PETETTY (osa 1.)

O, never say that I was false of heart,

Though absence seemed my flame to qualify.

(ote Shakespeare'n sonaatista)

Matias P. oli luuseri. Niin hän itsensä määritteli. Ja koska hän oli korkeasti koulutettu, ihmismielen ihmeellisyyksiin, sen oikkuihin ja lainalaisuuksiin perehtynyt, hän oli varma määrittelystään.

Kaikki hänen ystävänsä - niitä oli vaikka toisille jakaa! - olivat eri mieltä. He arvostivat Matiasta. Vihaisina he mulkoilivat toisiaan: ”Hänkö luuseri? Mitä me sitten olemme?” Ja asiasta keskusteltuaan he ilmaisivat kantansa Matiakselle, jotkut tapaamalla hänet henkilökohtaisesti, jotkut pitäytyen sähköisissä viestimissä. Jotkut lähettivät huolestuneita terveisiä kiertotietä jonkun toisen välityksellä.

Mutta Matias tunsi itsensä. Hän oli taipuvainen henkiseen laiskuuteen, eikä hän jaksanut miettiä asioita pohjaan saakka, joten hän ei ollut ollenkaan varma, oliko ystävien puhe tarkoitettu rohkaisuksi vai sisälsikö se jonkun ilkeyden. Sellaiseen sai varautua, oli kyse kenestä tahansa.

Yleensä: mitä kannatti kiinnittää huomiota toisten sanomisiin. Ihmisillä oli aina tarve sanoa jotain, silloinkin kun heillä ei ollut mitään sanomista. Ja mitä häneen itseensä tuli, hän oli pettynyt. Pettynyt elämään yleensä. Pahimpina päivinä hän tunsi itsensä jopa harhaan johdetuksi. Oikeastaan mikään, mitä hän elämässään oli tehnyt, ei ollut hänen omien päätöstensä seurausta.

Vastikään Matias oli palannut Ecuadorista. Sinne lähtö oli ollut yritys tehdä vihdoin edes yksi, täysin oma ratkaisu. Päähänpisto se oli, ei muuta. Hän oli työhön mennessään nostanut kadulla katseensa, pysähtynyt ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan naakkaparvea taivaalla. Miten huolettomina ne pyrähtelivät, syöksähtelivät ympyrää yhtenä kuhisevana laumana hänen päänsä yläpuolella. Hän ajatteli jonoa oven takana. Miksi hänen tehtävänsä oli aina auttaa toisia? Kenelle h ä n voisi valittaa elämänsä kolhuja? Kuka h ä n t ä kuuntelisi? Jotain pitäisi tehdä.

Kuusi kuukautta hän oli saanut kulumaan Ecuadorissa, vaikka tarkoitus oli ollut viettää siellä vähintään loppuelämä. Alituinen hyörinä, vilske ja meteli yhdistyneenä subtrooppiseen ilmastoon Manta nimisessä kaupungissa – mikä ihme hänet juuri sinne oli saanut menemään – oli tehnyt hänet hermostuneeksi ja allergiseksi kirjavissa ponchoissa heiluviin mustapäihin, jotka täyttivät kadut, torit ja bussit, ja alkoivat lopulta hyökkäillä jo uniinkin, niin ettei yölläkään saanut levätä niiltä rauhassa.

Koko tämä sekamelska, yhdessä uhkaavan rahojen loppumisen, ja työnsaannissa ilmenevien vaikeuksien takia, alkoi nakertaa hänen henkisiä voimavarojaan siinä määrin, että hänen oli lopulta nopeimmilla mahdollisilla yhteyksillä pakko palata takaisin Suomeen. Suomi armas synnyinmaa! Eikä hän hetkeäkään katunut paluutaan.

Mutta se, että kaikista päätöksistään huolimatta hänen oli hakeuduttava takaisin entiseen työpaikkaansa, oli pettymys. Eikö hän ollut päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä!

Jo pikkupojasta hän oli unelmoinut elättävänsä itsensä - kai sen uskalsi sanoa, vaikka se tuntui jo itsestäkin vähän omituiselta - tanssimalla. Tanssia, tanssia hän olisi halunnut! Liidellä kuin lintu elämän halki, välillä kevyesti kantaa kopsauttaen, väännellen ja käännellen itseään, etsien omaa minuuttaan eri asennoista. 

Tanssi oli hänen intohimonsa, vaikkei hän ollut sitä kenellekään paljastanut. Vanhempien mielestä tanssi oli ollut pelkkää joutavuutta, piti olla kunnon ammatti. Ja kaverit pitivät sitä vitsinä, jos hän vähänkin siitä vihjaisi. No, olihan hän melkoinen pullukka, silloin nuorempana, mutta sellainen sutjakka olento, mikä hän nyt oli, eikö se lopultakin kävisi!

Vanhemmat olivat jo kuolleet, onnettomuudessa, joka aiheutti hänelle paljon surua. Ecuadorissa hän oli seurannut innokkaasti tanssimusiikkiesityksiä. Olipa hän kerran liittynyt katutansseissa kirjava-asuiseen ihmisjoukkoon punainen huivi päässä, yläruumis paljaana, ja täydestä oli mennyt! Nyt vaan pyrkimään tanssikouluun, eikö niin? hän kyseli itseltään ja myöntyi. 

Mutta liian myöhäistä. Kaikki paikat oli täytetty, ja kun hän kokeili oma-aloitteisesti liikkumista kotona musiikin tahdissa, polvet naksuivat, eivätkä muutkaan ruumiinosat totelleet aivoista lähetettyjä käskyjä, vaikka hän kuinka epätoivoisena yritti. Ei kai auttanut muu kuin luopua. Se aika on ohi, hän huokaisi. Elämällä ei ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa.

Alla päin, pahoilla mielin - miten kaunis sanonta - hän lähti kiltisti työpaikalleen, hymyili vastaantulijoille, kulki sisäänpäin kääntynein silmin käytävän läpi, kuin aura olisi kulkenut tietä tarvitsematta huomioida sen laidalla istuvia. Hän raivasi uraa itselleen. Hänet oli otettu kokeeksi takaisin entiselle työpaikalleen, aluksi vain tuuraamaan väliaikaisesti poissaolevia kolleegoja, sittemmin, loppiaisen jälkeen, olisi luvassa vakituisempaa työtä, jos hänen ammattitaidossaan ei havaittaisi merkittäviä puutteita. Puoli vuotta on pitkä aika, varsinkin kun hän jo sitä ennen oli joutunut pitämään kaikki lomansa etukäteen henkilökohtaisista tyistä. Huoneen 312 kohdalla hän pysähtyi, avasi oven ja sulki sen. Vaihtoi työtakin päälleen ovensuunaulakossa. Vilkaisi papereita pöydällä. Sipaisi tukkaansa ja meni päättäväisesti takaisin ovelle. Mutta ennen kuin hän avasi sen, hän korjasi hiukan suunsa asentoa, työnsi sitten päänsä esiin kuin olisi ollut valmis laittamaan kaikkensa peliin, ja itseensä luottaen, ammattitaitoonsa tukeutuen, sanoi vahvalla  rutiiniäänellä:

- Hulkkonen!

                          

                              Eduardo Cappussi and Mariana Flores dancing to 
                                                    La Cumparsita in their unique style.

                                                          From www.cappussiflores.com

,