerääntyä paikalle heti kun jotain tapahtuu. Lisäsin vauhtia.

Paikan päällä tungin itseni sisäpiiriin, totta kai; sen verran lyhyt olen, etten olisi muuten nähnyt yhtään mitään.

Siinä se makasi jalat ja käsivarret levällään keskellä katua kuin ihmistalja, taivaan alle auki levitetty. Nuori mies!

Onkohan se saanut sairauskohtauksen, ajattelin. Kuolemakin vilahti mielessä karmeana, mutta kihelmöivänä mahdollisuutena, mutta ei kai nyt sentään, nuori mies. Se ei kyllä liikahtanut, makasi vain, ihan kuin kuollut. Teki mieli kysäistä vieressä seisovalta, mitä hän arveli, mutta kun kukaan ei puhunut mitään, en minäkään viitsinyt avata suutani. Jotkut pudistelivat päätään, jotkut tuijottivat kohdetta silmät kiiluvina kuin kuin hypnoosissa. Useimmat vain kurkistelivat suu auki hölmön näköisinä. Nuorukainen kadulla, vaatteet likomärkinä, kasvot sateesta kiiltävinä. Pitkä oljenvaalea tukka oli levinnyt sädekehäksi pään ympärille. Näytti että se oli liimautunut kiinni asfalttiin.

Sitäkin olisi voinut ajatella, että se vain nukkui. Mutta kuka nyt kadulle olisi asettunut pitkäkseen, varsinkaan sateella.
      ”Se on varmaan kännissä!” joku takarivissä mursi hiljaisuuden. Heti kaikki nyökyttelemään, niin niin, kännissä sen täytyy olla.
     ”Onkohan sillä sairauskohtaus?” 
Yksi utelias lisää, ajattelin ja huomasin miehen pään, joka kurottautui olkani yli ja roikkui siinä hetken. Hänen turpeat huulensa, jotka hönkivät sanoja ja pahalta haiseva hengitys saivat minut yrittämään väistymistä sivummalle, mutta se ei onnistunut. Vilkaisin huonosti ajeltuja leukaperiä ja mustaa parrrantynkää ärsyyntyneenä. Äkkiä hän alkoi työntyä väkisin ohitseni ja hyvin epäkohteliaasti, suorastaan töykeästi työnsi minut kädellä sivuun, litistyksiin vieressäni seisovan naishenkilön kanssa, joka ilmeistä päätellen koki tilanteen vähintäin yhtä nöyryyttäväksi kuin minä. Ja niin tämä röyhkeä tyyppi kiilasi itsensä suoraan maassa makaavan viereen ja asettui polviasentoon, niin että pystyssä oleva polvi melkein kosketti nuorukaisen kasvoja. Siitä hän kumartui lisää ja työnsi päänsä kiinni nuorukaisen rintaan. Hetken kuluttua, hän nosti päätään ja alkoi painella kahdella sormella maassa makaavan kaulan sivustaa kuin mikäkin lääkäri. Katseensa hän oli kohottanut suoraan harmaata taivasta kohti kuin olisi odottanut että sieltä välähtäisi avuksi joku merkki,  joka vahvistaisi hänen huomionsa nuorukaisen olotilasta, sitä hän kai yritti selvittää. Pian hän nousi kömpelösti seisomaan ja puisteli housunlahkeitaan ja taputteli puseronsa taskuja.
     ”Elossa on! Aika voimakkaasti tuoksahtaa. Onkos kukaan soittanut ambulanssia?”

Kaikki katselivat toisiaan, mutta kukaan ei ilmoittautunut.
     ”Onkos kellään kännykkää?”
Jotkut painelivat myös taskujaan, ja viisi kännykkää ojentui kohti. Mies valitsi lähimmän ja alkoi naputella sitä ja puhui siihen niin epäselvästi, että en kuullut, mitä hän sanoi. Sitten hän ojensi kännykän takaisin ja sanoi tärkeän näköisenä:
     ”Joo, ne lähettää poliisin. Ei tässä kai mitään hätää ole!”

Ajattelin jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, mutta huomasin kellosta, että minun oli pakko lähteä. Meillä on kotona hyvin tarkat ruoka-ajat. Kello oli jo kymmentä vaille. Oli pidettävä jo suorastaan kiirettä. Vaimo olisi lopun iltaa huonolla tuulella, jos myöhästyisin. 
     Vähän harmistuneena työnnyin ihmismuurin läpi ja jätin kateellisena muut tölläämään. Kuljin melko ripeää vauhtia. En kuitenkaan pannut juoksuksi, kuka nyt ulsteri päällä juoksisi, varsinkaan aikamies, ja ainakin lenkkarit olisi pitänyt olla jalassa. Koko ajan sadattelin mielessäni, minua harmitti. Tässä kaupungissa tapahtuu sentään harvoin mitään. Olisi ollut mukava nähdä, kun poliisiauto tuli. Mitä ne olisi sanonut ja tehnyt? Olisiko ne itse nostaneet miehen autoonsa, vai olisiko ne määränneet toiset sen tekemään? Vilkaisin taakseni. Siellä niitä vielä seisoi, ihmisiä, joilla ei ollut kiire mihinkään. Poliisiautoa ei kuulunut, vaikka kuinka korviani höristelin.
     Kaiken maailman kännikalat, ajattelin kun muistin nuorukaisen. Nuorenapa ne nykyisin aloittavat! Minä sentään olin jo melkein kolmikymmpinen, kun ensimmäistä kertaa astuin juomapaikan ovesta sisään kun toiset houkuttelivat. Vaimo on alusta asti ollut sitä mieltä, ettei kännääminen kannata. Oli minulla tuuria, kun sain raittiin vaimon. Oksettaa kun näkee akkoja humalassa. Ei edes mitenkään harvinaista nykyisin.

Olin jo puistikon kohdalla, kun poliisiauton ääni kuului vaimeana takaapäin, vaikka ne painoivat varmaan täysillä. Ne on sellaisia jeppanoita, nuoret poliisit varsinkin, että ne mielellään huvittelee panemalla pillit soimaan, vaikkei mitään tarvista olisikaan. Ne varmaan kuvittelee, että toiset kunnioittavat heidän ajotaitoaan kovassa vauhdissa ja menevät suosiollisesti sivuun.          

Pysähdyin kuuntelemaan. Kesti aika kauan ennen kuin ujellus taas alkoi. Nuorukainen oli ilmeisesti autossa ja huristeli jo tietämättään kohti jotain, mitä minäkään en tiennyt. Ihmiset olivat jo varmasti alkaneet hajaantua. Taivaasta tipahteli harvakseltaan pieniä hiutaleita. Mahtoikohan se paikka, missä nuorukainen oli maannut, ollenkaan enää erottua.

Yritin karkottaa nuorukaisen pois mielestäni, mutta tuntui jotenkin omituisestih että hän seurasi minua. Ihan kuin hän olisi tarttunut minuun kiinni. Koko matkan hän roikkui mieleeni tarrautuneena kuin takiainen. Kiusaantunena ravistelin itseäni. Takista ja harteilta irtosi heikosti jotain märkää, mutta nuorukainen ei tuntunut laskevan irti.


Vasta kotona, kun omat poikani hyökkäsivät kimppuuni, pikku nassikat, löysäsi nuorukainen otettaan. Helpottuneena komensin penskat pesemään käsiään. Vaimo oli kattanut pöydän valmiiksi. Ruoka näytti jo odottavan. Kello oli jo aika paljon yli, mutta vaimon ilmeestä näin, että ei ollut vielä mitään hätää. Suopeasti hän otti hatun päästäni, katsoi sitä huolestuneena, kun se oli kostea, ja nosti sen hattutelineelle. Sitten hän moiskautti poskelleni suudelman. Sellainen tapa minun vaimollani on, hupsukalla, silloin kun se on hyvällä tuulella.

Nuorukaista en enää viitsinyt ajatella. Siinä me istuimme ruokapöydässä, onnellinen, ehjä perhe. Kiitollisena katselin omia pellavapäitäni, pikku höpönassuja. Heistä ei tarvinut olla huolissaan. Vaimoni oli heidät hyvin kasvattanut. Kumpikaan ei pitänyt kyynärpäitään pöydällä, he istuivat kuin kaksi vanhaa arvokasta herraa, vaikka olivat niin pieniä vielä. ”Saisisko leipää”, pyysi nuorempi. Vanhempi, jonka kohdalle leipävati oli asetettu, ojensi sitä hänelle huolehtivasti kuin herrasmies. Kyllä minun kelpasi. Tyytyväisenä olisin ollut valmis vaihtamaan suopean katseen vaimon kanssa, mutta tämä oli kurottamassa kaadinta toiselta puolen pöytää eikä huomannut minua.

Mutta yöllä, unessa, nuorukainen ilmestyi jälleen.Tyhjästäkö se tuli? Yhtäkkiä tunsin vain, että joku tarrautui minuun lujalla otteella. Ja pian huomasin kauhukseni, että nuorukainen oli kömpinyt syliini, iso mies! Yritin irroittaa hänen käsiään kaulan ympäriltä, mutta turhaan. Ponnistelin ja ponnistelin. Mutta vaikka kuinka yritin kiskoa irti hänen nihkeitä, kylmiä sormiaan, ei hän irrottanut otettaan. Ja aina kun minä hellitin, lakkasin reuhtomasta, hän laski päänsä luottavaisesti olkapäälleni. Kuin pieni lapsi.

Jouduin kantamaan häntä käsivarsillani läpi koko loppuyön, aamuun asti, vaikka olin luullut jo illalla päässeeni hänestä eroon. Kun uupuneena aamulla heräsin ja ojentelin puutuneita käsivarsiani ajattelin kyllästyneenä: mokomakin kännikala! Antaisi ihmisten nukkua edes yönsä rauhassa.




Narcissus, an dramatic piece for solo piano by the Finnish composer Einojuhani Rautavaara in 2001 for the first Helsinki Piano Competition.
cover art work:'Metamorphosis of Narcissus', Salvador Dalí (1937)
- Yllä oleva lainaus videon toimittajalta, Yingying Su. Video YouTubesta.

20.11.2016

SÄNKYPUHEITA




- Puhutaas vielä siitä puhumisesta, josta juteltiin äsken ennen sitä viimeistä uutislähetystä. Jotain jäi epäselväksi. Sanopa vielä mitä sinä sanoit!

- Ei. En sano! Sano itse mitä olet kuullut minun puhuvan.

- No sinä sanoit jotain sellaista että elämä on suurta teatteria. Ja että siinä on jokaisella oma roolinsa. Ja että pitää osata valita oikea kohdeyleisö!

- Ei, nyt sinä sanoit väärin! Ei yleisöään voi valita! Vai voitko sinä valita jos joku äijä tulee vastaan aseman kohdalla ja sanoo: "Hyvää päivää, voisitko neuvoa missä on wc?"

- Sanoit että pitää tietää se kohdeyleisö jonka kanssa on tekemisissä ja puhua siitä mikä sille sopii. Ja että vieraille ei voi puhua samalla tavalla kuin tutuille.

- Sehän on totta! Kun tapaa jonkun vieraan, aivoissa syntyy kuvitelma siitä ihmisestä, ja se kuvitelma määrää mistä sille ihmiselle voi puhua ja millä tavalla. Jopa ääni määräytyy sen kuvitelman mukaan. Jos esimerkiksi joku pikkupoika tulee puheillesi, äänesi muuttuu ja puhut hänelle eri tavalla kuin jos se olisi vaikka jonkun firman pomo, tai joku muu aikuinen ihminen.

- Tuon äänen muuttumisen olen kyllä huomannut. Kun sinä puhut minulle, olet paljon jyrkempi. Puhut kovalla äänellä ja saatat puhua puheeni päälle, tai et ollenkaan kuuntele minua. Mutta jos on joku vieras, kuuntelet kohteliaasti, sovitat sanasi ystävällisesti ja annat vaikutelman että olet kiinnostunut ja arvostat hänen puheitaan.

- No se on sitä roolipeliä! Jokaisen tutun ihmisen kohdalla on eri rooli kuin vieraan kohdalla. Jokaiselle vieraalle on valittava rooli, jonka kuvittelee hänelle sopivan. Pitää ensin tunnustella ja olla ystävällinen ja varovainen.

- Senkö takia sinä ikään kuin myötäilet vieraan puhetta ja olet kohtelias? Mikset tee niin esimerkiksi minun kohdalla? Se tuntuisi paljon mukavammalta.

- No se johtuu tietysti siitä, että vierasta ei tunne. Jos puhuu jollekin tutulle, mitä paremmin hänet tuntee, sitä rehellisemmin voi hänelle puhua.

- Puhutko sinä minulle rehellisesti?

- Ainakin rehellisemmin kuin täysin vieraalle.

- No onko ne erilaiset roolit pakko jokaisen omaksua? Eikö voisi esiintyä omana itsenään? Se olisi paljon helpompaa.

- No jos sinä luulet, että joku tulee elämässään toimeen ilman rooleja, suotakoon se hänelle! - Mutta minä ainakin haluan nyt nukkua. Tee sinä mitä haluat. Hyvää yötä!

- Hyvää yötä! Näe kauniita unia!

- Minun unet on aina kauniita, vähän sekavia kyllä.



                                                       


      Lana Trotovsek / Arvo Pärt: Fratres
(video Boris Bizjak)



21.10.2016

AJASSA SOI...



Musiikki alkaa siitä, mihin
kielen mahdollisuudet loppuvat.”

Jean Sibelius


14.8. -16. Istumme Sibeliustalon konserttisalissa, permannolla, kuudennessa tuolirivissä, keskellä sitä. Odotamme jännittyneinä konsertin alkua. Tiedossa on hyvää musiikkia, Aleksandr Glazunovin viulukonsertto, solistina Maaria Leino ja Sergei Prokofjevin 7. sinfonia.

Eniten meitä kuitenkin kiinnostaa konsertissa ensimmäisenä soitettava Sauli Zinovjevin sävellys Gryf, sillä se on uutta musiikkia, vieläpä uusinta uutta, aikamme musiikkia, joka tarkoittaa, että se on sävelletty meille, nyt eläville ihmisille, joista jotkut sanovat, etteivät sitä ymmärrä. Kuinka voisivatkaan ymmärtää, jos eivät sitä kuuntele.

Istumme hiljaa. Käsi kädessä. Se on tapamme välittää tunteita, silloin kun ei voi puhua. Kädet toimivat viestikapuloina tarvittaessa. Pieni puristus: alkaisi jo! Koko sali on hiljaa, ei kuulu edes kuiskauksia. Orkesterikin on valmiina, viritykset viritetty konserttimestarin johdolla. Odotusta. Pelkkää odotusta. Sormet tapailevat toisiaan.

Mutta nyt ovi avautuu. Sieltä hän saapuu, kapellimestari Okko Kamu. Kävelee esityslavan reunaa kapellimestarin paikalle. Yleisö kohahtaa ja alkaa innokkaasti taputtaa. Ikäisekseen Kamu liikkuu harvinaisen ketterästi. Tämä konsertti kuuluu viimeisiin, jotka hän johtaa ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän myhäilee ystävällisen näköisenä, katsahtaa silmät vilkahtaen yleisöä, tervehtii pienellä pään liikkeellä. Kylläpä hän näyttää virkeältä, kääntää leveähkön selkänsä, nostaa tahtipuikon viistoon päänsä yläpuolelle. Se pysyy siinä liikkumatta, hetken.

Puristamme toisiamme kädestä: NYT! Nyt tahtipuikko liikahtaa, alkaa tapahtua. Sävelet soivat aluksi uhkaavina, kuuluu pientä ryminää, kuin maa alkaisi järistä, mutta sitten sävelet rauhoittuvat, soivat hitaina, tasaisina sävelkimppuina  Surullisina? Valittavatko ne. Itkevät. Ei. Eivät ne valita. Ne kuulostavat kauniilta. Miten pehmeästi ne soivat. Keinuvat. Kahisevat. Nousevat korkealle. Hivelevät korvia. Välillä ääni soi pitkään kirkkaana. Se on kuin hopeinen lanka joka on viritetty lähelle taivasta. Se ohenee, vahvistuu, ohenee, värähtelee. Värähdys tuntuu myös meissä, jomman kumman kädessä, siirtyy siitä käsivarren kautta eteenpäin, täyttää mielen. Miten kaunista. Äänet himmenevät, hiljenevät. Välillä on kuin jostain kaukaa kuuluisi avaruuden kellojen herkkiä kumahduksia. Muuten on vaimeaa ja hiljaista. Äkkiä äänet alkavat voimistua. Mitä tapahtuu. Äänet kerääntyvät yhteen. Rymähtävät. Nyt hiljenee. Taas ne uhkaavasti nousevat. On kuin ukkosmyrsky raivoaisi. Kuuluu valtava JYMÄHDYS. Mitä tapahtui? Sortuivatko sävelet? Pelottaako? Ei. Kuullosti juhlavalta! Kädet tuntuvat kosteilta. On kuin koko maapallo humahtaisi tärinän vaikutuksesta. Kapellimestari innostuu. Sen näkee liikkeistä. Hän ohjaa tapahtumaa koko olemuksellaan. Taipuu. Ojentuu. Näyttää, että hän on pannut itsensä likoon,  tekee koko vartalollaan  voimakkaita liikkeitä. Kauhoo, runnoo musiikkia. Kestääkö se. Kuoleeko se. Ei hätää. Sävelet nostavat päänsä. Rauhoittuvat. Ne seuraavat toisiaan toipuneina ja valppaina ja soivat pehmoisina ja kauniina.

Puristamme toistemme kättä kuin merkiksi, ja irroitamme ne toisistaan. Kumpikin haluaa jatkaa matkaa yksin, upoksissa musiikin maailmaan, sen sisällä matkustaen. Ja kun mielenkiintoinen matka uhkaa loppua, se tapahtuu huomaamatta. Tuntuu kuin soittimet haluaisivat vielä jatkaa. Mutta niiden on seurattava kapellimestaria, joka tulkitsee säveltäjän merkintöjä. Nöyrinä sävelet vaimenevat. Tulee täysin hiljaista.

Kapellimestarin käsi on liikkumatta ilmassa. Tovin se pysyttelee paikallaan. Mutta nyt se liikahtaa ja laskeutuu. Kapellimestari kääntyy, näyttää hetken voittajalta. Mutta sitten hän rentoutuu. Painaa päänsäl Samassa alkaa valtava kohina. Ihmiset taputtavat, hakkaavat käsiään yhteen kuin olisivat vaatineet jatkoa. Aplodit humisevat ilmassa. Kapellimestari kumartaa. Luo katseen kohti yleisöä. Pian nuori säveltäjä puikkelehtii esiin yleisön joukosta. Hän kiittää kapellimestaria, he kättelevät. Nyt säveltäjä kumartaa soittajille, kääntyy ja tekee syvän kumarruksen yleisölle. Aplodit voimistuvat. Säveltäjä poistuu. Kapellimestari nostattaa käden liikkeellä soittajat pystyyn. Kaikki näyttävät olevan hyvällä mielellä. Yleisökin. Mekin siinä joukossa. Vilkaisemme toisiamme, hymyilemme. Konsertti jatkuu nyt viulukonsertolla. Se soi lämpimästi, tuttuna ja kauniina. Väliajan jälkeen kuuntelemme meille tarjotun sinfonian eläytyen myös sen runsautta  sisältämään maailmaan.

Molemmat, viulukonsertto ja sinfonia, tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen, edelleen tuoreilta ja kuuntelemisen arvoisilta tämän kapellimestarin ja hänen soittajiensa tulkitsemana, vaikka ne olivat meille jo ennestään tuttuja vuosien ajalta. On kuin olisimme tavanneet vanhoja kavereita, joiden kanssa on mukava viettää aikaa, kuunnella ja nauttia, viihtyä siinä seurassa ja samalla todeta, että niiden ajatusmaailma on pysynyt jokseenkin ennallaan, sellaisina, joihin jo kauan siten kun niitä ensi kertaa kuuntelimme olimme tutustuneet ja todenneet, että ne ovat hyviä ja kuuntelemisen arvoisia.


* 12.10.-16 radiossa Ylen Ykkösellä oli ohjelma, joka kuului sarjaan Ajassa soi. Siinä haastateltiin tällä kertaa säveltäjä Sauli Zinovjevia ja esitettiin 3 hänen sävellystään. Kyseltiin säveltäjän elämästä ja soitettujen sävellysten nimistä ja syntymävaiheista. Se olikin mielenkiintoista kuulla, mistä ja miten sävellykset säveltäjän pään sisällä syntyvät. Sitä varmaan yksi ja toinen on mielessään miettinyt.

Sarjan ohjelma on kuultavana Ylen Areenalla aina n. kuukauden, joten sitä on vielä mahdollisuus käydä kuuntelemassa. Tänään 26.10. se on kuultavissa vielä 16 päivää Ajassa soi - sarjan sivustolla.  

** Kyseinen ohjelma löytyy ehkä parhaiten kun kirjoitat Googleen sanat:    säveltäjävieraana sauli zinovjev




Nyt ohjelma on jo poistunut Ylen Areenalta. Mutta Ajassa soi edelleen. Kannattaa käydä kuuntelemassa, siellä on joku toinen musiikin kanssa tekemisissä oleva haastateltavana.




4.10.2016

JOSTAKIN JONNEKIN































Ratsut karahtavat pintaan,
laskevat leukansa reisiluuta vasten.

Silmät välähtäen ne odottavat
tyyntyvää hetkeä
kiireen ja hälinän keskellä.

Kärsimättömästi päätään heilauttaen,
ilman ruokaa, nälkäisinä
ne singahtavat uuteen matkaan.

Kaukaa kuuluvat
niiden ontot hirnahdukset.










Harri Kuusijärvi, accordion
Sauli Zinovjev: Chained (2015)


19.8.2016

JUOKSU



Olla lähellä, olla kaukana.
Koko ajan olla ajatuksissa.
Yksin. Toisten joukossa.


- Odota! Puhutaan!
Äiti juoksee tyttären perässä katua. Lievää ylämäkeä. Nyt he ylittävät sillan. Nyt lievää alamäkeä. Äiti lisää vauhtia. Liikennevalot. Tytär juoksee päin punaista. Äiti pysähtyy, huohottaa.
– Älä mene! Odota! Puhutaan! Tytär ei katso taakseen. Pitkä autorivi tulossa. Äiti ryntää, pääsee elävänä autojen välistä. Yrittää lisätä vauhtia, mutta tytär on jo kaukana. Tytär on muuttunut villieläimeksi, kauriiksi, joka pakenee vihollista. Äiti näkee miten hän kääntelee päätään levottomasti, nyt hän vilkaisee taakseen, lisää vauhtia. Äiti tietää, ettei tyttären katseessa ole pelkoa. Se on täynnä vihaa. Mutta äiti ei hellittä. Hänen sydämensä hakkaa. Tuntuu kuin se tukehtuisi. Se painautuu kylkiluita vasten. Tekee kipeää. ”Pitäkää hännästä kiinni!” koulukuraattori sanoi. ”Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!” kaikuu äidin korvissa. Mutta hänen on hellitettävä. Ei hän jaksa. Hän pysähtyy. Tytär juoksee jo kaukana. Kääntyy kadunkulmasta. Enää ei häntä näy. Haihtui kuin tuuli. Tyhjä tuuli.
Äiti kokoaa itsensä. Hän karistaa kurkkuaan, joka on täynnä hölmistynyttä itkua. Hän jää seisomaan. Hän seisoo. Nyt hän kääntyy. Mitään ajattelematta, mieli tyhjänä, hän liikuttaa jalkojaan. Jalat kuljettavat häntä. Ne vievät sinne, mistä ovat lähteneet liikkeelle.
Voimattomuus, epätoivo ja häpeä riippuvat sitkeinä äidin käsivarsissa koko sen matkan, jonka jalat häntä kuljettavat. Vasta kun on kotona hän pystyy ajattelemaan: Nyt tiedän, että ainakin hän elää!


Äiti ja tytär.
Mies ja nainen.
Vaimo ja mies.
Yksin joukossa.
Yksin erillään.
Yksin yhdessä.






Syrjä (New Music Theatre Showcase Festival, Jakobstad)

Dance: Laura Sorvari & Jussi Suomalainen
Musicians: Ulriikka Heikinheimo (vl), Vuokko Lahtinen (vla), Marina Vidal (vlc), Sauli Zinovjev (pf)
Director: Vilma Tihilä
Video artist: Tommi Mustaniemi
Composer: Sauli Zinovjev
                                                    Costume design: Tuuli Kokkonen
Video documentation: Bo Forsander


"Distant or close? Alone and apart/separate from the other or on the other hand, next to each other, close to physical touch? Together, yet alone. Alone, yet connected.
Composer Sauli Zinojev, choreographer Vilma Tihilä and video artist Tommi Mustaniemi have together created the stage perormance Syrjä, which approaches music theatre through moving visuality and strong emotion. At its core lies improvisation, which allows the work to breathe, giving it the ability to conform. The show moves at the interface of experience, distantly cool and yet so burningly personal."

2.6.2016

ALASTON TOTUUS (elämää osa 3/3 )






Jos olet sattumalta nähnyt kadulla naisen, joka onnellinen hymy huulilla työntää lastenrattaita, voi olla, että se olen minä. Ehkä olet pannut merkille hänessä jotain tuttua, jonka perusteella yhdistät hänet Brunoon, mieheen, josta oli joku aika sitten puhetta? Jos, niin voin sanoa: Olet oikeassa. Olen nimittäin hänen vaimonsa, Emma Kalvman, os. Kuttu. Voisimme sanoa: Hauska tavata!

Oikeastaan - pitää heti korjata - en tunne itseäni enää vaimoksi. Siitä on jo aikaa, kun Bruno lähti toisen naisen mukaan, eikä häntä ole sen jälkeen näkynyt. Nykyisin olen yksinäinen nainen, jolla on kuin kohtalon oikusta lapsi. Vieläpä oma lapsi, sillä se on lain ja asetusten mukaan minun huostaani uskottu. Minun tehtäväni on kasvattaa hänet, tämä kultajyvänen josta olen ylpeä, aikuiseksi. Luoja tietää, miten tärkeäksi koen tehtäväni. Sillä lapsesta, jota rakastetaan, tulee harvoin murhamies tai muuten epäonnistunut yksilö, rakkaus on se elementti, jota pienokaiset tarvitsevat. Siitä he elävät ja imevät itseensä uutta rakkautta yhtä tehokkaasti kuin mehiläiset keräävät hunajaa, josta tosin harvoin saavat itse nauttia, sillä suurin osa heidän työnsä tuloksesta, samoin kuin rakkaudesta, leviää toisten iloksi ja hyödyksi.

On yksi asia, joka minua heikkoina hetkinä häiritsee, joskus jopa viiltää sisuksia. Se liittyy elämään Brunon lähdön jälkeen, sen seurauksiin. Sitä kautta myös tähän lapseen. Jos kerron siitä, se saattaisi helpottaa oloa. Tiedän, minusta puhutaan sekä hyvää että pahaa, niin kuin yleensä hmisistä puhutaan. Niistä puheista ei kannata välittää. Ne ovat vain tuulikanteleen soittoa. Ihmiset puhuvat omia näkemyksiään asioista pukemalla ne itsensä kaltaisiin vaatteisiin, kaikenlaiset rievutkin kelpaavat puheiden peitoksi.

Alaston totuus minun ja tämän lapsen kohdalla on, että minulla oli sormet pelissä, joka tähän hetkeen johti. Luoja antakoon sen minulle anteeksi, jos katsoo sen pahaksi.

Tuossa maalauksessa, joka on seinälle ripustettu, näen itseni. Soikea pää vinossa, ruumiinosat perusmuotoja, kaikin tavoin abstrakti olio, vähän omituinen. Kaikki oleellinen minusta on siinä kuvattu. Mutta vaikka vaikutankin yksioikoiselta, jollainen olin varsinkin sen jälkeen kun Bruno oli elämästäni poistunut, ei minusta rakkaus ole minnekään kadonnut. Se seurasi ensin Brunoa ajatuksina ja kaipauksena, ja siirtyi hänestä lapseen, jota työntelen päivittäin ulkosalla, valon hitaan tulvan alla.

Ulkosalla, valon hitaan tulvan alla! Siinä sanoja, joista saan voimaa. Se on kauniisti sanottu. Luin sen eräästä kirjasta, ja se painui heti mieleeni.

Kaipaat ehkä selitystä nykyiseen olotilaani. Mietin, kuinka sen voisi muutamalla sanalla kertoa kun siihen sisältyy monta eri maailmaa!
Voin yrittää. Mutta jos jotain jää uupumaan, saat sen itse lisätä.

Ensimmäinen maailma: Bruno ja minä. Bruno kaipasi vapautta. Minä kaipasin lasta. Kumpikin epäonnistui toiveissaan. Bruno koki itsensä vangiksi. Minä en saanut kokea synnyttämisen onnea. Syy oli minussa. Se    paljastui karvaana, kun tartuin riuskoin ottein asioihin, jotka näyttivät kulkevan väärää latua.

Jaksatko kuunnella?

No. Toinen oli Brunon maailma. Bruno oli onneton. Hän kaipasi vapautta. Olin este hänen villille tahdolleen ja mielikuvitukselleen. Näin hänen ilmeistään, että olin hänelle vain vanginvartija. Ja että hän kärsi. Vapaus pakeni häntä, vaikka hän yritti sen saavuttaa. Hän yritti etsiä ratkaisua omalla tavallaan. Kun se ei onnistunut, hän pettymystä purkaakseen rankaisi siitä minua. Käytti minua hyväkseen. Hän kehitti oman tapansa ärsyttää. Hän tiesi toiveeni. Niinpä hän usein täytti asiaan kuuluvat aviomiehen tehtävät tunnollisesti, mutta öisin. Hän valitsi tarkkaan ajan. Juuri, kun olin jo syvässä, ihanassa unessa, jossa pikku veitikkaiset temmelsivät ympärilläni ja kuulin huutoja, äiti, äiti! Bruno tökkäsi minut hereille, törmäsi päälle ja alkoi rajusti syöksynsä sisääni tiuhassa tahdissa, hengitti kiivaasti, huohotti, voi sitä menoa, odotin hetkeä jolloin kaikki hiljeni ja Bruno vavahteli ja hänen suustaan kuului syvä, tyytyväinen huokaisu. Sen jälkeen hän irrotti itsensä minusta ja makasi selällään vähän aikaa voipuneen, mutta onnellisen näköisenä. Bruno kulta!

Ei, ei se paha ollut, ei ollenkaan. Enkä minä valita. Välillä se tuntui oikein mukavalta, ja ne olivat tärkeitä, hyviä hetkiä elämässämme. Tosin ilman tuloksia. Bruno oli edelleen vankilassaan. Olimme edelleen lapsettomia. 

Kun tämän oivalsin, aloitin tositoimet. Tajusin, että oli olemassa myös kolmas maailma: Toiset ihmiset.

Bruno kärsi yksinäisyydestä. Yritin houkutella häntä olemaan läsnä kun kutsuin naisystäviäni päiväkahville. Ihania ihmisiä, virkanaisia, osa edustusvaimoja, kaikki hyvätapaisia, kauniisti käyttäytyviä ja ystävällisiä, eräs heistä erityisen herttainen.

Bruno suostui pyyntööni. Ei mennytkään istumaan huoneeseensa yksin, niin kuin tavallisesti, vaan tuli joukkoomme. Mitä siitä seurasi, kehtaanko edes kertoa... No. Totuus esiin!

Kokemattomana osallistujana naisten yhdessäoloon, Bruno ei näyttänyt alkuunkaan tajuavan miten tarkan, näkymättömän kaavan mukaan naisten kutsuissa kahvipöydän ympärillä istutaan. Tai sitten hän käyttäytyi tahallaan niin kuin hänelle ei olisi koskaan opetettu alkeellisimpiakaan pöytätapoja! Hän keikutteli tuolia ja röhnötti puoli ruumista pöydällä, jalat ilmassa, vaikka yleisesti tiedetään, että oikeaoppisesti vain käsi saa olla rannetta myöten kupin tai lautasen vieressä kahvi- tai ruokapöydässä. Siitä nämä naiset olivat erityisen tarkkoja. Bruno parka. Kuin huomiota saadakseen hän heitteli sopimattomia vitsejä kesken toisten puheita, ja kun kukaan muu kuin hän itse ei avannut suutaan nauruun, ei edes hymyillyt, hän alkoi muljautella silmiään ja osoitteli sormellaan yhtä naista kerrallaan ja lateli hänestä totuuksia, joita ei missään nimessä olisi saanut ääneen sanoa. Kun päät alkoivat vetäytyä taaksepäin tuoleissa, kauhistuneina kuin viljankorret pellossa tuulen painamina, hän vaan lisäsi vauhtia, ja alkoi sitten kaivaa nenäänsä, räkiä ja sylkäisi kuppiinsa - luojan kiitos, omaansa - mutta siinä vaiheessa, kun hän vasta oikein innostui saamastaan huomiosta, hän alkoi kiroilla ääneen ja noitua. Helvetti. Sitä, minä en enää kestänyt! Jotkut naisista nousivat pöydästä ja vedoten kiireisiinsä alkoivat mielenosoituksellisesti poistua. Vain rohkeimmat jäivät paikoilleen. Ehkä heitä viehätti Brunon alkeellinen, brutaali käyttäyminen, ehkä se oli heistä eksoottista. Minä seurasin tapahtumia kuin hypnoosissa. Ihmettelin Brunon rohkeutta. Hän oli kuin talven navetassa ollut vasikka, joka keväällä laskettiin laitumelle ja joka heitteli takajalkojaan vapauden huumassa. Tai ehkä hän humaltui niistä naisista? He olivat kaikki hienosti pukeutuneita, hyvän hajuisia, kampaajalla käyneitä daameja.

Jaksatko vielä kuunnella?

No hyvä. Oli miten oli, kestin sen vierailun. Mutta kun viimeinenkin vieras oli poistunut, huokaisin helpotuksesta. Bruno oli vieläkin vauhdissa. Kuin loppukaneetiksi hän teki tempun, joka minun oli vaikea sulattaa. Oliko hän tullut hulluksi! Minun rakas Brunoni. Sen sijaan että olisi mennyt WC:hen hän käveli kiirettä pitämättä hitain askelin suoraan kohti olohuoneen nurkkaa, siinä seisovan suuren viuhkapalmun luo, avasi housunsa halkion ja alkoi pissata lorottaa kukkaruukkuun. Ehkä hän tarkoitti ohjata kaiken virtsansa kasvin hyväksi - se olisi ollut hyvä asia, olin unohtanut sen kastella - mutta kun hän ovela ilme kasvoilla kurkki koko ajan olkansa yli minua, virtsasuihku lenteli holtittomasti sinne tänne, ja pian koko lattia lainehti hänen kustaan.

Peitin käsillä kasvoni. Purskahdin itkuun. Ehkä se oli oikea tapa osoittaa pahaa mieltä. Joka tapauksessa, kun tiirailin sormien välistä Brunoa, hän näytti minusta katuvalta. Ja eikös mitä, hämmästyin. Hän haki siivouskomerosta luutun ja alkoi itse kuivata lattiaa. Niin nöyrältä ja puuhakkaalta hän näytti siinä jalat harallaan takaperin kulkiessaan, käsillään luuttua lattiaa pitkin vetäen, että sitä näkyä en koskaan unohda! Harmi suli hetkessä minusta, ja minun oli pakko mennä kiittämään ja ottamaan häntä kaulasta.

Myötä- ja vastoinkäymisissä pitäkää yhtä, pappi sanoi kun meidät vihittiin. Muistan sen kyllä. Otin sen todesta. En halunnut rikkoa papin sanoja. Rakastin edelleen Brunoa, niin uskon, mutta jos olen rehellinen, sen vierailun jälkeen aloin suunnitella, miten pääsisin eroon hänestä. En itseni takia, vaan hänen itsensä takia. Sillä hänellä täytyi olla painava taakka mielessä, jota purkaakseen hän käyttäytyi niin kuin kerroin, ja vei minulta kaikki ystävänaiset yhtenä humauksena samana iltana. Sen jälkeen en ole kuullut heistä enää mitään. En minä heitä sure. Suren Brunoa ja itseäni.

Luoja antakoon minulle anteeksi. En tunne itseäni pahaksi. Ja olen sitä mieltä, että olemme kaikki ihmiset syntyneet samanlaisen nahkan sisään ja meillä on kaikilla sama kohtalo, kuolema. Näin puhui - ei pappi - vaan Duarte eräässä kirjassa, ja se jäi mieleen. Olen samaa mieltä, mutta siitä huolimatta kehittelin, kieltämättä kavalaa, mutta tarpeellista, suunnitelmaani ja sain sen valmiiksi. Ei siihen tarvittu kohtaloa, ei toisen tappamista, eikä muitakaan konnankoukkuja. Sillä minä ajattelen aina Brunon parasta. Bruno rakasti naisia. Varsinkin sellaisia hepsankeikkoja. Iloisia, tanssivia, kevytkenkäisiä, ei raskaissa saappaissa käveleviä, maailman murheita selässään kantavia. Yksi sellainen minulla oli tiedossa. Otin häneen yhteyttä. Kutsuin häntä käymään, ja hän tuli. Tuo naikkonen.

Bruno istui alushousuissa ohuoneessa ja leikkasi varpaankynsiä, minä hääräilin keittiössä, kun ovikello soi.
- Käytkö kulta avaamassa? Minulla on kädet taikinassa! hihkaisin Brunolle.
Kuulin, kun Bruno ähkäisi ja meni pahaa aavistamatta avaamaan ovea. Kurkistelin keittiönoven raosta. Vau, mikä ilmestys purskahti esiin! Solakka, lyhytkavuinen, mutta sievähkö ruskeaverikko. Sopivan kokoinen, täsmälleen Brunon mittainen, saattoi olla pari senttiä lyhyempikin. Miten hurmaava mekko, mitkä korut! Entä tuoksu? Sekin hur-maa- va!

Olin iloinen Brunon puolesta. Hänkin oli selvästi ilahtunut. Ja kun naisen kasvoille lehahti veikeä hymy joka asettui hänen kirkkaille huulilleen, jotka peittivät silloin tällöin vilahtavia pieniä, teräviä hampaita, Brunokin avasi suunsa ja näytti omat leveät, vähän kellertävät purukalunsa. Jännittikö häntä? Ei näyttänyt siltä, ellei lasketa mukaan pieniä värähdyksiä polvissa ja hänen hiukan hankalalta näyttävää kävelyään, kun hän urhoollisesti johdatti vieraan peremmälle ja pyysi tätä istumaan omaan tuoliinsa, joka oli ehdottomasti paras paikka koko huoneessa, ellei, Brunon mukaan, koko maailmassa!

Vieläkö jaksat kuunnella? Huolissani. Tästä tuleekin pitkä tarina.

No. Jatkan.  Hermostuneena kynnenpalasista lattialla, vai huomasiko hän olevansa pelkissä alushousuissa, Bruno vilahti pois näkyvistä, mutta tuli pian takaisin puku päällä, lankatut kengät jalassa ja veti tuolin, jossa minulla oli tapana istua, lähelle vierasta ja alkoi ihaillen tuijottaa naista. Seurasin salaa ovenraosta, mutta kun kaikki näytti sujuvan hyvin, jatkoin töitäni, vaikka kyllä minua kieltämättä jännitti.

Ehkä se oli sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä, en tiedä. Mutta hyvin he tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa. Vedin pullat uunista, keitin kahvia. Puheenporinasta kuulin että he olivat päässeet samalle aaltopituudelle. Välillä kuului ohutta, kilahtelevaa, välillä tummaa, hohottavaa naurua. Valehtelen, jos jätän sanomatta, että tunsin kateutta. Miksei meillä Brunon kanssa ollut enää noin iloista ja luontevaa yhteisoloa?

En halunnut heitä häiritä, tiesin, että tilanne, jonka olin järjestänyt, saattoi olla siunaukseksi meille kaikille. Lopulta pakotin kuitenkin itseni menemään heidän seuraansa (se oli vaikeaa sillä jo siinä vaiheessa minulle tuli äkkiä ikävä Brunoa). Sain pidätellä tunteitani kun huomasin että he istuivat jo polvet kiinni toisissaan, viittä vaille etteivät ne kolahdelleet yhteen kun he liikahtelivat kohti toisiaan. Katoin kahvit pöydälle tuoreen, lämpimän pullan kanssa. Siinä me sitten istuttiin, kaikki kolme.
He pitivät silmäpeliä Nainen oli siinä taitava, Brunolle se oli uutta. Kokemattoman tuntuisesti hän räpsytteli silmiään, mutta hampaat oli hänellä koko ajan näkyvissä.

Siitä se alkoi. Mutta nyt, arvaan, tämä ottaa  liikaa voimillesi. Haluatko kuulla loputkin? 

Hyvä on. Mutta tätä loppua on vaikea kertoa. Minua itkettää kun ajattelenkin myöhempiä vaiheita. Jospa kuittaan ne lyhyesti, panen silmät kiinni ja luettelen. Se tuntuu helpommalta. Näin se meni:

Suunnitelma onnistui. Brunolla alkoi olla joka ilta menoa. Mukaan ei minua tarvittu. Ja kun hän tuli kotiin, se tapahtui usein vasta aamulla. Ei selityksiä, enkä minä niitä vaatinut. Mutta siinä vaiheessa kun Bruno ei tunnut kotiin ollenkaan, olin heikoilla. Itkeä tihrustelin joka aamu ja ilta. Joskus keskellä päivääkin vedet tulvahtivat silmiini. Koetin olla urhoollinen. Ajattelin, että nyt Bruno on onnellinen. Se ajatus auttoi. Sitähän olin aina toivonut.

- Mutta se lapsi? hihkaiset hätääntyneenä. Sinähän lupasit kertoa!

Niin. Oikeassa olet. Se onkin asia joka tekee tästä jutusta samalla sekä onnellisen että onnettoman. Mitä tapahtui? Pitää vähän miettiä ja selvittää päätä, joka on kuin myllätty perunapelto. Mutta katsopa, tuossa se istuu tuolilla ja tuijottaa meitä sinisillä silmillään, pikku kulta! Onhan söpö! Uu,uu!... Tsä, tsä tsää! No nyt se nauraa. Ihanaa! Kohta onkin sen ruoka-aika. Se on puolitoistavuotias, osaa jo kävellä. Mieluiten se istuu sylissä.

Jatkan. Pyynnöstäsi. Tänään on kulunut päivälleen kolme viikkoa siitä, kun eräs tuttu nainen tuli luokseni ja kertoi nähneensä Brunon Pietarsaaressa. Siellä se oli tepastellut kadulla, hoiperrellut humalassa ja laulanut jotain renkutusta. Hän oli kysellyt Brunolta kuulumisia, mutta ei ollut saanut paljon selvää sen puheesta. Kovin oli kiroillut ja noitunut tämän maailma pahuutta. Jotain se oli myös mökeltänyt petollisista naisista, mutta ei ollut maininnut mitään nimiä.

Eräs toinen nainen, jonka anoppi asuu Pietarsaaressa, tiesi että Bruno oli elänyt siellä yhdessä jonkun epämääräisen naisen kanssa, ja että nainen oli synnyttänyt hänelle terveen lapsen, mutta jättänyt sen Brunolle muistoksi ja kadonnut omille teilleen. Epäiltiin, nainen kertoi, että tämä hutsake oli mennyt Ruotsiin, sillä oli miehiä joka puolella. Vauvaa  se ei ollut ottanut mukaansa, kukapa mies sellaista tuliaista haluaisi. Vauva oli jäänyt muistoksi Brunolle. Brunolle se oli isku. Ei hän pystynyt lasta hoitamaan, varsinkaan kun hän oli alkanut etsiä lohdutusta viinasta. Lapsi, joka oli tyttö, oli sijoitettu lastenkotiin jonnekin Pohjanmaalle.

Tämän kuultuani, itkettyäni ainakin kaksi vuorokautta, päätin ryhtyä toimenpiteisiin. Matkustin Vaasaan saadakseni maistraatista käsiini jotain papereita Brunosta ja siitä naisesta. Ei sieltä mitään löytynyt. Menin bussilla Pietarsaareen. Brunoa en löytänyt, mutta sen sain selville, mihin lastenkotiin lapsi oli sijoitettu. Sieltä tämä söpöläinen, rakas kullanmuruni löytyi! Orvokki, on hänen nimensä. Adoptoin Orvokin itselleni. Siinä minua auttoi vihkitodistus, jolla osoitin olevani Brunon virallinen vaimo. Lapsi sai kodin! Kaikki olivat iloisia. Olihan siinä jotain lain kiemuroita, joitten takia jouduin odottelemaan. Olin jo menettää toivoni. Mutta sen kaiken haluan pois mielestäni. Nyt olen onnellinen äiti!

Ajatella! Elämäni on saanut täyttymyksen! Kiitän siitä Brunoa ja sitä naikkosta, vaikka hän oli kohdellut Brunoa huonosti ja hylännyt lapsensa.

Me rakastamme toisiamme, Orvokki ja minä. Syvällä, jossain mielen pohjalla odotan vielä Brunoakin kotiin. Näen hänestä joskus unta. Mehän olemme edelleen naimisissa. En ole hakenut avioeroa. Orvokille olen iltasatuna kertonut hänen isästään. Eihän Orvokki vielä ymmärrä, mutta osaa hän hymyillä!

Eilen oli ihana hetki! Orvokki tapailee jo sanoja, hän osoitti pikku sormellaan minua ja hänen suustaan tuli ihan selvästi ÄT! Sehän tarkoittaa äitiä. Arvaapa, miltä minusta tuntui!

Kiitos, kun jaksoit kuunnella! 



(Videossa näytetään osa (n. 4min) Igor Stravinskin Kevätuhrista, joka on baletti- ja orkesterimusiikkia  Tälle sävellykselle buuattiin sen ensiesityksissä, ja baletti siitä aiheutti mellakoita, mutta nykyisin se on maailmakuulu klassisen musiikin teos, yksi kolmesta suosituimmasta Stravinskin sävellyksistä. Tämän baletin koreografia, josta osaa voit nyt katsella on tehnyt: Maurice Béjart.  Video: Kanál uživatele Chlap77 )

Kannattaa katsoa! Siinäkin on samaa alastonta totuutta niin kuin elämässä yleensä on, vaikkei siitä mielellään puhuta. Aina löytyy joku, joka on sopiva uhri, aina joku tai joitakin, jotka ovat valmiita vainoamaan sopivaksi valittua uhria itselleen iloksi ja hyödyksi.





              (Esitys muuttuu näytön kokoiseksi jos näppäisee kuvaa ja  sen oikeaan nurkkaan ilmestyvää pientä neliötä. )                                                                                          

7.5.2016

ENTÄ JOS MIKÄÄN EI AUTA? (elämää osa 2/3 )


























Bruno oli tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi usein peilistä kauniisti kaartuvia kasvojaan. Seinäpeilistä hän tarvittaessa näki itsensä kokonaan ja huomasi, että ilman liikoja kiloja hän olisi voinut näyttää antiikin veistokselta tai jopa posliininukelta siroutensa takia. Tosiasiassa hän tiesi olevansa lylleröksi muuttunut naissankari, ilman naisia. Se, että hän uskalsi tämän itselleen tunnustaa, osoitti sekä rehellisyyttä että älykkyyttä. Vaikka hän oli vaimoa vain olkapäähän asti, se ei tarkoittanut että hän olisi ollut tyhmempi. Hänen aivonsa olivat yhtä suuret, ehkä jopa suuremmat kuin vaimolla, niin hän varovasti arveli. Vaimo oli hyvä, sitä ei voinut kieltää, mutta että vaimo oli ikäänkuin vanginnut hänet - ainakin Brunolla oli joskus tunne että istui kuin vankilassa, kun istui vaimon seurassa - siitä varmaan johtui se kiusallinen epäily, että kaikki muut naiset olivat hänelle vaimon takia saavuttamatonta, haihtuvaa pölypilveä. Eikö se ollut väärin toisia naisia kohtaan? Jokaisella on elämä ja jokainen kaipaa rakkautta ja ystävyyttä (sen hän oli lukenut lehdestä). 

Kun he istuivat iltaisin vaimon kanssa sohvalla tv:tä katsellen, Brunon piti tarkkaan harkita välimatka. Jos hän istui liian lähellä, vaimo hiplasi hänen hiuksiaan tai taputteli hänen polviaan, ja rehellisesti sanoen, se ei tuntunut mukavalta. Jos vaimo työntyi väkisin hänen kylkeensä kiinni, ei Bruno halunnut häntä tietoisesti loukata, vaan hypähti pystyyn ja poistui kokonaan paikalta.
Tämä oli harmillista, varsinkin jos tv-ruutu juuri sillä hetkellä oli täynnä naisia. 

Naiset, naiset, ne olivat Brunosta arvokkainta, mitä hän tiesi!
Naiset näyttivät esimerkkiä rohkeudesta. Hän ei voinut kuvitellakaan että itse pystyisi esiintymään julkisesti puolipukeissa, ja jo kuvitelma siitä että vaimo tanssisi tv-ruudussa tissit paljaana sai hänet häkeltymään, sitä ei yksinkertaisesti voisi tapahtua!

Minäkö pelkuri? Bruno mietti. Siksikö olen aina vaivaantunut kun vaimo kutsuu vieraaksi naisystäviään, ja minun pitää olla portsari. Kätellä heitä, riisua heidän takkinsa ja toivottaa tervetulleeksi. Onneksi saan sen jälkeen häipyä omiin puuhiini. En osaisi kalkattaa niin sujuvasti kuin he osaavat. Ja mistä minä puhuisin? Mutta olenko täysin uuno? Eikö minulla  tosiaan ole ystäviä, naisia tai miehiä?
Ei ole. Bruno huokaisi. Miehiä hän näki töissä silloin tällöin, mutta vain vilaukselta, naisia ei juuri ollenkaan. Yksin hän istui suurimman osan päivästä omassa kopperossaan paperipinkkojen keskellä. Ei miehillä ollut aikaa seurustella, heillä oli tärkeitä tehtäviä, kokouksia ja kiire. Kenelläkään ei  ollut aikaa eikä halua hieroa ystävyyttä. Se olisi ollut naurettavaa virkatehtävien ohella. Asiallisuus on valttia.  Mutta naisia, naisia minä voisin hankkia! Tavalla tai toisella, Bruno innostui.

Niin alkoi Brunon naistenmetsästyretki heti seuraavana  vapaapäivänä. Hän pani parhaat päälle, laskeutui kadulle, suu puoliksi avoinna että olisi valmis räväyttämään leveän hymyn heti kun vastaan tulisi nainen. Kuka tahansa kelpaisi. 

Turha toivo. Naisia tuli ja meni, yksittäin ja ryhmissä. Mutta kukaan ei pysähtynyt. Joku sentään vilkaisi ja ehkä ennätti huomata hänen hampaansa. Siinä kaikki. Laiha saalis kahden tunnin kävelyretken jälkeen. Muutama istahtaminen penkille puistossa, naisen viereen tietysti, jalkoja oli hyvä lepuutella, se kuului asiaan. Mutta aina kun hän istahti, nainen nousi ja lähti. Peevelinmoinen tuuri hänellä! Mutta ehkä se oli hyväksi. Hampaitten lisäksi myös kielen olisi pitänyt hoitaa tehtävänsä. Mitä ihmettä hän olisi keksinyt sanoa, jos joku naisista olisi kääntänyt päänsä kysyvästi hänen puoleensa? Sanomista olisi pitänyt harjoitella. Kotona vaimo puhui hänenkin puolestaan. Hän saattoi olla puhumatta vaikka koko päivän. Se ei ollenkaan näyttänyt vaimoa häiritsevän.

Bruno ei lannistunut. Hän päätti mennä naistentansseihin. Paikka löytyi lehdestä. (B-oikeudet, WC, vartioimaton narikka, huoneita ja aittoja vuokrattavana välittömässä läheisyydessä.) Juuri hänelle sopiva! Hän ajoi huolella partansa, pani taas parasta päälleen, suihkautti kainaloon miehistä hajua, harjasi mustat hiuksensa ja harjoitteli varmuudeksi vielä suun asentoa. Paikka oli etäällä, aika kaukana kaupungista, mutta sillä ei väliä. Bruno hampaineen valmistui valloittamaan. Peili, johon hän vilkaisi ennnen lähtöä todisti koko hänen eleganssinsa. (Aina kun hän vilkaisi peiliä hän tunsi vetoa itseensä). 

Naisten haku. Korkojen kopsetta. Kuin kirjava perhoslauma läheni naisten rintama. Miehet rivissä suoristivat itseään. Yksi pöläys, ja viuhe. Tanssi oli jo menossa. Vain kaksi miestä rivissä jäljellä. He vilkaisivat noloina toisiaan. Miksi juuri me? Bruno ihmetteli. Mikä meissä on vikana? Masentuneena Bruno ja se toinen poistuivat eri suuntiin toisiinsa enää vilkuilematta.

Maksulliset naiset? Olisiko se hänen ainoa mahdollisuutensa saada ystäviä ja rakkautta?  Luultavasti he tarjoaisivat vain ruumiinsa. Sitten maksu ja pois. Sitä paitsi hänellähän oli nainen kotona, vieläpä maksuton, ilmainen! Nainen joka rakasti. Voiko se, joka sanoo rakastavansa olla myös  ystävä? Sitä pitää vaimolta kysyä, Bruno ajatteli. Yksi ystävä, mieluusti rakas ystävä, riittäisi, Bruno tiesi (senkin hän oli lukenut lehdestä).

Kotona vaimo oli kattanut pöydän. Ruoka tuoksui hyvältä. 
   - Hienoa että tulit sopivasti, ruoka on vielä lämmintä, vaimo sanoi iloisella äänellä. He istuivat ja söivät parsaa ja härkäpapuja. Bruno muisti syödä huulet yhdessä, ei mässyttänyt, se olisi ärsyttänyt vaimoa (ainoa asia, josta vaimo oli hänelle kerran huomauttanut.) Syötyä hän auttoi vaimoa pöydän siistimisessä. Latoi jopa astiat, veitset ja haarukat astianpesukoneeseen. Sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen.

Kun he panivat tv:n päälle ja istuivat sohvalle, vaimo meni sohvan toiseen päähän ja Bruno istahti tottumuksesta toiseen päähän.
   - Tulepa vähän lähemmäksi! Bruno taputti tyhjää paikkaa vieressään. Vaimo siirtyi kiltisti Brunon viereen istumaan.
   - Ollaanko me ystäviä? Bruno kysyi.
   - Tietysti, kulta pieni, vaimo vastasi.
Bruno ponnahti pystyyn. Hypähti ja lätkähti suoraan vaimon syliin! Se oli lämmin kuin linnun pesä. Hellä hönkäys tuli Brunon suusta. Vaimon henkäys vastasi. Bruno suipisti huulensa, pani ne törrölleen ja pläiskäytti märän suudelman  vaimonsa kaulaan. Tarkoitus oli ylettää suuhun asti. Mutta uudelleen aloittelijalle se oli hyvä suoritus!






                                             
                                                     Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna 


Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords