 |
| Kuvassa uutta ja vanhaa ruohoa... |
Kun Liisu lukee kirjaa on oltava hiljaa. Ssch...!
Hän vaatii täyttä rauhaa, ja koska sitä on vaikea saavuttaa, hän istuu perimmäisen huoneen perimmäisessä nurkassa mummolta perimässään nahkanojatuolissa päässään metsurin korvasuojukset. Pelottava näky. Näyttää raatokärpäseltä. Korvasuojusten molemmin puolin päätä myötäilevät, mulkoilevat verkkosilmät. Törröttävät metallipiikit tuntosarvina. Mutta niiden alla on hiljaista.
Tällä kertaa Liisun kädessä on teos, jonka kannen kuvassa on kaistale synkkää maisemaa.
Mustien puiden takana välkkyy leimahtelevaa valoa. Kuvan yläpuolella nimi: Martin Walser.
Kuvan alapuolella lepää antikvalla Muuan rakastava mies.
Valo on läikikkäinen, se taistelee pimeyttä vastaan.
Valo on rakkaus, joka yrittää pitää puoliaan intohimon aiheuttaman häiriötilan ja ilkeitten juorujen välisessä maastossa.
Maasto liikkuu Marienbadin ja Weimarin välillä Böömissä, se selviää jo takakannesta ennen lukemisen alkamista.
Kirjan keskushenkilö, Johann Wolfgang von Goethe (tietoa hänestä tässä), kirjoittaa sivulla 234:
”Nyt ollaan näin pitkällä. Miten kauan oletkaan kärsinyt kaikenlaista, ollut kärsivinäsi - - sinulle on aina joku jumala sanomassa, miten tai mistä kärsit, tämä on elegiaa, heitä se tuleen, kulttuuripetosta, taitavaa väärennöstä, nyt ollaan näin pitkällä...”
Rakas Goethemme, mies, joka kirjallaan Nuoren Wertherin kärsimykset, sekä monilla muilla uljailla proosateoksillaan ja runoillaan on noussut maailman tietoisuuteen. Mutta nyt hän on suuressa hädässä. Hän on ahdistunut ja epätoivoinen. Hänen kätensä on alkanut vapista, ja hänen suora ryhtinsä on lupsahtanut, vaikka hän yrittää pitää käsivartensa selän takana, toisen käden pidellessä toista ranteesta, tarkoituksella että hän näyttäisi yksinkin ollessan suoraselkäiseltä mieheltä. Hän kulkee pylväin koristetussa asunnossaan, jossa huoneet ovat eri värisiä, edestakaisin, edesatakaisin, ihmeen rivakasti hän kulkee ottaen huomioon, että juuri tällä hetkellä tunteet ravisuttavat häntä. Hän on saanut kirjeen rakkauden kohteeltaan.
Nuorena kauniisti aaltoilevat huulensa hän on nyt puristanut lujasti yhteen. Tiukasti, ettei itku pääsisi purkautumaan, se olisi lopuntonta.
Mikä hänellä on hätänä?
Goethe on rakastunut. Hän on murheen murtama. Jo kauan hän on ollut hulluutta lähentelevässä mielentilassa, itseltään ulottumattomissa, uhmaavana, rakastavana, vuoroin iloisena, vuoroin masentuneena, mustasukkaisena, jälleen toivekkaana. Täysin itseltään hukassa.
Vain kerran hän on luvan saaneena vaellellut metsäisellä rinteellä neljä tuntia rakkautensa kohteen kanssa. Ilman silmällä pitoa. Kahdestaan. He ovat kiivenneet vuoren rinnettä korkealle, kaupungin yläpuolelle, sinutelleet, pitäneet toisiaan kädestä, vaihtaneet suukkoja. Maa ja taivas avoinna. Neljä tuntia. Se oli raja.
Ja mikä häpeä, mikä kipu ja lamaannus oli sattunut paluumatkalla. Goethe, rakkaamme, jota suuresti ihailemme, oli kompastunut – mikä lie risu ollut – ja kaatunut mahalleen, iskenyt päänsä sillä seurauksella, että nenästä ja ohimosta virtasi verta.
”Maaemo suuteli minua”, oli hänen myöhempi selityksensä.
Linkaten, rakkaansa tukemana, hän pääsi takaisin lähtöpaikkaan, jossa naamiaisjuhlat, joissa he olivat olleet mukana, Goethe Wertheriksi ja nainen, hänen rakkautensa kohde, Lotteksi pukeutuneena.
Tässä vaiheessa on syytä paljastaa, miksi Goethe ei voinut olla ”Nuori Werther”, hän on ”Vanha Werther". Hän on 73 vuotias. Pian 74.
Ulrike, naamiaisissa Lotte, ihastuttava nuori nainen on 19 vuotias. Hän liihottelee valkoisessa asussaan kevyesti kuin perhonen, nostelee notkeita käsivarsiaan tanssin temmellyksessä ja yhdistää ne Goethen käsivarsiin päiden yläpuolella. Miten hän herättääkään huomiota yksinkertaisessa asussaan, kasteenraikkaana, kaikkien muiden kalliisti pynttäytyneiden ylhäisönaisten ja herrojen joukossa.
Rouva Amalie von Lewetzov, hänen äitinsä, mama, on syystä ylpeä tyttärestään. Ja ylpeä siitä, että niin kuuluisa mies, kuin Goethe, on kiinnostunut Ulrikesta, joka oli järkevä ja käytännöllinen. Mutta kaikella on rajansa.
Rajan toisella puolen Goethe purkaa kaipaustaan, kädet selän takana, itku tiukkaan yhteen puristettujen huulien takana. Hän etsii itseään, muistaa, että ainoa mikä auttaa on runoilu. Siihen saa purkaa niin ilonsa kuin surunsa, tuskankin. Elegia! hän huudahtaa. Ottaa kynän, ja runo odottaa jo sydämen eteisessä, josta verenkierron mukana, pienenä tärinänä sormenpäissä, se alkaa tulla. Ja sitä tulee virtanaan, kaksikymmentäkolme säkeistöä on nyt valmiina.
Niistä viides kuuluu näin:
”Sydän sykkyrällä lojuu yksinään,
Kuin ei olis koskaan sykkinyt toiselle,
Ei onnen hetkiä ois nähnytkään,
Ollut parina tähdelle toiselle;
Alakulo, itsesyytös, katumus:
Sitä johtuu sen polte, turtumus.”
Ja kolmanneksi viimeinen:
”Ei ajatus: miten kaipuun ymmärtää?
Kun kuvat tuhannesti silmiin toistaa,
Yhden valoon ottaa, toisen hämärtää,
Kun yksi haihtuu, toinen kovin loistaa;
Vuoksen, luoteen muutokseen alituiseen,
Miten tyyntyisi menoon omituiseen?”
Ja jossain siellä keskellä:
”On kuin sanansa kuulisin: Vain tovin
Elämä meille iloa tarjoaa,
Eilinen ei meitä auta kovin,
Salaisuus huomista tarkoin varjoaa;
Ja vaikka kavahdin tulevaa iltaa,
Päivänlasku rakensi ilon siltaa.”
Mikä on murtanut ilon? No, ilkeät puheet ja juorut, musertavat moitteet ja syytökset, ne kiertävät kehää ulkopuolella. Ne tulevat hänen korviinsa, täyttävät pään, synnyttävät toiveikkuuden sijaan häpeän. Goethe, salaneuvos, ennen niin kunnioitettu, monilahjakas mies, häpeää. Hän häpeää itseään ja tuomitsijoitaan. Pahin niistä on hänen ainoan, elossa olevan poikansa Augustin vaimo, Ottelia, jonka kanssa hän on aiemmin leikkinyt 'miestä ja vaimoa', poikansa tieten. Huhut kuullessaan tämä aviossa oleva nainen on mennyt vuoteeseen, eikä suostu sieltä nousemaan, ei ennen kuin Goethe menee häntä tapaamaan.
Kirjeessään Ulrikelle Goethe kertoo: ”Kammottavan näköisenä nainen makasi siellä katse kohti kattoa, aina jännitykselle valmiit kasvot raateluvalmiina...” ja hän kertoo kuinka pojan vaimo nimitteli Ulriken perhettä ”kunniaa havittelevaksi joukkioksi” ja itse Ulrikea ”koko Euroopan tuntemaksi huoraksi”.
Hän kirjoittaa jatkuvasti kirjeitä Ulrikelle, joka on koko ajan hänen ajatuksissaan. Ja kirjeittensä välityksellä hän tuntee olevansa Ulriken lähellä, tietämättä, menevätkö kirjeet perille. Näihin kirjeisiin hän upottaa tunteensa.
***
Nyt on niin, että Liisun on palautettava Muuan rakastava mies takaisin kirjastoon. Sitä ei voi uusia, joku on varannut sen.
Goethe jää kirjoittamaan uutta kirjettä Ulrikelle. Se on päivätty Weimarissa joulukuun 18 pv. 1823.
Liisu on sivulla 256. Kirjassa on sivuja 303. Liisu lupaa lukea kirjan loppuun pikaluvulla. Ja että hän kertoo, mitä lopussa tapahtuu. Tai ei. Ehkä se vie jännityksen. Joku saattaa ajatella, että hankkii kirjan käsiinsä ja haluaa itse lukea sen loppuun.
Liisulla on nyt kiire. Hän panee kenkiä jalkaan. On jo myöhä ilta. Ulkona sataa vettä. Kirjasto on jo suljettu, mutta siellä on seinässä luukku, josta voi pudottaa lainaamiaan kirjoja.
Onneksi ennätin eteisessä ahmaista loput sivut, Liisu ajattelee. Voin kertoa , mitä lopussa tapahtuu, jos joku sattuu kysymään. Palautettuaan kirjan hän menee nukkumaan.
Aamulla hän muistaa tähän kirjoittamaansa lisätä, että kirjan on kääntänyt Otto Lappalainen. Hänelle kiitos ja kunnia. Kaikki suomalaiset eivät osaa saksankieltä. Ich muss sagen, dass dieses Buch sehr gut ist. (Kuinkahan monta virhettä tuossakin lauseessa.)
Onneksi hänellä on Goethen runot saksaksi. Liisu etsii hyllystä paksun teoksen. Valitsee sieltä ensimmäisen runon, joka tulee esiin, kun hän avaa kirjan summassa. Haluan antaa Goethelle itselleen sananvuoron. Ehkä hän haluaa ihan oikeasti sanoa sinulle ja minulle jotain omalla äidinkielellään, Liisu ajattelee.
Tämä avautui. Siispä ensimmäinen runo, s. 300 , kirjasta Gedichte, Johann Wolfgang Goethe
(joka on runoilija, kirjailija, lakimies, lopulta salaneuvos):
"Du blendest mich mit Himmelsklarheit,
Es sei nun Täuschung oder Warheit,
Genug, ich bewundre dich vor allen.
Um ihre Pflicht nicht zu versäumen,
Um einem Deutschen zu gefallen.
Spricht ein Huri in Knittelreimen."
(Vielen Dank, Herr Goethe! ruft Liisu.)
Martin Walser: Muuan rakastava mies, suom. Otto Lappalainen
Alkuperäinen teos EIN LIEBENDER MANN painettu 2008,
ilmestynyt suomeksi 2011 Lurra edition (teos on fiktio)
9 kommenttia:
Saakohan vanha mies rakastaa nuorta naista? Jos saa, niin miten vanha miten nuorta? Peikko luulee, että se kyllä rakastaa vaikka ei saisikaan. Varsinkin jos sitä rakastetaan takaisin. Ja sama taitaa olla toisinkin päin. Jos vanha nainen rakastaa nuorta miestä. Eikös?
Isopeikko, huomasin kysymyksesi, kun olin laittanut (ponnistelujen jälkeen) Goethen kuvan, ja tarkoitus oli vastata heti, mutta siten alkoikin saksalainen sarja, ja se oli pakko katsoa, ja uutiset vielä sen jälkeen. Mutta nyt:
Saako vanha mies rakastaa nuorta naista, etc.
Vaikkei rakasteta takaisin, niin saa. Kumminpäin tahansa. Eikä sitä voi edes estää. Se on mielipiteeni. Vaikkei se helppoa ole, rakastaminen. Jos ei saa vastarakkautta, niin silloin se vasta vaikeaa on.
Mutta olen huomannut, että rakastuminen ja rakkaus ovat mysteeri. Se on tapahtuma, jolle henkilö itse ei voi mitään. Se ilmestyy kuin tyhjästä, yhtäkkiä se vain on. Se on olotila, joka alkaa heiluttaa uhriaan kuin myrskytuuli. Joskus se on kaatamaisillaan ihmisen. Joskus se voi johtaa itsetuhoon, joskus, harvoin, tai aika harvoin, se voi johtaa onnelliseen loppuun. (Happy End elokuvissa). Onnettomaksi kääntyessään se panee ihmisen tekemään käsittämättömiä asioita, jotka lähentelevät hulluutta.
Myötätuntoni tässä kirjassa, josta kerron, on kokonaan Goethen puolella. Hänen käyttäytymisessään oli piirteitä, jotka olivat jotenkin tuttuja, itse koettuja.
Mitä kaikkia hulluuksia sitä onkaan tullut tehtyä, ihan hävettää. Tai oikeastaan naurattaa, jälkeenpäin.
Rakkaudeton ihminen, niin nuori kuin vanha, on pelottava. Se, mitä Goethe teki kirjan lopussa päästäkseen irti tunteistaan, kannattaisi kyllä lukea.
Linkin Goethen elämään laitoin ihan sen takia, että kun lukee hänen saavutuksiaan ja sukujuuriaan, huomaa, miten surkeaksi voi ihminen siitä huolimatta tuntea itsensä, vaikka on kaikkien kunnioittama, rikas ja kuuluisa.
Peikko luuleekin, että ihmisen onnellisuus on kiinni ihan muusta kuin kunnioituksesta, rikkaudesta ja kuuluisuudesta. Vaikkapa oman itsen hyväksynnästä ja siitä, että kokee itse olevansa hyväksytty siltä taholta, jonka hyväksymistä kaipaa, vaikkapa siltä rakastetulta.
Peikko on ihan oikeassa, liisunkin mielestä. Mutta...
Jospa peikko vielä neuvoisi liisua, miten tuon itsensä ja toisten hyväksynnän saa? Se ei taida olla ihan helppoa?
Liisulla on vain sellainen ympyräpyöreä käsitys siitä, ei mitään konkreettista.
Toisten hyväksyminen onnistuu helpommin, mutta itsensä kanssa liisulla on vaikeaa. Hän ei tahdo millään voida hyväksyä sitä, että on niin kauhea ja huono ihminen, vaikka jo lapsena oli kirjoittanut päiväkirjaansa: "Minä haluan tulla hyväksi ihmiseksi."
Ei ole, raukka, onnistunut. On itsesyytöksiä täynnä. Toisia kyllä ihailee.
Kerran peikko löysi peilin. Se huomasi näkevänsä itsensä siitä. Se katseli itseään silmiin ja sanoi itselleen ihan ääneen: "minä rakastan sinua". Se tuntui siitä hämmentävältä ja mukavalta yhtäaikaa. Sitten se tuli aina takaisin ja teki saman uudelleen. Ja tekee vieläkin aina kun on surullinen tai apea tai vaikka hirmu iloinen tai riahakas.
Isopeikko, kiitos neuvosta! Nutta arvaas mitä tapahtui, juuri kun Liisu yritti lähettää suht koht karun vastauksen:
Yhteys katkesi ja tilalle tuli lappu, jossa luki: Sinut on kirjattu ulos googlesta!
Eikä mistään löytynyt kadonnutta vastausta. Nyt on yritettävä lähettää tämä nopeasti, ennen kuin sama toistuu... (pelottaa)
PS. ja arvaas, mitä se Google nyt teki, kun sain kauhean vikkelästi tuon yläpuolella olevan kommentin lähetettyä:
se lähetti sitä kaksi kappaletta, ihan samaa (vaikka yhden kerran vain painoin lähetä-nappulaa). Sain sen toisen onneksi poistettua, kokonaan. Siitä ei näy enää jälkeäkään!
Minä aikoinaan inhosin Nuoren Wertherin kärsimyksiä, mutta ehkä en tätä inhoaisi. Se oli jotenkin ihan liian romanttinen minulle, vaikka romantikko olenkin.
Minusta on hauska lukea kirjoja, jotka kertovat menneistä asioista, ihmisistä, jotka ovat eläneet ennen tietokoneaikaa. Miten he ovat tulleet toimeen jne. Hämmästyttävää, miten paljon heistä löytyy samaa kuin nykyihmisistä. "Ihminen ei muutu, vaikka ajat ja tavat muuttuvat", pitää ainakin osittain paikkansa.
Lähetä kommentti