Tämä voisi olla satua, ellei se olisi totta.
Tämä voisi olla totta, ellei se olisi niin omituista.
Tämä voisi olla omituista, ellei kysymys olisi elävistä ihmisistä.
Elämä on käsittämättömän moniselitteistä ja ihmeellistä. Juuri kun luulee hahmotelleensa sen jotenkin ymmärrettäväksi, kuulee tai näkee asioita, jotka ovat omien luulojen ulkopuolella ja hämmentävät ikään kuin asiaan kuulumattomina yllätyksinä.
Eräänä päivänä olin lukenut kirjan, innostunut siitä, kirjoittanut siitä blogiini. Hyvässä tarkoituksessa. Halusin jakaa kokemukseni ja iloni ja ajattelin, että tekoni saa toisetkin innostumaan. He hankkivat kirjan käsiinsä ja haluavat hekin sen lukea.
Itse asiassa näin tapahtuikin. Ainakin yhden ihmisen kohdalla. Hän tilasi kirjan, josta olin omalla tavallani kertonut. (Nyt se on ehkä jo matkalla johonkin tanskalaiseen kirjastoon.)
Viime bloggauksessa lupasin harkita vielä yhtä kirjoitusta samasta aiheesta.
Hahmottelin jonkinlaista muistokirjoitusta kirjan henkilöille.
Ja minä tein sen. Kirjoitin muistokirjoituksen. Elämäni ensimmäisen.
Mutta poistin sen.
Eräänlaisten aavausten (aavistusten) takia, joista olen kärsinyt viime aikoina, minulle on tullut tunne, ettei se ole hyvä asia ollenkaan, että luen jonkun kirjan, ja kirjoitan siitä. Siksi en halua siihen enää palata.
En myöskään halua enää kirjoittaa mistään muustakaan lukemastani kirjasta. Koen, että se on asia, jota en hallitse. Tulee tunne kuin istuisin ruutitynnyrin päällä ja odotan, milloin se räjähtää. Sitä tunnetta minä en halua. Koetan pysytellä omillani. Asioissa, jotka elävät minussa itsessä. Eivät loikoile minkään kirjan päällä.
Kirjat saavat levätä rauhassa. Luen mitä luen. Ja pidän siitä syntyneen innostuksen sisälläni. Sieltä se vähitellen haihtuu...
(Seuraava uhri olisi ollut Kari Hotakaisen kirjoittama Ihmisen osa. Se on kirja, joka sai minut nauramaan ja itkemään, ihan oikeasti, niin että vesi valui silmistä ja minun piti niitä paperinenäliinalla pyyhkiä.
Ihan oikeasti opin siitä kirjasta paljon. Minusta se on kirja, joka herättää kiitollisuutta sen kirjoittajaa kohtaan. Haluaisin sen tekijää kädestä pitäen kiittää.)
Viimeinen toivomukseni kirjojen suhteen on: LUKEKAA IHMISEN OSA! Sitä lukiessanne saatte oivalluksia ja ymmärrätte elämää siltä kannalta, mitä ette ehkä ole tulleet ajatelleeksi: Kaikella on syynsä ja tarkoituksensa, mutta siitä huolimatta jää paljon asioita pelkkien sattumusten ja ihmeellisyyksien varaan. That's the life! Minusta se on Kari Hotakaiselta paras kirja. Monellakin tapaa. Se kävelee maan pinnalla, nyky Suomessa. Voi tulla vastaan ketä tahansa.
19 kommenttia:
Kirjoissa on paljon asioita. Peikkokin on joskus lukenut ainakin yhden. Tuonkin se voi lukea, kun se tulee sitä vastaan. Nyt siinä on merkki. Peikko kiittää :)
Peikko on kiltti, kun jaksaa kommentoida. Pidän peikosta ja hänen tarinoistaan.
Liisu,
minulla on vähän samanlainen degeroitunut tunne Einesbaari-blogin kanssa. Koen vaikeaksi kirjoittaa kirjoista.
Mitä se kenellekään kuuluu, mitä luen ja mitä luettu minussa herättää? Ja ketä kiinnostaa?
Miksi kirjojen elämyksiä tulee "välittää"? Tätä kysyin jo oppilailta kirjallisuuden tunneilla, kun koin kirjallisuuden "opetuksen" vähän hankalana. Koin sen jossain mielessä naiivina. Parhaiten kirjallisuuteen tutustuttiin mielestäni luovan ilmaisun tunneilla, kun muokattiin vaikkapa Romeo ja Julia nykyajan tarinaksi ja esitettiin se vaikka rokkimusikaalina tai kaurismäkeläisenä tangoelokuvana.
Ja kun kirjojen kritiikissä tai esittelyssä pitäisi klassikko-oppaitten mukaan tulkita, arvioida, kytkeä, jarruttaa ja osoittaa paikka. Huhuhhuh. Ja kun kirjojen kritiikitkin ovat väliin näyttöjä kriitikon omasta neroudesta. Ei jaksa.
PS
Voi tuota sinun kommenttikerberostasi! Mikä sen merkitys on? Nyt en kyllä saa edes selvää noista suhmuroista..
Okei, toinen yritys..
Ja kolmas..
Iines,
itse inhoan kommenttikerberoksia. Olen luullut, että minulla ei niitä ainakaan ole.
Ja mitä nyt kuulen, onhan niitä ja vielä sitä kamalampaa lajia, joista olen monen muun kohdalla valittanut!
Kiitos, kun kerroit! Kun vain nyt löytäisin paikan, jossa kaikki esteet voisi poistaa.
Sinun blogiisi on onneksi vapaa pääsy. On rohkaisevaa, että sellainenkin on mahdollista.
Minusta on turhaa pelätä kommentteja oli ne minkälaisia tahansa.
Esim. Kemppinen kirjoittaa välillä jotain, jota haluaisi kommentoida. Mutta olen lakannut edes yrittämästä, sillä ainakin kaksi kertaa hän on tulkinnut kirjoitukseni asiaan kuulumattomaksi tai muuten vaan huonoksi ja jättänyt julkaisematta. Sellainen kohtelu kolahtaa itsetuntoon, joka ei muutenkaan ole niitä parhaimpia. Nyttemmin olen katsonut parhaaksi välttää koko hänen blogiaan! Kauhun kellaria. (hymiö)
Liisu,
tuon kommenttikerberoksen saa pois kirjautumalla blogiinsa ja menemällä
1. Asetuksiin ja siitä
2. Kommentti-kohtaan ja panemalla EI-rastin kohtaan
3. Näytetäänkö sanavahvistukset kommenteissa?
Ei mutta nyt on edessä taas tuo kerberoksen kanssa taistelu. Viimeksi vasta kolmas kerta kelpasi kykloopille.
Iines, nyt pitäisi olla EI-kohdat voimissaan. Toivottavasti kerberokset pysyvät nyt poissa. Kiitokset sinulle!
Tein vähän huonon tempun kun mainitsin Kemppis.blogin hankaluudet omalla kohdallani. Kun asiaa ajattelee, niin on ihan ok, jos poistaa kommentit, joista ei tykkää. Joten aivan turhaan valitin. Ja muutenkaan tapanani ei ole puhua toisten blogeista muuta kuin heille itselleen. Ja olen minä siitä Kemppiselle kertonutkin, että emmin jo lähettäessäni, kun en tiedä kelpaako vai ei. Kerran hän vastasikin ad omni ja selitti, miksi ei kaikkia julkaise. Henkilökohtaisia selityksiä ei tietenkään ole antanut. Ja sekin on OK: Hänen kirjoituksensa ovat kyllä seuraamisen arvoisia. Voipa olla, että niitä joskus käyn vielä lukemassa. Olen lyhytvihainen. (Ja taas hymiö!)
Jokainen tekee kommenttien kanssa niin kuin tahtoo. Kemppisen sensuurikriteereistä en osaa sanoa juuta enkä jaata, ja olen arvellut hänen sensuurinsa johtuvat joistain juridisista varuillaanoloista, mutta voipi olla että olen väärässä.
Itse en poistaisi kommentteja, joista en pidä, sillä erimielisyys on minusta hedelmällinen lähtökohta keskustelulle.
Pahoja henkilökohtaisia ilkeyksiä sen sijaan olen joutunut poistamaan, jos joku alkaa selkeästi ja pitkäaikaisesti kalvaa minua ja hyökkäilee muitakin vastaan, ja on näin koko blogin ilmanpilaaja. aggressiivisesti.
Hienoa, kerberos on poissa!
Iines, sinusta on ollut paljon iloa ja apua minulle. Ihailen suunnattomasti blogiasi, esittelin sitä täällä kotona ja nyt haluan kertoa niille henkilöille, jotka haluaisivat myös nähdä sen (ellei se ole vielä tuttu) että tuota sinistä Iinestä näpäyttämällä löytää pian itsensä sinun blogistasi.
Vain harvat tuttavani (livenä) liikkuvat blogimaailmassa, vaikka facebook onkin heille tuttu. Jotkut kyllä sanovat käyneensä tällä sivustolla. Heille tuo tieto blogistasi on tarkoitettu. Jospa he innostuisivat itsekin pitämään blogia.
Luin syksyllä tuon Hotakaisen ja pidin. Ihan samoin kuin sinä itkin ja nauroin vuorotellen. Hyvän kirjan merkki, ehdottomasti.
Entisen vähän huteron työpöydän tilalle tuotiin eilen uusi ja jämerä kirjoituspöytä. Se sai kaaoksen aikaan koko huoneessa, kun se oli niin iso, että kaikki muut tavarat joutuivat perääntymään sen alta. Siinä yhteydessä jouduin järjestämään uudelleen myös kirjoja lattialta, jonne ne oli kasattu.
Omistin kaksi hyllyä pelkästään mielikirjoilleni. Huomasin, että niitä oli kertynyt suuri määrä. Osa oli runoutta, osa proosaa alkaen klassikoista (Dostojevski, Proust etc ja niitä seurasi tällä vuosituhannella julkaistut kymmenkunta, joista pidin. Niiden joukossa on nyt Ihmisen osa. Se on minusta ennen kaikkea viisas kirja. Se pani ajattelemaan jopa asioita, joita piti itsestään selvyyksinä ja jotka eivät sitä suinkaan ole.
Sain kerbeerit pois kiitos tämän kommenttilootan apujen!
Minäkään en pidä siitä, että kommenttejani ei julkaista. Eräs PEN-aktiivi muun muassa on niitä jättänyt julkaisematta. No, mitäpä siitä.
"Eräänlaisten aavausten (aavistusten) takia"
Aavaus on kaunis sana.
Kohta löydän itseni jostain aivan muualta, mutta ennätän kiittää kommentistasi. Thanks!
Iinekselle kuuluu siis kiitos ohjeista, miten blogin ovenpielet pidetään puhtaina vartijoista. Ei ole rosvoja ainakaan vielä näkynyt, vaikka ovi ei ole vartioitu eikä lukossa.
Sinulla on spontaani tapa ilmaista itseäsi blogissasi. Se tekee siitä minusta mielenkiintoisen ja rennonmukavan. :)
Tuntuu että olet oma itsesi.
Eli kiitäs Iinestä!
Minua harmittaa, että kerran suutuspäissäni puhuin "Eineksestä", se oli sopimatonta ja pahoittelen asiaa.
Tämä virtuaalimaailma on hankala kun kaikki on heti silmillä, puolin ja toisin.
Nyt minä juon kahvia (ihan oikeasti, mutta tuli tämä Holkeri-juttu mieleen kun kävin täyttämässä kuksan), kirjoitin melkein kaksi liuskaa (aiheena Seppo Heikinheimon Mätamunan muistelmat, ilmestynee seur. Kerberoksessa mikä on myös kerbeerivapaata vyöhykettä) ja se on tarpeeksi. Toivottavasti.
Olen lukenut Heikinheimon Mätämunan muistelmat. Tykkäsin. Mutta tuntui keljulta kun hän ei jaksanut elää. Mahtoiko käydä hoidossa itsemurhasuunnitelmiensa takia. Jokin häntä riivasi. Olisi tarvinnut apua.
Tai sitten sellainen määrätynlainen viha ja inho muita ihmisiä kohtaan oli hänellä joko suurten pettymysten tuotos tai luonteenominaisuus, jolle ei voinut mitään.
Hän muistutaa suuresti itävaltalaista Thomas Bernhardia. Voisivat olla kaksoisveljeksiä. Thomas Bernhard ilkeilee erikoisesti kirjassaan Hakkuu Muuan mielenkuohu. Siinä hän haukkuu ajatuksissaan kaikki entiset ystävänsä istuessaan vähän syrjässä kutsuttuna kylään entisten ystäviensä luo ja seuratessaan heidän istumistaan ja seurusteluaan päivällispöydässä.
Thomakselle tarjosi lohdutusta musiikki ja ajatus itsemurhasta. Ehkä Seppo Heikinheimolla oli sama juttu. He molemmat opiskelivat musiikkia. Ja molemmat olivat äreitä ja negatiivisia niin pitkälle jalostuneella tavalla, että se herätti jo myötätuntoa ja tuntui huvittavalta. Bernhardilta on suomennettu kai jo neljä kirjaa. Olen ne lukenut ja kaikissa sama kuoleman haju. Ehkä se on hänellä tyylikeino. Tai sitten hän näkee tämän maapallon ihmisineen kertakaikkiaan ikäväksi paikaksi.
Hullulta tämä kaikki touhu maapallolla tuntuu välistä minustakin.
Bernhardilta on nyt tulossa 5-osainen omaelämäkerrallinen sarja, osa 3 ilmestyy tänä keväänä, seuraava osa syksyllä. Ne, kaksi lukemaani siis, ovat kyllä aikamoisia.
Tietenkin nyt pitää kysyä, että onko Hakkuun minäkertoja kirjailija itse. Kai se vähän on ja vähän ei ole.
Romaanina, en omaelämänkertana, Hakkuun luin. Vaikka kyllä hän siinä todellisista henkilöistä puhui. Haastettiin oikeuteenkin puheistaan.
Hän kohteli minäkertojaa yhtä rankasti kuin muita kirjan henkilöitä.
Myönnän itsekin ajatelleeni aina joskus jälkeenpäin toisin kuin mitä olen aikaisemmin puhunut (ajatellut).
Asiat muuttuvat. Tai mielipiteet.
Tai niitä katsoo myöhemmin eri näkökulmasta.
Negatiivinen ajattelu on positiivisen ajattelun varjo, joka seuraa jälkijunassa aivan kuin Bernhardin ajatukset vasta vuosien kuluttua, kun hän tapaa ystäviään, joita ei enää pidä ystävinään. Ne ovat entisiä ystäviä. Hän näkee heidät uusin silmin.
Bernhard on siis sinulle tuttu.
Hän on yksi mielikirjailijoistani.
Pidin myös kovasti Haaskiosta, joka oli kuin musiikkia koko kirja.
Betonin luin kiireessä.
Ja Syyn luin vähän aikaa sitten, se on kai uusin suomennetuista ja kertoo hänen kouluvuosistaan.
Kiva tieto, että tulossa on lisää näitä autobiografisia teoksia.
Syy on kai sen sarjan ensimmäinen osa.
tuon Hotakaisen kirjan.... olen unotanut, lukupiirimme luki.
Kyllä Hakkuu on minusta paras, mutta odotan jatkoa kouluvuosien melko synkälle kuvaukselle, jota oli kirjassa Syy.
Lapsuus kyllä vaikuttaa myöhempään elämään, sitä toivoisi, että kaikilla lapsilla se olisi hyvä. Mutta aina siinä näyttäisi olevan toivomisen varaa, vaikka vanhemmat kuinka yrittäisivät, he tekevät aina tietämättään virheitä.
Hmm. En ole kuullut tuosta kirjasta, mutta itse olen juuri lopettelemassa kirjaa Ihmisen tahra, alkukielellä.
Se puhutteli minua, tosin tämä taitaa olla osaksi kulttuurikysymys.
Lähetä kommentti