HAASTE

Lapsuuden taivaan alla, satumaan maisemissa, heti kun oppi lukemaan, alkoi pikkuliisun lukutaival, joka jatkui ja jatkui aina vaan, tähän päivään asti. Ja toivottavasti se ei aivan heti lopukaan. Lukeminen on Liisulle enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa.

Joku aika sitten tuli 'Viisi kirjaa' haaste Marjatta Mentulan blogista. Se koski kirjoja, joita on lukenut. Se kuuluu näin:

1. Kirja, jota luen parhaillaan

2. Kirja, josta pidin lapsena

3. Kirja, joka jäi kesken

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

5. Kirja, johon palaan uudestaan.

Vaikuttaa helpolta? Kyllä. Mutta on heti sanottava, että sana ”kirja” pitäisi kohdallani olla monikossa, sillä jokaista viittä lajia on on enemmän kuin yksi. Ja ennen vastaustani on käytävä läpi koko elämäni ja miettiä mitä minä yleensä suurinpiirtein olen sen sen aikana lukenut. Tehtävä siis jonkinlainen pikakatsaus omaan lukuhistoriaan.

Kuvakirja-vaiheen kai sivuutin, en ainakaan muista siitä mitään. Ehkä istuin potalla kirja kädessä ja katselin kuvia. Sen muistan että vähän isompana olin usein polvillani lattialla sohvan vieressä, jolla isä loikoili töiden jälkeen, ja kun pyysin, hän luki minulle ääneen kaikki sarjakuvat lehdistä. Ja joskus kun jaksoi, isä luki myös kirjoja, joista parhaiten muistan  Kiljusen herrasväen, joita oli monta kirjaa ja joista isä itsekin tykkäsi. Se oli perhe, jossa isä oli lihava ja äiti laiha. Yhdessä me naurettiin isän kanssa Mökölle ja Lurulle ja koko sille perheelle, kun ne oli niin hauskoja. Kuuntelin kiitollisena. Joskus hieroin  isän jalkoja kiitokseksi lukemisesta. Isä kiitti siitä vuorostaan minua. Veli osasi lukea itse, ei hänen tarvinnut kuunnella. 

Harmitti kun en osannut itse lukea. Mutta kerran kun olin yksin kotona ja istuin pallijakkaralla kirja kädessä ja tuijotin epätoivoisena muurahaispesältä näyttävää kirjan sivua ja vaikka tiesin kirjainten nimet en osannut niitä yhdistää sanoiksi, tapahtui ihme! Noin vaan. Yks kaks, niks naks. Kuin salamaniskusta leimahdus ja  ihan itsestään kirjaimet alkoivat ryhmittyä, sulautua yhteen ja muodostua sanoiksi! Mikä riemu! Olin haljeta ilosta! Tajusin hetken tärkeyden joka tuntui niin suurelta, että oli pakko jakaa sen jonkun kanssa. Pinkaisin ulos ovesta, ja katse etsi ihmisiä. Vain yksi ihminen käveli tiellä, se oli Salosen Aimo, ryntäsin portille, kiipesin niin korkealle että saatoin roikkua sen yli ja huutaa Aimolle heti kun hän oli kohdalla: ”HEI! MINÄ OSAAN LUKEA!” Aimopa ei uskonut. Piti hakea kirja sisältä ja todistaa. Sitten se uskoi. Ja minä olin onnellinen!

Alkoi lukemisen kulta-aika. Myöhemmin koulussa Aapisesta tuli jälkeenpäin ajatellen Kirjojen Äiti herttaisine kuvineen. Yhdessä luokan kanssa tavata hyppyytettiin A:sta Ö:hön. Joka kirjaimella oli omat lauseensa, jotka piti osata tavata. Siitä tuli rakas kirja. Tavaaminen oli minulle uusi taito, joka oli mukava oppia, eikä se tuntunut vaikealta. Hitaampaa se oli kuin suoraan lukeminen, mutta kirjainten paukuttelu kuorossa toisten kanssa oli hauskaa ja kuulosti tosi arvokkaalta.

Siinä vaiheessa Satukirjat olivat jo viuhahdelleet toinen toisensa perään. Ruma ankanpoikanen, kaikki Andersenin sadut, joista vaikuttavin oli Tyttö joka astui leivän päälle, se suorastaan järkytti. Siihen saattoi samaistua kun en aina jaksanut syödä kaikkea mitä piti syödä ja oli pakko piilottaa loput, ettei äiti suuttuisi. Mutta siitä tuli huono omatunto ja pelko, että kävisi samoin kuin sadun tytölle, joutuisi maan alle. Hirvitti. Vieläkin vähän hirvittää. Mikä ruuan tuhlailu!
Grimmin sadut olivat myös jänniä ja välillä hyvin pelottavia. Niistä tulee mieleen Hannu ja Kerttu, Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Prinsessa Ruusunen ja kaikki ne muut klassikot, joita vieläkin on olemassa.

Nalle Puh ja Liisa Ihmemaassa, sekä Pikku prinssi jäivät myös mieleen ja ovat vielä nyt aikuisenakin tärkeitä. Käyn lukemassa niistä viisauksia.

Satujen jälkeen seurasi tyttökirja-vaihe. Siinä menivät Anna- ja Runotyttösarjat,  Iiris-rukka ja Tottisalmen perillinen, Pollyannat ja kaikki mitä käsiin sattui. Hymytyttö oli niistä mieluisin. Siinä sivussa myös veljen Tarzanit ja Huckleberry Finnin seikkailut ja Jules Vernen seikkailukirjat. Molemmilla meillä oli nenä kirjassa kiinni. Äti komenteli välillä ulos leikkimään, talvella hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Sekin oli kyllä mukavaa. Mutta kyllä kirjat vetivät puoleensa. Ihmeellistä muuten, että osa pikkuliisun kirjoista on vielä tallessa.

Tyttökirja- vaiheen aikana luin (salaa) aikuistenkin kirjoja, Välskärin kertomukset oli mielilukemistoa ja jotkut muut historialliset teokset. Osa kirjoista oli piilotettu toisten kirjojen taakse. Ne kiinnostivat minua erikoisesti. Ensimmäinen tällainen piilotettu, aikuisille tarkoitettu kirja, jonka luin , oli nimeltään LUMOUS. Se on Helvi Hämäläisen kirjoittama. Se kertoo Runarista ja Annasta. Runar rakasti Annaa. Hauskin kohta oli siinä minusta se, kun Runar ja Anna makasivat pusikossa ja suutelivat toisiaan. Aina ne pussaili. Minua nauratti. Se tuntui niin mukavalta. 

Koska Lumous oli tavallaan käännekohta pikkuliisun elämässä, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa tietämään ”aikuisten asioita” jotka oli hämmentäviä ja aiheuttivat kiihkeää uteliaisuutta, varsinkin ne asiat, joista ei puhuttu lasten kuullen, kerron tästä kirjasta vähän enemmän kuin muista. Tämä kirja repäisi pikkuliisun lasten maailmasta aikuisten vieraaseen vähän pelottavaan maailmaan, vaikkei se pikkuliisun mielestä erottunut yleissävyltään kovin paljon tyttökirjoista. Se sopi niiden joukkoon luettavaksi, vaikkei ihan kaikkea ymmärtänytkään.  Enemmänkin Liisua hämmästyttää se, että Lumousta on vieläkin saatavissa. 

DON.COM tavaratalon kirjaosastolla se on myynnissä  netissä. (http://cdon.fi/kirjat/hämäläinen,_helvi/lumous_(näköispainos)-21868571 )

Sitä esitellään siellä sivukaupalla. Sivustolta löytyy myös kirjasta seuraava arvio:

”Aikanaan suurta siveellistä närkästystä aiheuttanut kohuromaani nuoren naisen kamppailusta äityden ja naiseuden välillä - kertomus naisesta, joka haluaa vapautua rakkaudettomaksi muodostuneesta velvollisuusavioliitosta ja yhdistää elämänsä toiseen mieheen, johon häntä sitoo sielullinen yhteys. Lumous on yksinkertainen ja selkeä, herkkä ja voimakas, inhimillinen ja runollinen kirja."Se oli kai sittenkin ollut vain jonkinlaista lumousta, sillä vakavasti rakastunut Runarin kaltaiseen mieheen hän ei voinut olla. Tämä osasi vain olla houkutteleva kuin meri ja oli laulanut hänelle laulujansa. Turhaan, muisti hän pientä tyytyväisyyttä tuntien. Mutta hänen oli kai parasta nyt kääntyä takaisin, jotta ei sattumalta tapaisi häntä. Vielä. Hän tahtoi ehkä kuitenkin nähdä hänet joskus." Helvi Hämäläisen (1907-1998) kirjailijanura oli pitkä. Kirjailijana ja runoilijana hän on kulkenut aina omaa tietään. Esikoisteos Katuojan vettä (1935) on työläiskuvaus, ja hänen pääteoksensa Säädyllinen murhenäytelmä (1941) puolestaan paljastaa sivistyneistöperheen kulissien takaisen elämän. Vuonna 1987 kahdenkymmenen vuoden vaikenemisen jälkeen julkaistu omakohtainen Sukupolveni unta voitti Finlandia-palkinnon 1988.”

Hyvä arvio? Ei se Liisusta ihan noin hyvä kirja ole. Mutta pikkuliisulle se sopi. Se tuntuu nyt tuolta nettinäytteestä lukiessa aika yksinkertaiselta ja vähän kliseiseltä. Jos pikkuliisulle yleensä olisi haluttu valmistaa tietä aikuisemmalle Liisulle, tarvittiin paljon järeämmät aseet. Mutta sekin tapahtui. 

Kirjahyllyssä oli toisten kirjojen takana piilotettuna Van De Velden Täydellinen avioliitto. Siinä tykki millä ampua, Liisu ajattelee nyt. Pikkuliisukin tajusi heti ensimmäiset sivut katsottuaan, että siinä oli tietoa, jota ei oltu tarkoitettu hänelle. Piti olla hyvin varovainen. Piti lukea erittäin salaa. Sitä ei voinut muuttaa koulukirjaksi kansipaperien vaihdolla. Sellaiseksi se oli liian iso. Oli oltava valppaana. Heti, kun kuului askelia tai ovenkolaus, se oli salamana palautettava paikalleen. Siinä oli hämmentäviä kuvia ja kauhistuttavaa tekstiä. Pikkuliisu luki sitä sydän pampattaen ja eteni sen mukana yhä syvemmälle aikuisten salattuun maailmaan. Mutta koko ajan piti olla kuulolla. Heti kun kuului pienikin risaus, yksi sujaus, ja kirja oli takaisin piilossa. Mutta hänen punehtuneet poskensa ja vavahteleva äänensä olisivat heti paljastaneet totuuden. Häpeää se kai oli, mikä sai hänet vilistämään pakoon yläkerran rappuja. Hän tunsi syyllisyyttä. Oliko hän särkenyt aikuisten maailman vai omansa? Jotain repesi, halkesi, jotain oli pilalla. Ja siitä huolimatta se kirja veti puoleensa. Uhkasta huolimatta hän halusi tietää loputkin asioista, jotka oli häneltä salattu. Mutta ennen kuin hän ennätti lukea kirjan loppuun, se oli kadonnut piilosta. Eikä sitä löytynyt mistään. Ihan kuin äiti olisi aavistanut, mitä pikkuliisu teki hänen poissaollessaan. Hän oli kai pannut kirjan parempaan piiloon. Kokonaan sitä ei oltu hävitetty. Sekä isä että äiti arvostivat kirjoja, niin etteivät varmasti tuhonneet yhtäkään niistä. Niinpä Liisulla on nyt aikuisena kaikki heidän kirjansa omassa hyllyssään takaseinällä. 

Mutta kaksi sieltä puuttuu: Lumous ja Täydellinen avioliitto. Ehkä muitakin salattuja puuttuu, niitä, joita pikkuliisu ei ennättänyt löytää.

Mutta tulkoon tässä mainituksi, että yksi kirja, joka oli avoimesti esillä kodin kirjakaapissa jopa kahtena osana, johon pikkuliisu myös yritti iskeä kyntensä siinä onnistumatta oli Cervantes'n Don Quijote. Hän yritti ja yritti sitä lukea, mutta niin vaan kävi, että lukeminen hyytyi jo ensimmäisillä lehdillä. Kirja on nyt pelastettujen joukossa Liisun kirjahyllyssä. Ja Liisu yrittää ja yrittää nyt sitä vuorostaan lukea ja on jo sentään kohta ensimmäisen paksun osan selättänyt. Saa nähdä tuleeko se toinenkin osa joskus luettua. 

Kuvassa peräseinällä näkyy näitä pääosin muualta tulleita kirjoja. ”Omat kirjat”, itse hankitut, on toisessa hyllyssä ja vähän joka puolella asuntoa.

Kuvassa näkyy myös lukunurkkaus. Tuohon tummanruskeaan tuoliin voit kuvitella Liisun istua röhöttämään poikittain, jalkoja käsinojan yli roikottaen. Ja jos haluaa eristää hänet näkymästä voi vetää tuon vaalean verhon esiripuksi eteen. Se takana voi lukea rauhassa katseilta piilossa.

Anonyymi sanoo tuolla kommenttiosuudessa: Tuli flyygelikin kuvaan "erehdyksessä". Oikein etualalle. Se ei liity kirjoihin. 

Rauhoittaakseni häntä lisäsin nyt jälkeenpäin tämän toisenkin kuvan, joka on otettu joku vuosi ennen tuota edellistä. Ikävä kyllä, minun on oikaistava hänen "erehdyksensä". 1). Kuten tästä vanhemmasta kuvasta näkee, soitinta ei ole siirretty kuvanottoajaksi, vaan se on omalla paikallaan. 2). Tuo kuva soittimesta liittyy kyllä kirjoihin. Tämäpuoleinen pää soitinta toimii lukupöytänä. Se on sopivan korkea seisten lukemiseen. Kirjan voi laskea valkoiselle liinalle ja käännellä sen lehtiä selkä sopivasti suorana. Liika istuminen on vaarallista!

Tässä vaiheessa huomaan, että elämäni jakautuu kahteen osaan. Toista hallitsee pikkuliisu, toista minä, Liisu.

Tässä on käsitelty pääosin pikkuliisun lukemisen historiaa.  

Ehkä jätetään se Liisu-osuus myöhemmäksi. Tai kokonaan pois. Jää harkintaan. 

Niin, ja haaste viidestä kirjasta on tuolla alussa. Ne ehkä löytyy tästä tekstistä, ainakin suurin piirtein, uskoisin.  

Haasteen lähettämistä eteenpäin mietin vielä. Kerro, jos sinä haluat selvittää lukuhistoriaasi! Olisi kiva kuulla.

Mutta otetaanpa  yhdessä selvää Don Quijotesta. Se on tärkeä kirja. Ensimmäinen eurooppalainen romaani, 1600-luvun alkupuolelta. Hyvää ajankuvausta.
                                                

Tässä oli video baletista Don Quijote. Mutta tekijänoikeuteen vedoten se on poistettu. 

Voit käydä katsomassa osan baletista suoraan YouTubesta osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=5fKxzQ8ARTQ

Nopeimmin pääset näpäyttämällä sanaa TÄSTÄ

IRRALLISET

Minun mielestä, Mursu sanoi, - sinun kauneutesi on läpinäkyvää lajia!

   Öklö punastui. Hän kohotti kysyvästi päätään hämmentyneet läikät kasvoilla. Teki mieli kysyä, mitä Mursu tarkoitti.

   – Antaisitko tuon paidan!

   Mursu liikahti taaksepäin, mutta tarttui kuitenkin peukalon ja etusormen kärjillä ohueen silkkipaitaan, jonka helma oli tuhraantunut. Siinä oli ulostusta tai verta. Hän viskasi sen nopeasti Öklölle. Paita leijasi ilmassa vuoteen yläpuolella ja laskeutui Öklön kasvoille.

Öklö nousi istumaan ja puki paidan kuin pikku lapsi: ensin käsi tuosta aukosta, sitten tuosta ja lopuksi pään yli.

   Mitähän varten Mursu tekee kaiken niin vaikeaksi, hän ajatteli. Kaikkihan on ihan selvää. Me pidämme toisistamme. Ainakin minä pidän Mursusta. Ja kai Mursukin pitää minusta. Mitä varten hän muuten ilmestyisi tänne kutsumatta, silloin kun sitä vähiten odottaa.

– Pidätkö sinä minusta? Öklö kysyi.

Mursu ei vastannut. Hän tuijotti mitään puhumatta, kiinnostuneen näköisenä enkelin kuvaa sivuseinällä. Öklöllä oli enkeliä joka paikassa. Niitä riippui ikkunassa, niitä oli katossa ja kaapin päällä. Lampussa roikkui yksi kuin hirtettynä. Vuoteen yläpuolella niitä oli kokonainen lauma.

Mursu kumartui panemaan kenkiä jalkaansa. Hänen tylpät, paksut sormensa olivat vaikeuksissa kengännauhojen kanssa. Nauhat luikertelivat kuin kastemadot pakoon sormia, mutta viimein hän onnistui ja sai ne solmittua.

Mursu ähkäisi. Öklöä nauratti.

– Tuletko sinä taas huomenna? Öklö kysyi. Hän toivoi, että Mursu vastaisi, mutta Mursu nousi seisomaan ja alkoi pukea pikkutakkia ylleen ja käveli ovelle.

– Älä turhaan odottele! Mursu sanoi ovelta. – Minulla on paljon tekemistä. Kiitos nyt kuitenkin. Ja koeta ryhdistäytyä, ei elämä tähän pääty!

Ovi sulkeutui. Mursu oli mennyt. Öklö laskeutui takaisin makuuasentoon, kouhaisi tyynyä kädellään ja venytti itseään mielihyvää tuntien.

Koeta ryhdistäytyä! Öklöä hymyilytti. Hän työnsi varpaansa mahdollisimman kauas sängyn päätyä kohti, nosti sitten käsivartensa korvien ohi toiseen suuntaan kauas, kauas, vielä vähän kauemmaksi.

Minä ryhdistäydyn, hän ajatteli ja jatkoi venyttelyä.

                         

Dona praesentis cape laetus horae

Dona praesentis cape laetus horae

"Ilolla ota se mitä käsillä oleva hetki tarjoaa"

TÄMÅ laulu teki taas meille JOULUN!

RAKASTUNUT

Mirja K. oli rakastunut. No, mitäpä siitä. Sehän on vain hyvä. Rakkaus on hieno asia, kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli vammainen, lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka, saa ehkä asian näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että hän oli… hm… ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?

Huolimatta jalastaan oli Mirja K. päässyt joskus aikaisemmin kaupungin palvelukseen. Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin työntekijöilleen järjestämässä ruokapaikassa. Tavallisesti hän mennä konkkasi sinne suoraan töistä. vaikka silloin siellä oli suurin ruuhka. Ehkä se oli hyvä, sillä muuten hän ehkä ei olisi tavannut henkilöä, johon rakastui.

Kävi nimittäin niin, että ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä. Kaikki pöydät varattuja. Mirja piti aina varansa, että oli ensimmäisten joukossa, ja jo jonoon mennessään hän varasi itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, Mirjan pöydässä toinen paikka pysyi vapaana. Mutta se oli Mirjan onni, sillä eikö vain sattunut erään kerran, että kun taas kaikki muut paikat olivat täpötäynnä, vielä yksi henkilö tuli hiukan myöhästyneenä ja etsi katseellaan tyhjää paikkaa. Pakko hänen oli ohjautua juuri Mirjan pöytään.

Mirja K. ei unohda ikinä sitä päivää, kun tuo tuntematon ilmestyi. Hän kantoi tarjotinta ja lähestyi kuin Jeesus, jolle oli juuri annettu kaksi kalaa ja viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento herättivät väkisinkin Mirjassa mielikuvan miehestä, joka ei halunnut kenellekään pahaa, joka päinvastoin rakasti kaikkia ihmisiä.

”Onko tässä vapaata?” mies kysyi.

Mirjan huomio kiinnittyi erityisesti hänen pitkiin sormiinsa, joilla hän käsitteli luontevasti ruokailuvälineitä. Miten tyynesti hän aterioi. Hän ei katsonut Mirjaan, ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä puhuivat. Mirjasta näytti, että hän katseli hellästi jopa lihapullia lautasellaan. Ja kun hänen katseensa osui, vahingossa, muutaman kerran Mirjaan, lehahti Mirja punaiseksi kuin tulppaani. Hän tunsi sen poskiensa kuumotuksesta.

Syötyään mies otti hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän sen teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli enemmän kuin mitään muuta itsessään. Hymyilläkin hän yritti aina huulet yhdessä, ja jos piti nauraa se oli hänelle kauhistus.

Vasta kun mies hampaansa kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin – miten hauskasti hän muikisti suutaan – ja kallistui tuolissaan nautinnollisesti taakse päin valmistuakseen imaisemaan ensimmäisen vedon, hän kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa Mirjaan. Mirja sävähti. Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mirja tiesi sen, mutta mies ei ilmeisesti ollut huomannut kylttiä seinällä. Ja sen sijaan, että olisi vain hiukan katsonut häntä, mies ei vetänytkään katsettaan pois. Hän alkoi päinvastoin mielenkiinnolla ja hartaana tutkia Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi vetäissyt päänsä pois näkyvistä, sillä häntä ujostutti, mutta mihinkä hän olisi sen pannut, päänsä, pöydän alleko?

”Käytkö useinkin täällä syömässä?” mies kysyi levollisella äänellä. Ehkä hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoittaa häntä. Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun liikkeen hän sai sanotuksi: ”Jo-joka päivä.” Joka päivä! Ei olisi jokapäiväisempää vastausta voinut antaa. Mutta se oli kaikki, mihin Mirja K. sillä hetkellä kykeni.

Mies ei ennättänyt sytyttää savukettaan, ehkä se oli hyvä, se ei mennyt hukkaan, sillä naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa takaapäin sormellaan miehen toista olkapäätä ja osoitti seinässä olevaa mekein huomaamatonta kylttiä. Kuuliaisesti mies asetti savukkeen takaisin rasiaan, ja turhia temppuilematta hän nyökkäsi koputtajalle hyväksyvästi. Muutaman sanan Mirjan kanssa vaihdettuaan hän nousi ja nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa Mirjalle: ”Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran”. Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla hän tunsi outoa kiihtymystä itsessään. Ja hänen sisällään läikähteli omituisesti.

Siitä lähtien Mirja K. istui joka päivä taatusti samaan aikaan hyvissä ajoin samassa pöydässä lähellä ovea. Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja kyllä hän ilmestyi. Melkein joka päivä. Ja melkein aina hän ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen pöytään, jossa Mirja istui. Olisiko sillä osuutta, että Mirja pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki hiljaa itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne…

Mies alkoi tervehtiä Mirjaa. Ensin kevyesti nyökkäämällä, sitten liittämällä mukaan jonkun ystävällisen sanan. Mirja yritti vastata samalla tavalla, kevyesti, mutta ei onnistunut. Elävyyttä yksitotisiin vastauksiinsa hän yritti saada harjoittelemalla kotona, mutta aina se sortui siihen, että hän oli harjoitellut oikean vastauksen väärään kysymykseen tai päinvastoin.

Miehelle ei puhuminen näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Niinpä mies alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkeinpä ystävältä. No, se nyt oli hiukan rohkeasti sanottu. Mies oli sitä, mitä Mirja ei edes unissaan pystynyt olemaan. Lempeällä äänellä hän puheli luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma ulkona oli, tai mitä radiossa oli sanottu, tai mitä TV:ssä. Hän hallitsi asiat.

Aika pian hän alkoi puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli Mirjalle mieluisin puheenaihe. Oli kiehtovaa tutustua hänen elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän asui. Se, että hän asui kaupungin vuokratalossa, oli Mirjalle suuri ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi kaupungin vuokralaista! Se oli ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan, löytyi sieltä monta muuta yhteistä kokemusta.

Tuntui luontevalta, että syötyään he alkoivat vähitellen poistua yhdessä ruokalasta. Kun se ensimmäisen kerran tapahtui, Mirja K:n näkö sumentui vähäksi aikaa. Häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi hänen puolelta toiselle koikkelehtivan liikkumisensa. - No, ei mitenkään! Ei hän ainakaan maininnut koko asiaa. Sehän hyvä. Mirja K. oli niin helpottunut, että hän huolimatta ontumisestaan suorastaan liiteli eteenpäin (ainakin siltä hänestä tuntui) seuranaan tämä lempeä mies, ja jo silloin hän alkoi haaveilla sellaista, mistä ei kehtaisi edes kertoa.

Sitten tuli päivä, jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain. Ei Mirja silloin arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä, kierros kierrokselta, ja yhä suurenmoisimmiksi muuttuivat maisemat, mutta vuorenhuippu ja siltä avautuva näkymä oli vielä kokematta.

Huone oli kolkko. Siellä oli vain vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella. He istuivat sängynlaidalle. Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin. Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä hänen vieressään. Niin lähellä että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että siitä puuttuvat palat olisivat miehestä kuin itsestään hypähtäneet häneen.

"Tässä on se mitä halusin näyttää!" Mies oli ottanut hyllystä rasian, jonka avasi ja ojensi Mirjalle. Mirja jähmettyi jännityksestä. Mutta kun hän näki, että rasiassa oli vain epämääräisen muotoisia kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin kellastunut luunpalanen, häneltä oli tulla oksennus. "Nämä on sappikivet, jotka minulta talvella poistettiin. Antoivat muistoksi!" mies esitteli. Ihmeellistä, että siinä samassa Mirja näki ne kokonaan uudessa valossa. Ne alkoivat säteillä himmeästi. Melkein kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne olivat olleet miehen sisällä, lähempänä häntä kuin mitä hän itse koskaan pääsisi. Mirja olisi halunnut kosketella niitä sormenpäillään, mutta mies otti häneltä rasian, sulki sen ja vei takaisin hyllyyn.

Sen käynnin jälkeen he tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja huomasi, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika. Näkymät alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeen päin ajatellen ollut oikeastaan ihme, että kävi, niin kuin kävi. Mies katosi Mirjan elämästä. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Hän ei enää ilmestynyt ruokalaan. Mirja odotti ja odotti, menetti vähäksi aikaa ruokahalunsakin. Monet tulivat ja menivät, mutta häntä, jota Mirja odotti, ei näkynyt.

Ei Mirja siihen kuollut, onneksi, vaikka pettymys sai aluksi hänestä siltä tuntumaan. Kaikessa hiljaisuudessa, toivoa rinnassaan elättäen, hän muutaman kuukauden miestä odotettuaan hyvästeli hänet surullisena mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli näet ajatuksissaan ennättänyt synnyttää heille jo monta yhteistä lasta. Kaikki ne muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään asento ja notkeat sormet. Kukaan heistä ei ontunut. Haikeana hän hyvästeli nuo pienet kullanmurut.

Mutta pian Mirja sai yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään. He kävivät häntä usein tervehtimässä. Yöllä. Unessa. Mirja luki silloin heille satuja ja leikki heidän kanssaan lattialla. Heillä oli oikein mukavaa yhdessä. Vielä myöhemmin päivällä Mirjan korvat saattoivat toistaa kirkkaalla lapsen äänellä sanoja: ”Äiti, äiti!” Silloin hän nyyhkäisi ja hymyili.

                                                                    

                                                                                                                   Miehen näkökulmasta ?

                                                                                                  - Kannattaa ehkä painaa videon oikeassa alakulmassa olevaa ruutua, jolloin kuva muuttuu isommaksi ja voi paremmin tarkkailla miehen ilmeitä.  Laulaja on muuten Philipp Mayer.  Säveltäjä John Cage.

John Milton Cage oli yhdysvaltalainen säveltäjä. Cage lienee tunnetuin 1900-luvun musiikin kokeilija, joka varhaisista sävellyksistään asti oli kiinnostunut hälyistä ja epätavallisista äänilähteistä. Hän itse nimitti tyylilajia ”sattumamusiikiksi”. (Wikipedia)

                                                             

TAIVAASSA ? (Josse ja Maria osa 7/7)

                                                                                                   Hiljaiseloa. Taivaassa vilskettä (akryyli kankaalle)

Tässä se nyt on, se pimeä asia

jota olet niin pitkään odottanut.

Mitä melodraamoja oletkaan kehittänyt.

        - Margaret Atwood -

On kulunut päiviä, viikkoja, kuukausia, siitä kun kertoja oli pelastanut Marian syvästä kuopasta, jonne tämä oli joutunut Jossen katoamisen johdosta. Kertojan olisi pitänyt olla tarkempi Marian kohdalla. Mutta ystävystyttyään hänen kanssaan, lohdutettuaan ja valettuaan voimaa häneen, kertoja arveli Marian selviävän omin voimin jatkossa.

Sitä mieltä oli Maria itsekin ollut: täynnä toivoa. Ei voi olla niin, että olisimme vain leikkineet kotia talossa, jonka Josse rakensi. Hankkineet lapsia - jotka ovat jo maailmalla, eivätkä ole liiemmin pitäneet yhteyttä – tai että olisimme eronneet lopullisesti, ja minä olisin nyt vihainen ja katkera, ei, sanoi Maria. Josse tulee takaisin ja minä olen valmis antamamaan hänelle anteeksi kaikki hänen harharetkensä, kunhan hän ei olisi vain kuollut, Maria oli nyyhkäissyt.

Jossain vaiheessa käyntini jälkeen Marian usko oli kuitenkin ilmeisesti sammunut. Ja silloin, voin kuvitella, kertoja sanoi, hänen jokainen hetkensä oli muuttunut lohduttomaksi erämaaksi, jota kasteli parhaassa tapauksessa vain vesi, jota sirisi hänen silmistään. Tai ehkä sekin lähde oli jo kuivunut. Toivottomuus ja väsymys, pettyminen elämään ovat, kuulkaa, vakava asia. Ainakin Marian kaltaiselle olennolle, joka oli, jos ei nyt pyhä yksinkertaisuus, niin ainakin liian luottavainen ihmisiin, niihin, joita hän yksinkertaisesti rakasti.

Minun, kertoja sanoi, olisi pitänyt valistaa Mariaa ihmisistä, jotka nauttivat toisen epäonnesta, tai ovat muuten vaan valmiita muka lohdutuksen muodossa kertomaan Marialle huhuja (joita olivat kuulleet tai itse keksineet) syistä, jotka johtivat Jossen katoamiseen, kertoja päivtteli.

Ne, mitä kertoja oli itse kuullut otettuaan selvää asioista, olivat tämän tapaisia:

• Josse kuului miehiin, joka rakastui kaikkiin naisiin, joita tapasi ja halusi vaihtelua.
• Josse oli tehnyt pahan rötöksen, ja oli nyt sen seurauksena pakosalla.
• Josse oli alkanut juomisen lisäksi käyttää huumeita, kaupannut niitä ja sotkeentunut siinä yhteydessä rikollisjoukkueeseen, jolta halusi varjella Mariaa ja lapsiaan.
• Josse oli tutustunut netissä johonkin naiseen ja paennut tämän kanssa ulkomaille.
• Josse oli nähty Keminmaan markkinoilla vieraan naisen käsipuolessa ja hän oli näyttänyt iloiselta ja onnelliselta.

Ainoa järkevä asia, jonka joku Marian tuttava oli sanonut: Sinun pitää tehdä katoamisilmoitus poliisille. Viranomaiset kyllä hoitavat sen homman.

Maria oli varmaan sekaisin kaikista kuulemistaan huhuista, mutta sen verran hän oli järjissään, että oli tehnyt neuvon mukaan, ilmoittanut poliisille, joka oli uskonut Mariaa Jossen täydellisestä katoamisesta. Ja niin Jossea oli peräänkuulutettu kaikin mahdollisin tavoin julkisissa viestimissä. Ilmoitus saattaa olla vieläkin voimassa. Mutta se ei ole tuottanut tulosta. Jossea ei ole ainakaan vielä löytynyt.

Pahinta on kuitenkin, mitä nyt on tapahtunut, kertoja huokaisi. Uskallanko siitä puhuakaan, hän sanoi. Hermostutte. No, pakkohan se on. Kertojan tehtävä on kertoa. Asia on näes niin, että kun pitkästä aikaa kiireiltäni ennätin, kävin Mariaa tapaamassa. Tämä tapahtui viime viikon tiistaina. Hän ei ollutkaan kotona. Talo oli kyllä paikallaan, mutta huomasin, että jotain siinä oli hullusti. Se näytti kovin yksinäiseltä ja surulliselta. Katto kallellaan. Piippu vinossa. Ovet molemmin puolin taloa oli visusti lukossa. Tiesin, missä säilytettiin vara-avainta. Tunkeuduin sisään pihan puolelta. Sisällä ei ollut ketään. Tutkin huoneet. Niissä tuli jokaisessa vastaan tukahtunut hiljaisuus. Kaikki näytti olevan paikallaan, mutta huonekaluissa ja esineissä oli merkillinen, jähmettynyt tuntu, ihan kuin ne olisivat olleet kuolleita. Pöydältä löytyi paperi, johon oli kirjoitettu lyijykynällä katkelma runoa, nähtävästi kirjasta, joka oli auki Catulluksen runon kohdalta. Puhuttelusana Lesbia oli korvattu sanalla Kertoja. Oliko se Marian kirjoittama ja tarkoitettu minulle? kertoja ihmetteli ja luki:

Eletään, Kertoja,

                   rakastetaan,

puhukoot mitä puhuvat äreät ukot,

juoruakat!

Aurinko laskee,

                   ja nousee taas.

Meidän lyhyt päivämme kun kerran laskee

me nukumme,

nousematta.

Kertoja liikuttui. Kuinka kaunista! Mutta miksi Maria oli kirjoittanut kertojan isolla alkukirjaimella? Kunnioittiko hän minua? Oliko hän odottanut minua? Oliko se tarkoitettu jäähyväiseksi, vai mitä hän tuolla otteella runosta halusi kertoa?

En ole löytänyt häntä mistään. Arvaatte, että että olen etsinyt tosissani. Olen käynyt läpi kaikki ne paikat, joissa voisi olettaa hänen olevan. Olen etsinyt ja kysellyt. Turhaan. Tämä on kertakaikkiaan sietämätön tilanne. En kestä tätä. Vaikka olen vain kertoja, tunnen vastuuta ihmisistä joista kerron. Mitä minun pitäisi tehdä? En ymmärrä. Vai olisiko niin, että tässä maailmassa, jossa on vaaroja joka puolella, joka hetki uhkaamassa, olisi karman laki, joka säätää, että kaikki ihmiset, joista kerron ja kaikki nekin ihmiset, joista en kerro, kuolisivat. Niinhän se taitaa ihan oikeasti olla.

Siinä suhteessa asiat ovat kerrankin tasapuolisia. Ja se on hyvä asia. Kannatan tasapuolisuutta, kertoja sanoi. Ja hän tunsi lohdutusta. Mutta kuitenkin. Tapaus Joosef (tuttavallisesti Josse) ja Maria, jäi häntä suuresti kiusaamaan.

Voisiko kukaan teistä lukijoista auttaa kertojaa? Yhteistyö on voimaa, tiedätte, ja sen takia kertoja tekee nyt ehdotuksen:

Jos sinulle tulee jotain ratkaisun tapaista mieleen, niin oletko ystävällinen ja kerrot sen. Sitä mukaan kun huomaisin ehdotuksesi tuolla kommenttiosuudessa, siirtäisin sen tänne kirjoituksen jatkoksi. Kysymys koskee asioita: 1.Mitä Josselle ja Marialle on mielestäsi tapahtunut? 2. Miksi he ovat nyt molemmat kadonneet? 3. Missä he voisivat olla?

Yhteenkin näistä kysymyksistä vastaaminen voisi olla jo avuksi. Mutta siitäkään tuskin kukaan meistä pahastuisi, jos kirjoittaisit lyhyesti (mielesi mukaan) näistä ihmisistä kokonaisen tarinan, jonka voisit otsikoida haluamallasi tavalla. Hii-op! Pankaapa toimeksi. Olisitte kovin ystävällisiä. Itse henkilökohtaisesti olisin kovin ilahtunut, jos voisin julkaista tällä sivustolla montakin tarinaa, jotka olisivat jonkun toisen kirjoittamia.

Ja Joosef ja Maria, kuinka iloisia he olisivat! Sitä tuskin voi kuvitella.

Minulle, kertojalle, se olisi suuri ilo ja kunnia (joka jäisi ehdottomasti sinulle!) Ajattele, miten ihanaa se olisi! Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, jos osaa sen sellaisena ottaa. Itselleni, kertoja tunnustaa, se on hiukan kinkkanen asia.

Miettiessäsi omaa mahdollista osuuttasi, voisit halutessasi kuunnella alla olevaa musiikkia. Joskus musiikistakin voi olla apua, sen olen huomannut, sanoo kertoja.

Ja sulkee suunsa. (Kuuntelee.)

                                                     

Harri Kuusijärvi (acc),  Sauli Zinovjev Chained

Asioita, jotka kannattaa  huomioida: 

1. Harri Kuusijärvi, joka soittaa videossa, pistää totaalisesti uusiksi kuluttajan mielikuvat harmonikkamusiikista. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin pirun palkeiksikin sanotun instrumentin päätehtävä oli viihdyttää vanhempaa tanssivaa yleisöä. (nettilainaus Koituksesta)

2.  Kun kuuntelee näitä pienikokoisia videoita, saa sen koko ruudun kokoiseksi näpäyttämällä  videon alalaidassa oikeassa reunassa olevaa neliötä.  On mukavampi seurata.

3.  Tiedoksi musiikin tekijöille: Hjalmar sanoo:  kuunneltuaan tämän videon:  musiikki oli epätoivon ja kirkkauden mixi, tulinen meri!  

EPILOGINA AJATUKSIA JA EHDOTUKSIA TAI UUTTA TIETOA, MITEN TARINA VOISI PÄÄTTYÄ. 

Hjalmar: Ehkä voisi tehdä jonkinlaisen siirtymän tulevaisuuteen, jossa avaruusteleskooppi vastaanottaa salaperäisen viestin Josselta ja Marialta Magalhaesin galaksista, jossa he voivat ihan paksusti ja ovat opetelleet polttamaan sikaria.

Mikis Mallikas, Sortavalan seminaari, Petroskoin yliopiston emeritusprofessori,  tuo meille uutta tietoa Mariasta. Kiitos professorille! Tässä hänen tiedonantonsa, sen sanatarkassa muodossa: 

Joosef on minulle vieras ihminen mutta Marian minä kerran tapasin... se oli muistaakseni helmikuun 30s päivä 1997. Odotin silloin linja-autoa Jokioisten Matkahuollossa. Niin myös Maria. Hänellä oli iso pahvinen matkalaukku ja hän oli matkalla Humppilaan. Autoja vain ei kuulunut, eikä edes näkynyt. Sitä paitsi Jokioisten matkahuollon lattia on niin vino että siinä on vaikea seisoa suorassa ellei ole juovuksissa. Onneksi minä olin, koska äkkiä Maria kellahti kumoon kuin keila johon pyörivä Pallo osuu ja kaatui syliini ja hänen päänsä kopsahti... no, kopsahti mitä vasten nyt kopsahti. Me molemmat lehahdimme ihan tulipunaisiksi. Mutta vain vähäksi aikaa! Sitten aloimme jutella, siitä sun tästä, ja oli siinä ja siinä että hän ei myöhästynyt humppilan-autosta. Saatoin hänet. Hyvästellessämme kätemme lepäsivät vähän aikaa rauhallisesti toistemme käsissä. Silmämme sumenivat kuin Cephal opoda niminen elukka siihen olisi vängännyt väliimme. Kurkkuani myös kuristi. Eikä hänkään sanonut sanakaan. Vasta kun pääsin bussista ulos, ja sytytin vihreän filtterittömän Nortin, ulkona kaikesta, näin miten hän linja-auton kovalla takapenkillä, kädet nätisti kuin Sfinksillä, istui ja tuijotti totisena eteensä. Turhaan huiskutin hänelle, turhaan, oi miten turhaan...

Anonyymi: Kyllä...loppu on hyvä jättää pimentoon...ehkä. Itse pidän onnellisista lopuista, missä on seesteistä ja yhdessä vanhenemista.

Mustis:  Josse on mies, joka katosi ulkomaille, mistä sinä senkin tiesit ja Maria on vain typerä nainen, siinä mielessä, että hän uskoo löytävänsä kadotetun miehen. Miehet joutuvat aina kadotukseen ja naiset helvettiin, ei kai sille mitään voi. Maria ei ehkä ole vielä tajunnut sitä, me naiset kun olemme niin hyväuskoisia. Tämä ei mikään ratkaisu mihinkään, kuten arvaatkin, avaimet ovat aina kirjoittajalla, eikä niihin pidä sekoittaa lukijoiden subjektiivisia ja hyvin suljettuja näkemyksiä. Miten olisi jos tarina olisikin tässä?

Schnur: Minä luulin nähneeni Jossen ja Marian viikonloppuna. Ne haravoivat pihalta lehtiä, yhdessä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Kumpikin näytti olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Enkä minäkään sanonut mitään, koska kumpikaan ei huomannut minua (eivätkä ne näyttäneet siltä, että olisi ollut asianmukaista raivota tai tarjota suklaata, eivät sinnepäinkään). Ehkä ne eivät olleet tämän tarinan Josse ja Maria, mutta jotain samaa niissä oli. Niin, ja siinä talossa, jonka pihaa ne haravoivat, oli savupiippu vinossa.

mikis: Olen kyllä miettinyt Jossen ja Marian poissaoloa varmaan yhtä paljon kuin he itse. Eikä ihme olisi että Josse olisi kadonnut ulkomaille, Helvetiaan, eli Sveitsiin - kuten Mustis epäilee, mutta että Maria olisi lyönyt hynttyyt yhteen jonkun vinonenäisen naapurin kanssa ja nyt siellä onnellisesti haravoisi lehtiä, en oikein usko. 

Tänään kun viimeksi heräsin, ja vaatteet ylleni keräsin, ja aloin ryypätä teetä, priorisoin tämän asian tärkeysjärjestyksessä kolmanneksi. (Ensimmäinen oli 1: mitä tänään tekisin, toinen 2: ... en kehtaa sanoa mikä, ja kolmas sitten tämä.) Juuri kun mietin tuota kohtaa n:ro 2, niin selkäni takaa kuului karmea SUHAHDUS ja sen jälkeen PAUKAHDUS. Heikkohermoisempi olisi varmasti jo pelästynyt, mutta en minä. Tiesin nääs kuka se semmoista meteliä pitää. Puraisin vaan muina miehinä korppua. – ”Huh huh”, sanoi Suojelusenkelini ja paukutteli siipiään, - ”huh huh”, se sanoi uudemman kerran. Mutta kun en vieläkään vastannut mitään, se aloitti: ”Mitäs se ukonkäppänä täällä ny niin surullisen näköisenä istuu. Sorgen, Sorgen, nur nicht heute, sagen alle faulen Leute." No, minä sitten kerroin koko tarinan, siis tuon kohdan n:ro 3sen. Kaiken minä kerroin Mariasta ja tästä... no, kuka tämä nyt olikaan... Joosefista. Suojelusenkelini kuunteli keskittyneenä, silmät viiruina, välillä tuhahteli itsekseen, välillä aukoi suutaan ikään kuin olisi sanonut ’ei noin, oi ei noin!’, välillä siivenpäällä pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan. Ja kun lopetin, se oli kauan aikaa hiljaa. Sitten se kaivoi (jostain sulkien seasta) esiin piipun ja sytytti sen. Imelä savun haju täytti koko huoneen. Se pyöräytti nollia ilmaan, niitä tuli sinne ainakin satasen edestä, olivat kuin kaivonrenkaita, ja sanoi sit ”Etkös sinä tiedä että Joose on Wuppertalissa?” ”No en”, minä puuskahdin, ”mistäs minä sen tietäisin?” ”Tulin minä äsken sieltä”, Enkeli sanoi, ihme sanajärjestyksessä, ja jatkoi ”liitelin siellä halki minä ilmojen. Tänne tömpsähdin kunnes takaisin. ” ”Ja jätit minut tänne yksin, kolmeksi vuorokaudeksi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua!” minä sanoin. ”Enkelien täytyy pitää huolta kehostaan”, se sanoi, ”tai siis tästä eteerisestä, sub conditione. Ei tätä duunia muuten jaksa. Eikä ihmiset usko sua jos et ole suht.koht. sutjakassa kondiksessa.” En siihen sano mitään. Olen loukkaantunut. Mutta Enkeli ei sitä huomaa tai ole huomaavinaan (kyllä se sen huomaa) vaan alkaa esitelmöidä: ”Kun ihminen katoaa, katoaa ensiksi hänen ulkoinen habituksensa. Ja se teillä ei mikään menetys ole, ihmispolot. Myöhemmin teistä katoaa muisto, ja sekin monen ressukan kohdalla on vain hyvä asia. Ja jos teistä ei 5-50 vuoden kuluessa kuulu mitään, teidät poistetaan kaikista rekistereistä, pois luettuna Kirkonkirjat, jonne nimenne perään piirretään risti." Se olisi jatkanut kvasifilosofista esitelmäänsä ties vaikka kuinka kauan, vaikka kuolemaani asti, mutta keskeytin Sen: ”Missä on Josse!" Se raapii kainaloitaan siipiensä alta, sillä on vähän kapiset siivet, ja yskii, imee piipunnysäänsä, ja sanoo: ”Jose kuvitteli että Maria oli... miten sen nyt nätisti sinulle sanoisi... että Marialla oli ’pulla uunissa’. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja siksi hän, isäksi aika epäkypsä ihminen, in nomine domini, häippäsi.” 

Savu leijui päittemme päällä. Ne olivat kuin kaivon renkaita. Tai kun tonsuuri mun päässäni. Tajusin, että nyt ymmärsin.

Isopeikko:

– Joko ne meni? Josef kysyy hiljaisessa talossa, jossa kukaan ei ole liikkunut aikoihin. Pöly on laskeutunut ja hämähäkit kutoneet verkkojaan nurkkiin.

– En tiedä, kurkkaanko?

– Kurkkaa vaan, Maria. Mutta varovasti. Jossain voi vielä olla tuoksu olevaisista.

Talo on hiljainen pitkään. Marian ajatukset kulkevat talossa ja selaavat siellä tuikkivia elämiä.

– Kertoja on poissa, hän toteaa.

– Varmastiko?

– Varmasti. Katsoin kaikilta tasoilta.

Josef vääntäytyy esiin sohvan alta, jossa hän on piilotellut lähes tarinan alusta saakka.

– On muuten ihmeellistä, ettei se nähnyt meitä.

– Se ei halunnut, Maria toteaa ja istuutuu sohvalle Josefin viereen. – Tarinasta tuli hauskempi, kun me katosimme.

– Nyt olemme löytyneet ja tässä. Minulla on ollut sinua ikävä. Tahtoisitko…?

– Tahtoisin. Kovasti.

Joosef nousee ja tarttuu Mariaa kädestä. Hän suutelee tätä hellästi ja pyrähtää muutamalla juoksuaskeleella ovelle. Maria seuraa.

– Käykö pizza?

– Ehdottomasti. Mennään jo. Älä viivyttele, Josef. Minä olen ihan valmis.

Maria ja Josef jättävät suljetun talon, kulkevat sivuteitä pitkin aina ensimmäiseen pizzeriaan saakka. Siellä he vaihtavat nälkänsä kylläisyyteen, käärivät pizzan kannat folioon ja jatkavat elämänsä arkea kaupunkilähiössä. Josef istuu puistonpenkillä, ruokkii puluja ja katselee lapsia. Maria viljelee porkkanaa parvekkeella ja syöttää oravia pähkinöillä. Iltaisin he muistelevat Kertojaa, joka katosi. Ehkä hän vielä jonain päivänä ottaisi heidän elämänsä käsiinsä.                                                                                               

mikis sanoi... mutta samaan aikaan muualla ...

Isopeikko vääntäytyy sohvan alta jossa on ollut koko tarinan ajan. ja väistellyt niitä saamarin patjan jousia. jotka notkuvat. ja jotta että Maria ei häntä näkisi. Eikä Maria häntä näekääkään kun se on niin tohkeissaan. Pujottaa jalkoihinsa de´' de Död'ön sandaalit ja sipsuttaa ulos. Jonka jälkeen Josef ja Isopeikko vetävät taas varvit. (Jos näin saa sanoa.) Samalla Kertoja, valtavan isot Hollannikkaat jaloissaan, tulee sinne kolistelemaan. - Ai miksi, no muuten vaan. - Kertojalla ei tosiaan oo mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, päin vastoin. (Ja yleensä se pysyykin kiltisti muualla. En ymmärrä minkä takia se nyt tähän...) - Käykö pitsa, Maria kysyi Mikikseltä. Mikiks on pitkän aikaa hiljaa. Sanoo sitten: "No, mikäs siinä." - Niinpä niin. Ja Mikis eli pitkän aikaa Isopeikon kANSSA. Mutta sitten Isopeikko kyllästyi Mikikseen (en ihmettele miksi), ja mikiksestä tuli taas (eli auch) sinkku. (jonka myöheisimmistä vaiheista en tiedä) 

Kertoja: Ehkä me totumme kaikki siihen jo lehdissä usein näkyviä katoamisilmoituksia seuratessamme, että kaikkia kadonneita ei vain yksinkertaisesti löydetä.

Henkilökohtaisesti minä, kertoja, olen nähnyt jatkuvasti unia Jossesta ja Mariasta, ja kaikkein kummallisinta: usein muutun itse Mariaksi ja etsin Jossea. Josse saattaa vilahtaa näissä unissa, mutta katoaa taas. On kuin leikkisimme 'kissa ja hiiri' leikkiä. Mutta se on unta vain. Uniin voi uskoa, jos haluaa. Mutta usein ne ovat vain ajanvietettä, ei niitä kannata ottaa tosissaan.

Kiitos kaikille Epilogiin osallistuneille. Muita kommentteja voi käydä lukemassa kommenttiosiossa.

PS.

Kaikki eivät ehkä tiedä, että kommenttiosioon pääsee näpäyttämällä  lopussa olevaa pientä sanaa:

'kommentteja'. Tällä hetkellä niitä on 65. Näpäytä sitä. Saat paljon lukemista: ihmisten ajatuksia.

Ajatusten avulla tutustumme toisiimme joskus paremmin kuin livenä. Jotkut ihmiset eivät kerro ajatuksiaan. He haluavat pitää ne ominaan. Sellaisia ihmisiä on vaikea oppia tuntemaan.