14.11.2012

Itsensäpaljastaja


"Mestari, levollisia
ovat kaikki hetket
jotka menetämme
jos menetämme ne
kuin maljakkoon
kukkia asetellen”
- Fernando Pessoa


Kyllähän minä tiesin, ettei niin puhuta naisista, mutta rva H:sta huhuttiin, että hän oli itsensä paljastaja, ja joka kerran kun hän tuli vastaan kadulla tai jossain muualla, en voinut olla sitä ajattelematta. Ja kun hän hyökkäsi halaamaan minua, jäykistyin, vaikka hän kuinka vakuutti, että ”voi miten mukava tavata sinua, ystäväni!”

Muistin, miten lapsena joku mies, jota en tuntenut, tuli vastaan ratapenkalla ja avasi minun kohdalla housunsa ja otti esiin jotain - en viitsi sitä nyt tässä sanoa - ja miten pelästyin, niin että pinkaisin pakoon pää kolmantena jalkana ja kotona törmäsin keittiön seinään kuin päätön kana. Ja äiti kysyi, mikä sinulla on hätänä, enkä millään kehdannut kertoa, että minut oli raiskattu! Niin minä luulin.

Pelkäsin olla yksin rva H:n seurassa. Pelkäsin että jos kumminkin puheet pitävät paikkansa ja sattuu jotain kamalaa, johon en ole tottunut, ja siitä seuraisi katastrofi sekä minulle, että rva H:lle.

Viime torstaina se tapahtui. Jäin toimistosihteerin huoneeseen tarkistamaan muuatta paperia, jolla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä.
Eikö vain rva H porhaltanut paikalle. Hän näytti hengästyneeltä ja oli jo valmiiksi pois tolaltaan. Katsoin pelästyneenä ympärilleni. Huoneessa ei tosiaan ollut ketään muuta meidän lisäksi. Vain firman perustaja tuijotti kyllästyneen näköisenä seinältä työpöydän yläpuolella, toinen suupieli hieman toista alempana. Hän oli ainoa näkijä. Näytti aina yhtä välinpitämättömältä. Ajatus että voi jospa hän edes hetken olisi elävänä huoneessa, ennätti vilahtaa mielessä.

Rva H ei antanut minulle vähäistäkään rauhaa toipua säikähdyksestä. Hän ryntäsi suoraan eteeni. Peräännyin vaistomaisesti, mutta rva H ennätti kietoa kylmännihkeät käsivartensa kaulani ympäri ja joutui siten eteenpäin kallistuneeseen asentoon, joten hänen ruumiinsa koko paino lepäsi hartioillani.
Tuijotimme toisiamme lähietäisyydeltä.
Hämmästyksekseni rva H:n silmät olivat märät ja tuhruiset ja hänen suunsa oli vääntynyt merkilliseen asentoon.
Sinä!” hän huohotti korvaani. ”Luojan kiitos, että tapaan sinut täällä! Kaikki muut ovat paskoja, täydellisiä nilviäisiä, joka sorkka. Sinä olet ainoa inhimillinen olento koko tässä riivatun firmassa!”
Rva H oli siirtänyt jalkansa suoraan kulmaan vartalonsa kanssa, mutta roikkui edelleen minussa, niin että tuskin pystyin hengittämään. Yritin työntää häntä kauemmaksi ja peräytyä, mutta hän seurasi pikku askelin mukana.

”Et usko mitä kauheaa minulle tänä aamuna tapahtui!” rva H puuskutti korvaani. ”Ajattele, minun oma mieheni, oma mieheni, ajattele, löi minua! Jysäytti nyrkillä suoraan rintaani, vaikka vain vähän aikaisemmin olimme rakastelleet. Kerran aikaisemmin hän on tehnyt saman tempun, mutta nyt hän ei pyytänyt edes anteeksi! Voitko kuvitella! Minä en kestä sitä että minua vihataan. Ja vielä oma mies!” hän vollotti olkaani vasten.
Onneksi löytyy aina joku joka lohduttaa!”, hän niiskutti. ”Ja onneksi kuulin että sinä olet käymässä talossa. Sinua minä juuri kaipasin. Et usko, miten helpottaa, jos voi kertoa jollekin kun tapahtuu jotain ikävää. Kiitos si... ”
Samassa takahuoneen ovi avautui. Toimistosihteeri astui vauhdilla huoneeseen tehostekynä hampaiden välissä. Hän pysähtyi kuin naulittuna ja katsoi suu auki meitä.

Rva H pudotti salamana kätensä kaulastani. Huoahdin helpotuksesta.
Mutta en ikinä unohda katsetta, jonka toimistosihteeri meihin loi.

Eniten minua harmittaa, että katsetta ei oltu tarkoitettu vain rva H:lle. Minä olin selvästi hänen fokuksensa keskipisteenä. Ikään kuin minä olisin ollut se, joka oli juuri paljastanut itsensä!