VENNY, JUSSI JA TILLY

Siinä he ovat,

Venny, Jussi ja Tilly. Näen heidät sisäisillä silmilläni.

Koko maailma on avoinna heidän edessään. He ovat nuoria, maistelevat elämää kukin omalla tavallaan.

Venny rakastaa, Jussi rakastaa, Tilly rakastaa. He rakastavat. Mutta eivät tiedä ketä.

Linnut livertävät, pilvet vaeltavat. On ihanaa olla nuori ja rakastaa, mutta ei rakastella

- paitsi Jussi, jolla on siitä kokemuksia.

Venny tapaa Jussin. Jussi tapaa Vennyn. He ihastuvat, rakastuvat toisiinsa.

Mitä jos mentäis naimisiin?

Mennään, voi mennään. Mennään pian!

Herr, mein Gott, Herr, mein Gott, mamma vain kykeni mutisemaan, kun hän kuuli Vennyn aikeista.

Mamma oli ollut aina sitä mieltä, että vain Tilly, nuorin tytöistä, oli se, jolla oli toivoa, päästä joskus naimisiin, hänellä kun oli ulkonäköä. Sen tähden hän oli yllättynyt, melkein järkyttynyt, kun kuuli Vennystä ja Jussista. Koko muu perhe oli yhtä ällistynyt siitä äkillisestä ilmoituksesta, joka tuli Vennyn suusta eräänä iltana, kun he istuivat   ruokapöydässä:

”Minut vihitään ensi viikolla kirjailija Brofeldtin kanssa.”

Tästä ilmoituksesta alkoi uusi vaihe koko perheen elämässä.

Jussi on kiva, Jussi on hyvä. Kaikki arvostavat Jussia. Pappa tykkää lukea, Jussi kirjoittaa kirjoja. Muu perhe pitää Jussista kun hän on papin poika, ei voi olla paha. Käyttäytyy tosi miellyttävästi.

Venny taas, no, sehän näkyy hänestä. Hän on ylpeä Jussista kun tämä on kelpuuttanut hänet vaimokseen. Ja rakkaus, kai se näkyy jo silmäkulmista ja kasvoista jotka herkästi kääntyvät hymyyn, vaikka Venny on muuten aika vakava ja työhönsä paneutuva, ei mikä tahansa tytönhuiskale. Hänellä on jämerät otteet elämäänsä.

Entäs Tilly? Tilly nyt rakasti kaikkea. Ei hän muuta osannutkaan. Auttoi siellä ja auttoi täällä. Ei hän käskyläinen ollut. Hänestä oli hauskaa tuottaa toisille iloa, jos ei muuten niin tekemällä jotain toisten hyväksi. Mutta vaikka hän oli kymmenen vuotta nuorempi Vennyä, eikä vielä täysi-ikäinen kun Jussi ensimmäistä kertaa puristi häntä kädestä käydessään esittelemässä itsensä vähän ennen häitä, kyllä hän tunsi jo silloin, että jokin muljahti kummasti hänen sydämessään, mitä se olisi voinut olla? Se oli paras unohtaa. Mutta ei hän enää voinut olla ajattelematta Jussia. Sekin oli vähän kummallista, mutta ei, se tunne piti heti haudata. Jussi oli nyt naimisissa Vennyn kanssa. Vaikka ei se voinut olla väärin, että hän piti Jussista, pitiväthän toisetkin. Hiukan sekaannusta aiheutti Gutten, perheen poika, joka oli ainoa joka osasi suomea ja luki suomeksi kirjoitettuja kirjoja ja tiesi ilmoittaa että Jussia syytettiin hänen kirjojensa perusteella epäsiveellisyydestä. - Ei mutta, kauheaa, voiko se olla totta! Se oli paha piikki, mutta siitä selvittiin. Olihan se sentään jotain, kun vävy perheessä oli niin kuuluisa, että hänestä puhuttiin jopa senaatissa.

Kumma, ettei Jussin perheestä ole paljon kertomista. Se oli jossain kaukana pohjoisemmassa Suomessa. Eikä Jussilla tuntunut olevan kovinkaan läheiset välit perheensä kanssa. Yhden kerran Jussi ja Venny tekivät sinne pyöräretken ja Tilly pyydettiin mukaan. Tilly oli siitä ihan pois suunniltaan, täynnä iloa ja halua, vaikka matka Helsingistä Iisalmeen oli sentään melko pitkä. Ja takaisinkin piti tulla. Sillä matkalla Tilly vasta tutustui lähemmin Jussiin.

Papalla ja mammalla oli kuusi lasta. Pappa, perheen isä, oli tuonut lapsilleen äidiksi mamman Saksasta ollessaan siellä opiskelemassa. Heillä oli viisi tytärtä ja yksi poika. Kaikkia lapsiaan he rakastivat yhtälailla. Vaikka ehkä he salaa sydämensä perimmässä ontelossa myönsivät itselleen, että osa lapsista oli, hm. miten sen sanoisi, no, sanotaan suoraan: epäonnistuneita. Kolme tyttäristä oli hermovikaista, luonteeltaan vaikeita. Ainoa poika saamaton, vailla minkäänlaisia tavoitteita.

Kaikkia lapsia kuitenkin kohdeltiin tasa-arvoisesti. Oltiin jopa edistyksellisiä. Siihen aikaan, 1800 - luvun loppupuolella, oltiin vielä sitä mieltä, että ilman ruumiillista kuritusta ei lapsista tule kunnollisia.

Tämä perhe tässä oli kuin rakkauden kukkaketo: ei selkäsaunoja, ei tukkapöllyjä, ei moittimista. Ei mitään mistä toinen olisi voinut pahastua. Rakkautta ja keskustelua käytettiin ainoina kasvatuksen aseina. Jos jotain pahaa oli, sellaista, jolle ei voinut mitään, siltä suljettiin silmät ja se mitätöitiin hiljaisuudella. Papalla oli sotilaskoulutus, mutta hän inhosi väkivaltaa, siksi hänestä ei ollut upseeriksi, mutta tolkku mies hän oli: kuului valtion rahapajan perustajiin. Suunnitteli ensimmäiset suomalaiset setelit ja kolikot. Ja J.W. Snellman nimitti hänet rahapajan johtajaksi. Onhan siinä jo meriittiä tarpeeksi. Mutta pappa kuoli. Ohjat siirtyivät Vennylle. Venny joutui huolehtimaan ja avustamaan äitiään ja sisaruksiaan Jussin myötävaikutuksella. Ja mikäs siinä. Venny rakasti perhettään, mutta pienellä varauksella:

”Mikä ihme siinä, että joihinkin Soldaneihin on pesiytynyt tapa vajota toimettomuuden unitilaan?”

Nyt Venny maalaa tauluja, Jussi kirjoittaa kirjoja. Ei heillä ole aikaa hankkia omaa kotia. He asuvat jonkun vuoden milloin kenenkin luona, matkustelevat maailmalla...

Mutta pitää se koti olla, sanoo jossain vaiheessa toinen.

Vuokrataan huone Ullanlinnan kylpylästä! Siellä asuu tuttuja taiteilijoita.

Vuokrataan.

Vennyllä on hevosennaama ja miehekkäitä piirteitä, itse hän niitä nauraa, mitä se haittaa, on hauska rakastella silloin kun haluttaa ja lapsiakin voisi hankkia. Ulkonäöstä viis, tärkeintä on mieli. Molemmat ovat taiteellisia, ymmärtävät toisiaan. Nyt heillä on iso huone, näköala merelle. Iso pöytä keskellä huonetta, Venny piirtelee ja tekee luonnoksia, Jussi kirjoittaa toisella puolella. Pöytä on perusasia, se pitää olla. Toinen on kaappi jossa säilyttää tavaroita, onhan niitä, astioita ja vaatteita. Mutta tärkein kaikista on sänky. Kaksi sänkyä. Vierekkäin. Kaapin takana. Muuta ei tarvita. Oma talo ja liiat tavarat sitovat ihmisen, joka on luotu liikkumaan. Se on pahasta, kuin riippa nilkassa. Näin on hyvä. Ollaan valmiita lähtemään milloin tahansa, minne tahansa. Oi elämän autuus!

Mutta asiaan tulee yksi mutta. Sattuu niin pahasti, että Tilly on edelleen altis rakastumiselle. Ja vaikka hän kuinka yrittää pyyhkiä Jussin pois mielestään, tykyttää hänen sydämensä aina Jussin nähdessään. Ja jos hän vahingossa sattuu koskettamaan Jussia, tulee hänen muuten niin terveeseen sydämeensä rytmihäiriö. Sydän alkaa tykyttää omia aikojaan. Se tykyttää, tykyttää Jussille. Sana vain Jussilta tai katse, jo sydän heittelee voltteja. Ei ota rauhoittuakseen.

Tilly vieraili usein Ullanlinnassa. Hän oli sinne tervetullut. Hänelle sijattiin vuode kaapin toiselle puolelle. Siinä hän usein ennen nukahtamistaan kuunteli jännittyneenä ääniä, joita tuli kaapin takaa.

”Niin minä opin mitä rakkauteen myös kuuluu. Huohotusta, vaikerrusta ja huokailua. Sitten oli aivan hiljaista.” Tilly sanoo.

Kun Venny ja Tilly kerran kahdestaan juttelivat, Venny kertoi avoimesti Jussin naisseikkailuista ennen avioliittoa. Tilly kysyi, eikö se häirinnyt häntä, nämä vieraat naiset? Ja eikö se tunnu ilkeälle, kun Jussi kertoo naisista, joiden kanssa oli ollut 'sillä lailla'.

Siihen Venny vastasi:

”Mitä vielä, mustasukkaisuus on kerta kaikkiaan alhainen tunne, sille ei pidä antaa valtaa.”

Niin hän sanoi silloin. Sitä Tilly myöhemmin muisteli. Katkerana...

VÄLIPUHE  (laukkaava bloggariliisu):

Tarkoitukseni olisi tähän tapaan kertoa Tuula Levon romaanista Neiti Soldan.

Luin kirjan jokin aikaa sitten. Luin sitä kuin omaa elämääni. Siihen on helppo samaistua.

Kirjailija Levon oivallus panna Tilly kirjan kertojaksi on hyvä. Kerrankin Tilly, jota kukaan ei hänen eläessään kuunnellut, on saanut puhua koko vaietun elämänsä. Tuli hyvä mieli Tillyn puolesta. Kirja on kirjoitettu arkiseen sävyyn, liioittelematta. Se lisää sen uskottavuutta ja Tillyn roolia kertojana. Suosittelen kirjaa luettavaksi.

Tämän kirjoitukseni olisi siis tarkoitus jatkua; tämä on vasta kirjan alkupuolta, mutta olen nyt kahdenvaiheilla, jatkaako vai ei.

Olen hidas kirjoittaja. Joudun kirjoittamaan moneen kertaan, ennen kuin edes itselle kelpaa. Korjailen koko ajan. Välillä melkein hermostun. Kannattaako kirjoittaa, jos tämä ei ketään kiinnosta. Ei kommentteja, ei lukijoita. Niin minä ajattelen. En minä näitä itselleni kirjoita. Tarkoitus olisi olla välikappale, joka innostaisi lukemaan romaania (Neiti Soldan).

Sen verran kokematon bloggaaja olen, että en tunne välttämättä käytäntöjä, joita blogimaailmassa kehittyy väistämättä ja jotka ovat näkymättömiä. Saako tämäntapaisia juttuja jotka eivät ole suoria, vaan kulkevat omia ratojaan, jostain kirjasta edes kirjoittaa?

Onko se laillista? Tarkoitukseni on toimia kirjan hyväksi, mutta entä jos tällainen kirjoittelu onkin sille pahaksi?

En tiedä sääntöjä. Katsotaan nyt. 

Yksi ratkaisu olisi kirjoittaa pelkästään omia juttuja, joita saisi vaikka pahoinpidellä. En valittaisi. :)  Varsinaista kritiikkiä en osaa / halua  kirjoittaa, sillä julkaistu teksti on valmista. Ja minusta kaikki blogeissa julkaistu on yhtä valmista ja arvokasta, vaikka en sitä aina ymmärtäisikään. Vika on lukijassa.

Minulle on kyllä kerran sanottu: ”Lopettaisit tuon kirjoittelemisen. Tekisit senkin aikaa jotain kunnon työtä!”

(Mutta kun se on välillä niin mukavaa.)

Tässä kirjoituksessa on muuten suorat lainaukset alkuperäisestä teksistä kirjoitettu kursiivilla.

Ainekset tähän on otettu Tuula Levon romaanista Neiti Soldan. Julkaisija Kustannusosakeyhtiö Otava. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 2000. (s. 286)