JOUTUKAA NYT SULJETAAN

    Itkevä pää





"JOUTUKAA NYT SULJETAAN

Ellei ole mieleesi, niin syytä itseäsi, sanoin.

Toiset osaavat pitää puolensa, ellet sinä osaa.

Mutta jos Albert lähtee tiehensä, muista mitä sanoin.

Häpeäisit, sanoin, että näytät vanhalta akalta

(Ja hän oli vain kolmenkymmenenyhden.)

En mahda sille mitään, sanoi hän, naama venähtäneenä"

                                                      - T.S. Eliot

Että minua harmittaa. Hun riippuu ihmisissä, vaikka hänen pitäisi seistä omilla jaloillaan.

Se, että Han lähti, on selitettävissä. On ahdistavaa olla joka hetki yhdessä, kuunnella toisen mielipiteitä, tehdä toisen puolesta mitäänsanomattomia turhia tylsiä asioita, joista ei itse millään tavoin välitä.

Olen usein nähnyt miten Han katselee ulos ikkunasta, josta tällä hetkellä näkyy vain sateen pieksemää maisemaa ja kellastuneita koivuja. Olen kuullut kun hän mutisee itsekseen: Aina samat maisemat samoista ikkunoista. Vuodenajat vaihtuvat, mitään ei tapahdu. Minä kyllä häivyn tästä.

Han on luotu vapaaksi – häneen istutin paljon sitä, mitä arvostan: itsenäisyyttä ja lämpöä, hyvää tuulta, kykyä tulla toimeen omin neuvoin. Han pitää ihmisistä, hän on seurallinen (kuka tahansa kelpaa hänelle, eikö se ole hyvä asia?).

Hun - raskas myöntää - on minulle pettymys. Niin kuin minä annoin hänelle kauneutta ja viehätysvoimaa, herkkyyttä ja empatiaa, ujoutta? No, ujous tuli vahingossa. Ajattelin, että niillä ominaisuuksilla nainen pärjää kenen kanssa tahansa. Mutta kun katson hänen itkuisia kasvojaan tajuan, peli on menetetty. Tukka sotkussa, nenä räässä. Tuskin pääsee irti sängystä! Kylläpä hän näyttää tänään surkealta! Ennen hän sentään uskoi minua, kun selitin, miten kevyesti ja valoisasti kannattaa suhtautua kaikkeen mitä tapahtuu.

Mutta minkä henkilöilleen mahtaa, kun ei ole itsekään täydellinen. Tuskin olet heidät luonut, kun he jo tekevät omiaan, menettelevät miten haluavat ja karkaavat pian kokonaan käsistä.

- Miksi laitoit meidät yhteen kun olemme niin erilaisia? Hun valittaa silmät itkusta turpeina. - Minusta parasta aikaa oli lapsena. Haluan takaisin lapseksi! Sano, että se on mahdollista!

Se, että Hun nyt syyttää minua, on mielestäni kohtuutonta. Eikö hänelle riitä, että olen antanut hänelle elämän. Mitä hän oikein oikein minulta odottaa? 

Että eläisin hänen puolestaan? Siihen en kykene, enkä sitä halua. 

Mutta miksi hän puhuu lapsuudesta? Enhän minä ole puhunut hänelle sellaisesta sanaakaan. Herrajumala! Ei kai hän ole ominut minun lapsuuttani? Entä jos hän on tutkinut päiväkirjojani ja elänyt koko ajan niin kuin minä. Matkinut minua! Törkeää! Taitaa mennä överiksi koko juttu. Niin kuin yritin luoda kaksi onnellista ihmistä, joitten varjolla voisin neuvoa miten pitää elää oikealla tavalla. Välttää karikoita ja pahoja paikkoja. Synnyttää onnistuneita lapsia ja tehdä kaikki oikein, niin että vanhana voisi kuolemansa hetkellä olla tyytyväinen ja sanoa: Good bye, ihana maailma!

Kauhistuneena katsoin miten Hun nosti päätään, katsoi minua silmät onttoina kuin kuolleella.

- Näitkö sinä yhtään vaivaa, että Han olisi ollut tyytyväinen?

- Vaivaa? Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Hun katsoi minuun säikähtäneenä.

- No että olisit pitänyt itsesi kunnossa, esiintynyt kotonakin kammattuna, ehkä vähän meikattunakin, niin kuin monet naiset tekevät. Ollut hymyilevä ja aurinkoinen, laittanut hyvää ruokaa, leiponut jotain herkullista. Siitähän miehet pitävät!

- Ethän sinä itsekään ole tehnyt mitään sellaista. Minä olen tajunnut, että kotona saa olla oma itsensä. Anteeksi, jos olen tehnyt jotain väärin. En minä tahallani...

Hun punnersi taas kyyneliä. Minun vuoro pelästyä. Totta hän puhuu. Ei minusta ole esimerkiksi. Olen käyttänyt häntä säälimättömästi hyväkseni. Miten sen hänelle hyvittäisin. Pitäisikö minun tuoda Han takaisin? Han oli nähty Seinäjoella. Viimeinen tieto, että hänet oli nähty ruotsinlaivalla kahden naisen seurassa, toinen tumma, toinen vaalea. Minne lie olleet menossa. 

Ei. Ei se minulta onnistuisi. Jotain muuta on keksittävä. Suoraan sanoen olen väsynyt koko juttuun. Hun ja Han. Hyi, inhoan jo nimiäkin. Olisi edes Sini ja Jani. Tai Helga ja Hannu. Tai Alma ja Unto. Niin tai ulkomaalaisia. Se olisi mielenkiintoista.

Masentuneena istahdin sängyn reunalle. Sivelin siinä makaavan hiuksia. Itseänikö minä siinä silitin? Koko tarina tuntui mahdottomalta. En hallinnut sitä. Hun sentään oli yrittänyt parhaansa. Mutta minä? Suoraan sanoen sekoilin koko ajan.

Äkkiä minua nauratti. Pitäisikö panna putiikki kiinni. Ja lappu oveen: Joutukaa, pian suljetaan, vai miten se meni!