5.5.2017

VIHAN PÄIVÄ (Dies Irae)



"Dies iræ, dies illa, dies tribulationis et angustiæ, dies calamitatis et miseriæ, dies tenebrarum et caliginis, dies nebulæ et turbinis, dies tubæ et clangoris super civitates munitas et super angulos excelsos." ***


Rotat tulivat kolmantena yönä. Se oli yö, jolloin äiti kuoli. 
     Minut oli jätetty yksin, ja se ei ole oikein. Itkin vuolaasti, niin kauan kuin jaksoin. Oli tapahtunut jotain sellaista mitä en ymmärtänyt. Olin neljätoistavuotias. Eikö neljätoistavuotias ole vielä melkein lapsi? Minä ainakin olin. Olin lapsi joka rakasti äitiään, ainoaa ystäväänsä, yli kaiken.

Aina kun olin kuunnellut luokkatovereita, heidän puheitaan, suuri osa heistä tuntui vihaavan äitiään.
     "Se on inhottava!" "Epäluuloinen". "Se on kuin vanginvartija". "Sekaantuu asioihini." "Kieltää hauskanpidon". "Vahtii". "Määräilee". "Haukkuu ja nuuskii". "Joutaisi kuolla!".

En ymmärtänyt. Minun äiti ei ollut sellainen. Hän oli ainoa ihminen johon luotin. Ainoa, joka oli vilpittömän iloinen, jos joku asia meni minulla hyvin, ja ainoa, joka suri ja lohdutti, jos minulla meni huonosti. Hän ei kiusannut minua koskaan.

Vihasin niitä luokkatovereita, jotka istuivat kuin tatit tunnilla, kuiskuttelivat toisilleen ja lähettelivät paperilappuja. Usein ne vilkaisivat minuun vino ja ilkeä, salaperäinen ilme kasvoillaan sen näköisinä kuin minä olisin pahin ääliö maan päällä, niin kuin tunsin olevanikin. 
     He nauttivat siitä kun olin puolustuskyvytön. Ainoa mitä saatoin tehdä, oli olla katsomatta heidän suuntaansa. Painoin pään pulpettiin ja suojasin käsillä kasvoja, etteivät he näkisi, miten pidätin itkua. Sitä iloa en halunnut niille suoda. 
     Joskus myöhemmin ajattelin että ne olivat kuin rottia, jotka nakersivat itsetuntoani.

Parasta äidin kuolemassa oli varmaan se, ettei minun tarvinnut mennä kokonaiseen viikkoon kouluun. Jos äiti olisi ollut elossa, olisin nauttinut siitä. Mutta asua yksin talossa, jossa on kaksi ovea, joita täytyy koko ajan vahtia onko muistanut ne lukita, ei ole helppoa. Ja minulla oli äitiä ikävä. Virheeni oli siinä että olin pitänyt äitiä itsestäänselvyytenä. Ei ollut tullut mieleenkään, että jonain yönä ambulanssi katoaisi pimeään, enkä seuraavana aamuna löytäisi äitiä mistään.    
     
Kahtena päivänä ennätin käydä sairaalassa äitiä katsomassa, mutta se ei ollut enää sama äiti. Se vain makasi silmät kiinni, jalat suorina, liikkumatta kuin horroksessa, ei vastannut, jos kysyin jotain, ei se edes huomannut minua. Yöt vietin yksin tyhjässä talossa, enkä saanut unta.

Naapurin mies oli nähnyt rotan meidän pihassa. "Sellainen suuri ja roteva vonkale se oli, äkkiä se vilahti!", hän kertoi. En uskonut sitä. Hän valehtelee, ajattelin. Mutta kuin rohkaistaakseen minua uskomaan itseään mies selosti, mitä hänen vaimolleen Raakelille oli tapahtunut.
     Raakel oli mennyt WC:hen tarkoituksella tyhjentää virtsarakkonsa. Hän oli avannut vessanpöntön kannen ilmeisen hyväuskoisena, tarkemmin pönttöä tutkimatta. Laskenut pikkuhousut jalastaan, ollut valmis istumaan takaperin pöntölle, mutta kuin hetken mielijohteesta, täysin sattumalta, melkein kuin vahingossa hän oli vilkaissut olkansa yli taakseen ja huomannut iljettävän näyn: Iso rotta nosti päätään pöntössä!
     Sen takaruumis oli osittain veden alla. Se oli tuijottanut Raakelin paljasta alaruumista saaliinhimoisen näköisenä. Raakel oli kiljaissut kauhusta ja juossut housut lepattaen, jalat täristen miehensä luo turvaan. Tämä oli rynnännyt katsomaan. Oli kuulunut molskahdus, mutta rottaa ei enää näkynyt.
     Minä en uskonut miestä. Olin varma, että se oli pelkkää tarua. Vasta sitten kun Raakel itse kertoi sen minulle, kauhun jäänteet vielä suupielissä, uskoin häntä.

Olin pois tolaltani. Minulle tuli pakkomielle mennä yöksi makaamaan lattialle pihaoven eteen vahtimaan ovenpielessä olevaa halkeamaa.
     Jotta en nukahtaisi, olin kontallaan mahallani. Jo pari yötä olin viettänyt yksin talossa, samassa asennossa. En liikkunut, en syönyt enkä juonut mitään.   
     Oikeastaan se oli hyvä asento. Se jotenkin helpotti oloa. Mutta vasta kolmantena yönä korvani alkoivat erottaa rapinaa ja nakertavaa ääntä. Se kuului seinän takaa. Tuntui että ääni läheni ja voimistui. 
     Olin kauhuissani. Vihasin ja inhosin rottia enemmän kuin mitään muuta. En ollut koskaan omin silmin nähnyt niitä, mutta uskoin ihmisiä, heidän puheitaan. Ja olinhan nähnyt niistä kuvia. Karheakarvaisia, luiruja tai lihavia, joka tapauksessa aivan inhottavia olioita.

Kuu paistoi eteisen ikkunasta ja näin itseni makaamassa lattialla täysin aseettomana, oudossa asennossa. Toinen jalka oli osittain mahan alla, toinen sojotti suorana. Olin kuin vastasyntynyt vasikka, joka yrittää nousta huojuville jaloilleen. 
     Siinä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Minulla on luontainen tapa nousta usein ilmaan itseni yläpuolelle tarkkailemaan käytöstäni. Mutta nyt minua hirvitti. Pelkäsin kamalasti mitä rotat tekisivät jos ne murtautuisivat joukkovoimalla sisään, miten ne kohtelisivat minua. 
     Se oli kolmas yö yksin. Olin jo niin väsynyt ja unen puutteessa, että olin kuin kohmeessa. Yritin nousta, muttei se onnistunut, lämähdin takaisin lattialle. Ajattelin että tarvitsin naapurien apua, he olivat auttaneet äitiäkin, soittaneet hänelle ambulanssin. Koetin ujuttaa kättä ovea pitkin, että saisin sen auki. Sormet jo hipaisivat kädensijaa, mutta eivät pystyneet avaamaan lukkoa. Puutunut laiha käsivarsi teki tenän. Se putosi takaisin lattialle, sormet perässä.
     Ei auttanut muu kuin odottaa kuolemaa, niin minä luulin.

Jos joku olisi silloin kysynyt , mitä minä ajattelin siinä tilanteessa, en olisi osannut vastata. Ehkä ajattelin äitiä ja mietin mitä hän tekisi jos olisi ollut samassa tilanteessa. Äiti oli neuvokas ja tiesi aina, miten pitää menetellä, oli tilanne mikä tahansa. 
     Ehkä minä ajattelin myös itseäni. Tai rottia. Oli aikaa ajatella. Sitä minä ainakin mietin, mihin minä joutuisin, jos rotat ryntäisivät kimppuuni ja pistelisivät minut suuhunsa. 
No, silloin tietysti olisin palasiksi jakautuneena rottien mahassa. Kun ne ulostaisivat, muuttuisin mullaksi. 
     Mutta henkeni, mihin se menisi? Muuttuisiko sekin mullaksi, vai nousisiko se jonain päivänä vaikkapa kukkasena etsimään valoa ja aurinkoa? Se ei kuulostanut kovin pahalta. 
     Entä rotat? Ne olivat eläviä otuksia. Entäpä jos niillä ei ollutkaan mitään pahaa mielessä. Ehkä ne olivat juuri syöneet ja niiden mahat oli täynnä ruokaa, ja ne olisivat hyvällä tuulella. Korkeintaan nuolisivat nahkaani. 
     Meistähän voisi tulla ystäviä! Kaikki on mahdollista. Tanssisimme ja riemuitsisimme yhtenä iloisena joukkona vaikkapa olohuoneessa. Tilaa kyllä löytyisi! Panisin levyn soimaan.
     Mutta sitten muistui mieleen äiti, joka oli sairaalassa. Ei olisi sopivaa tanssia iloisena. Pitäisi istua vakavana ja kuunnella sitä levyä, jota äiti aina kuunteli.

Olin rauhoittunut. Muistaakseni nukahdin. Sen muistan aivan varmasti, että kun heräsin johonkin aikaan aamuyöstä ja höristin korvia ja kuuntelin, oli aivan hiljaista. Mistään ei kuulunut rapinaa eikä nakertavia ääniä. Hyvämielisenä pääsin jotenkin kömpimään lattialta ylös ja menin varmuuden vuoksi sänkyyn jatkamaan nukkumista. Kaikki oli hyvin. Niin minä luulin.

Aamulla soi ovikello. Naapurin mies seisoi oven takana vaimonsa Raakelin kanssa. Heillä oli minulle surusanoma. Sairaalasta oli soitettu aamuyöstä. Äiti oli kuollut.


"Kaikki nämä maailman ihmiset!" kumea ääni kuuluu korviini.    
     Mikä ääni? Mistä se tuli? En tiedä. Se oli jotenkin suojeleva, ja lämmin. Ei uhkaava.
     Ehkä se halusi vain kertoa meille ihmisille, että yö voi muuttua päiväksi, ja päivä voi muuttua yöksi milloin tahansa. 





                                        



*** "Se päivä on vihan päivä, hädän ja ahdistuksen päivä, onnettomuuden ja hävityksen päivä, pimeyden ja synkeyden päivä, pilven ja sumun päivä, pasuunan äänen ja sotahuudon päivä. Se vyöryy varustettuja kaupunkeja vastaan, korkeita torneja vastaan."


10.3.2017

TAVALLISIA IHMISIÄ (Vierailu)







Arvasin että jotain katastrofaalista sattuu kun velipoika soitti ja sanoi että oli tulossa perheineen meille ja että mummo oli mukana.
     
En tiedä mitä vaimollani on sukulaisiani vastaan. Hehän ovat tavallisia ihmisiä, eivät parempia eivätkä huonompia kuin muutkaan. Ei hänellä pitäisi olla mitään syytä tuntea antipatiaa. Ehkä se on vain jonkinlaista mustasukkaisuutta.
     Mummo, minun äiti, on hyvin yksinkertainen ja vaatimaton ihminen, joka ei ole eläessään tehnyt pahaa kenellekään. Veli oli pitänyt häntä luonaan parisen kuukautta ja hänen mielestään mummo oli vaihtelun tarpeessa.
     
Kerroin vaimolle vieraiden tulosta, ja niin kuin oli odotettavissa, hän ei ilahtunut. Päinvastoin.
     - Koska ne tulevat? Onko niillä mummo mukana? Ei kai ne aio sitä tänne jättää?
     Hänen äänessään oli vastenmielisyyttä jota hän ei edes yrittänyt peittää.
     Kerroin, että mummo oli mukana ja että he jättäisivät ehkä hänet vähäksi aikaa meille.
     - Mitä niille pitää tarjota?
     Mitä tarjota. Outoa. Kylmyys äänessä oli hyytävä. Mutta minulla ei ollut varaa suuttua.
     - Älä sinä siitä huolehdi, minä hoidan koko jutun!

Lepyttääkseni vaimon ja osoittaakseni, että olin tosissani, tartuin heti matonreunaan ja aloin kääriä sitä rullalle. 
     Laskin, että jos oikein rivakasti toimisin ennättäisin saada paikat kuntoon. Tiesin, että veljen vaimo on hyvä talousihminen ja erittäin tarkka kaikessa mikä liittyy puhtauteen.
     Kiikutin matot ulos, pyyhin pöydän, keräsin sanomalehdet ja vaatteet lattialta, järjestin kengät ja naulakon, otin ändiä ämpäriin ja pyyhin lattiat - ändistä tulee tosi raikas haju huoneeseen! - hain matot takaisin sisälle, levitin ne paikoilleen, keräsin käytetyt astiat tiskialtaaseen, pyyhin kaapinkylkeen roiskuneen maidon, ajattelin, että ennätän puhdistaa vessanpöntönkin jos pidän oikein kiirettä. 
     Ensin menin kuitenkin ja suljin perähuoneen oven. Sinne ei olisi kenelläkään asiaa.
     Touhusin minkä ennätin. Hiki tippui hiuksista. Vaimo seisoi vieressä ja katseli. Hän ei yrittänytkään auttaa, mutta en minä siitä välittänyt. Pääasia, että hän olisi tullut paremmalle tuulelle, ainakin siedettävälle, ainakin siksi aikaa kunnes vierailu olisi ohi.

Tuskin olin saanut taloutemme jonkinlaiseen kuntoon, kun auto surahti pihaan.
     - No, nyt ne tulivat! huudahdin iloisesti innostaakseni vaimoani.
     Mutta mitä tapahtui? En ymmärrä. Täysin käsittämätöntä. Vaimo alkoi kävellä kohti perähuonetta, pysähtyi ovella, kääntyi katsomaan minua ja sanoi:
     - Minä menen nukkumaan!
     Herranjumala! Nukkumaan! Juuri kun meidän piti ryhdistäytyä ja valmistautua ovelle vastaanottamaan vieraita.
     
Raivostutti. Taas saisin hävetä hänen puolestaan. Koetin katsoa häntä niin vetoavasti kuin pystyin, mutta hän oli ottanut umpimielisen ilmeensä, eikä katseeni tehonnut. Peräänantamattoman näköisenä hän avasi huoneen oven ja vetäisi sen perässään kiinni. Kuulin kuinka hän kopsutti korkeissa koroissaan sängyn luo, heitti kengät jalastaan, kaihisutti peittoja ja mätkähti makaamaan.

Ovikello soi. Syöksähtelin sinne tänne ja kun en muuta keksinyt järjestin ilmeeni ja avasin ulko-oven.
     He seisoivat portailla vähän taaksepäin vetäytyneenä, tiiviinä joukkona. Kylmä viima haroi tukkaani kun työnsin pääni ovesta ulos toivottaakseni heidät tervetulleiksi. 
     Käden ojensin kuitenkin vasta kun olin kokonaan sisällä. En halunnut tervehtiä kynnyksen yli. Onnettomuutta oli jo muutenkin kylliksi.
     Riisuttuaan takkinsa he halusivat välttämättä ottaa kengätkin jalastaan. Katseeni viipyili heidän yläpuolellaan, kun he kyykistelivät ahtaassa eteisessä. Minun omat sukulaiseni! Ensi visiitillä! Se tuntui hyvältä.
     - Tulkaa toki peremmälle!
     Yhtenä joukkona he siirtyivät olohuoneeseen, seisoivat sukkasillaan vaimoni hankkimalla pehmeällä matolla.
     Veljenvaimon katse liiteli kuin lintu ympäri huonetta ja pysähtyi lopulta omaan mieheensä. Hän suipisti silmiään ja näytti tyytyväiseltä.     
     Minustakin velipoika oli edukseen. Hänellä oli oikein siisti liivipuku, hyväntahtoiset kasvot ja solmio. Pikkusormessaan hän roikotti kukkapukettia. Ja kun vaimo antoi merkin, hän ojensi sen minulle.
     - Kiitos, kiitos, ei teidän olisi tarvinnut!

Vein puketin keittiön tiskipöydälle. Palatessani he seisoivat yhä samalla paikalla epätietoisen näköisinä vilkuillen ympäristöä ja toisiaan.
     - Käykää istumaan!
     Arvasin, että heitä vaivasi se kun vaimoni ei ollut paikalla.

- Mirkulla on paha migreeni, se yrittää parantaa sen nukkumalla!
     Sen keksin hätäpäissäni, vaikka tiesin kokemuksesta, että suoranainen valehteleminen tekee oloni aina epämukavaksi.
     
Veli istahti nojatuoliin. Hänellä oli hämärä kärsivä ilme. Mietin mistä se mahtoi johtua. Velipojalla piti tietääkseni olla asiat kunnossa!
     Veljen vaimo istui toiseen tuoliin. Hän asetti käsilaukkunsa huolellisesti jalkojensa viereen lattialle. Jalat hän kallisti vinoasentoon polvet siististi yhdessä. Hänen mekkonsa oli beesvärinen, ja kaulassa hänellä oli ohut huivi ja valkoiset helmet.
     Lapset, tyttö ja poika, asettuivat keikkumaan tuolin käsinojille, rimpuilivat äitinsä kyljessä kiinni.
     Mummon talutin sohvannurkkaan. Mummosta oli tullut niin kevyt ja aineeton, että tuntui kuin olisi liikutellut käsien välissä vanhaa kellastunutta rullalle kierrettyä sanomalehteä. 
     Teki mieli kuiskata mummon korvaan jotain kaunista. Mutta enhän minä osaa hempeillä.
     
Oli noloa jättää vieraat yksikseen, mutta pakkohan minun oli mennä keittiöön keittämään tulokahvit. Juuri tällaisissa tapauksissa olisi tärkeää, että aviopuolisoita olisi kaksi; toinen pitäisi seuraa, toinen huolehtisi tarjoilusta.

Kun kahvi oli valmista kävin kurkistamassa perähuoneen oven raosta suostuisiko vaimo tulemaan toisten joukkoon. Mutta ei. Hän makasi peiton alla takapuoli oveen päin nostamatta päätään. Saakeli. En uskaltanut komentaa häntä. Suljin oven varovasti.

Asettelin kuppeja olohuoneen pöydälle.
     - Käytättekö kermaa? kysyin siinä samalla.
     - Jos sinulta löytyy vähän maitoa lapsille, se käy yhtä hyvin, veljenvaimo vastasi. Hän oli siirtänyt jalkansa toiseen suuntaan kallelleen, polvet yhä yhdessä. Hänen meikkinsä laadusta en osaa sanoa, mutta ainakin hiukset oli kauniisti käännetty monelle mutkalle. Se oli hänessä omituista, että vaikka hän ei tehnyt mitään, hän näytti erittäin puuhakkaalta. 

Lapset veljen vaimo oli hätistänyt kauemmaksi. He istuivat nyt isänsä tuolin käsinojilla, pälyilivät ympärilleen levottoman näköisinä ja vilkaisivat välillä minua epäluuloinen ilme kasvoilla.
     
- Onko mummo ollut terveenä?
     Kysyin vain jotain kysyäkseni. Mummo ei liikahtanut. Veli ja hänen vaimonsa vilkaisivat toisiaan, sitten mummoon, mutta eivät sanoneet mitään.
     - No, mummo, mitä sinulle kuuluu?
     Kohdistin sanat suoraan mummolle saadakseni häneen edes jotain eloa. Hän nosti päätään. Näytti hämilliseltä. Vaikutti kuin hän olisi ponnistellut muistaakseen jotain, mikä oli jo kauan sitten mennyt pois mielestä. Lopulta hän sai sanotuksi:
     - Terveenä on oltu.
     Sanojen mukana hän vaipui takaisin omaan oloonsa ja tuijotti luisia peukaloitaan, jotka olivat kuin tikut pystyssä sylissä.
     - Mummolta on mennyt muisti, veljenvaimo sanoi. - Se ei muista ottaa lääkkeitäkään, jos niistä joku ei huolehdi.
     - Ja se karkailee, veli sanoi. - Pari kertaa on haettu se kilometrin päästä missä se oli menossa matkalaukun kanssa. Sanoi että oli menossa kotiin.

Pyysin vieraita käymään pöytään.
     - Cafe´e pre, sanoo ranskalainen. Yritin saada leikillisyyttä ääneen keventääkseni tunnelmaa. Pullasiivut joita olin leikannut pitkosta olivat epätasaisia ja niiden reunat repeilivät. Keksiä en löytänyt. Vaimo piilotti ne aina taitavasti vastaisen varalle.
     Lapset ryntäsivät heti tutkimaan mitä oli tarjolla, vanhemmat vasta sopivan ajan kuluttua pitämättä kiirettä. 
     Vain mummo jäi kyhnöttämään paikalleen. 
     
Autoin mummon varovasti pystyyn, talutin lattian poikki ja istutin toisten joukkoon. Kaadoin kahvia. Lapsille vain tilkkanen, äitinsä täytti maidolla loput.
     En keksinyt luontevaa puheenaihetta, enkä ole - ikävä sanoa - mikään small talkin mestari. Niinpä istuimme ja joimme kahvia vaiteliaina. Pullapalat kelpasivat. Olivatkohan he nälkäisiä?
     Mummo joi pelkkää kahvia, sitäkin hankalasti. Vasta kun nostin pullavadin hänen eteensä, hän tarttui epäröiden yhteen siivuista ja alkoi sipultaa siitä palasia, joista vain harva osui hänen suuhunsa, osa tipahteli syliin tai lattialle.
     
- Hyvinkös mummo on tällä puolella Suomea viihtynyt?
keksin kysyä.
     Veli ja hänen vaimonsa vilkaisivat toisiinsa ja katsoivat sitten mummoon, joka oli sykertynyt tuoliin kuin se olisi hänen turvapaikkansa. Kumpikaan ei sanonut mitään.
     - Ei mummo tykkää olla meillä, toinen lapsista, pienempi, sanoi. 
Isompi katsoi häneen varoittavasti.
     - Kyllä sille annettiin mun huone, muttei se halunnut olla siellä. Se tuli aina aamulla istumaan olohuoneen sohvalle ja illalla se nukahti siihen. Iskä ohjasi sen sitten sänkyyn, vanhempi selitti.
      - Mummo on vähän pimpo kun se ei uskaltanut lähteä mun kanssa edes leikkipuistoon. Se pelkää autoja! pienempi sanoi ja torui mummoa katseellaan.
     - Ei mummosta saa puhua tuolla tavalla, veljenvaimo sanoi. - Onhan sinulla kavereita joiden kanssa voit käydä leikkipuistossa.

Mummolla oli vaikeuksia kahvikupin kanssa. Kahvia oli läikkynyt vadille ja pöydälle. Hain rätin ja pyyhin sotkun.
     
- Mites teillä koulu menee? kysyin lapsilta vaihtaakseni puheenaihetta.
     Lapset katsoivat äitiinsä.
     - Kiitos, oikein hienosti, veljenvaimo vastasi. - He tekevät aina kaiken käskemättä, eikä tarvitse vahtia läksyjä. He pärjäävät todella hyvin.
     - Ja onhan heillä harrastuksiakin, veli sanoi. - Poika pelaa jääkiekkoa ja skeittailee ja kuuluu uimaseuraan ja...
     - Ja Maija soittaa pianoa ja ratsastaa.
     - Äiti, leikinhän minä parpeillakin!
     - Niin kultaseni. Sinulla onkin niitä jo iso kokoelma. 

- Mutta miten teillä menee?
     Veljenvaimo katsoi minua, ja huomasin, että hän odotti vastausta. 
     - Mikäs tässä! Tavallista elämää, sanoin. - Käydään töissä ja oleillaan kotona. Mihinkään ei tule juuri lähdettyä.

Vilkaisin perähuoneeseen päin. Jospa ovi aukeaisi ja vaimo ilmestyisi näkyviin. En ollut vielä menettänyt toivoa. Mutta ei. Ovi pysyi kiinni, eikä huoneesta kuulunut mitään.
     Lapset olivat tyhjentäneet kuppinsa ja alkoivat tehdä lähtöä pöydästä pulla suussa.
     - Te ette mene minnekään, heidän äitinsä komensi. - Ensin suu tyhjäksi. Sitten saatte nousta.
     Lapset olivat jo puolittain pystyssä kun he pöydänreunasta kiinni pitäen ja ankarasti viimeistä palaa nieleskellen saivat viimein lähtöluvan ja säntäsivät pois pöydästä. 
     Kas, kun eivät ole opettaneet heitä kiittämään, ajattelin.

Kun toisetkin olivat juoneet kahvinsa, eivätkä onneksi olleet halunneet lisää, vaikka olin tarjoutunut keittämään, pyysin, että menisimme istumaan mukavammin. 
     Minusta kahvipöydässä istuminen on aina hiukan epämiellyttävää. Siinä joutuu istumaan turhan lähekkäin, ja katseelle on vaikea löytää paikkaa. 
     Epämukavinta on jos huomaa tuijottavansa toista suoraan silmiin. Minusta se on aina tuntunut jotenkin vastuuttomalta, jopa epämoraaliselta. Asettaa nyt toinen tahtomattaan tilanteeseen, jossa ei voi muuta kuin tuijottaa takaisin, tuntea olevansa toisen armoilla, täysin suojattomana. 
     Tietysti voi ottaa umpimielisen ilmeen, josta asiaankuulumaton katse kimmahtaa takaisin. Tai voi muuttaa ilmeensä röyhkeäksi tai välinpitämättömäksi tai yksinkertaisesti kääntää vain katseensa. Mutta sekin on noloa. Ikään kuin ei kestäisi painetta, jonka toinen katseellaan aiheuttaa. Ehkä nopeat vilkaisut ovat parhaita. Ne ovat jopa tarpeellisia kontaktin ylläpitämiseksi, mietiskelin.

Tartuin mummoon jonkinlaisella flaminco-otteella ja työnsin hänet varovasti takaisin sohvannurkkaan. Toiset etsiytyivät omiin lähtöasemiinsa. Vain velipoika jäi harppomaan lattiaa edestakaisin pitkin askelin kuin olisi mittaillut huoneen pituutta ja leveyttä.
     - Mitä sinä siinä loikit, istu ja rauhoitu! veljenvaimo sanoi äänellä, josta oli näkyvissä kuin kannon vuosirenkaista heidän yhdessäolonsa määrä.
       Tottelevaisesti velipoika rojahti tuoliin niin että jouset vingahtivat. 
     Jos olisimme olleet kahden, en olisi malttanut olla sanomatta, että ajattelisit vähän! Tuolit olivat kalliita ostaessa. Enkä ollut varma olisiko niihin ollut enää saatavissa uusia jousituksia.

Tunnelma oli vaimea. Olimme palanneet lähtöruutuun. Veljenvaimo istui täsmälleen samannäköisenä, samassa asennossa, samassa paikassa. Ainoastaan ryhtinsä hän oli päästänyt hiukan löyhemmäksi. Veli röhnötti taas tuolissa jalat levällään. Mummo sohvannurkassa kokoon vetäytyneenä, vähän vinossa, kuin arka eläin omassa olossaan.
     Mutta lapset. Ilmeisesti heitä oli vaivannut vain alku-ujous. Nyt he kasasivat mattoja läjäksi. Onneksi ne tuli puisteltua, ajattelin.
     Veljenvaimo tuijotti ikkunaa. Huomasin että lasin pinnassa, ulkopuolella, oli linnunkakkaa. Tarkemmin katsottuna sisäpintakin olisi ollut pesun tarpeessa. Se oli samea, ja sen pölyttyneessä pinnassa erottui pitkäksi venyneitä sormenjälkiä.
     Lasten huudahtelut ja liikehdintä alkoivat hermostuttaa.  He olivat aloittaneet jonkinlaisen hyppykilpailun, ottivat vauhtia eteisestä vaatetangon luota ja vuoronperään ponkaisivat kasaamaansa mattoläjään.
     Ihmettelin kun äitinsä ei kieltänyt heitä. Minua heidän kiljahtelunsa alkoi hermostuttaa jo siinä määrin, että huomasin toivovani että he iskisivät päänsä lämpöpatteriin, tai että tapahtuisi jotain muuta, mikä saisi heidät vaimentamaan mekastustaan.
     Onneksi he kuitenkin melko pian kyllästyivät pomppimiseen. Mutta turha toivo. Nyt ne alkoivat kahta kauheammin kiljahdellen ja mielipuolisesti toisiaan tyrkkien juoksennella ympäri huonetta. 
     Olin lopullisesti menettämässä hermoni. Heidän isänsä tyytyi kasaamaan jalkansa, etteivät lapset kompastuisi niihin, ja heidän äitinsä oli kyllä kohentanut ryhtinsä ja näytti seuraavan valppaan näköisenä mekastusta, mutta ei puuttunut siihen sanallakaan.    
     Mummo puolestaan oli koko touhun ulkopuolella.
     
Sisäinen raivo nousi minussa. Teki mieli karjaista. Mutta tiesin, että sitä ei voinut tehdä loukkaamatta vanhempia. Suunnittelin jo miten saisin nuo villipedot houkuteltua työhuoneeseeni toiselle puolen taloa. Nipistäisin heitä siellä salaa. Tukanjuuresta vain, mutta niin lujaa, että se tuntuisi.

Äkkiä tuli kuitenkin hiljaista. Aivan hiljaista. En ensin käsittänyt, mitä tapahtui. Nuo riiviöt, melskaajat, korvansärkijät, olivat juuri törmältäneet mielettömällä vauhdilla huoneen poikki. Nyt niitä ei näkynyt. 
     Kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin, että perähuoneen ovi oli vähän raollaan. Ilmeisesti he olivat livahtaneet sinne.
     Jumalauta! Koetin kuunnella. Ei kuulunut mitään. Oli suorastaan luonnottoman hiljaista. Aloin aavistaa pahaa. Veljenvaimokin kohotti huolestuneen näköisenä päätään. Melkein yhtä aikaa nousimme ja suuntasimme askeleemme kohti tuota melun vaimentavaa ovea.
     
Lapset seisoivat vuoteen vieressä jähmettyneinä ja peloissaan kuin olisivat tipahtaneet outoon maailmaan. Herkeämättä, uteliaan näköisinä he tuijottivat vaimoani, joka makasi sotkuisessa sängyssä puolittain istuma-asentoon vääntäytyneenä. Toinen käsivarsi oli tanassa taaksepäin, toinen sojotti jäykkänä, lihakset pullistuneina pystyssä kuin iskuun valmiina. Tukka oli sekaisin. Hikinen. Rinta roikkui paljaana paidan päällä. Kaulajänteet kireällä. Kammottava ilme kasvoilla.
     - Saatanan kakarat, antakaa toisen nukkua! hän sihisi.
     Jukolauta, että minua nolotti!

Irvistys vaimoni kasvoilta katosi vasta kun hän huomasi meidät ovella. Kuin sumun läpi näin, miten hän ponnistautui pystyyn ja alkoi lähestyä veljenvaimoa ja minua käsi ojossa kuin siunatakseen meidät.
     Lujahdin olohuoneeseen. Kauempaa tuolista seurasin kuinka he jonkun ajan kuluttua ilmestyivät peräkkäin näkyviin. 
Veljenvaimo näytti entistä pidättyväisemmältä. Läikät kasvoilla ja kaulalla paljastivat hänen hämmennyksensä.  

Vaimoni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sujuvasti hän käveli lattian poikki tervehtimään veljeäni. Tämä, herrasmies kun oli, nousi seisomaan. He kättelivät. Sitten vaimo kääntyi katsomaan mummoa.
     - Mitäs mummo! Onko tullut paljon hiihdeltyä tänä talvena?
     Tämäkin vielä! Vaikka minua hävetti edelleen niin pirusti, en malttanut olla hiljaa.
     - Pölhö! Kai sinä tiedät ettei kaupungissa ole lunta! Ei sitä ole vielä missään tähän aikaan vuodesta! Ja ei kai mummo suksia ole ruvennut rahjaamaan. Ajattelisit vähän!
     Melkein karjuin, tahtomattani.

Nolotti katsoa toisia. Mitähän he ajattelivat. Mummo ainakin oli omassa olossaan, ei näyttänyt reagoivan mihinkään. Vilkaisi vain ympärilleen ja liikutti sylissä käsiään kuin olisi pidellyt niissä jotain arvokasta.
     - Me on kyllä hankittu lasketteluvälineet, mutta eipä niillä ole ollut vielä käyttöä. 
     Velipoika pelasti tilanteen. Katsoin häntä kiitollisena. Se oli alku. Olin sanaton. 
     
Ei olisi millään uskonut, että vaimon tyhmästä kysymyksestä sikiäisi vilkas keskustelu. Kaikki olivat äänessä. Kaikilla näytti olevan sanottavaa. Vaimo ylimmäisenä. Hän se varsinaisesti ryöpsäytti keskustelun käyntiin. Joko tietoisesti tai tietämättään hän oli avannut polun, joka rönsyillen ja mutkitellen näytti johtavan yhä syvemmälle tavarapaljouteen, hankintoihin, hintoihin ja asioihin, jotka eivät olleet välttämättä tarpeellisia, mutta ihan mukavia olemassa.

En ole erityisen materialisti, en itse asiassa kestä kaupassa käyntiä, puhumattakaan suuremmista hankinnoista, mutta nyt siunasin jokaisen tavaran, joka keskustelun tiimellyksessä vastaan sattui. Kanssakäyminen oli pelastettu! Tunnelma oli selvästi lämmennyt. Tunsin oloni melko rennoksi ja minusta näytti että toisetkin tunsivat!

Mummo oli ainoa, joka ei sanallakaan osallistunut keskusteluun.   
     Annoimme hänen olla rauhassa.

Lapset olivat jääneet perähuoneeseen ja olivat ilmeisesti keksineet jonkun hauskan leikin. Sieltä kuului iloisia mätkähdyksiä ja hihitystä.
     Meillä sen kun jutut parani. Panin merkille, että vaimoni oli halutessaan todellinen mestari johdattamaan keskustelua asioihin, jotka olivat kaikille tuttuja ja joista kaikilla oli jotain sanottavaa.
     
Olin melkein pettynyt kun veljenvaimo jossain vaiheessa alkoi viestittää veljelle, että olisiko aika lopettaa vierailu ja lähteä kotiin.   
     Velipoikaa näytti harmittavan, mutta kuuliaisena hän nousi ja kutsui lapsia perähuoneesta.
     - Ollaan vielä vähän aikaa, iskä! tyttö sanoi. - Meillä on vielä leikit kesken.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Sellaista mihin en ollut tottunut, enkä ollenkaan varautunut. Ihan säikähdin.
     
- Ettekö te voisi jäädä yöksi? vaimoni kysyi.
     Vilkaisin häneen suu auki. Vain minä tiesin, minkä uskomattoman sisäisen ponnistuksen tuo yksinkertaiselta vaikuttava kysymys vaimoltani vaati!
     
- Eihän toki! veljenvaimo sanoi nopeasti. - Meillä on pitkä matka edessä, pitää ennättää kotiin ennen yön tuloa!
     Huokaisin helpotuksesta.

Kun he sitten kyykistelivät eteisessä, panivat kenkiä jalkaan, mummo alkoi liikehtiä levottomasti, lähetti hätäisiä katseita eteiseen ja yritti nousta sohvasta. Mutta kun toiset eivät kiinnittäneet häneen huomiota, lysähti hän takaisin omaan oloonsa.
     - Kyllä sinulla mummo täällä aika kuluu, yritin lohduttaa kun huomasin tilanteen.
     
Riipaisi, kun katsoin mummoa. Miten avuttomalta hän näytti ja miten toimelias hän oli ennen ollut. Ja ahkera. Mielessäni käväisi kuva, kun hän huivi päässä, kumisaappaat jalassa ajoi aina kesäisin lehmiä navetasta; ja se, kun hän aina aamulla varhain navettatakki vielä päällä kumartui tekemään tulta hellanpesään ja pani puuroveden liedelle. Sellainen määrä nälkäisiä kun meitä oli ollut! Ei taitaisi mummosta enää olla puuronkeittäjäksi. Hyvä kun sai syödyksi mitä muut keittivät.

Seisoimme vaimon kanssa portaalla ja huiskutimme vielä kun auto oli jo kadonnut pensasaidan taa.
     - Missäs mummon tavarat on? vaimo kysyi, kun palasimme sisään.
     - Mitkä tavarat? Ei täällä näy mitään tavaroita!
     Katsoin vielä varmuudeksi naulakon alta.
     - Täytyyhän hänellä jotain olla mukana. Jos ne unohtivat ne autoon! vaimo sanoi ja meni keittiöön.

Mummo oli alkanut hyräillä. Kuuntelin. Ohut ääni. Virttäkö hän veisasi? Erotin sanoja. Huomasin, että ne olivat minulle tuttuja lapsuudesta. Ihmettelin kuinka hän vielä muisti. Ennen vanhaan hän oli ollut kova laulamaan.
     Seisoin ja kuuntelin. Tuli hyvä mieli. Kas vaan, hän alkaa kotiutua, ajattelin tyytyväisenä.
     Mutta sitten ajattelin, että toivottavasti hän ei kuitenkaan kotiudu liian hyvin. Vaimoni tuntien se voisi käydä pian raskaaksi kaikille osapuolille. 
     Eihän tässä maailmassa saanut ajatella aina vain itseään, kyllä minä sen olin oppinut. Oli otettava toisetkin huomioon.        
     Mutta ei se aina helppoa ole ollut.


                 
                                   
                                                                  Sauli Zinovjev: Epilogi



24.1.2017

UUPUNUT



Jo kaukaa näin tumman, epämääräisen ihmisjoukon seisovan siinä kuin haudan partaalla. 
Sadekuuro oli loppunut. Katu oli märkä. Autot roiskauttelivat vettä ajotieltä ja hujauttelivat ohi mistään piittaamatta. Mutta ne vain seisoivat ja tölläsivät, uteliaat. Kumma, miten ihmisillä on tapana kerääntyä paikalle heti kun jotain tapahtuu. Lisäsin vauhtia.

Paikan päällä tungin itseni sisäpiiriin, totta kai; sen verran lyhyt olen, etten olisi muuten nähnyt yhtään mitään.

Siinä se makasi jalat ja käsivarret levällään keskellä katua kuin ihmistalja, taivaan alle auki levitetty. Nuori mies!

Onkohan se saanut sairauskohtauksen, ajattelin. Kuolemakin vilahti mielessä karmeana, mutta kihelmöivänä mahdollisuutena, mutta ei kai nyt sentään, nuori mies. Se ei kyllä liikahtanut, makasi vain, ihan kuin kuollut. Teki mieli kysäistä vieressä seisovalta, mitä hän arveli, mutta kun kukaan ei puhunut mitään, en minäkään viitsinyt avata suutani. Jotkut pudistelivat päätään, jotkut tuijottivat kohdetta silmät kiiluvina kuin kuin hypnoosissa. Useimmat vain kurkistelivat suu auki hölmön näköisinä. Nuorukainen kadulla, vaatteet likomärkinä, kasvot sateesta kiiltävinä. Pitkä oljenvaalea tukka oli levinnyt sädekehäksi pään ympärille. Näytti että se oli liimautunut kiinni asfalttiin.

Sitäkin olisi voinut ajatella, että se vain nukkui. Mutta kuka nyt kadulle olisi asettunut pitkäkseen, varsinkaan sateella.
      ”Se on varmaan kännissä!” joku takarivissä mursi hiljaisuuden. Heti kaikki nyökyttelemään, niin niin, kännissä sen täytyy olla.
     ”Onkohan sillä sairauskohtaus?” 
Yksi utelias lisää, ajattelin ja huomasin miehen pään, joka kurottautui olkani yli ja roikkui siinä hetken. Hänen turpeat huulensa, jotka hönkivät sanoja ja pahalta haiseva hengitys saivat minut yrittämään väistymistä sivummalle, mutta se ei onnistunut. Vilkaisin huonosti ajeltuja leukaperiä ja mustaa parrrantynkää ärsyyntyneenä. Äkkiä hän alkoi työntyä väkisin ohitseni ja hyvin epäkohteliaasti, suorastaan töykeästi työnsi minut kädellä sivuun, litistyksiin vieressäni seisovan naishenkilön kanssa, joka ilmeistä päätellen koki tilanteen vähintäin yhtä nöyryyttäväksi kuin minä. Ja niin tämä röyhkeä tyyppi kiilasi itsensä suoraan maassa makaavan viereen ja asettui polviasentoon, niin että pystyssä oleva polvi melkein kosketti nuorukaisen kasvoja. Siitä hän kumartui lisää ja työnsi päänsä kiinni nuorukaisen rintaan. Hetken kuluttua, hän nosti päätään ja alkoi painella kahdella sormella maassa makaavan kaulan sivustaa kuin mikäkin lääkäri. Katseensa hän oli kohottanut suoraan harmaata taivasta kohti kuin olisi odottanut että sieltä välähtäisi avuksi joku merkki,  joka vahvistaisi hänen huomionsa nuorukaisen olotilasta, sitä hän kai yritti selvittää. Pian hän nousi kömpelösti seisomaan ja puisteli housunlahkeitaan ja taputteli puseronsa taskuja.
     ”Elossa on! Aika voimakkaasti tuoksahtaa. Onkos kukaan soittanut ambulanssia?”

Kaikki katselivat toisiaan, mutta kukaan ei ilmoittautunut.
     ”Onkos kellään kännykkää?”
Jotkut painelivat myös taskujaan, ja viisi kännykkää ojentui kohti. Mies valitsi lähimmän ja alkoi naputella sitä ja puhui siihen niin epäselvästi, että en kuullut, mitä hän sanoi. Sitten hän ojensi kännykän takaisin ja sanoi tärkeän näköisenä:
     ”Joo, ne lähettää poliisin. Ei tässä kai mitään hätää ole!”

Ajattelin jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, mutta huomasin kellosta, että minun oli pakko lähteä. Meillä on kotona hyvin tarkat ruoka-ajat. Kello oli jo kymmentä vaille. Oli pidettävä jo suorastaan kiirettä. Vaimo olisi lopun iltaa huonolla tuulella, jos myöhästyisin. 
     Vähän harmistuneena työnnyin ihmismuurin läpi ja jätin kateellisena muut tölläämään. Kuljin melko ripeää vauhtia. En kuitenkaan pannut juoksuksi, kuka nyt ulsteri päällä juoksisi, varsinkaan aikamies, ja ainakin lenkkarit olisi pitänyt olla jalassa. Koko ajan sadattelin mielessäni, minua harmitti. Tässä kaupungissa tapahtuu sentään harvoin mitään. Olisi ollut mukava nähdä, kun poliisiauto tuli. Mitä ne olisi sanonut ja tehnyt? Olisiko ne itse nostaneet miehen autoonsa, vai olisiko ne määränneet toiset sen tekemään? Vilkaisin taakseni. Siellä niitä vielä seisoi, ihmisiä, joilla ei ollut kiire mihinkään. Poliisiautoa ei kuulunut, vaikka kuinka korviani höristelin.
     Kaiken maailman kännikalat, ajattelin kun muistin nuorukaisen. Nuorenapa ne nykyisin aloittavat! Minä sentään olin jo melkein kolmikymmpinen, kun ensimmäistä kertaa astuin juomapaikan ovesta sisään kun toiset houkuttelivat. Vaimo on alusta asti ollut sitä mieltä, ettei kännääminen kannata. Oli minulla tuuria, kun sain raittiin vaimon. Oksettaa kun näkee akkoja humalassa. Ei edes mitenkään harvinaista nykyisin.

Olin jo puistikon kohdalla, kun poliisiauton ääni kuului vaimeana takaapäin, vaikka ne painoivat varmaan täysillä. Ne on sellaisia jeppanoita, nuoret poliisit varsinkin, että ne mielellään huvittelee panemalla pillit soimaan, vaikkei mitään tarvista olisikaan. Ne varmaan kuvittelee, että toiset kunnioittavat heidän ajotaitoaan kovassa vauhdissa ja menevät suosiollisesti sivuun.          

Pysähdyin kuuntelemaan. Kesti aika kauan ennen kuin ujellus taas alkoi. Nuorukainen oli ilmeisesti autossa ja huristeli jo tietämättään kohti jotain, mitä minäkään en tiennyt. Ihmiset olivat jo varmasti alkaneet hajaantua. Taivaasta tipahteli harvakseltaan pieniä hiutaleita. Mahtoikohan se paikka, missä nuorukainen oli maannut, ollenkaan enää erottua.

Yritin karkottaa nuorukaisen pois mielestäni, mutta tuntui jotenkin omituisestih että hän seurasi minua. Ihan kuin hän olisi tarttunut minuun kiinni. Koko matkan hän roikkui mieleeni tarrautuneena kuin takiainen. Kiusaantunena ravistelin itseäni. Takista ja harteilta irtosi heikosti jotain märkää, mutta nuorukainen ei tuntunut laskevan irti.


Vasta kotona, kun omat poikani hyökkäsivät kimppuuni, pikku nassikat, löysäsi nuorukainen otettaan. Helpottuneena komensin penskat pesemään käsiään. Vaimo oli kattanut pöydän valmiiksi. Ruoka näytti jo odottavan. Kello oli jo aika paljon yli, mutta vaimon ilmeestä näin, että ei ollut vielä mitään hätää. Suopeasti hän otti hatun päästäni, katsoi sitä huolestuneena, kun se oli kostea, ja nosti sen hattutelineelle. Sitten hän moiskautti poskelleni suudelman. Sellainen tapa minun vaimollani on, hupsukalla, silloin kun se on hyvällä tuulella.

Nuorukaista en enää viitsinyt ajatella. Siinä me istuimme ruokapöydässä, onnellinen, ehjä perhe. Kiitollisena katselin omia pellavapäitäni, pikku höpönassuja. Heistä ei tarvinut olla huolissaan. Vaimoni oli heidät hyvin kasvattanut. Kumpikaan ei pitänyt kyynärpäitään pöydällä, he istuivat kuin kaksi vanhaa arvokasta herraa, vaikka olivat niin pieniä vielä. ”Saisisko leipää”, pyysi nuorempi. Vanhempi, jonka kohdalle leipävati oli asetettu, ojensi sitä hänelle huolehtivasti kuin herrasmies. Kyllä minun kelpasi. Tyytyväisenä olisin ollut valmis vaihtamaan suopean katseen vaimon kanssa, mutta tämä oli kurottamassa kaadinta toiselta puolen pöytää eikä huomannut minua.

Mutta yöllä, unessa, nuorukainen ilmestyi jälleen.Tyhjästäkö se tuli? Yhtäkkiä tunsin vain, että joku tarrautui minuun lujalla otteella. Ja pian huomasin kauhukseni, että nuorukainen oli kömpinyt syliini, iso mies! Yritin irroittaa hänen käsiään kaulan ympäriltä, mutta turhaan. Ponnistelin ja ponnistelin. Mutta vaikka kuinka yritin kiskoa irti hänen nihkeitä, kylmiä sormiaan, ei hän irrottanut otettaan. Ja aina kun minä hellitin, lakkasin reuhtomasta, hän laski päänsä luottavaisesti olkapäälleni. Kuin pieni lapsi.

Jouduin kantamaan häntä käsivarsillani läpi koko loppuyön, aamuun asti, vaikka olin luullut jo illalla päässeeni hänestä eroon. Kun uupuneena aamulla heräsin ja ojentelin puutuneita käsivarsiani ajattelin kyllästyneenä: mokomakin kännikala! Antaisi ihmisten nukkua edes yönsä rauhassa.




Narcissus, an dramatic piece for solo piano by the Finnish composer Einojuhani Rautavaara in 2001 for the first Helsinki Piano Competition.
cover art work:'Metamorphosis of Narcissus', Salvador Dalí (1937)
- Yllä oleva lainaus videon toimittajalta, Yingying Su. Video YouTubesta.

20.11.2016

SÄNKYPUHEITA




- Puhutaas vielä siitä puhumisesta, josta juteltiin äsken ennen sitä viimeistä uutislähetystä. Jotain jäi epäselväksi. Sanopa vielä mitä sinä sanoit!

- Ei. En sano! Sano itse mitä olet kuullut minun puhuvan.

- No sinä sanoit jotain sellaista että elämä on suurta teatteria. Ja että siinä on jokaisella oma roolinsa. Ja että pitää osata valita oikea kohdeyleisö!

- Ei, nyt sinä sanoit väärin! Ei yleisöään voi valita! Vai voitko sinä valita jos joku äijä tulee vastaan aseman kohdalla ja sanoo: "Hyvää päivää, voisitko neuvoa missä on wc?"

- Sanoit että pitää tietää se kohdeyleisö jonka kanssa on tekemisissä ja puhua siitä mikä sille sopii. Ja että vieraille ei voi puhua samalla tavalla kuin tutuille.

- Sehän on totta! Kun tapaa jonkun vieraan, aivoissa syntyy kuvitelma siitä ihmisestä, ja se kuvitelma määrää mistä sille ihmiselle voi puhua ja millä tavalla. Jopa ääni määräytyy sen kuvitelman mukaan. Jos esimerkiksi joku pikkupoika tulee puheillesi, äänesi muuttuu ja puhut hänelle eri tavalla kuin jos se olisi vaikka jonkun firman pomo, tai joku muu aikuinen ihminen.

- Tuon äänen muuttumisen olen kyllä huomannut. Kun sinä puhut minulle, olet paljon jyrkempi. Puhut kovalla äänellä ja saatat puhua puheeni päälle, tai et ollenkaan kuuntele minua. Mutta jos on joku vieras, kuuntelet kohteliaasti, sovitat sanasi ystävällisesti ja annat vaikutelman että olet kiinnostunut ja arvostat hänen puheitaan.

- No se on sitä roolipeliä! Jokaisen tutun ihmisen kohdalla on eri rooli kuin vieraan kohdalla. Jokaiselle vieraalle on valittava rooli, jonka kuvittelee hänelle sopivan. Pitää ensin tunnustella ja olla ystävällinen ja varovainen.

- Senkö takia sinä ikään kuin myötäilet vieraan puhetta ja olet kohtelias? Mikset tee niin esimerkiksi minun kohdalla? Se tuntuisi paljon mukavammalta.

- No se johtuu tietysti siitä, että vierasta ei tunne. Jos puhuu jollekin tutulle, mitä paremmin hänet tuntee, sitä rehellisemmin voi hänelle puhua.

- Puhutko sinä minulle rehellisesti?

- Ainakin rehellisemmin kuin täysin vieraalle.

- No onko ne erilaiset roolit pakko jokaisen omaksua? Eikö voisi esiintyä omana itsenään? Se olisi paljon helpompaa.

- No jos sinä luulet, että joku tulee elämässään toimeen ilman rooleja, suotakoon se hänelle! - Mutta minä ainakin haluan nyt nukkua. Tee sinä mitä haluat. Hyvää yötä!

- Hyvää yötä! Näe kauniita unia!

- Minun unet on aina kauniita, vähän sekavia kyllä.



                                                       


      Lana Trotovsek / Arvo Pärt: Fratres
(video Boris Bizjak)