HUN, HAN ja PITKÄPERJANTAI

           Totta vai unta?

Hun ja Han asuivat yhdessä. He olivat kiintyneet toisiinsa epäterveellä tavalla, sillä se muistutti jo pikemmin tottumusta kuin rakkautta.

Mitä on tottumus? Se on asioiden tekemistä ja ajatusten luomista ilman muutosta, joka ilmenee saman toistona, pelkkänä tapana, jota ei tarvitse enää ajatella, joka on muuttunut automaattiseksi. Painat nappulaa ja se on siinä. Kaikki on itsestään selvää, turha siitä huolehtia.

Mutta mitä on rakkaus? Eikö se ole halu pysytellä toisen läheisyydessä. Ja jos toinen on poissa, se ilmenee kaipauksena, joka sisältää toivoa, että toinen vielä palaisi, ei katoaisi kokonaan. Toivo pitää rakkautta yllä ja ikävöinti on suolaa, joka liiallisena polttaa suuta, mutta sopivaksi annosteltuna korostaa makuja, antaa niille terveen ja voimakkaan vivahduksen.

Kaikesta tästä monimielisestä broblematiikasta Han oli selvillä. Han oli ollut jo lapsena ikäisiään edellä, seurannut maailman tapahtumia, toisten lasten rallatellessa omiaan ja uittaessa kevätpuroissa kaupasta ostettuja muovisia lelulaivojaan, jotka eivät pysyneet pystyssä ja rikkoutuivat pienestäkin polkaisusta. Han ei leikkinyt leluilla. Han kulki metsiä haulikko kainalossa, koko ajan korva kuulolla ja silmä tarkkana.

Vasta aikuisena Han tajusi, miksi metsästäminen oli tärkeää ja miksi sitä oli edelleen tehtävä. Han tajusi metsästämisen sisimmän olemuksen ja sen, mitä kannattaa metsästää. Lapsena opittu oli vasta alkua. Han oli metsästänyt lintuja ja oravia, jäniksiä, nyt hän metsästi taivasta ja ihmisiä. Han kiroili ja hoki saatanaa jos mikään ei onnistunut. Mutta perkeleen ja saatanan yläpuolella oli aina rivi enkeliä. Siksi hän hymyili. Ja kun Han hymyili, se oli jo autuutta. Kaikki olivat valmiit polvistumaan ja palvomaan Hanta kuin hän olisi ollut jonkinlainen jumala, joka Han kiisti olevansa. Han sanoi, että elämän tarkoitus oli metsästää totuutta ja jumaluutta. Ja kun niitä ei siitä vaan löytynyt, hän kirosi ja roikotti päätään: Jumalauta, tätä maailmaa! Missään ei ole mitään järkeä. 

Hun oli unelmoija. Hun oli unennäkijä. Hun valvoi yöllä ja näki unia. Päivällä Hun nukkui ja vain teeskenteli olevansa valveilla. Hunilla oli mielikuvitusta, joka toimi väärään suuntaan. Han yritti sitä oikaista. Unet ovat unia Han sanoi. Ei niitä jaksa kuunnella.

Pääsiäisen lähestyessä Hun heräsi pitkäperjantaiaamuna harvinaisen aikaisin. Se johtui unesta, joka oli ollut täynnä väkivaltaa ja mukilointia. Mistä siinä oli kysymys jäi epäselväksi. Mutta kun suusta tuli itkua ja vikinää vielä herätessä, se säikäytti. Han oli nyt tarpeen. Han osasi irrottaa unen ja valveen. Huomenna on jo pitkäperjantai, Han sanoi illalla, ja lunta tulee vain lisää helvetti niin kuin sitä ei olisi jo tarpeeksi. Kylkiluut ja selkäranka muussina!

Han puhui usein tuomiopasuunan äänellä, mutta siihen Hun oli jo tottunut. Sitä paitsi Han aina liioitteli. Siihenkin Hun oli tottunut.

Taivas oli pilvessä. Mutta missä oli Han? HAN! Hun huusi. Ei vastausta. HAN, MISSÄ SINÄ OLET?

Hun juoksi yöpaita päällä ympäri huoneita, kurkisti keittiöön, kurkisti vaatehuoneeseen, saunaan, ruokakomeroon, jääkaappiinkin hän vilkaisi, turhaan tietenkin. Hän suuntasi läps, läps paljain jaloin isoonvessaan, pissi aamupissan, laski vessan, pesi kädet ja hampaat, huuhteli naaman. Yritti rauhoittua. HAN! Hun jatkoi etsimistä. Kurkisti siivouskomeroon, taas vaatehuoneeseen, pikkueteiseen ja pikkuvessaan, josta löyhähti vastaan voimakas virtsanhaju. Meni pannuhuoneeseen, avasi ulko-oven, huomasi vastasataneessa lumessa isot kengänjäljet, jotka johtivat jonnekin pois. Han oli lähtenyt. Minne hän on mennyt, Hun ihmetteli.

Ulkona satoi lumitähtiä, hiljaa ja hätäilemättä. Tyhjyys on tunne, jota on vaikea kestää. Millään ei ole merkitystä ennen kuin Han palaa, Hun ajatteli. Päivä tuntui pitkältä. Mutta Han ei ollut vielä illallakaan kotona. Hänen kännykkänsä lepäsi pöydällä. Siihen oli turha soittaa. Uutisissa näytettiin uusia kahakoita, tappeluja, mellakoita, kolareita. Niitä riitti joka päiväksi. Illalla myöhään Hun yritti katsoa elokuvaa Jeesuksen viimeisistä päivistä, mutta se vaikutti jotenkin tavalliselta ja melkein rienaukselta. Ei sitä jaksanut katsella. Hun kurkki pimeään yöhön ikkunoista. Kävi kurkkaamassa oveltakin. Han pysyi poissa.

Hun yritti pysyä rauhallisena.