HIRVEÄ IHMINEN

Herra, en ole paha, vaikkei minulta puuttuisi syitä olla. Näin sanoo Pascual Duarte Celan kirjassa Pascual Duarten perhe, sen ensimmäisen luvun ensimmäisessä lauseessa. Pascual oli likainen mies. Hän ei tahtonut tahria itseään vedellä, vaan teoillaan, joita ei pyydellyt anteeksi, sillä ne olivat muiden aiheuttamia.

Herra, en ole paha, vaikka tunnen itseni pahaksi, voisin aloittaa tämän puolustukseni, jos haluaisin, mutta se, että minusta tuli paha ja hirveä ihminen, vaikka halusin tulla hyväksi, ei johdu minusta, se johtuu ihmisistä, joita en huomioinut ja huoltanut tarpeeksi, vaikka he olivat ystäviäni.

Täällä me vaellamme maapallon kaltevalla pinnalla, toinen toisestamme mallia ottaen. Missä on oma elämämme? Ja sen alkuperäinen ja ainutlaatuisen vilpitön ja puhdas pyrkimys hyvään? Miksi saamme uida kyyneleissä, sen jälkeen kun joku kadottaa elämänsä meidän huolettomuutemme takia?

Hyvyytemme katoaa matkalla. Olen surullinen kertojanne. Kaksi hahmoa olen luonut, toinen Han, toinen Hun. Loin heidät kuvatakseni millaista voisi oikea elämä olla. Ajattelin tehdä heistä onnellisia, toistensa puolesta itsensä uhraaviksi, mallikappaleiksi, jotka korostavat elämän pyhyyttä ja suurenmoisuutta. Mitä vielä.

Ensin katosi Han. Arvelen, että hän lähti etsimään vapautta. Sitten lähti Hun. Arvelen, että hän lähti etsimään henkilöä nimeltä Han. Tai sitten hän etsii koko ajan, niin kuin minäkin, kertojanne, vain itseään. Elämämme loppuun asti kierrämme rataa itsemme perässä. Miten huvittavaa. Niinkö?

Hun ja Han. Vähällä, etten lähtenyt heidän peräänsä. Sen esti laiskuuteni. Laiskuus on ainoa vahvuuteni. Olen siitä ylpeä. Miten monta huonoa tekoa on jäänyt tekemättä laiskuuteni takia. Ilahduttavan monta! Miten monta lasinkirkasta, mutta tuhruiseksi kuivunutta kyyneltä olen vuodattanut vain sen takia, että olen ollut liian ahkera. Luoja sen tietää. Yksikään kyynel ei ole mennyt hukkaan. Säilytän niitä lasipurkissa, jossa on tiivis kansi.

Toista on sentään säilyttää kyyneleitään, kuin omaa varvastaan, niin kuin ystäväni Seraffi teki. Hän sai leikkaavan kirurgin ympäripuhuttua ja he tekivät sopimuksen, että kun liikavarvas Seraffin vasemmasta jalkaterästä, pikkuvarpaan vierestä, oli irrotettu, kirurgi pudottaisi sen Seraffin tuomaan puhtaaseen lasipurkkiin ja lorauttaisi klorofeenia, vai olisiko ollut pirtua, päälle. Ja niin tapahtui. Seraffi säilytti samanlaista tyhjennettyä ja puhtaaksi pestyä sillipurkkia missä kyyneleeni nahkeaksi levinneenä kerroksena kuvitteellisena muistona tekemistäni tyhmyyksistä lepäsivät kirjahyllyssä, asunnossaan television päällä, ihan oikeasti. Aina kun näin sen ylimääräisen varpaan lilluvan siinä, kirkkaassa nesteessä, minua puistatti ja muistin omat tyhmyyteni. Mutta Seraffille se oli ylpeilyn aihe ja voiton merkki.

Seraffi, Seraffi, kuinka paljon kyyneleeni lisääntyivät, ei ahkeruuden vaan surun takia, jota tunsin, kun sillä tavalla kuolit hukkumalla uima-altaaseen saunamatkallasi. Minun olisi pitänyt istua silloin lauteella mukanasi ja laskeutua altaaseen seuraksesi, niin kuin olit pyytänyt. Mutta olin matkoilla, enkä voinut estää hukkumistasi. Seraffi, anna minulle anteeksi! Matkan voi aina peruuttaa, mutta ystävyyttä ja kuolemaa ei ollenkaan, tai ainakin hyvin harvoin. Seraffi, älä vihaa minua. Äläkä sinäkään Anni, sinunkin kuolemasi lepää niskassani. Sekin olisi ollut helppo estää pelkästään istumalla vieressäsi yksiössäsi aseman laidalla, silloin kun sinulla oli paha olla ja tunsit olosi liian yksinäiseksi jaksaaksesi elää. (Ja minulla omat puuhat kesken.) Kuolemasi teki minut laiskaksi. Kun ei tee mitään todellista, ei voi mikään jäädä kesken. Ajattelua ei ikävä kyllä voi estää. Mitä enemmän yrittää, sitä enemmän ajatukset melskaavat ja surisevat pään sisällä.

Helppo kuvitella kaikki ihmiset kulkemaan maapallon kaltevalla pinnalla peräkkäin etsimässä itseään, joukkona, suurena laumana, mutta aina yksin. Kohtalo kulkee edellä. Seuraamme sitä varjona. Jos joku erottuu joukosta, se on hänen onnensa tai onnettomuutensa. Jos joku sulautuu joukkoon ja luulee olevansa turvassa, ei se auta. Aina joku putoaa. Ja jos joku löytää itsensä se voi olla liian myöhäistä. Harva löytää etsimänsä. Voimme törmätä mitä ihmeellisimpiin ilmiöihin, tavaramassoihin, kuolleisiin eläimiin, tallaantuneihin kasveihin, mutta mitään todellista on vaikea löytää. Kaikki pelkkää kuvittelua.

Mutta ei pidä menettää toivoa. Odottaessani, että Han ja Hun palaavat, sillä totta kai he palaavat, eivät he minnekään ole kokonaan voineet kadota, kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa, äiti sanoi, palaan minä, kertoja, elämäni alkulähteelle, joka löytyi hyllystä Sianhoito-oppaan ja Välskärin kertomusten välistä. Sininen, ohut kirja, kovakantinen. Vähän haalistunut. Kaikki merkinnät siinä kuin kartassa, joka alkaa mustasta pisteestä ja päättyy mustaan pisteeseen. Ehkä ne antavat suuntaa tähän hetkeen. Ne ovat kuvia lapsen mielen sisältä. Siitä vähän (ehkä) ensi kerralla, elleivät Han ja Hun, tai edes toinen heistä saavu yllättäen sotkemaan suunnitelmia.

Kitkutellen, kitkutellen täällä kuljetaan. Aloitetaan ensimmäisistä kirjaimista, joka ovat paperilla. Kovin epätasaisia ja puutteellisia niiden täytyy olla. Mutta kenelläpä eivät kirjaimet ole aluksi horjuneet synnyttyään tähän maailmaan pitkäraajaisen vasikan tavoin, maahan välillä lysähtäen, siitä voimaa keräten. Ja ennen pitkää tuo vasikka kasvaa. Se ei tarvitse enää viivoja avukseen, eikä muista milloin ja missä mikin tapahtuu. Mutta jos siitä löytyy mustaa valkoisella, se auttaa muistamaan. Katsotaan.

Avaan kirjan jonka nimi on Särkynyt sydän.

Ensimmäisellä lehdellä on merkintä: Ma-ti on hul-u. Hy-vää yö-tä o-ma mi-nä.