(kaikkitietävä kertoja
puhuu)
Viimeksi jätimme
Hun-nimisen naisen vuoteelle. Hän nukahti. Emme halunneet häntä
häiritä. Sinne hän jäi makaamaan pää piilossa kuin pussissa, sillä aikaa kun te – toivottavasti - katsoitte videon, jonka viritin häntä ja myös teitä lohduttamaan.
Tässä seisomme taas. On
hiljaista. Tunnelma on kuin ruumiinvalvojaisissa. Hun hengittää
melkein kuulumattomasti.
Mutta mitä nyt? Katsokaa! Näyttää kuin Hun alkaisi herätä? Hänen vartalonsa nytkähtelee, toinen kenkä on pudonnut jalasta, pää on edelleen piilossa, mutta sen sisällä näkyy liikettä. Nyt hän syöksähtää istumaan. Mikä hätänä, Hun?
Mutta mitä nyt? Katsokaa! Näyttää kuin Hun alkaisi herätä? Hänen vartalonsa nytkähtelee, toinen kenkä on pudonnut jalasta, pää on edelleen piilossa, mutta sen sisällä näkyy liikettä. Nyt hän syöksähtää istumaan. Mikä hätänä, Hun?
Parkaisu!
Oliko se Hun? Ssh! Oli. Hänen suustaan se tuli.
Huuto oli ankara. Ilma
jakaantui kahtia. Hun paljastaa päänsä ja pudottaa sen takaisin
tyynylle. Hän kääntelee sitä kiivaasti. Yrittää haukkoa ilmaa
tyynyn kummaltakin reunalta. Ei onnistu. Hän näkee jotain kamalaa.
Mitä se voisi olla? Katsokaa: HAN lähestyy häntä puukko kädessä.
Han! Rakas Han! Älä lyö minua! Hun kirkuu.
Rauhoittukaa. Selvä
painajainen!
Hun näkee usein
painajaisia, mutta se on hänelle hyväksi.
Painajaiset ovat hyväksi
kaikille. Ihan totta. Painajaiset puhdistavat mieltä ja alitajuntaa.
Ei niitä pidä pelätä,
sanotaan. Mieluummin kannattaa toivoa, että ne tulisivat harjat
olalla, kuin siivoja-armeija, säännöllisin väliajoin ja
tekisivät selvää mielen seinämiin tarttuneista roskista ja
mätäpaiseista. Se helpottaisi huomattavasti oloa. Jos kaikki se
moska, mitä ihminen joutuu vastaanottamaan, tai mitä hän joutuu
kokemaan mukaanluettuna hänen
omat epämiellyttävät
aikaansaannoksensa, kerääntyisi ihmisen sisälle, eikä olisi
toivettakaan sen ulospääsystä, se olisi katastrofi. Jonain päivänä
ihminen täyttyisi ja tukehtuisi ikäviin asioihin.
(John Henry Fuselin
näkemys painajaisesta v.1781 Detroitin Taide Instituutti)
Se tietysti, täytyy
myöntää, olisi kauheaa, jos koko elämä olisi yhtä ainoaa
painajaista.
Kuka sitä kestäisi? Ei Kukaan.
Mutta säännöllisyys on
hyve, josta ei pitäisi luopua. Se koskee niin syömistä ja
nukkumista kuin yleensä elämäntapoja. Myös painajaisia. Niilläkin
pitää olla oma siivouspäivänsä. Kerran tai pari viikossa,
joillekin riittää kuukauden väli, mutta se, joka väittää, ettei
ole koskaan nähnyt yhtään painajaista, on vaarallinen. Hän on
kuin pommi, joka voi räjähtää milloin tahansa. Onhan noita nähty.
Räyhääjiä ja tappelupukareita, jotka yrittävät työntää
toisiin pahaa oloaan.
Mutta katsokaa! Hun
nostaa päätään! Rauhoittuneena. Nyt hänen silmistään nousee
puhdas valo ja hyvä olo. Voidaan huokaista helpotuksesta.
Onneksi se oli vain
painajaista, Hun sanoo ja nousee vuoteesta kuin valmiina syleilemään
meitä ja koko maailmaa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, hän
sanoo, ja pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan. Pitää vain
jaksaa odottaa. Onneksi hän on elossa. Han, oma rakkaani! Odotan
sinua!
(Psst. Olet ehkä
huomannut, että tässä tarinassa viljellään sekä asiatietoa että kliseitä. Hun on
nimittäin hulluna niihin. Niin pahaa klisettä, tai asiatietoa, ei ole vielä
keksitty, josta Hun ei haaveilisi. Hänen mielestään kliseet ja asiat kuuluvat elämään. Ne ovat hänelle aarteita, hän keräili niitä
jo lapsena. Kirjoitti vihkoon. Ne ovat kuin lasinpaloja, jotka
sädehtivät joka särmällään kirkkautta, jos vain edes kuvitteellinen aurinko pääsee niitä koskettamaan. Ehkä meidän läsnäolomme on hänelle mieluista. Yksinolo tämmöisessä tilanteessa on pahinta, mitä voi olla. - Vai mitä, Hun?)