PINNAN ALLA

    Vedenalaista elämää

Mille poluille sitä eksyykään, tällainen aikaansaamaton, intoileva puoli-ihminen, henkinen pika-aituri, joka ilmoittaa ammatikseen sitä kysyttäessä: kirjoittaja (joka ei ole totta eikä valhetta vain).

Kivikkoisille puunjuurien muhkuroittamille muurahaisia juokseville poluille hän joutuu kompastelemaan, raukka. Kylmään ja sateeseen. (Anteeksi itsesääli ja itsekeskeisyys, molemmat asioita joihin hän tämän tästä törmää kolutessaan nahkapintansa alla luista ja lihaista sisäistä maailmaansa, sen kapeita käytäviä yrittäen löytää itsensä.)

Kuka hän on? Ketä hänen on kiittäminen? Ei hän ymmärrä. Maapallosta asujaimineen hän vielä vähemmän ymmärtää. Kuvittelee vain ja näkee unta.

Vaikea hänen on löytää itseään. Hänhän on itse se, jota etsii. Minä itse, ego, joka luulee omistavansa jotain tästä yhteisestä asuinsijasta, joka pyörii avaruudessa kaikkine vakavine ja vähemmän vakavine tapahtumineen, ja on sen tähden aina huolissaan. Hän elää harhakuvitelmissa joissa ei ole mitään tolkkua. Hyvä luoja, miten heikoilla hän on. Itsetunto romuttuneena hän luulee olevansa aina yksin, vaikka kokonainen joukkue olisi hänen ympärillään. Mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän hän viihtyy, sillä hän on riippuvainen toisista, kuvittelee sulautuvansa joukkoon niin että hänen on pakko ihmetellä, osoittaa sormella itseään ja hokea: That's me, that's me. Eikä se häntä auta.

Nyt hän ei ole kompastelemassa puuhuussiin (kun pissattaa tai kakattaa), erämaassa se on kova juttu. Nyt hän unohtaa itsensä ja sijoittaa minänsä hyödyttömäksi (ja tietysti näkymättömäksi) kanssamatkustajaksi veneeseen, joka suuren saaliin toivossa on lähtenyt erämaasaaren niemennokasta mustanpuhuville vesille. Kalastajina muuan mieshenkilö joka tietää kaiken, kaiken, mitä tietää täytyy, sekä muuan nuori säveltäjäpianisti joka luulee tietävänsä kaiken, kaiken, ja kumma kyllä tietääkin ikäisekseen enemmän kuin tarpeeksi.

Aluksen keula ja sen sivupinnat tyrskivät ja kuohuttavat jo valmiiksi levotonta vedenpintaa, aallot kohisevat, eikä laaja ulappa ympärillä ennätä tai halua peilata raskasta pilvimassaa yläpuolellaan. Se on vuotanut jo monta päivää perätysten pelkkää harmaata sadetta joka yhdistää veden ja taivaan hävittäen horisontin. Virvelien varret kohoavat laakealle kaarelle veden yläpuolelle. Kuusi notkeaa vartta sojottaa eri suuntiin ja niiden veteen upotettujen siimojen päässä, syvällä, seuraa veneen hidastettua liikettä ja vedenalaista elämää kuusi kalakuvitelmaa, joihin jokaiseen sisältyy uskomus ja toivo. Voi vain kuvitella, miten ne heleänvärisinä pyörivät vedenpinnan alla houkuttelemassa sikäläistä asujaimistoa: käykää koukkuun, käykää koukkuun on niiden viesti.

Ja vanhat hauet ja kuhat avaavat väsyneet kitansa ja lonksauttavat leukansa kiinni ohikiitävään värikkääseen vieraaseen ennen kuin se ennättää kadota suun edestä. Muutamat nuoremmat kalanuorukaiset ja -tyttäret kiirehtivät innoissaan jopa niiden perässä, joten saalista tulee. Sitä tulee enemmän kuin tarpeeksi.

Mieshenkilö, joka ohjaa alusta, alkaa jo kohdaltaan riisua pyydystä nuoremman vetäessä vielä saalista vedestä siima siristen tiukkana. Hän rullaa ja rullaa, väsyttää ja vetää ja kas, mikä vonkale sieltä nousee, mahtava! Nyt tarvitaan haavia, nyt tarvitaan voimaa ja latausta, että saataisiin se veneeseen, se nousee, nousee, innostuneita ilmeitä. Siinä se räpyttelee jo veneen pohjalla, ilmaisee vastalauseensa voimakkailla potkuilla. Koukku huitoo tyhjänä siiman päässä, heiluu ja heiluu, jotenkin se on saatava hallintaan, nuorempi kalastaja tarttuu siimaan ja yrittää hillitä sitä ja yhtäkkiä, voihan itku, se tarttui sormeen. Koukku saakeli! Pianisti nostaa päätään kalastajavormun alta. Pianisti, jonka sormet ovat käyvästä valuutasta hänelle arvokkainta. Niitä ei korvaa mikään!

Koukku on iskenyt syvälle lihaan. Se ei suostu irtoamaan, ei sitten millään. Nuorempi katsoo hätääntyneenä vanhempaan, katseesta heijastuu hämmennyksensekaista pelkoa. Miten saada koukku pois vahingoittamatta sormea? Neuvokas kaikkitietävä mieshenkilö ottaa reisitaskusta kännykän ja näppäilee numeron, joka johtaa toiselle puolelle Suomea.

- Täällä valelääkäri! Haluaisin konsultoida vaikeasta tilanteesta. Miten pitää toimia kun...

Ohjeita tulee näkymätöntä lankaa pitkin. Niitä kannattaa huomioida. Vanhempi mieshenkilö on taas varma. Ei hätää. Onneksi ranta on jo lähellä. - Koukkua ei saa missään tapauksessa peruuttaa. Se täytyy työntää läpi ja katkaista. Mutta millä? No tällä! Vanhempi mieshenkilö työntää kätensä eräasun toiseen taskuun ja vetää sieltä nahkakoteloisen linkkarin, joka on suunniteltu pelastamaan kaikki erämatkalla sattuvat toimenpiteitä vaativat tilanteet. Veitsi muuttuu saksiksi, nips, nyt on siima poikki.

Nyt ollaan jo rannassa. Syöksytään peräkkäin leppien ja laihojen kuusien läpi sateesta läpimärkinä ahtaaseen ranta-aittaan. Kaasu alkaa tohista polttimen alla, kattilassa on onneksi vettä valmiina. Pian se kiehuu.

- Ojennahan sormesi! Nyt sattuu kun työnnän. Nuorukainen ojentaa sormen, kääntää katseen sivuun, kasvot valahtavat valkeiksi, mutta valitusta ei kuulu. Veitsi valelääkäriä esittävän mieshenkilön kädessä muuttuu kuin taikaiskusta tongeiksi, kuuluu terävä: NAPS! Hetki vielä ja koukku on pois. Haava pitää desinfioida. Kattilassa on kuumaa vettä. Nuorukainen tuikkasee sormen kiehuvaan veteen. Vielä kerran, nopeasti. Varmuuden vuoksi. Sormi tohottaa punaisena pystyssä. Se ja koko kämmen desinfioidaan vielä löytyneellä kosteuspyyhkeellä ja sormi kääritään haavasiteeseen. Hupsista! Sattuuko? Ei enää. Ei tunnu miltään. - Jos se turpoaa tai alkaa särkeä ajetaan heti tuhatta ja sataa kirkolle lähimpään apteekkiin, siellä odottaa varmuudeksi langanpäässä lääkekuuri.

Valelääkäri on toimiinsa tyytyväinen. Niin on sormikin. Se voi kysyttäessä hyvin. Ja kun nuori pianisti herää kalastajan roolista viikon kuluttua täysin toisenlaisissa olosuhteissa, hän kiirehtii flyygelinsä luo. Ja miten jumalaisesti se soi! Maestoso. Irtoavatko sen kolme jalkaa ja alkavat ilmassa leijua. Ei sentään. Sävelet ne hyppivät toistensa lomassa, yli, poikki ja alitse. Kuin sädehtivät auringonsatuttamat pingispallot ne vierivät peräkkäin, kiipeilevät korkeuksiin, helisevät Allegretto grazioso ja laskeutuvat syviin Meno mosso-mutiin vain voidakseen nousta sieltä puhdistuneina ja virkeinä värisemään nopeina trilleinä, kävelemään hitaasti Adagio, haipuvat mietteliääseen Larghettoon, hiljenevät. Sostenuto.

Keittiössä kärisee fileerattu hauki pannussa ruisjauhokääreesä. Ego Super Sum kattaa pöytää sävelten tahdissa, kerrankin mielihyvällä (itsensä unohtaneena). Ja mieshenkilöistä vanhempi käyskentelee puutarhurina pihalla, niittää etanoiden valtaamaa ruohikkoa.

- Syömään!

Puutarhuri-valelääkäri laskee siimaleikkurin käsistään. On suorittanut operaation, leikannut röyhkeästi leviävät rikkakasvit pois tukahduttamasta marjapensaiden ja kukkaistutusten hentoja oksia.

Hän pesee kätensä ja on taas oma itsensä, elämää ylläpitävä voima, kaikkien (ainakin hänet tuntevien ulkopuolisten, miksei omaistenkin) arvostama henkilö joka tietää kaikesta aina kaiken. Varsinkin tärkeimmän, sen, että ihminen on harvinaisen tietämätön olento. Ei tiedä mitään tajuntansa ulkopuolelta, ei suurempaa kuin suurempi, ei pienempää kuin pienempi. Eläimetkin tietävät joistakin asioista enemmän. Valelääkäri hänessä kutistuu vitsiksi, jota kerrotaan masennuksen merkitsemien ja inhimillisyyttä vaivalla teeskentelevien ihmisten iloksi. Mutta valelääkäri hänessä ei jätä häntä. Se osaa vastakin iskeä parantavan veitsensä haittaavaan, sairaaseen kohteeseen, joskus jopa ajan valtimoon. Valelääkäriksi hän kutsuu enää vain itse itseään. Tunnustaa heikkoutensa.

Mutta siinäpä se. Juuri heikkoutensa tunnustaminen on asia, jonka ansiosta ihminen, kuka tahansa, vahvistuu, ja hänestä voi joskus hyvällä omalla tunnolla sanoa: Siinäpä vasta vahva ihminen! Voi, Ego huokaa. Olisinpa sellainen.

Hyvät ystävät! Minulla olisi ilo tarjota teille uutta musiikkia, jonka nimeksi sopisi Pinnan alla. Jos sen saisi soimaan alla olevasta linkistä ja katselisi samalla 'Vedenalla' kuvaa yläpuolella, huomaisi, miten ne sopivat yhteen. Sen voisi myös ajatella kuvaavan pinnan alaista maailmaa, vedenpinnan tai mielenpinnan, tai jotain muuta, johon se mielen johtaa. Luvan olen saanut sen esittämiseen. Se ei ole julkisesti saatavilla. Se on piilotettua musiikkia. Suhtautukaa siihen ennakkoluulottomasti ja rakkaudella, niin, että se voi jäädä soimaan sisällänne, niin kuin se soi minun sisälläni koko ajan, kun tätä kirjoitin.

Video näkyy suoraan vain tästä linkistä (en osannut sitä upottaa kuvan alle, vaikka yritin):

Zinovjev: Nova (Esbjerg Ensemble, Johannes Liedbergius)

Käykää toki katsomassa edellisessä bloggauksessa olevaa linkkiä: siellä KAIKKI KOLME KALASÄÄSKEN POIKASTA OVAT KASVANEET JO SUURIKSI JA OVAT ELOSSA! Mikä ilo nähdä ne pitkästä aikaa. Äsken emo syötti niitä ja ne alkoivat emon poistuttua poistaa roskia pesästä, kovin olivat puuhakkaina. Nyt ne varmaan jo nukkuvat. Klo 22 vain yölinnut saattavat olla valveilla.