UUPUMUS (Petetty,osa 3)

                                                                                                      Lepäävä

"Avaruuden kivilouhikoissa

olet kangistunut, jäinen valoviulu.

Olet isännätön ääni, varjoääni,

kaiut kaikkialla kaikumatta missään."

- Federico Garcia Lorca, Andalusian

 lauluja, suom. Matti Rossi -

Kannattaako enää jatkaa? 

Matias istuu vessanpöntöllä Hotelli Helmessä. Roikottaa päätään. Miettii  elämäänsä.

Muutama päivä. Sitten on jo loppiainen. Siihen mennessä hän on luvannut itselleen, että hankkii oman asunnon. Mutta mitä lupauksista, ainakaan itselle tehdyistä, hotellihuone tuntuu jo melkein kodilta. Mutta kalliiksi se tulee. Loppiaisen jälkeen alkavat työt. Silloin ei juuri asuntoja jaksa eikä ennätä katsella, mutta mitäpä siitäkään. Enemmän häntä häiritsee pelkkänä ajatuksena töiden alusta loputtomiin juokseva patoutunut asiakasjono, josta osa käy hänen vastaanotollaan yhtenäisenä nauhana joka saattaa ulottua vuosien, pahimmassa tapauksessa vuosikymmenten päähän, ellei hänestä löydy potentiaalia sitä katkaisemaan.

Hän, Matias, entinen äidinpoika, nykyinen itsenäinen ihminen? Onko hän sitä. Onko hän sitä todella?

Äiti on häiritsevällä tavalla iskostunut hänen mieleensä, kasvanut pituutta hänen ylitseen ja kuiskii korvaan: "Matias, Matias, pidä huolta itsestäsi!"  Sekö on itsenäisyyttä? Niin kauan kun äiti on olemassa ja antaa ohjeita, niin kauan hän on nahkiainen, saamaton keskenkasvuinen kurjimus. Äiti pitäisi tappaa. Karkottaa mielestä. Mutta äiti on sitkeä. Sieltä haudan takaa kuolleista hän ilmestyy aina kaikkein surkeimmalla hetkellä, juuri silloin, kun hänen poikansa, aikuiseksi kasvanut, jo yli kolmikymppinen, viimeistään haluaisi olla yksin.

Matias on uupunut. Tylsää. Tylsää hänen elämänsä. Oikeastaan se on hyvin tylsää. Hän ojentaa kätensä vessapaperirullaa kohti - aikooko hän nousta? Ei. Hän lysähtää takaisin pöntölle ja istuu melkein kaksinkerroin. Hänellä on vaikeuksia. Hänellä on ollut vaikeuksia siitä asti, kun tuli takaisin Suomeen. Yksi niistä, tällä hetkellä kaikkein vaikein ja ajankohtaisin, koskee suolistoa. Se ei toimi. Ei ainakaan niin kuin pitäisi. Vaikka kuinka ähkii, mitään ei tule. Ei ole tullut yli viikkoon. Totta kai hän tietää. Kysymyksessä on consipation, ummetus. Siitä hän on kärsinyt viimeksi muistaakseen koululaisena. Vanha tuttavuus. Pitäisikö tervehtiä? Ei helvetti!  Tekeepä se olon epämukavaksi.  Mitä hän on tehnyt väärin? Löhöillyt, ollut liikkumatta tarpeeksi? Syönyt väärää ruokaa? Inhottavaa. Hän koskettaa vatsaansa, se on turvoksissa. Siihen sattuu, se murisee uhkaavasti, sitä painostaa ja polttaa. Se on kuin kumiseva tulivuori, täynnä laavaa, joka haluaisi purkautua. 

Juomisen hän lopetti jo joku aika sitten, onnekseen, niin hän kuvitteli. Ainakin tarkoitus oli lopettaa. Mutta jospa se onkin syy? Tai ehkä hänen ummetuksensa on idiopaattista, johtuu stressistä tai jostain muusta, mitä on mahdoton jäljittää. Lääkäriin?  Sinne hän ei menisi mistään hinnasta. Paareilla pitäisi kantaa. Kyllä hän tietää virkatoverinsa. Yleinen puheenaihe: miten paljon tehdään turhia käyntejä, ja kuinka jotkut asiakkaat ovat ottaneet elämäntehtäväkseen juosta lääkäristä toiseen. Siihen joukkoon hän ei halua. Pitää luottaa itseensä. Omaan tietämykseensä. Mutta kun siitäkään ei voi olla varma. 

Itseasiassa hän ei ole aina varma edes siitä, onko hän olemassa. Välillä tulee sellainen tunne, että hän oli ylittänyt jonkun näkymättömän rajan. Että hän on jossain muualla. Ja että hän vain kuvittelee kaiken. Joku salaperäinen voima kuljettaa häntä hetkestä toiseen, eikä hän ole siinä itse edes mukana. Mahdotonta. 

Onko hän tulossa hulluksi? Ei. Totuus se on. Mutta luumuja! Luumuja? Ihan kuin sana olisi tipahtanut hänen eteensä. Mistä se tuli? No tietysti äidiltä. Matias muisti miten lapsena äiti oli liottanut luumuja vatsaa varten. Niin, ja antoi kuivattuja mustikoita, joista myös oli apua. Mutta luumut, niitä hänen pitää hankkia. "Mitään apteekin sotkuja ei ensi hätään, kotikonsteilla pitää pärjätä (äidin ääni). Liota luumuja yön yli vedessä ja syö ne aamulla, juo liotusvesi mukana." Miten yksinkertaista. Pakko mennä huomenna kaupungille - jos kykenen - ja ostaa monta pussillista kuivattuja luumuja, ja sitten, jos vatsa helpottaa, käydä myös kyselemässä asuntoja.

- Mitä varten kaikki on niin vaikeaa? 

Lapsena oli helppoa. Vanhemmat tekivät kaiken hänen puolestaan. Valitsivat ammatinkin, siinä vaiheessa kun se oli tehtävä. Ikimaailmassa hän ei olisi halunnut lääkäriksi, mutta kun hänellä itsellä ei ollut mitään tähtäimessä, sellaista, jonka vanhemmat olisivat voineet hyväksyä, oli pakko tehdä niin kuin he ehdottivat. Kunhan nyt jotain. Opiskeluaika ei tuottanut vaikeuksia. Älliä hänellä oli tarpeeksi ja vanhemmat tukivat taloudellisesti. Mutta jo harjoitusaikana tuntui inhottavalta tonkia ihmisten peräsuolia ja kuunnella päivästä toiseen heidän loputtomia vaivojaan. Amanuenssina mukavin vaihe oli patologian osastolla, missä tehtiin obduktioita. Yksikään asiakas ei valittanut. Makasivat äärimmäisen hiljaisina. Liikkumattomina. Ei vaivannut kiire, ei tarvinnut pelätä tekevänsä väärää diagnoosia. Ei taistella kuolemaa vastaan. Kuolema oli voittaja. Aina se oli niskan päällä uhkaamassa. Mutta uhreistaan se ei välittänyt. Kuollut ihminen oli siltä  turvassa. Oli muuttunut vainajaksi. Ei vainajaa tarvinnut pelätä. Vainaja oli ihmisenä olemisen ylin saavutus. Sen äärimuoto. Lepoaste. Turha sitä oli ujostella, saati pelätä. Niin rauhallista kaikki. Sai ottaa veitsen käteensä ja tehdä ensimmäisen viillon. Alkuoksentelujen jälkeen ruumiinavaus sujui häneltä melko hyvin; ensin sai katsella vierestä patologin toimia, kuunnella hänen asiantuntevia neuvojaan, sitten sai yrittää itse. Se alkoi jopa kiinnostaa. 

Olisiko hänen sittenkin pitänyt  uskoa itseensä ja valita liikkumattomina lepäävät ruumiit,  sensijaan että alkoi tutkia henkisiä toimintoja häiriintyneillä ihmisillä. Luoja paratkoon. Eikö hän kaikkein eniten olisi halunnut tanssijaksi. Tadam, tadam! Sitä hän oli haaveillut nuoresta; tai roska-auton kuljettajaksi, joka oli ollut hänen ihailunsa kohde lapsena.  Mutta jos hän vain mainitsi niistä, herätti se toisissa naurua. Ja totta. Eivät ne olisi hänelle sopineet, nyt hän sen tajuaa. Niihin hommiin hän ei olisi kelvannut. Eikä hän olisi niissä selviytynyt. Ne vaativat toimeliaisuutta ja ahkeruutta, ominaisuuksia joita hänellä ei ollut. Tässä hän istuu nytkin  vessanpöntöllä, elää elämäänsä ummetuksen vallassa. Suolisto, sielun äänitorvi, temppuilee. Mieli on matalana. Hän harkitsee jo nousua ylös pöntöltä, mutta ähkäisee, vain kokeeksi, vielä kerran. 

Mutta hei! Nyt alkaa tapahtua!

Suolistokaasua alkaa purkautua ulos! Sitä tulee valtavalla voimalla. Kuuluu sarja pamauksia ja sihinää.  Ihan kuin joku viheltäisi. Mikä helpotus!  Uskomatonta. Hän pälyilee ympärilleen. Onneksi ei kukaan ole kuulemassa. On se sellaista jylinää! Ihan kuin uuden vuoden yönä. Tähtisade puuttui. 

Tyytyväisenä hän kohottautuu, käyttää käsisuihkua, vetää yöpuvun housut jalkaansa, kävelee paljaat jalkapohjat läpsyen huoneeseen. Keikahtaa sohvalle istumaan. Suojaa silmiään valolta. Tarkoitus on mennä vuoteeseen peiton alle nukkumaan. Mutta kuinka ollakaan, helpotuksen tunne on niin suuri, että se raivaa tilaa uupumukselle, joka on seuraus huonosti nukutuista öistä. Hän nukahtaa niille sijoilleen. Herää vasta seuraavana päivänä puolenpäivän maissa vähän kangistuneena ja kylmissään. 

Luumut. Ne hän muistaa ensimmäisenä. Hän pukeutuu ja lähtee heti kaupungille.

                             Nyt kyllä tarvitaan piristävää musiikkia! 
                                  FAZIL SAY PLAYS BEETHOVEN PIANO CONCERTO NO 3
                                                       SLOVENİA PHİLHARMONİC
                                                         ORKESTRA SLOVENSKE