NÄKYJÄ (Petetty, osa 6)

”Erehdykset, typeryys, synti ruumiissamme

rasittavat ja pitävät henkemme vallassaan,

kuten kerjäläiset syöttävät luteitaan,

niin ruokimme kilttejä tunnonvaivojamme.

Kuin miljoona suolimatoa aivoissamme

koko pirujen kansa kuhisten juopottelee,

ja kun hengitämme, niin Kuolema virtailee

kumein valituksin ja huuhtelee keuhkojamme.”

- Charles Baudelaire Pahan kukkia - *

Koputtiko joku?

Aikansa Matias odotteli. Mitään ei tapahtunut. Olisiko se ollut harha, oliko hän jo niin pitkällä, että kuuli olemattomia? Vai untako se oli?

Joskus aikaisemmin hän oli herännyt ovikellon soittoon unen ja valveen rajamailla, avannut silmänsä ja huomannut olevansa jossain muualla kuin luuli olevansa, paikassa, jossa ei edes ollut ovikelloa.

Mutta musiikki? Mistä se tuli? Olisiko hän nähnyt unta äidistä, jonka soittoon hän lapsena oli usein herännyt, kun äiti aamuisin oli harjoitellut skaaloja ja improvisoinut pelkästä soittamisen ilosta. Unta sen täytyi olla.

Matias kurkotti kaulaansa ja heristi korviaan. Täysin hiljaista. Ovi pysyi kiinni. Poistuvia askeleita ei kuulunut. Vaivalloisesti rimpuillen hän nousi vuoteesta ja toista jalkaansa laahaten käveli ovelle ja avasi sen.

Oven takana ei ollut ketään, mutta näkymä oli kauhistuttava. Kaikki olohuoneessa oli kuin taistelun jäljiltä. Pöydällä ja lattialla kaatuneita, tyhjiä pulloja, ruuanjätteitä, roskia. Ja kun hän pahimpia jätöksiä vältellen linkkasi eteiseen, hän näki, että eteisen peili oli isketty säröille, tuoli nurin ja asunnon ovi retkotti levällään auki niin että porraskäytävän koleus pääsi tunkemaan sisään.

Matias sulki oven. Nosti tuolin pystyyn. Istahti siihen ja roikotti päätään. Itkikö hän? Jonkinlaista eläimellistä, pihisevää ujellusta hänen suustaan tuli. Katumus kaiversi mieltä, ja yksittäisiä kyyneliä tai jotain muuta märkää valui hänen silmistään, vaikka hän kuivasi sitä käsivartensa ympärille käärimäänsä pyyheliinaan ja yritti ryhdistäytyä. Onko tässä maailmassa yhtään niin suurta raukkaa kuin minä? Hän kysyi itseltään. Miestä, joka on jätetty yksin, haavoittuneena sekä mieleltään että ruumiiltaan, melkein kuolleena. Miestä, jonka niin sanotut ystävät ovat muuttuneet vihollisiksi, tai ainakin kadonneet näkyvistä. Oliko hänellä ystäviä koskaan ollutkaan?

Itsesääli vain pahensi hänen oloaan. Se ei ollut enää pelkkää krapulaa, kysymys oli kokonaan jostain muusta. Kysymys oli elämänpituisesta valheesta. Kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut, oli yhtä suurta valhetta. Älkää uskoko minua! Pelkkää paskaa sisällä, täyttä valhetta. Valheet piirittävät minua joka puolelta! hänen teki mieli huutaa. Ujellus hänen suussaan oli muuttua ulvonnaksi, joka onneksi melkein alkuunsa lakkasi. Hän istui tuolilla tylsänä, vaiti, silmät tyhjinä lattiaan luotuina. Hän mietti.

Minäkö psykiatri? Onko kysymyksessä masennus? Ettei vain olisi psykoneuroosi, joko dissosiatiivisella tai obsessiivis-konpulsiivisilla oireilla maustettuna.

Hän nousi tuolista ja yritti kohentaa tilaansa etsimällä pulloa tai pahvimukia, jossa olisi ollut vielä jotain pohjalla. Turha toivo, sellaista ei löytynyt. Niinpä hän joutui tyytymään pieneen neuroleptiannokseen haloperidolia, ainoa näytepakkaus, joka löytyi kylpyhuoneen kaapista. Kun sekään ei tuntunut auttavan, riisui hän pyyheliinakääreet raajoistaan ja meni suihkuun.

Vuoroin höyryävän kuuma, vuoroin älisevän kylmä suihku puhdisti jo kuorettuneita haavoja ja virkisti sen verran että hän jaksoi laahautua takaisin makuuhuoneeseen, jossa heittäytyi sänkyyn, levittäytyi, pyörähteli peremmälle. Jos hän olisi arvannut, mitä toimenpiteestä seuraisi, olisi hän toki ollut varovaisempi. Peiton sokkelosta sängyn toisesta laidasta ilmestyi esiin pää; kuuluiko se miehelle vai naiselle, sitä hän ei tiennyt; sellainen lyhyttukkainen, melkein siiliksi ajeltu kauniiksi muotoiltu pää, jossa suu oli jähmettynyt kai pelästyksestä johtuvaan puolihalvaantuneeseen tilaan, joka puolestaan laantui pian emotionaaliseksi epävakaisuudeksi; vuoroin parahtelevaa itkua, vuoroin hysteeristä naurua.

Miten näky tuntui niin tutulta? Déjà- vu. Matias säikähti. Hän kieri ja hypähti vuoteesta. Nainen kirkaisi, Matias oli alasti. Matiaksen silmät sumentuivat, eikä hän pystynyt määrittelemään varmuudella pään sukupuolta, varsinkaan, kun se vetäytyi äkisti takaisin peiton alle. Mutta ääni jäi kaikumaan hänen korviinsa, ja sen volyymista ja korkeusasteesta – se oli high - hän päätteli, että sen täytyi olla nainen.

Elänkö minä elämääni jo toista kertaa, kuinka monta elämää minulla onkaan jo ollut? Matias ihmetteli. Aina on pitänyt aloittaa alusta. Enkö minä jo kerran tänään häätänyt jonkun sängystä. Vai oliko sekin unta? Mitä tämä on? Olisiko niitä ollut kaksi naista, minun vuoteessa, ehkä enemmänkin, ja mitä minä niiden kanssa puuhailin? Vuoteessa on kyllä tilaa, siitä ei ollut kysymys. Siihen mahtuisi vaikka komppania naisia tai miehiä. Levein vuode, mikä markkinoilta löytyi. Mutta miten kaikki muu saattoikin olla pelkän arvailun varassa. Matias piteli päätään.

Selvittyään säikähdyksestä ja naisen pistettyä päänsä uudelleen esiin - nyt myös puoli vartaloa seurasi sitä, kaulaan ja muuhun näkyvään verrattuna uhkeat rinnat - he esittäytyivät. Nainen kertoi olevansa Matiaksen ulkoistettuun lähipiiriin kuuluvan ystävän ystävä. Asui melko lähellä. Oli saanut kutsun. Elsie, hän sanoi. Elsie kuulosti kauniilta, jotenkin helmeilevältä ja kirkkaalta, vain alareunassa oli käheä reunus. Tiedä, vaikka aloittaisin suhteen tuon rintavan naisen kanssa, vaikkapa vain tämän suloisen nimen takia, Matias ajatteli ja pujahti takasin peiton alle. Mutta ei. Hän tunsi voimansa liian heikoksi. Huolimatta otollisista olosuhteista, vaatteista ei olisi ollut kummallekaan mitään haittaa, ja Elsie – miten ihana nimi! - näytti häilyvästä naamastaan huolimatta ihmeellisen puhtaalta valkoista lakanaa vasten, jolla hän yritti peittää rintojaan. Luonnonlapsi, melkein enkeli, oli pudonnut taivaalta hänen sänkyynsä. Ei olisi ollut pitkä matka kierähtää hänen viereensä, ja Elsie olisi lämmittänyt häntä, pitänyt hyvänä. Sopiva alku mille tahansa suhteelle. Mutta ei. Elsie voisi syyttää häntä jälkeenpäin hyväksikäytöstä, ellei peräti väkisinmakaamisesta. Pois se minusta, Matias ajatteli. Olen aina kunnioittanut naisia, niin ihmeellisiä otuksia kuin he ovatkin. Aivan erilaisia kuin äiti.

Niinpä Matias halusi jättää aloitteen Elsielle. Hän vinkkasi ystävällisesti pikkusormellaan merkkiä, että Elsie siirtyisi hiukan vielä peremmälle, jos mahdollista, ja Elsie siirtyi heti, sovinnolla.

Siinä he makasivat selällään vierekkäin – sopivan etäällä toisistaan – hänen, Matiaksen, itsensä hankkimassa tukikohdassa, hänen ensimmäisessä ja ainoaksi jääneessä huonekaluhankinnassaan. Muut kapineet olivat niin sanottujen ystävien tuomia, ehkä he olivat tarkoittaneet hyvää, ehkä hän turhaan vihasi heitä, sekin käväisi hänen ajatuksissaan. Oli kuin hän olisi osannut ennakoida tilanteen, sillä sänky ei ollut pelkästään iso, se oli mahtava. Täytti melkein koko huoneen, joka ei tosin ollut suuren suuri.

Heitä oli nyt kaksi. Toinen makasi sängyn toisessa, toinen toisessa laidassa, eikä peitoistakaan ollut puutetta. Ilmeisesti he molemmat olivat yön jäljeltä edelleen niin heikossa kunnossa, väsymyksestä puolikuolleita, että vain hetken levottomina pyörittyään, kumpikin rauhoittui, ja pian he makasivat jalat suorina, silmät ummessa kuin kaksi surullista maanpäällistä sankaritaistelijaa. Iho harmaana, lihakset velttoina. Käsivarret kuin antautumiseen valmiina.

Kaksi uupunutta ihmistä, elämän taistelukentällä. Rauha kasvoilla.

Sauli Zinovjevin säveltämä Nocturne for violoncello and piano, siivittäköön heidän untaan. Sellisti on Kristian Plink. Pianisti Peter Lönqvist. 

                                 

                            

S. A. Zinovjev

Nocturne for violoncello and piano, 2007
(Dedicated to Kristian Plink)

Premiere performance.

Kristian Plink, violoncello
Peter Lönqvist, piano

Live recording from March, 2008

* Pahan kukkien suomentajana on Yrjö Kaijärvi