Hyvää vai pahaa

Hun heräsi aamulla Schubertin Ave Mariaan. Se tuli radiosta, jonka hän oli unohtanut yöllä sulkea. Hän nousi istumaan. Pian vesi alkoi valua hänen silmistään. Aina kun hän kuuli tai näki jotain oikein kaunista hän liikuttui ja tunsi nousevansa korkealle kumpareelle ja seisovansa käsivarret levällään ylöspäin suunnattuina ottamassa vastaan jotain suurta ja taivaallista. Ja samalla hän huomasi pienenevänsä pienenemistään, kunnes katosi kokonaan, sulautui suunnattomaan avaruusmereen, joka keinui ja aaltoili ja kuljetti mukanaan koko maailmaa, jossa kaikki oli hyvin, ikään kuin pahaa ei olisi olemassakaan.

Ja kun musiikki loppui ja kuuluttajan asiallinen ääni sai hänet nousemaan ja petaamaan vuoteen, kävelemään keittiöön, toteamaan asunnon tyhjäksi - vain huonekalut ja astiat olivat paikoillaan - hän tunsi itsessään samaa voimaa kuin lapsena, jolloin mistään ei ollut vastuussa, jolloin kaikki oli turvallista ja isä ja äiti huolehtivat asioista hänenkin puolestaan, eikä ollut mitään syytä kantaa pahaa mieltä.

Tätä tunnetta hän kuljetti mukanaan koko aamupäivän ja osan iltapäivääkin, kunnes päätti lähteä ulos kävelemään. Oli kesä, oli loma, aurinko paistoi, ja kun hän astui pihaovesta, ja ympäristön vehreys ja tuoksut ryntäsivät hyväilemään mieltä ja lämmittämään koko olemusta, hän uskoi, että elämä on sittenkin elämisen arvoista. Ulkona oli kevyt kävellä. Tuntui kuin maa olisi muuttunut ilmaksi ja hän melkein leijui eteenpäin askeleet kevyinä. Kunnes. Niin. Hänen kännykkänsä, joka soi harvoin, mutta jota hän kantoi mukanaan aina kun oli pois kotoa, ärtyi pärisemään taskussa. Mitä nyt? Kuka hänelle voisi soittaa?

Innokas ääni, vähän läähättävä mutta voitonriemuinen, puristui hänen korvaansa ja puhkoi aivoja:

Kuule, minulla on sinulle ilosanoma! Olen vielä täällä Seinäjoella, seminaarissa, josta kerroin, mutta a rv a a s kenet minä täällä hetki sitten näin? Et varmaan usko korviasi, mutta hän se oli, Han, sinun miehesi! Omin silmin näin, kun oltiin menossa porukan kanssa syömään. Siinä hän tepasteli pääkatua käsikynkkää jonkun vieraan naisen kanssa. Eiks oo kauheeta! Mutta nyt voidaan olla iloisia! Aattele, Han on siis elossa! Ja niin kuin sinä pelkäsit, että hänelle on tapahtunut jotain ikävää. Ihan tyytyväiseltä hän näytti. Rakastuneelta. Ei merkkiäkään epäonnesta. Ajattelin heti soittaa sinulle!

Ääni sameni ja häipyi. Siitä ei voinut päätellä oliko puhuja puolesta vai vastaan ja sisälsikö innostus oikeaa vai vahingoniloa, mutta sen sanoma oli musertava. Itse hän ei ollut voinut sanoa montakaan sanaa, mutta se, mitä hän kuuli alkoi kaivertaa mahalaukkua ja aiheutti oksennusta, jota hän nieli takaisin. Kännykän hän työnsi kuin polttavan kekäleen taskuunsa. Ihme ettei hän pudottanut sitä kädestään. Ja sekin kummallista, että hän huomasi jalkojensa askeltavan eteenpäin koneellisesti, kenenkään käskyttämättä, vaikka hän ei olisi mitään muuta halunnut kuin kääntyä ja palata takaisin siihen samaan miellyttävään olotilaan, joka oli aamusta häntä seurannut. 

Kuinka olemattomaksi hän nyt tunsi itsensä. Ei, ei olemattomaksi ollenkaan. Hän alkoi laajeta. Hän laajeni itseään suuremmaksi soikeaksi ilmapalloksi, jota tuuli heilutteli holtittomasti, ja hetken hän vielä jatkoi eteenpäin, eikä tuntenut mitään. Tai tunsi. Paine ihmisen ääriviivat saaneen pallon sisällä kasvoi ja kasvoi. Kun se saavutti äärimittansa, se räjähti. Riekaleet lensivät sinne ja tänne ja levisivät ilmaan, osa niistä kosketti hänen kasvojaan ja jätti niihin jälkensä. Ja hän kääntyi, palasi jättämiään askelmerkkejä takaisin sinne mistä oli liikkeelle lähtenyt ja meni sänkyyn, joka oli aina ollut hänen turvapaikkansa. Siihen hän jäi lepäämään litteänä ilman ajatuksia ja katseli itkun samentamin silmin kattoa. Se oli rauhallinen. Se vakuuti syyttömyyttään. Sen oksanreiät tuijottivat häntä silmästä silmään ja puhuivat: onneksi tämä katto on tehty raakalaudoista. Muuten meitä ei olisi tässä, emmekä voisi todistaa jotain tärkeää, tarjota jonkinlaista lohtua, merkkiä pysyvyydestä. Tässä olemme ja katselemme sinua, epätoivoista olentoa, vaikka puu, josta meidät on laudoiksi tehty, on jo aikoja sitten kuollut. Ei edes kantoa ole jäljellä. Jos makaisit jossain muualla valkoisen sementtikaton alla, voisit tuntea itsesi ruumiiksi kylmässä hautaholvissa. Me lämmitämme sinua. 

Hun sulki silmänsä ja vajosi eimihinkään-olotilaan, joka tässä tapauksessa tuntui parhaalta ratkaisulta. Ja kuinka ollakaan. Hän nukahti.