Maailman naiset
Gillette ja Catherine? Voi arvata että jos ei ole lukenut Balzacin novellia Tuntematon mestariteos ihmettelee otsaketta. Eikä turhaan ihmettelekään, sillä vaikka olisi lukenut novellin, tuntuu oudolta että nuo naiset ovat saaneet novellissa molemmat oman luvun, jonka otsakkeena on heidän nimensä. Heidät on tavallaan nostettu kaiken yläpuolelle, vaikka itse novellisssa he esiintyvät melko vähän, toinen heistä pelkästään nimenä ja melkein koko novellin ajan peittojen alle piilotettuna.
Gillette, novellin ensimmäisen osan nimi, on ”kaunis ja suloinen kuin kevätpäivä”. Hän on novellissa esiintyvän aloittelevan taiteilijan, Poussinin rakastettu. Hänestä annetaan puhdasmielisen ja vilpittömän nuoren naisen kuva Balzakin kertomana.
Catherine Lescault, toisen osan otsake, on puolestaan kauneudestaan kuuluisa kurtisaani, jota novellissa esiintyvä vanha taiteilija, Frenhofer, yrittää herättää henkiin sillä Catherine on hänen rakastettunsa, La Belle Noiseus, kaunis kiusaaja.
Toisaalta, kannattaako ihmetellä? Ainahan naiset ovat tärkeitä. (!) Heitä ei korvaa mikään. Tämän Balzac oivalsi. Hän piti naisista, sen tiedämme. Hän rakasti naisia. Hänellä oli lukematon määrä ystävättäriä, jotka pitivät häntä jumalanaan, ainakin siinä vaiheessa kun hän oli saanut mainetta ja kunniaa. Rahaa? Sitä hän ei saanut eläessään kai milloinkaan tarpeeksi, joten ilmeisesti naiset pitivät hänestä aidosti. Ainakaan raha ei ollut houkuttimena.
Balzac oli Gilletten ja Catherinen luoja, synnyttäjä, heidän isänsä. Kyllä mieskin voi siis synnyttää, jos sattuu olemaan taiteilija. Balzac ei luonut näitä naisia omiin tarkoituksiinsa, hän loi heidät novelliaan varten, jossa heidän tehtävänsä oli puhaltaa novellissa esiintyviin miehiin elvyttävää ja innostavaa henkeä, jotta nämä puolestaan puhaltaisivat henkeä hänen novelliinsa, saisivat sen elämään, ettei siitä muodostuisi vain kuiva kokkare, jota kukaan ei viitsi lukea.
Balzac, vaikka kirjoittikin aluksi roskaromaaneja, halusi kehittää itseään kirjoittajana, ylittää itsensä ja, lahjakas kun oli, hänen kirjoistaan tuli lopulta taidetta ja ne lasketaan kuuluvaksi maailman taideaarteisiin kirjallisuuden joukossa.
Hyvin tämä puhallusoperaatio siis onnistui. Novellista tuli niin hyvä, että se elää vieläkin ja on olemassa. Sen lopullinen versio on vuodelta 1837. Novellin tapahtumat Balzac sijoitti vuoteen 1612. Se selviää heti alkulauseesta:
”Vuosi 1612 kääntyi kohti loppuaan, oli kylmä joulukuun aamu, ja surkuteltavan ohueen vaatekertaan pukeutunut nuorukainen käveli edestakaisin erään portin edessä, Rue de Grands-Augustins -kadun varrella Pariisissa.”
Tuo paleleva nuorukainen on aloitteleva taiteilija Poussin, joka vasta kaupunkiin saapuneena, mutta jo muusan, rakastajattaren, löytäneenä, halusi tavata kokeneemman taiteilijan, sellaisen, jota arvostettiin, päästäkseen ehkä lähemmäksi taiteen syntylähteitä, saadakseen vaikutteita tai ehkä luodakseen suhteita. Käytäntö, joka on kaikkialla nykyäänkin voimassa.
On tosin kahdenlaisia taiteilijoita, niitä, jotka tunkeutuvat alkuvaiheessaan röyhkeästi toisten tuttavuuteen, sellaisten, joiden katsovat olevan riittävän tärkeitä ja joista olisi heille hyötyä, ja sellaisia, jotka ovat arkoja ja hienotunteisia, eivätkä uskalla noin vain ottaa yhteyttä varttuneempiin tekijöihin peläten häiritsevänsä heidän työskentelyään.
Poussin kuului jälkimmäisiin, sillä novellissa kuvataan miten hän vihdoin sisälle uskaltautuessaan nousi hitaasti rappuja, pysähtyen jokaiselle portaalle kuin empien, uskaltaisiko vai ei käyttää kolkutinta ovessa.
On muuten hyvä, että Poussin oli mikä oli, ei kuitenkaan röyhkeä, sillä Balzac oli sitä mieltä - mikä tuntuu oikealta - että röyhkeistä ihmisistä harvoin tulee taiteilijoita, sillä taide, ollakseen hyvää, tarvitsee tekijältään nöyryyttä.
Oven takana oli novellissa esiintyvän kolmannen taiteilijan, neljäkymmentävuotiaan Porbusin, ateljee. Porbus oli jo kokenut maalari. Mestari, joka oli saanut mainetta erikoisesti hovimaalarina. Hän oli ollut kuningatteren suosiossa kunnes Rubens, jonka ”riemunkirjavat taulut, joita täyttävät flaamilaiset lihavuoret”, vei hänen paikkansa.
Nuorukaisella oli onnea sillä hän pääsi livahtamaan sisään samalla ovenavauksella kuin vanhus, joka määrätietoisin askelin oli ilmestynyt paikalle ja kolkuttanut kolme kopausta Porbusin oveen.
Kävi ilmi, että vanhemmat taiteilijat kunnioittivat toisiaan ja toistensa töitä. Porbus piti Frenhoferia nerona, mutta Frenhofer katsoi oikeudekseen Porbusin kuuluisimmaksi tullutta maalausta katsoessaan osoittaa sen hyvät ja myös huonot puolet. Seurasi vilkas keskustelu taiteesta. Frenhofer oli eniten äänessä ja toiset kunnioittaen kuuntelivat. Mutta kun nuorukainen uskalsi puuttua puheeseen ja puolusti Porbusin maalausta, sillä hän ihaili sitä mestariteoksena, hänet vasta huomattiin.
- Onko tuo pikku kukonpoika teidän seurassanne? Porbus kysyi vanhukselta.
Nolostuneena Poussin pyysi anteeksi, mutta Porbus ojensi hänelle paperiarkin, johon tämän piti liidulla näyttää taitonsa, ja hänet hyväksyttiin joukkoon.
Frenhofer antoi Poussinille oppitunnin miten maalaus saadaan eläväksi, ja toden totta, lisäiltyään Porbusin maalaukseen kiihkeän hurmion vallassa siveltimellä sinne tänne pieniä ripauksia väriläikkiä, ”sitä jotakin”, joka muutti hyvin tehdyn työn taiteeksi, oli kuin olikin selvä muutos havaittavissa, eikä kukaan voinut muuta kuin todeta, että maalaus oli nyt parempi, se oli herännyt eloon.
Novellin toisessa osassa - Catherine Lescault - mentiin joukolla Frenhoferin kotiin, jossa oli hänen työhuoneensa. Mukana oli myös Poussinen rakastajatar, Gillette.
Siellä tapahtumat saivat oudon käänteen. Frenhofer oli heidän saapuessaan syvän masennuksen vallassa. Silti hän jaksoi suunnitella kaukomatkaa, jonka aikana hän vertaisi maalaustaan kaikkiin kaunottariin, joita tapaisi matkalla. Hän oli varma, että hänen maalaamansa nainen, Catherine, olisi voittamaton kauneudessa ja elävyydessä kehen tahassa verrattuna. Mutta kun hän näki Gilletten, hän ilahtui ja innostui. Toiset kehottivat häntä vertaamaan Catherinea Gilletteen, se korvaisi matkan ja sen rasittavuuden. Gillette suostui hänen mallikseen pitkien puheiden jälkeen. Ja hän meni yhdessä Frenhoferin kanssa suljettuun huoneeseen silmät kyynelissä. Hän tunsi uhrautuvansa taiteelle ja pelkäsi sen takia menettävänsä Poussinin rakkauden.
Hetken kuluttua ovi avautui ja Frenhofer astui silmät kirkkaina esiin.
”Astukaa sisään, astukaa sisään”, sanoi vanhus heille onnesta säteillen. Työni on täydellinen ja nyt voin ylpeänä esittää sen teille...”
Porbus ja Poussin ryntäsivät katsomaan. Frenhofer esitteli heille maalaustaan haltioituneena sen kauneudesta ja elävyydestä. Hän esitteli sitä monisanaisesti ja täysin vakuuttuneena että oli saanut kuolleen elämään. Hän lopetti pitkän puheensa: ”Hänen ihonsa sykkii elämää. Hän nousee kohta, odottakaa!”
”Näettekö mitään? Kysyi Poussin Porbusilta.
”En, entä te?
”En mitään.”
- - -
Novelli loppuu. Sen viimeinen lause:
”Seuraavana aamuna, kun Porbus palasi levottomana Frenhoferin luo, hän sai kuulla, että tämä oli kuollut edellisenä yönä, poltettuaan sitä ennen kaikki maalauksensa.”
Jälkisanat:
Vaillinaiseksi tämä selostukseni tästä novellista väkisin jää. Olisi pitänyt kirjoittaa koko novelli saman tien. Suorat lainaukset olen merkinnyt kursiivilla.
En tiedä, miten paljon joku joka ei ole kiinnostunut taiteesta, saa irti tästä kertomuksesta. Taide näitä ihmisiä liikuttelevana ilmiönä on tässä koko ajan läsnä. Se on kuin elävä olento, kuin päähenkilö, joka antaa ja ottaa ja jonka ympärillä kaikki toiminta pyörii. Ilmapiiri voi tuntua oudolta ja vieraalta. Puhua nyt koko ajan taiteesta, se saattaa kyllästyttää. Lisäksi kieli ja tyyli ovat tietenkin vanhahtavia, onhan tämä kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella.
Itselleni tämä oli elämys. Taiteen piirissä enemmän tai vähemmän elämääni viettäneenä kaikki tässä novellissa on minulle tuttua ja kuin jo etukäteen koettua. Jokainen siveltimen veto, jokainen tuskastunut huokaisu, tai kasvoilta sädehtivä ilo ja hämmästyksen sekainen huudahdus: ”Minä mielestäni onnistuin!” on minulle tätä päivää ja sitä samaa tunnemyrskyä, mitä tässä novellissa kuuluu huudahteluina ja näkyy ilmeinä näiden kolmen taiteilijan kasvoilla.
Aleksis Salusjärvi, joka on ilmaissut lukeneensa myös Balzacin kirjoja, piti ehdottomasti parhaana hänen romaaniaan Kadonneet illuusiot. Siihen aion lähiaikoina tutustua. On jännittävää, jaksanko sen lukea. Nimi muistuttaa etäisesti Kadonnutta aikaa etsimässä. Se kuuluu kaikkine osineen lempilukemistooni. Sen kirjoittaja Marcel Proust on sanonut Balzacista:
”Balzacin voima ja salaisuus on eräänlainen elämää suurempi realismi. Sen vuoksi saamme hänen kirjoistaan samanlaista nautintoa kuin itse elämästä.”
Joka haluaa lukea paremman version tämän novellin sisällöstä ja käsittelystä voisi lainata kirjastosta Balzacin teoksen Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, jonka Virpi Hämeen-Anttila on suomentanut ja jonka esipuheessa hän käsittelee myös tätä niminovellia niin ansiokkaasti, että kateellisena sitä katselin. Kirjan kustantaja on Basambooks, painovuosi 2002.
Liisu
(Ote novellista s.48)
”Taiteen tarkoitus ei ole jäljentää luontoa vaan ilmaista sitä! Sinä et ole mikään alhainen kopioija, vaan runoilija!” huudahti vanhus kiihkeästi ja katkaisi Porbusin puheen käskevällä eleellä. ”Muutenhan voisi kuvanveistäjä ottaa kipsivaloksen elävästä naisesta ja säästää kaiken muun vaivan. Hah! Koetapas ottaa valos rakastajattaresi kädestä ja aseta se eteesi, ja siinä sinulla on pelkkä kauhistuttava ruumis, kuollut esine, joka ei muistuta vähääkään todellisuutta ...”
- - - - - - - - - - -
(Liisu vilkaisi olkansa yli virtuaalista kanssalukijaansa, joka oli ainoana ilmaissut kiinnostuksensa, kun hän sitä kysyi edellisen blogikirjoituksen päätteeksi. Tämä oli vetänyt päänsä pois ja kadonnut. No, ehkä voin kiittää häntä jommankumman kommenttipalstalla. Liisu käy aina silloin tällöin blogissa Isopeikon sanavarat lukemassa lyhytnovelleja. Toivottavasti peikko ei ihan kauheasti pitkästynyt ja katunut lukijaksi ilmoittautumistaan, Liisu ajatteli.)
7 kommenttia:
Kyllä sun referaatti antaa ihan hyvän kuvan tarinasta. Mun proosan lukeminen on kutistunut miltei olemattomiin. 1800-luvun kirjailijoista muistuu mieleen vain Mark Twain, Joseph Conrad ja Thomas Mann, mutta patinoitunut romantiikkaan nojaava kerronta on vielä jotensakin muistissa.
On oikeastaan hankalaa että lukemisen kynnys on nousut niin korkeaksi. Pitäisi saada useampi vahvistus samasta teoksesta ennen kuin viitsisi edes aloittaa.
Minä puolestani luen mielelläni myös vanhoja klassikkoja, mitä vanhempia, sen parempi. Kiinnostaa nimittäin ihmisten ajattelu, mitä samaa, mitä poikkeavaa vuosikymmenet, vuosisadat ja -tuhannet ovat saaneet aikaan.
Joka kerran hämmästyy se tuttuus ja samankaltaisuus mikä tulee vastaan juuri eri oloissa ja eri aikoina eläneiden ihmisten puheissa ja teoissakin, sillä perusolemus ihmisessä ei näytä juuri muuttuvan. Vaatteet ja elinympäristö voi olla erilainen, mutta se, mitä löytyy ihmisen sisältä, kun hänet riisutaan paljaaksi kaikesta ajan vaikutuksesta on pysynyt samana. Mitään radikaalia muutosta ei näytä tapahtuvan. Onko se hyvä vai paha, sitä voisi miettiä.
Ihmisen elinaika on melko lyhyt parhaimmassakin tapauksessa. Soisi hartaasti, että ihminen kehittyisi ajan kuluessa, kun kaikki tieto ja taito joka on olemassa perustuu paljolti aikaisempaan. Ulkoiset olot muuttuvat, tavat ja käyttäytyminen, mutta sama ihminen kurkistaa sieltä kaiken rojun alta. Sen taas huomasi tuon 1800-luvulla kirjoitetun novellin ihmisten suhtautumisesta toisiinsa ja tekemisiinsä. Kaikki, mitä siinä tapahtui voisi tapahtua ja tapahtuukin tänä aikana, rakastajattaria myöten. Nimitykset vain muuttuvat. Kreivit ja ruhtinaat. Kuninkaat ja presidentit. Kysymys on aina ollut vallasta. Mistä muusta? Ainakin suvun tai yleensä ihmiskunnan jatkumisesta.
Mutta mihin suuntaan ihmisen sitten pitäisi kehittyä? Ja millä keinoin? Sitäkään ei kukaan varmaan osaa sanoa. Tyylit muuttuvat, milloin mikäkin ismi on menossa esim. taiteen kaikilla aloilla. Ja kirjoittaa voi tuhannella tavalla. Mutta asiat, mitä kirjallisuudessa nykyäänkin pohditaan, pysyvät samoina. Kysymys on vain ulkoisista seikoista kirjallisuudessakin. Taiteen tehtävä on luoda uutta. Mutta pystyykö ihminen muuttamaan ja uusimaan edes itseään, saati muita? Mistä kaikesta esim. kirjallisuudessa on kysymys? Mihin siinä loppujen lopuksi pyritään? Olen ihan hämmentynyt. Mietin mikä merkitys on tyyleillä, onko se vain ihmisen halua leikkiä sanoilla ja lauseilla?
Suuria kysymyksiä, joista kirjallisuus vaikeimmasta päästä. Näkisin ettei tarina yksin riitä ja yhä tärkeämmäksi käy, miten se temppu tehdään. Ehkei ihminen ole niinkään muuttunut, mutta käsitys ihmisestä sitäkin enemmän. Romaanitaiteella on mahdollisuus laajentaa lukijansa maailmankuvaa, saada hänet ymmärtämään myös sellaista ihmistä joka on hänen kokemus- tai käsitysmaailmansa ulkopuolella. Mutta hyväkään kirja ei siinä riitä jos lukijalla ei ole kykyä tulla kirjaa vastaan. Runoudella taasen on kyky puhua asioista tavalla, joka lähestyy muita taiteita, siksi minusta fraasi puhua siitä mistä sanoin ei voi puhua on perusteltu. Mutta tämäkin paradoksi on monen käsityskyvyn ulkopuolella. Toisaalta, runoudella on keinovalikoimansa ohella monenlaisia tavoitteita. Ehkä juuri siksi runous riitelee itsensä kanssa kaikkein eniten.
Aioin jo sanoa, että moderni romaani tuo näkyville ihmisen sellaisena kuin hän on/voisi olla, se piirtää ihmisestä kuvan jota aikalaiset eivät ehkä ymmärrä tai hyväksy ja asettaa näin peilin ihmisyyden eteen tarjotessaan erilaisia totuuksia. Mieleeni tulee esim. Albert Camus'n Sivullinen tai Jack Kerouacin Matkalla, kunnes muistin että onhan sitä osattu 1800-luvullakin: Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva on taitava ja monitasoinen kudelma ihmisen raadollisuudesta, yhtaikaa allegoria, satiiri ja eksistentiaalinen tutkielma.
Taiteen tarve ja kyky uudistaa itseään on sen elinehto. Sen täytyy ravistella vallitsevia käsityksiä ja vähintäänkin yksittäisen kokijan mieltä voidakseen perustella olemassaoloaan. Vanha ilmaisu käy aikaa myöten riittämättömäksi ja kliseiseksi (näin ylevästi sanottuna) asettuessaan mukavuudenhalussaan tukemaan sovinnaista maailmankuvaa. Luulisin.
Näin on niin kuin puhut, ja ymmärrän, että ihmisten käyttämä kieli kuluu ja vanhenee, muuttuu niin kuin ihminenkin, mutta aikoinaan se on ollut tuoretta ja uutta ja voimakasta, jopa vallankumouksia on saatu aikaan kielen avulla.
Kieli saattaa muuttua hyvinkin nopeasti. Jatkuvasti syntyy uusia sanoja. Vain ihmiset ja heidän asenteensa muuttuvat hitaasti, jos muuttuvat ollenkaan. Se on nähty nyt viimeksi presidenttikilvan aikana, kun jokainen on niin kiinni omissa lukkoon lyödyissä käsityksissään, että kuuntelee toisten mielipiteitä vain pystyäkseen mitätöimään ne omilla mielipiteillään. Loppujen lopuksi kukaan ei voi olla varma mistään, sillä maailmakin muuttuu, ja hetken kuluttua tarvitaan erilaisia otteita ja puheita.
Ihminen muuttuu maailman mukana, ja ehkä siksi hän tuntuu aikalaisista muuttumattomalta. Vaikka käsite "vanhanaikainen" on kyllä jatkuvasti käytössä, sitä tarvitaan.
Runous. Se on totta, että sillä voidaan ilmaista asioita, johon proosa on liian massiivista ja kömpelöä. Puhutaan tosin runollisesta proosasta, joka tulee runoutta vastaan, ja jota on ehkä proosallisten ihmisten - ihmisten, jotka tukeutuvat enemmän materiaan ja käytäntöihin kuin niiden ulkopuolella oleviin asioihin - helpompi ottaa vastaan.
Uusi runous on kuitenkin kohta jo aikansa elänyttä, tarvitaan taas joku uudistamaan sitä. Runous on notkeaa, luulisi että sitä on helpompi uudistaa kuin proosaa, vaikka ei asia taida niin olla. Pikemmin päinvastoin. Luulisin. Se vaatii paljon enemmän ajattelua ja oivalluskykyä, herkkyyttä tajuta asioita ja niiden yhteyksiä, kysymyksessä kun on pitkälti aineettomat asiat.
Tuossa Balzacin novellissa puhutaan juuri "siitä jostakin", jota ei tarvita kuin hippunen muuttamaan hienosti tehty taideteos taiteeksi. Nykyrynoissakin noita "hippusia" tarvitaan. Niitä on tarvittu aina. Kun lukee esim antiikin runoutta, sielläkin runossa on aina se jokin, joka tekee sen hyväksi, ja otaksuttavasti vain hyvät runot ovat säilyneet ja kestäneet aikaa. Sama kirjojen suhteen. Sillä kirjoista kai puhutaan jatkossakin, vaikka ne muuttuisivat sähköisiksi. Siis tavallaan aineettomiksi.
Hassua. Tulee mieleen muuttuvatko ihmisetkin aineettomiksi kun ovat täällä netissä. Siis jotain nuutosta ihmisissäkin voi ainakin olomuodossa tapahtua. Siihen on hauska uskoa.
PS. nuutosta p.o. muutosta -kannattaisi varmaan käyttää esikatselua- vaikka silti virheitä tuppaa tulemaan, eikä niitä onneksi kaikkia edes huomaa. :)
On peikko täällä viälä olemassa ja luki juuri sinun olkasi ylitse nuo sanat, jotka kirjoitit. Kirjaakin se yritti kurkkia, mutta ei nähnyt oikein selvästi. Kuitenkin sen verran, että sen mielestä sen kannattaisi käydä kirjastoss löytämässä se kirja ja etsiä jostain kynttilä antamaan valoa.
Taiteesta peikko ei ymmärrä mitään, paitsi silloin kun sen mielestä se on hianoa tai kaunista. Mutta kaikki ei ole, vaikka monet ovatkin olevinaan ja jotkut viisaat sanovat, että ei peikot voikaan ymmärtää korkeakulttuuria ollenkaan.
Sivulta 48 otettu tekstinpalanen kertoo aika paljon taiteesta. Tosin siinä puhutaan luonnon ilmaisemisesta, peikko ajattelee että luonto voisi vaikka inspiroida aj antaa uusia ajatuksia. Se ei tiedä, miten luontoa pelkästään ilmaistaan. Mutta se on tuon novellihahmon käsitys ja siksi yhtä oikein siinä tarinassa kuin peikon käsitys on oikein tässä tekstissä, vaikka ei olisikaanmissään muualla. Peikon mielestä teksti luo aina oman maailmansa, jossa kaikki kerrottu on totta, paitsi valheet, tietenkin. Ja se vasta on mukavaa, totuuden luominen.
Totta, peikko, luonto inspiroi ja antaa uusia ajatuksia varmaan jokaiselle meistä, jotka kuulumme luontoon, me ihmisetkin.
Miten luontoa ilmaistaan? Monella tavalla. Eikö niin? Joku käyttää kameraa apuna, joku maalaa, joku veistää, joku säveltää, joku kirjoittaa jne.
Esim. peikko ilmaisee itseään luomalla tarinoita, joissa hän kuvaa ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Hän panee kohteensakin ilmaisemaan itseään. Puhumalla tai käyttäytymällä usein ennalta odottamattomalla tavalla.
Ilmaiseminen on uuden luomista ja siihen taide pyrkii. Niin kuin peikkokin, ja muuan liisu ja miljoonat muut. Melkein kaikissa ihmisissä on ainakin ituja uuden luomiseen. Joillakin joku iduista alkaa kasvattaa vartta, sitten lehtiä ja jos sitä itua itsessään sitkeästi hoitaa ja yrittää kasvattaa, niin saattaa olla että eräänä päivänä se puhkeaa kukkaan. Ja sitä voi toiset ihailla, tai kadehtia tai haukkua, että onpa ruma kukka. Mutta ei kannata välittää. Riittää jos huomaa, että joku toinen kukkii oikein kauniisti. Peikko kukkii Liisun mielestä hauskasti, joskus jopa yllättää ihmeellisyydellään.
Tuo kukkajuttu esiintyi tuossa novellissakin, jota Liisu yritti epätoivoisesti vääntää jonkun muotoiseksi.
Ei siitä ainakaan kukka tullut. Mikä siitä tuli? Tuli tuppi.
Lähetä kommentti