"How many roads must a man walk down
Before you call him a man?
Yes, how many seas must a white dove sail
Before she sleeps in the sand?
Before they're forever banned?"
(Bob Dylan Blowin' in the wind)*
Tupaantuliaiset?
Mieluummin tuvastapoistujaiset, Matias ajatteli, kun hän pahimmasta
selvittyään uskalsi vihdoin muistella sen illan ja yön tapahtumia.
Ensimmäinen kuva, joka nousi hämäränä mieleen jostain vaiheesta
juhlia, oli täynnä kompuroivia, ja tarpeekseen saaneita horjuvia selkiä ja
takamuksia, jotka tunkeilivat ovella. Ja kokonaisnäkemys mainituista
juhlista oli sekin hatara ja epämääräinen, synkkä, kuin mustalla
reunustettu entisajan
postikortti, jossa surulla ilmoitetaan että joku on poistunut
keskuudestamme. Kuka oli poistunut? Hän. Hän itse. Tai ollut
ainakin vähällä poistua. Joka tapauksessa kaikki hänen
ponnistelunsa olivat sen illan ja yön aikana valuneet hukkaan.
Syy
oli ystäväjoukossa. Tietysti. Mutta olivatko he ystäviä? Mitä he
olivat? Järjestivätkö he tahallaan tilanteen, jossa jouduin
ansaan? Helvetti! Matias ajatteli. Kyllä hän tiesi, ettei siitä
oikeasti voinut ketään syyttää, mutta jostain syy piti löytyä,
mieluummin muualta kuin itsestä. Sillä kuka siinä eniten joutui
kärsimään? Eikö se ollut hän, jonka kunniaksi juhlat oli
järjestetty. Synkkänä hän ajatteli, tai ei ajatellut vaan tiesi
omakohtaisista kokemuksistaan viisastuneena ja teoriassa siihen
liittyvät asiat täydellisesti hallitsevana, että taistelu, joka
oli nyt hänen edessään oli kauhistuttava, ja että hänet oli
tuomittu se häviämään.
Oliko
hänestä enää mihinkään? Tuttu musta aukko oli alkanut vetää
puoleensa, vain ihme voisi enää pelastaa hänet katoamasta sen
janoiseen nieluun, jonka pohjalla - senkin hän hyvin tiesi - kuolema
nuoli jo koukkuisia näppejään ja näytti tyytyväiseltä. Pahinta,
että hänen taistelutahtonsa oli lamaantunut. Kaikki keinot hän oli
kokenut. Enää ei mikään muuttaisi asioita. Ihmeisiin hän ei
uskonut tipan tippaa!
Alun
hän muisti siitä illasta ja yöstä. Hänen niin sanotut
'luottoystävänsä', kolme niistä jotka olivat julistaneet itsensä
hänen lähikavereikseen, sanoivat: ”Me olemme sinun
henkivartijoitasi ja sielunveljiäsi!” Ja ”Sinä olet meille
kallis”, yksi heistä oli vielä lisännyt. Kuka se heistä oli,
sitä Matias ei muistanut. Kallis? Mitä hän tarkoitti? Eikö asia
ollut päinvastoin. Ketkä tulivat kalliiksi kenelle? Juhlia
järjestäessään he olivat tyhjentäneet melkein kokonaan Matiaksen
tilin. Mutta itse hän oli heille kortin antanut, pakko myöntää.
Siinä hän oli tehnyt virheen. Mutta tehokkaasti he olivat
toimineet. Se täytyi myös myöntää. Kun hän oli tullut töistä
- perjantai ilta se oli - oli kaikki hänen vasta hankkimassaan
asunnossa muuttunut. Ehkä vain pienellä tuunauksella tai sitten
kokopäivän kovalla aherruksella tyhjä, pelkällä sängyllä varustettu kolea asunto, kaksi
huonetta ja keittiö, oli saatu näyttämään runsaalta ja
elämäniloiselta.
Olohuoneeseen
oli jostain raahattu iso pöytä, joka oli täynnä herkkuja: itämaisia ja afrikkalaisia, avattuja purkkeja ja
lautasille järjestettyjä suupaloja, saksalaisia salami-snackeja,
norjalaisia lohi-kääryleitä, mustekalaa sherryliemessä,
ranskalaisia juustoja, kreikkalaista tsatsikia, omenia, pähkinöitä,
tuoreita luumuja, ranskalaisia juustoja, täytettyjä oliiveja,
palasiksi leikattuja patonkeja, salaatteja, salaattikastikkeita,
viinirypäleitä, mitä kaikkea siihen olikaan saatu mahtumaan! Ja
jos kaipasi kotimaista oli tarjolla ruisleipää ja suolakurkkuja.
Toinen puoli pöytää oli täytetty pulloilla, joiden ohuet kaulat
ja värikkäät etiketit kertoivat korkeasta laadusta. Ja kaiken sen
runsauden keskellä nosti päätään sinkkisanko, suu auki, josta
shampanjapullot kurkoittivat kaulaansa. Unissaankaan Matias ei olisi
voinut kuvitella sellaista näkyä, vieläpä omassa kodissaan.
Varsinkin ryhdikkäät mustanvihreät pullot suurena joukkona
suorissa jonoissa kuin sotamiehet tantereella ensimmäistä maailmansotaa esittävässä dokumentissa olivat juhlavaa katseltavaa. Kertakäyttöastiat ehkä
latistivat hiukan tunnelmaa, mutta järkevä ratkaisu se oli.
Sokaistuneena
näystä oli Matias antanut kiitosta sen järjestäjille. Vain
pullojen määrästä hän oli vähän huolissaan. Kun hän uskalsi
ihmetellä sitä ääneen, he sanoivat: ”Kun me juhlitaan, me
juhlitaan kunnolla!”
'Juhlia'
oli Matiaksen mielessä muuttunut jo aikaa sitten varoitussanaksi.
Mutta, no, ystäville kuuluu, mikä ystäville kuuluu: hyvä tahto ja
ymmärrys. Itse hän oli päättänyt poiketa aktiiviosallistumisesta
ja seurata vain katseella, mitä tapahtuisi.
Alun
hän muisti. Miten toivorikkaina he neljä, sillä kai hän itsekin
oli jotenkin kiinnostunut asiasta, istuivat olohuoneessa odottaen
vieraiden tuloa. Sitä saikin odottaa. Viihdyttääkseen itseään
ja saadakseen ajan kulumaan, he alkoivat jo napostella varovasti
pitkin sormin herkkupaloja pöydästä, eikä kestänyt kauan kun
joku avasi yhden pulloista ja kaatoi siitä neljään
kertakäyttökuppiin ruskeanhunajan väristä ainetta. Mitä se oli?
Tuoksahti Virosta tuodulle konjakille. Matias ei huolinut hänelle
tarjottua. Siitä hän oli mielissään. Ilostui, kun ei mennyt
ansaan. Mutta kun toiset halusivat nostaa maljan juuri hänelle, otti
hän kupin kuitenkin käteensä - epäkohtelias, ei, se hän ei
halunnut olla - ja voi vaikka vannoa, että se tapahtui täysin
huomaamatta, kun hän kulautti sen sisällön yhdellä pikaisella
kädenliikkellä kurkkutorveensa. Samassa kuului summerin ääni. Jo
hissistä kuului puheensorinaa ja iloista ääntelyä, sieltä nousi
ensimmäinen seurue juhlavasti pukeutuneena. Hissi haki toisen
kuorman, eikä kestänyt kauan kun summeri taas soi. Se alkoi soida
niin tiheään, että yhden piti istua tuolilla oven vieressä
painelemassa nappia. Ja väkeä tuli, ei ollut syytä valittaa. Tuli
enemmän ja vähemmän tuttuja. Matias seisoi eteisessä heitä
vastaanottamassa ja ojensi jokaisella tulijalle kätensä, se oli
johtoystävien tahto. Itse he odottivat vaatimattomina peremmällä
valmiina toimimaan tarvittaessa tarjoilijoina, mutta siihen heidän
ei olisi tarvinnut varautua, vieraat olivat kiitettävän
omatoimisia. Matias kuitenkin oli heikko linkki, välillä hän väsähti,
ja jokunen käsi saattoi lipua ohi hänen sitä huomaamatta. Mutta
muuten hänestä tuntui oikein mukavalta, hyvä, kun järjestäjien
vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan.
Ja
jos totta puhutaan, jossain vaiheessa Matiaksen sisällä läikähti
ilo. Pitkästä aikaa. Se oli kuin nopea ja ohimenevä lämmin
kilkahdus mahalaukussa. Ehkä hän vihdoinkin ymmärsi, mitä varten
on hyvä, jos ihmisellä on ystäviä. Entä jos ovesta ei olisi
tullut ketään, sekin olisi ollut mahdollisia. Miten noloa se olisi
ollut. Nyt hän tunsi melkein rakkautta jokaista tulijaa kohtaan.
Hän ymmärsi, miten tärkeää oli, kun kutsua noudatettiin ja että
yleensä oli ihmisiä, jotka olivat valmiita uhraamaan aikaansa
toisten ihmisten hyväksi. Vieraitten hienot asut hiukan hämäsivät
häntä, itse hän oli flanellipaidassa ja reinot jalassa, hänen
mieliasunsa kotona. Järjestäjäkolmikko ei ollut siitä
huomauttanut. Ehkä he pitivät sitä vain hyvänä, että juhlien
isäntä erottui joukosta, ja lisäsihän se kodikkuuden tuntua.
Itsensä he olivat pukeneet lakeijoiksi, musta puku, valkoinen paita
ja rusetti leuan alla. Ei mikään hullumpi asu sekään. Matiaksella
oli hyvä mieli. Hän olisi voinut vaikka hymyillä, mutta kun hän
huomasi, että myös joku hänen kolleegansa oli tulijoiden joukossa,
joka sinänsä oli suuri yllätys, hän päätti pitää ilmeensä
luotettavana ja vakaana. Sitä paitsi osa vieraista oli hänelle
tuntemattomia, ehkä he olivat ystävien ystäviä, tai tuttuja,
joita hän yksinkertaisesti ei vain muistanut. Heitä hän tervehti
erityisen innostuneena, pienellä kumarruksella.
Pian
huoneisto oli täynnä miehiä ja naisia. Oli jo vähän ahdasta,
mutta ei se näyttänyt ketään haittaavan. Puheenporina vain yltyi,
ja pöytä alkoi tyhjentyä ennen näkemättömällä vauhdilla.
Siinä vaiheessa kun maljat oli juotu ja väki pääsi pullojen
kimppuun, tuntui että juhlat olivat vasta alkaneet. Kukaan ei enää
jäykistellyt. Melu oli jo niin huumaava, että se alkoi vaikuttaa jo
pelottavalta, ja meteli sen kuin yltyi. Siinä vaiheessa Matias oli
jo pudonnut kärryiltä, kai niinkin voi sanoa, mutta tosiasiassa hän
oli jo kokonaan pois itsestään ja tavoiltaan, heilui kuin
heinämies, silitteli vieraitaan, taputteli kaikkia ja oli
kertakaikkiaan pois tolaltaan. Ja siitä eteenpäin, hänellä ei
ollut mitään selvää mielikuvaa.
Vasta
seuraavana aamuna, kun hän heräsi horroksista ja löysi itsensä
istumassa kylpyhuoneen lattialla lasinsirpaleiden joukossa, alasti,
ja verta valuvana, hän tajusi että jotain oli tapahtunut. Jotain
kauheaa, jota oli vaikea antaa anteeksi. Hänet oli hylätty. Jätetty
yksin. Missään ei näkynyt enää ketään. Vain jätteitä ja
roskia, kaatuneita pulloja, tupakan tuhkaa... Pelkkää taistelutannerta.
Se
ystävistä. Ystävistä yleensä. Sairaita ne olivat,
teeskentelijöitä, omahyväisiä toisen hyväksikäyttäjiä, pirun
palvelijoita. Yksikään niistä ei täyttänyt ystävä-sanan
tarkoitusta, mikä se sitten olikin. Ei hän sitä jaksanut miettiä.
Joku sentään olisi voinut jäädä katsomaan hänen peräänsä.
Mistä kaikki sirpaleet ja veri? Hänhän olisi voinut vaikka kuolla!
Täristen
ja vaappuen hän pystyi kuin pystyikin nousemaan, ja sai vetäistyä
pyyheliinan koukusta. Kääri sen käsivartensa ympäri, vielä
toinen pyyhe, sen avulla hän hillitsi verentuloa jalasta. Ja niin
hän hoippui heikossa kunnossa kohti makuuhuonetta. Oli hän sentään
vielä elävä. Siitä Luojalle kiitos! Vai oliko sillä väliä.
Vaivalloisesti ponnistellen hän pääsi sänkynsä luo, johon hän
helpotuksesta huokaisten mätkähti.
Mutta
mitä ihmettä. Peiton alta alkoi kuulua ihan selvää ininää, ja
hän tunsi miten hänen ruumistaan puskettiin altapäin sivuun, niin
että hän keikahti, oli pudota sängystä ja hän säikähti, kun
peiton alta nousi esiin ruskea hevosenpää.
Vai
olisiko se sittenkin kuulunut ihmiselle, miehelle tai naiselle, sitä
hän ei ennättänyt miettiä. Viha ja katkeruus hänen sisällään
sai hänet keräämään loput voimistaan ja hän karjaisi, itselleen
hyvin epätavallisella äänellä:
-
Pois ja heti! Se on minun paikkani!
Kaukaa
kuin unesta kuului epäselviä voimasanoja, mutta niillä ei ollut
enää vaikutusta. Jotenkin hatarasti Matias havaitsi, että olio,
joka oli vallannut hänen turvapaikkansa, kuului vahankalpealle,
alastomalle, mutta runsastukkaiselle olennolle, joka levitteli
raajojaan säikähtäneen näköisenä ja hävisi horjahtaen
näkyvistä. Mikä ja kuka se oli, sillä ei väliä. Matias vaipui
uudelleen unen kaltaiseen tilaan. Hän makasi vuoteessa toinen jalka
peiton alla, toinen riippui tyhjän päällä laidan yli. Heikosti
jostain taustalta kuului porsaan ääntä muistuttavaa röhkimistä,
oliko se hän itse? Pian se muuttui vinkunaksi. Siinä vaiheessa kun
se muuttui itkuksi, hän vaipui taas horrokseen, eikä hän tiennyt
sen jälkeen enää mitään tästä maailmasta.
Vasta
iltapäivällä hän heräsi. Raotti silmiään ja nosti päänsä peiton alta. Ihan
kuin joku olisi laittanut levyn soimaan. Hän makasi ihmeissään ja
kuunteli. Surumieliset sävelet vavisuttivat ja vähällä ettei hän parahtanut itkuun. Liian kaunista, hän ajatteli. Liian
kaunista minulle.
Mutta
kun hän jatkoi kuuntelua, hän vähitellen rauhoittui ja mustien
itsesyytösten ja pahan olon vaivaamien ajatusten takaa alkoi hänen korviinsa valua
jotain parempaa, parantavaa ja toivoa herättävää keveämpää
oloa. Jokainen sävel tuli luo, puhutteli häntä. Ymmärsi ja
lohdutti. Se lievitti hänen hätäänsä ja muistutti, että oli olemassa toinen maailma. Ja kun hän
kuuli varovaisen koputuksen ovelta, ei hän hämmästynyt. Hän nousi
istumaan, huonossa kunnossa, alastomana, vain peitto ja pari pyyheliinaa suojanaan, mutta valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa oven takaa oli tulossa.
Sauli
Zinovjev plays Robert
Schumann Album Blätter, op. 99
Ziemlich
langsam
Schnell
Ziemlich
langsam, sehr gesangvoll
Sehr
langsam
Langsam
(live
recording)
4 kommenttia:
Sydämeen käyvää ihmiselämän kipeyttä, toivottavasti jatko olisi lohdullista, ehkä jopa pelastavaa, mutta sitähän on turha tältä elämältä odottaa?
Olen lukenut rästiin jääneet tarinasi, koska niitä ei voi kuitata huitaisten läpi tai lukea pikapikaa... Pitää miettiä ja ihmetellä, mennä itseensä ja kysellä mistä huolestuu ja miksi suree? Itseäänkö, omaa elämää tai lapsiaan? Olisi suuri helpotus jos Matiaskin löytäisi oljenkortensa? Mutta minkä takia? Siksikö, että toivoisi löytävänsä itsekin vai sen vuoksi, että se on joskus ollut tosi hukassa?
Mustis, minäkin toivon aina hyviä loppuja, sellaisia, joihin voi olla tyytyväinen.
Mutta totuus on, että niin kuin elämässä voi tehdä erilaisia ratkaisuja, ei minulla taas tässä vaiheessa ole aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan Matiakselle, enkä edes omia tapahtumia osaa ennustaa.
Paras elää vain tätä hetkeä, se on kaikkein varminta. Kyllä elämä kuljettaa, mummo sanoi. Ja oli oikeassa. Elämä kuljetti häntä samaan suuntaan kuin kaikkia muitakin ihmisiä. Mutta tapahtumat olivat hänen kohdallaan ihan erilaisia, luulen, mitä hän olisi toivonut.
Parempi kertanen rutina kuin ainainen kitinä, sanotaan, mutta Matiaksen tapauksessa voi miettiä, onko asian laita kuitenkaan oikeasti niin. Mutta luulen, että aika monessa paikassa ystävät juhlivat jonkun toisen rahoilla. Siitä poliisitkin välillä varoittelevat ainakin vanhoja ja toistaitoisia. Yksinäisyys on sellaista, mieluusti vaikka vähän maksaa kaveruudesta. Tai läsnäolosta, keinotekoisestakin. Mukavasti ajatukset nousevat tekstistäsi, vaikka et niitä juuri sormella osoittele.
Elämä nyt on vaan tämmöistä, epäreilua. Ystävät eivät aina ole ystäviä ja toisia on aina helpompi syyttää kuin löytää vikaa itsestään.
Olen nyt vaan jotenkin surusuruinen kun maailmassa, Suomessakin tehdään jotain niin kauheaa, että niistä ei voisi edes kirjoittaa. Pieniä ovat aikuisen kärsimykset lapsen jatkuvan kärsimyksen rinnalla, ajattelen sitä 8-vuotiasta, josta uutisissa on tänään kerrottu, Kaikki tuntuu niin turhalta, kukaan ei kuuntele ketään, pahuus saa jatkua. Minkälaisessa maailmassa elämme?
Lähetä kommentti