HUNHAN ja HANHUN (kertoja puhuu lukijoille)

     Suuri liike

Han ja Hun?

Ei, eivät he ole kiinalaisia, jos sellainen on tullut mieleen.

Eivät he ole ruotsalaisiakaan. He ovat suomalaisia.

Viimeisimmän sukututkimuksen mukaan (jonka on tehnyt muuan korkea-arvoinen upseeri) he ovat molemmat Sursill (hapansilakka) - sukuhaaraa, joka on yhteydessä Ruotsin kuningas Kustaa 1. Vaasaan.

Ja koska nimenomaan tähän rihmaan kuuluvat hyvin monet muut suomalaiset suvut haaroineen ja linkkeineen, voi ilomielin sanoa: yllätys, yllätys! Han ja Hun voivat olla kaukaa ottaen sinun sukulaisiasi, hyvä lukija!

Han ja Hun eivät ole sukujuuriaan juuri miettineet. Heillä on ollut muutakin tekemistä. He muodostivat ykseyden, joka on tärkeä tekijä ihmisen elämää eritellessä. Ykseys, yhteys, ja kokonaisuus. Siihen lisättynä loogisuus. Ne ovat kaikki hyvän muodon attribuutteja.

Koska tällä hetkellä Han on teillä tietymättömillä ja Hun nukkuu sikiunta, johon hän edellisessä jaksossa oli vaipunut, on heidän ykseytensä katkolla, tai katkennut lopullisesti, mikä olisi tosi surullista.

On kuitenkin muistettava yksilöllisyyden merkitys. Sillä yksilöllisessä todellisuudessa jokainen luonnollinen olento voi olla itseriittoinen ja yhteisöstä riippumaton orgaaninen kokonaisuus.

Tässä mielessä yksi halkeama yhdessä ykseydessä ei olisi maailmankaikkeutta ajatellen mitenkään huomattava menetys. Hunille sensijaan se olisi lähes katastrofi, ainakin siihen saakka kunnes hän oppisi seisomaan kahdella jalalla neljän sijaan. 

Han puolestaan oli tältä osin suojattu. Sillä Han oli selvästi itseriittoinen ja tulisi mainiosti toimeen missä olosuhteissa tahansa. 

Entä Hun? Vastaus on tarpeeton, sillä Hun on kysymysmerkki. Mutta toisaalta. Melkein kaikissa asioissa Hun on kotoisimmillaan ollessaan poissa tolaltaan.

Arvoisa lukija, mihin me joutuisimme jos ei olisi filosofeja! Kaikki asiat, joita yrittäisimme kuvata, jäisivät kuin tuuliajolle, harhailisivat selittämättömiä polkuja, eivätkä koskaan tavoittaisi eksaktia ilmaisua, joka on kuitenkin ilman muuta asetettava tavoitteeksi, jos valmistelee jotain toisille suunnattua sanomaa, oli se sitten mikä hyvänsä.

Aristoteleen mukaan mikä tahansa elävä olio tai kappale, joka on muodostunut osista, on kaunis, jos se täyttää yllä olevat hyvän muodon attribuutit. 

Aristoteles on tässä ikään kuin takuuhenkilönä ja navigaattorina, samalla – kieltämättä – jos totta puhutaan myös koristeena. 

Ykseys on välttämätön asia, jos halutaan muodostaa merkityksiä. Sellaisessa järjestelmässä, jossa kaikki osat liittyvät toiminnallisesti yhteen, ne eivät ole satunnaisen muotoutumisen tulos, vaan tietyn evoluutioprosessin seuraus. Tämä on tutkittu asia, siis tosi? Sen olemme saaneet kuulla, jos ei muualta niin ainakin Ylen Teemalta. Jolla on korvat se kuulkoot.

Mutta nyt on pyydettävä anteeksi. Tässä puhuu (kuulostaahan ikävystyttävältä, voi ei! minua huolettaa) siis ainakin yrittää puhua joku, jota ette mahdollisesti tunne. 

On ehkä syytä esitellä: Olen kertoja, joka tavallisesti pitää päänsä visusti piilossa. Mutta kaikkia sääntöjä uhmaten  ja välttääkseni turhia arvuutteluja, katson olevani oikeutettu (?) aina välillä nostamaan pääni näkyviin,   ja puhumaan suoraan ja vilpittömästi, omalla suullani, valhetta välttäen,  ja tuomaan esiin sen, joka kulloinkin on kuten nyt tässä, pakko selvittää.  Siis päähenkilöiden nimet.

Han ja Hun ovat lyhenteitä oikeista nimistään. He ovat kokonaisuutta hahmottaen  ja sulassa sovussa päättäneet käyttää näitä lyhennyksiä aina puhuessaan itsestään tai toisestaan. Tämä on myös heidän ystäviensä ja tuttujensa koodikieltä. He eivät menettele näin huvin vuoksi. Syitä on monia. Tässä muutama:  lyhennykset säästävät aikaa ja energiaa; ne on helppo oppia; ne paljastavat tässä yhteydessä sukupuolen ja ne eivät kaipaa seurakseen titteliä (titteliä, hassu sana, muistuttaa vääjäämättä kikkeliä, se taas vikkeliä tai Mikkeliä, joka viittaa arkkienkeli Mikaeliin). 

Arvonimet ovat myös heidän inhokkejaan, varsinkin ne jotka ovat näkyvissä kätkeytyneenä merkkeihin, jotka killuvat rinnassa kuin kilistimet kellokkaan kaulassa, tai suuriksi pronssista valettuiksi muistomerkeiksi, patsaiksi, joita tavataan myös painamassa maan povea, hautojen päällä, muistuttamassa haudattujen vainajien luulotellusta arvosta. (Monet ovat vasta kuoltuaan arvokkaita.)

Lyhenne tuo esiin ihmisen  paljaana mutta kokonaisena (kun jättää pisteen merkitsemättä). Lyhenteille on aina ollut tilausta. Paavo on jo lapsesta Pave tai Pate. Hermanni Hemppa, Tellervo Telle. Helsinki stadi tai Hesa, kullanmuru  kultsi jne.

Tuntuuko hankalalta? Muuttaisiko se asioita, jos tietäisi, että Han on Hans Adam Adolf  af Virtanen (sukunimi peitenimi) etunimet aikaisemmista sukupolvista koottu attacca subito, jossa esittäjän on aloitettava seuraava jakso välittömästi edellisen jakson päättymisen jälkeen. Ja jossa jokainen osa esittää omaa murhenäytelmäänsä. Joista, varsinkin Adolfista, Han sai kouluaikanaan yllin kyllin - ja sen ylikin - sietää pelkkää kiusantekoa, jolloin hän vihdoin riittävästi sydämistyneenä  olisi ollut valmis hankkimaan aseen ja ampumaan, jos ei toisia, niin ainakin itsensä! 

Kauan häntä sai rauhoitella kertomalla, että kiusaajatkin ovat ihmisiä,  joskin hyvin, hyvin ikäviä. Suorastaan  inhottavia, mikäli ilkeyttään  kiusasivat.

Hun on päässyt hiukan helpommalla. Hun on Hunhildur Helvetia von Hauskis. Hunhildurin selittää (Hunin kertomana) se että hänessä on hippunen norjalaista siemennestettä, ja Helvetia on se maa, jota hänen vanhempansa arvostivat eniten ja jonne he tekivät ensimmäisen ulkomaanmatkansa nuoruudessaan. Laskettelivat jyrkkiä ylä- ja alamäkiä vanhalla autonrämällään ja huudahtelivat ihastuksissaan alppeja ylittäessään pää pilvessä ja herkällä mielellä. - Todella kirkkaita helmiä he olivat poimineet muisteloikseen lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Mutta tuohon nimirimpsuun en kehottaisia täysin luottamaan. Se vaikuttaa Hunin itsensä keksimältä. Itse asiassa en uskalla ottaa täyttä vastuuta mistään tässä kirjoitetusta asiasta. Niin kuin on sanottu, Hun on uneksija, unien näkijä.  

Sitä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi nimi Helvetia ei millään tavoin hehkunut Hunin olemuksesta. Lapsena hän oli yhtä iloinen, valoisa ja kaunis kuin tuo vanhempiensa matka, mutta synkistyi isompana vuosi vuodelta. Ja tässä vaiheessa, kun meillä on tilaisuus häneen tutustua, hän oli ottanut jo koko maailman tuskan kantaakseen. Ja sen tietää mitä siitä seuraa. Sulaa hulluutta ja synkkää oloa.

Sukunimiensä kohdalla, olivat ne oikeita tai keksittyjä, Han ja Hun halusivat tuoda esiin ykseyttä, joka oli ollut tähän asti heidän ainoa vahvuutensa. Mutta heidän tuttavansa ja ystävänsä sekoittivat järjestelmän, jakoivat sen kahtia siten  että Hanin ystäville ja tutuille he olivat Hunhan, ja Hunin ystäville he olivat Hanhun (molemmissa jälkimmäistä osaa painottaen), aina kun he tarkoittivat molempia yhtäaikaa yhdellä nimellä ilmaistuna.

Jos sanoo koko nimen oikealla rytmillä ja oikeasti painottaen pääsee asian ytimeen. Hún Hanhún ja Hán Hunhán (af ja von sanat sukunimien edestä saa unohtaa. Ne ovat Hunin leikillisiä keksintöjä. Niin kuin muutkin sanat, mutta sillä tuskin on mitään merkitystä). 

Sanat ovat sanoja. Joskus täysin järjettömiä. Joskus yksi sana voi muuttaa koko maailman. Vaikka se on harvinaista voi se olla totta. Sanoja pitää kunnioittaa. Ne kertovat aina jotain. Huonoimmatkin, niin, ja ikävimmät, suoraan sanoen paskaiset sanat, nekin ovat tärkeitä. Ne kertovat sanojastaan asioita, joita on hyvä kuunnella tarkalla korvalla. Niin kuin nyt tätäkin:

Näin sanoo Johann Nestroy:

– Kuka?  

– No Nestroy!

”...Olisit oikeassa, jos tyhmyys olisi henkistä heikkoutta. Mutta valitettavasti se on kauhistuttava voima, se on kallio, joka vankkumatta seisoo, vaikka kokonainen järkevyyden meri heittää aaltojaan sen otsaa vasten.”

- Hanta  ja Huntako se haukkuu? Hekö muka tyhmiä kovia kallioita!

- Ei, kun se kuvittelee itsensä mereksi joka läimäyttelee niitä jatkuvasti.

- No voi mikä julmuri, paska tyyppi!

- Voi sen muutenkin ajatella.