PERHE (osa 3) Reetta

Maalaus: TIITUS PETÄJÄNIEMi Kahvilla

(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/ )

Reetta, Reetta, kovan onnen lapsi. Kuinka hän rakastikaan isää ja äitiä! Reetta sai nauttia kodin lämmöstä ja kasvaa kuin auringonpaisteessa elämänsä ensimmäiset vuodet. Kaikki oli aluksi hyvin. Isä ja äiti olivat tyytyväisiä häneen ja toisiinsa. Mutta yksi puutos Reetalla oli. Hänellä ei ollut leikkitoveria. Äiti vei häntä välillä leikkipuistoon, mutta siellä oleva puistotäti, laiha ja kyllästyneen oloinen, oli vallannut puiston lapsijoukolleen, eikä antanut hänen mennä samaan hiekkalaatikkoon toisten lasten kanssa, joten Reetta seisoi sivussa äidin vieressä leikkiämpäri kädessä pahamielisenä. ”Kun pääset kouluun, siellä sinä saat ystäviä”, äiti lohdutti. Ja Reetta odotti kouluun pääsyä malttamattomana. Olihan sitä paitsi omassa seurakunnassa muitakin lapsia, äiti muistutti. Mutta siellä ei ollut hiekkalaatikkoa. Sitä paitsi ne oli siellä kateellisia. Kun Reetalla oli kerran pyhäkengät jalassa, jotka oli mustaa lakeria ja joita hän rakasti, sanoi yksi heistä: ”Minä en ainakaan laittaisi noin rumia kenkiä jalkaani” ja nyrpisti nenäänsä.

Vasta tullessaan kouluikään, ja käytyään äidin kanssa ilmoittautumassa lähikouluun (joka oli kaukana), toive ystävistä taas virisi. Mutta kuinka surkeasti hän pettyi. Vaikka hän kuinka seisoi välitunnilla koulun seinustalla ja odotti, että joku tulisi ja pyytäisi häntä mukaan leikkiin, kukaan ei tullut. Ja vaikka hän kuinka rukoili illalla kädet ristissä sängyssä, että kiltti Jeesus, anna edes yksi ystävä minulle koulussa, ei Jeesus ollut kuulevinaan. Niinpä hän seurasi yksinäisenä sivusta vilinää koulun pihalla. Toiset juoksivat nippiä tai roikkuivat pitkänä letkana käsi kädessä laumaa vahtivan opettajan molemmassa käsipuolessa, tai keinuivat tai telmivät telineissä. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Mutta Reetta odotti vain kellonsoittoa, ja että tunti alkaisi ja pääsisi taas kuulemaan opettajan juttuja. Ne oli kivoja. Koulussa oli paljon muitakin hyviä asioita. Oli mukava lukea läksyjä ja olla sitten tunnilla aina käsi pystyssä, sitä sanottiin viittaamiseksi.

Mutta miksi toiset karttoivat häntä? Hän yritti puhua heille niin kauniisti kuin osasi, huolellisella kirjakielellä ja vierustoverilleen hän yritti kertoa parhaista kirjoista, joita oli lukenut, mutta tämä katsoi häntä oudon vihamielisesti ja eikä sanonut sanaakaan. Jokin hänessä, Reetassa, oli vikana, mutta mikä?

Hän seurasi toisten käyttäytymistä ja koetti ottaa siitä mallia, mutta vasta ylemmillä luokilla, hän huomasi, mitä teki väärin. Hän lakkasi viittaamasta, se jo vähän auttoi. Mutta vasta, kun hän matki heidän puhetapaansa ja koetti puhua hulluja, ja vähän kiusatakin toisia, ja olla nenäkäs opettajalle, ja – mikä omituista – häiritä tunnilla mahdollisimman paljon, alkoivat tulokset näkyä. Hän alkoi saada ystäviä! Herrajumala kuinka se tuntui hyvältä! Ja ajatella, että Jeesus auttoi häntä sittenkin (vaikka viiveellä). Muttei heille Jeesuksesta voinut puhua, ei sinne päinkään. Eikä mistään muustakaan hyvästä asiasta, niitä piti varoa. Hienointa oli olla pahis. Mitä pahemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän sai kavereita. Ja pian hän löysi itsensä viiden tytön piiristä, joitten ainoa tehtävä näytti olevan tehdä jäynää toisille. Siinä joukossa hän alkoi vyöryä myös koulun ulkopuolella.

Sillä oli omat seurauksensa. Mutta että kuului johonkin, jossa hänet hyväksyttiin, se oli tärkeintä. Ja tyhmänä olo, tehdä kaikkea kiellettyä, eihän se ollut yhtään vaikeaa, vaikka niin olisi luullut. Sai tutustua siihen puoleen elämää, josta hänellä ei ollut tietoa eikä minkäänlaista kokemusta. 

Mutta. Jokin häntä vaivasi. Yksinäisyys. Voiko se olla mahdollista? Olla yksin toisten joukossa. 

Isompana hän meni toisinaan istumaan, ihan oikeasti yksin, kahvilaan, jossa oli hiljaista, ja hän mietti. Hän tuijotti kahvimukia, ja kas kummaa, se vaikutti yhtä yksinäiseltä. Se pärjäsi. Mihin hän tarvitsi kavereita? Miksi hän oli heistä niin riippuvainen? Oliko hän joutunut väärille teille? 

Mutta myöhäistä sellaista oli pohtia. Joukko veti mukanaan, eikä suvainnut niskottelua. Piti olla, tai ainakin näyttää olevansa ilahtunut, jos joku ryhmästä keksi jotain aivan mieletöntä. Siinä tuli kokeiltua kaikki, mikä vain oli mahdollista. Ja palkintona oli, että sai kokea kuuluvansa joukkoon, jota kaikki toiset koulussa kunnioittivat, paitsi tietysti opettajat. Sehän selvä. Mutta mitä se haittasi. Koko koululaitos oli mätä. Siitä oli helppo olla yhtä mieltä toisten kanssa, varsinkin kun istui jälki-istunnossa . 

Jo kolmetoistavuotiaana Reetta tunsi olevansa viisautensa huipulla, mitä elämään tulee, ja kokenut kaiken mitä kokea voi. Hänet oli jopa raiskattu. Se oli tapahtunut erään kaverin kesämökillä, ja hän oli vielä sen verran tottumaton railakkaaseen menoon, että oli nukahtanut ennen toisia pirtin sängylle ja heräsi aamulla housut kintuissa ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Toiset selittivät kilpaa, miten mahtava näky se oli, kun yksi ja toinen pojista oli maannut hänen päällään ja pannut parastaan. ”Etkö sä oikeesti herännyt, kun ne kohmusi sinua? Taisit olla aikamoisessa hiprakassa!”

Tätä kokemusta vahvisti se, mitä kotona tapahtui. Paitsi koulu, koko maailma oli mätä. Isä ja äiti olivat alkaneet riidellä. Miksi, sitä ei Reetta tiennyt. Ensin he vain alkoivat pommittaa toisiaan sanoilla. Isän ääni oli vihainen. Väillä hän mylvi kuin härkä, mutta äiti vain vikisi pienellä äänellä. Puhuivat jostakin pullosta, joka oli löytynyt vessasta, ja jossa oli jotain ainetta, joka sai äidin haisemaan pahalta. (Kyllähän Reetta sen tiesi, viinaa se oli, muttei hän kehdannut sitä ääneen sanoa). Sen Reetta oli jo aikaisemmin huomannut, että äidillä oli ihmeellisen usein vessa-asiaa, ja kun hän tuli koulusta ei äitiä aina näkynyt. Piti itse ottaa leipää ja maitoa jääkaapista, tai mitä sieltä nyt löytyi. Joskus se oli melkein tyhjä. Ja kun äiti sitten tuli jostain, hän näytti nääntyneeltä, melkein horjui, ja meni heti sänkyyn pitkäkseen. Ja kun isä tuli kotiin alkoi taas riita, joka oli aina vaan pahempi. Huuto yltyi ja kuului kopsahduksia, joita Reetta kuunteli naama valkoisena verhojen takana, jonne hän isän ja äidin riidellessä piiloutui. Hän ei uskaltanut inahtaakaan. Vasta kun riita loppui tai siirtyi toiseen huoneeseen, hän uskalsi vilahtaa omaan sänkyynsä ja oli nukkuvinaan.

Äidillä oli paha olla, sen Reetta huomasi. Aina, kun isä ei ollut kotona, äiti muuttui levottomaksi. Oli kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, minne, sitä ei ilmeestä voinut päätellä, ja jos kysyi, äiti vastasi nopealla, tiukalla äänellä: ”Minnepä minä tästä!” Ja huokaisi raskaasti.

Reetta yritti lohduttaa äitiä. Hän ymmärsi äidin huolen. Äidillä oli ihan liikaa tekemistä, hänen piti huolehtia niin monesta asiasta, joista vähäpätöisin ei tietenkään ollut hän, Reetta. Ja isäkin aiheutti äidille jotain hämminkiä. Mitä ja miksi, se ei Reetalle selvinnyt. Mutta kuin kiitokseksi omalta osaltaan hän oli jo pienestä tottunut kietomaan lapsenpulleat käsivartensa äidin kaulaan halaamaan ja puristamaan äitiä rakastavasti. 

Ehkä hänessä oli liikaa rakkautta tai voimaa, sillä kerran hän oli puristanut äitiä kaulasta niin kovasti, että äidin kasvot olivat alkaneet sinertyä ja kurkku omituisesti korista. Hän muisti, miten äiti rääkäisi ja ja kiskaisi väkisin itsensä irti ja viskasi hänet kauaksi itsestään sellaisella voimalla, että hän iski päänsä seinään niin että kolahti ja päähän sattui. Häntä itketti. Kyllä se jäi hänen mieleensä. Muisti kivun ja hämmästyksensä, ja vielä melkein aikuisena hän kyseli itseltään onko oikein, että äiti voi tehdä sellaista omalle lapselleen. 

Se oli hänen lapsuutensa pahin muisto, vielä pahempi kuin Marcelilla, joka oli isona hänen paras ystävänsä. Marcel oli ranskalainen, sen sukunimi oli Proust, ja Marcel oli pahoittanut mielensä, kun hänen äitinsä eräänä iltana, jolloin äidillä oli vieras, ei ollut käynyt antamassa iltasuukkoa. Marcelin äiti oli sillä teollaan särkenyt Marcelin sydämen ja lapsuuden, mutta Reetasta tuntui, että paitsi sydämen ja lapsuuden, hänen äiti oli särkenyt häneltä koko hänen elämänsä. - Vai oliko hän itse siihen syyllinen, sitä hän pohti taas kerran kahvilassa, jonka hän oli valinnut tukikohdakseen. Oli hämmästyttävää, miten hyvin hän tuli toimeen yhden ainoan valkoisen kupin kanssa. Kun tuijotti sitä, se vastasi, ja puhui viisaasti, se oli aina hyvän puolella. Viisas kuppi!

Kyllähän äiti oli koettanut hyvitellä jälkeenpäin. ”Muruseni”, hän sanoi, ”aioitko tappaa äitisi!”, mutta Reetta tiesi, ettei hän itse ollut tarkoittanut pahaa ja tunsi, miten hiusten ja rinnan alle oli tullut kolo, joka siitä lähtien koko ajan vain laajeni. Mutta ei hän hylännyt äitiä kokonaan. Myöhemmin ylemmillä luokilla hän joutui myötään sanomaan: ”Äiti, mikä sinua vaivaa? Älä ole surullinen. Minä huolehdin sinusta kun tulen isoksi!”. 

Isää ei tarvinnut lohduttaa. Isä oli aina menossa. Isä oli siihen aikaan vielä reipas ja iloinen, synkkeni vasta kotona. Kaikki vieraat ihmiset näyttivät pitivän hänestä, ja sen takia isä oli vielä harvemmin kotona kuin aikaisemmin, ehkä hän halusi välttää riitoja ja nauttia ystäviensä seurasta. Isä oli töissä jossain virastossa ja hän oli paljon matkoilla. Vapaa-ajasta vaati Jumala isältä suuren osan. Toki hän ja äiti (silloin kun jaksoi) oli seurakunnassa mukana, kun isä puhui siellä ja he äidin kanssa lauloivat kuorossa hengellisiä lauluja, joiden kaiku soi vieläkin Reetan korvissa. ”Pikku ystäväni!” isä sanoi kerran hänelle. Ja niitä sanoja Reetta säilytti aarteina mielessä. Muuta ei isä hänelle koskaan yksityisesti sanonutkaan.

Valkoinen muki kahvilassa oli saanut Reetan rauhoittumaan. Hän alkoi uudestaan kiinnostua koulusta. Hän painoi mieleen asioita, jotka olivat hänestä mielenkiintoisia, mutta viittaamista, siihen syntiin hän ei enää langennut. Mitä se muille kuului, mitä hän tiesi. Sehän oli vain omanarvon onkimista, jollain tavalla. Herätti kateutta toisissa. Mutta se oli mukavaa, kun sai kokeista hyviä numeroita jos vain vähän viitsi ponnistella. Isä ja äiti niistä ilahtuivat. Heitä varten hän niitä pyydysti. He olivat vähän aikaa hyvällä mielellä ja loivat toisiinsa hyväksyviä katseita. Kevättodistuksesta, jonka k.a. oli 9.98. isä oli niin innoissaan, että järjesti juhlat seurakunnan tiloissa, tietysti Jumalan kunniaksi, mutta kyllä Reetalla oli siihen oma osuutensa. Hän sai esiintyä apilaseppele päässä kesäkoltussa, niinkuin äiti mekkoa nimitti, ja laulaa yksinlauluna laulun, josta hän myöhemmin muisti vain tämän kohdan: ”Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä, surua ja tuskaa toi vain maailma...” se kirpaisi jotenkin häntä itseäänkin sisältäpäin.

Ei Reetta osannut esitystään mitenkään arvostaa, mutta tulihan hänelle hyvä mieli, kun näki, miten koko seurakunta kuunteli häntä, kun hän seppele päässä valkoisessa mekossa, jossa oli pieniä sinisiä kukkia, antoi äänensä vapaasti kaikua. Äitikin hymyili ja itki. Samanaikaisesti. Ja sillä oli silmät ja posket märkinä esityksen jälkeen. Niitä se kuivasi nenäliinaansa ja puristi hänen kättänsä penkillä.

Ylioppilasjuhlat olivat sitten jo oma juttunsa. Ne vietettiin kotona, ja niillä oli surkea loppu. Niitä ei Reetta halunnut enää muistella. Niiden jälkeen äiti erotettiin seurakunnasta ja hän itse, Reetta, kieltäytyi ottamasta vastaan kastetta, johon hänellä jo aikuistuneena olisi ollut oikeus.

Mutta yleensä ottaen Reetalla taisi olla, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, aika hyvä lapsuus. Sen avittamana hän jatkoi opiskelua yliopistossa. Hän kävi harvoin kotona. Lopulta hänellä ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa pitää yhteyttä kotiväkeensä. Mitä nyt joskus yritti kirjoittaa. Ja kun kukaan ei lähettänyt vastausta, hän luopui siitäkin puuhasta.

Pahin oli kuitenkin vielä Reetalla edessä. Se tapahtui paljon myöhemmin, silloin kun hän oli jo opiskelunsa loppusuoralla ja oli juuri saanut kohtalaisen suuren apurahan moraalipsykologiaa käsittelevän väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Yhtäkkiä häneen iski aivan mahdoton koti-ikävä. Niinpä hän pakkasi laukkunsa ja matkusti bussilla kotikuntaansa malttamattomalla mielellä kuvitellen, miten iloiseksi vanhemmat tulisivat, kun hän itselleenkin yllättäen saapuisi heitä tapaamaan. Tuliaisena hänellä oli raakakopio saavutuksistaan opiskelemallaan alalla, lisäksi lehtileike tilaisuudesta, jossa otetussa kuvassa hän oli käsi ojossa vastaanottamassa stipendiä.

Kuinka ylpeitä isä ja äiti olisivatkaan hänestä (jos sattuisivat olemaan hyvällä tuulella ja sovussa)!

Kun hän vihdoin seisoi kotiovensa takana ja painoi ovikelloa, hän oli pakahtumaisillaan ilosta saada nähdä äitinsä. Isän hän ei uskonut olevan kotona siihen kellonaikaan. Jos hän ei ollut töissä, hän oli jollain matkalla. Mutta äiti...

Kukaan ei tullut avaamaan ovea, vaikka hän kuinka paineli ovikelloa. Vihdoin hän onki laukkunsa lokerosta avaimen, jota oli huolellisesti tallettanut, ja pääsi sisään. Siellä oli hiljaista. Ilmassa oli jotain outoa. Hän kulki huoneissa ja huuteli äitiä. Olisi sittenkin pitänyt ilmoittaa tulostaan, hän ajatteli, päätti odotella, istui tuoliin olohuoneessa, meni sitten pissalle ja pesemään käsiään kylpyhuoneeseen ja säikähti: äiti olikin kotona!

Siinä äiti makasi kylpyhuoneen lattialla, jalat levällään, pullo rauenneessa kädessä. Uskomaton näky! Hänen ennen niin rakastava äitinsä, vanhentunut, vääristynyt ilme kasvoilla, liikkumattomana. Sylkivana valui hänen suustaan. Kuka oli tuo nainen, joka oli röykeästi olevinaan hänen äitinsä? Näky oli unenomainen, vaikea tajuta. Koneellisesti hän kumartui ja koetti äitinsä rannetta, ei, tätä ei voi minulle tapahtua, hän ajatteli, mutta kun hän oli tuntevinaan heikon sykkeen äidin ranteessa, hän kaivoi esiin kännykkänsä, ja kuin ulkopuolella itsestään hän kuuli äänensä selittävän ja toistavan osoitetta, jota joku ääni kännykässä tuntui kysyvän. Lopulta hän ei tajunnut mitään. Istui vain kuin tyhjässä onkalossa, ilmakuplassa, ja odotti.

Ambulanssimiehet eivät pitäneet kiirettä. ”Tämä on meille jo tuttu paikka, tuon frouvan pitäisi mennä hoitoon, montakohan pulloa se on nyt tyhjentänyt?” He yrittivät mitata verenpainetta. ”Kai se on sairaalaan vietävä.” He nostivat maassa makaavan paareille, asettivat huovan paarien päälle, ja poistuivat kättä huiskauttaen. Eivät pyytäneet mukaansa. Eikä hän huomannut pyrkiä. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Myöhemmin, kun kävi ilmi, että äiti oli kuollut jo matkalla sairaalaan, eikä koskaan enää palaisi kotiin, hän ajatteli, miten kaikki voi muuttua. Milloin tahansa. Kesti vuosia, ennen kuin hän sai näyn kotiintulostaan laimenemaan ja siirtämään sen muiden ajatusten alle alitajuntaan. Ja vasta jutellessaan kerran isänsä Raimon kanssa, hän alkoi ymmärtää, mitä helvettiä se oli isälle ollut. Isä oli lähtenyt kotoa. He asuivat eri osoitteissa. Ero oli tapahtunut jo paljon ennen Reetan kotiintuloa. Reetalle ei siitä oltu ilmoitettu, sillä se olisi voinut häiritä hänen opiskeluaan. Se oli ollut ainoa asia, josta heidän ei ollut tarvinnut riidellä, isä sanoi.

Sen Reetta kuuli myöhemmin entiseltä naapurilta, jonka sattumalta tapasi, että isä Raimo oli hurahtanut uuteen uskoon. Hän oli nyt Jehovan todistaja. Säälimättä itseään hän kiersi ihmisten ovilla ja oli muun puheensa ohessa, raamattu kädessä, aina valmis kertomaan vaimonsa kohtalosta jokaiselle, joka vain halusi kuunnella. Siitä, miten piru naamioi ihmisen. Miten hyvästä voi tulla paha. Ja miten pahasta pääsee eroon. Ja että synnin palkka on kuolema.

Mutta se on jo toinen tarina. Jospa isä itse kertoo siitä joskus. Hän oli vanhentunut, näytti ukolta, jolla ei ollut mitään tekemistä tyttärensä kanssa. Yksi asia oli varma: Hän, Reetta, ei koskaan suostuisi perustamaan perhettä.

                                  

                   

Schoenberg, Pierrot Lunaire, Moondrunk & Night, Marianne Pousseur, Pierre Boulez, Ensemble Intercont

• tekijä: lendallpitts
• 9 kuukautta sitten
• 3 537 näyttökertaa

Sinister giant black moths eclipse the blazing disk of the sun, like a sealed-up book of wizard's spells. The horizon sleeps -- secret, ...