15.5.2015

JOSSE ja MARIA ( osa 2) TALO




(Tässä vaiheessa, kun tarina jatkuu, lienee syytä huomauttaa, että Josse oli oikeasti Joosef, vaikka häntä sanottiin Josseksi.
Jos Maria puhutteli miestään Joosefiksi, tämä suoristi selkänsä ja melkein karjahti (pahalla äänellä): ”JOOSEF? Haluatko, että olisimme JOOSEF JA MARIA! - Ei helvetti, ei tule kuuloonkaan! Liian taivaallista! Nyt eletään sentään 2000-lukua. Sano Josseksi vaan!”
Joosef (siis Josse) oli puuseppä. Parhainta laatua. Mutta sitäkään ei Jossen mielestä ollut syytä mainita. Jossen työhuone, missä hän yleensä puuhaili, sijaitsi pihan perällä metsän reunassa.)



TALO

Josse rakensi Marialle talon.

Sen katto on sateenkestävää viiden millin peltiä.
Seinät tuulenpitävää betonihierrettyä pintaa.
Ikkunat lämpöä eristävää kolminkertaista lasia.
Sen ovet on vahvistettu varmuuslukoilla.
Se lepää raudoitetulla sementtilaatalla.



Siinä vaiheessa, kun Josse suunnitteli taloa, siitä piti tulla kevyt. Niin kevyt, että sen olisi voinut ottaa vaikka kainaloon ja muuttaa tarvittaessa toiseen paikkaan. Suunnitteluvaiheessa se sitä olikin.

Mutta kun talo oli valmis, se oli iso ja painava.  
Pahinta, että he molemmat, sekä Josse että Maria, olivat kiinni talossa kuin liekanarussa.

Mutta Maria oli talosta ylpeä. Kaikille, jotka vain suostuivat kuulemaan, hän selitti innostuneena:


"Keittiö on talomme vatsa, WC sen takapuoli. Pannuhuone on sydän. Johdot ja putket suonet ja suolisto.

Tukirakenteet on rintaluita. Valtava parru korkealla katossa hallitsee koko taloa ja tukee kattoa.
Ulkokatto on kahteen suuntaan kammattu tukka, siistillä jakauksella. Ikkunat kirkkaina mutta totisina tuijottavat silmät. Ovi on suu, joka imaisee tulijan sisään tai sylkäisee ulos. Varmuuden vuoksi talossamme on kaksi ovea, toinen toisella puolen taloa. Jos joku, jolla on pahat mielessä, uhkaa tulla sisään toisesta ovesta, pääsemme toisesta pakoon!"


Sisältä talo oli tilava kuin sinivalaan vatsa. Jossen mielestä koko sen pinta-ala piti säilyttää yhtenä suurena huoneena ilman väliseiniä. Silloin he olisivat voineet hengittää vapaasti, eikä ahdistus oli alkanut heitä vaivata. Mutta kun kunnan valtuuttama tukevarakenteinen rakennustarkastaja kävi rakennusaikana tarkistusmatkalla, hän jo ennen kuin ennätti istuutua ikkunalaudalle, ensi töikseen parkaisi: "Tähän on äkkiä pystytettävä väliseinät, muuten lysähtää kasaan koko rotisko!" 

Eikä hän antanut periksi, vaikka Josse esitti tarkat lujuuslaskelmat.

Kuin vastapainoksi ja lohdutukseksi Josse päätti uhrata toisen pään taloa sisäpuutarhaksi. Siihen oli määrä tulla vihreälle nurmelle kukkapenkkejä (kehäkukkia ja orvokkeja) ja niiden keskelle pieni pulppuava suihkulähde, jonka ansiosta sisäilma pysyisi raikkaana. Kattoon hän aikoi ripustaa köysissä roikkuvan keinun (Marian vaatimuksesta niitä piti olla kaksi. Kummallekin omansa). Peräseinällä keinujen takana kukkuisi käki aina määrätunteina. Se muistuttaisi talvellakin kesästä. Suunnitelma oli vielä keskeneräinen, mutta se eli heidän mielessään. Käkikello oli jo valmiina takaseinällä.


Rakennustarvikkeiden piti olla mahdollisimman edullisia ja halpoja. Niinpä sisäkatto ja lattia oli tehty raakalaudasta, vain seinät oli höylättyä puuta. Tapetteja ei tarvittu. Kaksi väliseinää oli ollut pakko pystyttää, mutta Josse oli tehnyt ne irrallisiksi, niin että ne pystyi poistamaan milloin tahansa. Kosteat tilat, pannuhuone ja sauna mukaan luettuna, oli eristetty punatiilistä muuratulla muurilla. Tämä paloturvallisuuden takia.


Jo suunnitteluvaiheessa Jossella oli ollut mielessä kolme kuningasajatusta, joiden toteutumisesta hän oli erikoisen tarkka. Talon piti olla tilava, lämmin ja valoisa. 

Talolla ei valitettavasti ollut aivoja, jollei niillä tarkoitettu sähkökeskusta, joka oli pakollisen tuulikaapin seinämällä, tai öljypolttimen monimutkaisia laitteita, joita oli pannuhuoneessa. 

Ei sillä ollut myöskään käsivarsia (niin kuin Maria kuvitteli). Jalat oli kyllä suunnitteilla: isot, lujat rautapyörät, mutta niihinkin paikkakunnan rakennusvalvoja oli puuttunut ikävällä tavalla. Ne piti poistaa paitsi piirustuksista, myös ajatuksista.


MARIA:

Tämä talomme on minusta nyt jo kuin unelma, vaikka puolet suunnitelmista on vielä toteutumatta. Tässä voi jo hyvin asua. Ja miten hassua: minusta tämä talo tuntuu elävältä! Ihan kuin se hengittäisi. Joskus unessa jopa ruokin sitä. Minulla on vahva tunne, että tämä talomme kuuluu pääjalkaisiin. Cephal Opoda.


JOSSE:
Kun joskus pakkasyönä herää, ja talo natisee ja paukkuu ja kuuluu rapsahduksia, ja öljypoltin hurahtaa käyntiin, tulee mukava, melkein turvallinen olo. Voisi melkein luulla että joku valvoo meitä. Joku joka pitää meistä huolta.




                       
                              

                          John Cage / The Unavailable Memory of AS IT IS
                                 tekijä ABCDLJG. Piano: Alexei Lubimov
                                                                                                                   

16 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Yksi kommentti tulee tässä:

Minä, kertoja, olin huolissani. Miksi muutamat - haluaisin sanoa heitä ystävikseni (kysymättä lupaa heiltä) - ovat kirjoittaneet kommenttinsa edelliseen postaukseen? (Syvä kumarrus ja kiitos heille!)

Selvisi, että tämä kommenttiloora oli suljettu lukolla, jossa oli kirjoitus: Tämän aineiston haltija ei halua kommentteja tähän kirjoitukseen (tai jotain muuta sen kaltaista).

Se EI ole TOTTA. Kyllä minä ilahdun kommenteista oli ne minkälaisia tahansa!
En ollut tietoisesti ainakaan tuota kieltoa laittanut. Täällä blogimailmassa tapahtuu joskus arvoituksellisia, yliluonnollisia asioita. Mun konekin tekee välillä jekkua. Kännykkä kysyy kannettavaani tarkoittaen: Luotatko tähän laitteeseen? Olen aina vastannut: Luotan. Täytynee vastata seuraavalla kerralla: En luota.

mikis kirjoitti...

Harmi,
kun tänne ei saa kommentoida!
Tuo Hitler-viiksinen talo, joka sisältä kumminkin on mahdottoman kodikas,
olisi ollut kiva kommentointiaihe.
Mutta pakko totella kun on pakko.
Ps. Itselläni olisi ollut 116 kommenttia, joista 14 hyvää, 6 kohtuullista, ja loput aika paskaa, mutta antaa olla si. Säästän ne johonkin toiseen blogiin.
Sitä paitsi kun bloginpitäjä ite kirjoittaa niin ihanasti niin eihän siihen kellään oo mitään sanomista enää. (Paitsi ehkä enkeleillä. Mutta nekin puhuu hepreaa eikä niitä ymmärrä. Paitsi jos kädellään... siis siivellään osoittavat että "mee ny tonne, mee nyt tonne..." niin kai sitä lähtee menemään. Koska... pakkohan sitä jonnekin on lähteä. (Tästä päivästä pois.)

Ps. Jos ei saa kommentoida niin kommentoijatkin voivat sopia että ei sit lueta sen bloginpitäjän juttuakaan. Aletaan muuten vaan pölisemään ihan mistä tahansa... piru vie.

Liisu kirjoitti...

Mikis, hahhah, osaat sanailla! (naurua).
Tuli mieleen, että jos sinä olisit kirjoittanut tämän jutun, se olisi moninkertaisesti parempi. Sinulla on rento ja sujuva tyyli, minä taas päkellän juttua kuin kakkapötkyä! (olihan hauskasti sanottu).

Hitler-viiksinen talo, hieno keksintö. Mutta entä jos niiden viiksien alla olisikin jäyhä komento ja olisi sisällissota. Kertoja, joka on yksi jutun henkilöistä, vietäisiin keskitysleirille. Siihen päättyisi tämä tarina.

Mutta että niin ei kävisi, kertoja siivoaa sekaista päänsä sisältöä ja yrittää, yrittää keksiä tälle jatkoa.
Helppoa se ei ole. On niin omituisia ihmisiä tämän jutun henkilöt. Kertoja kaikkein omituisin. Ei järjen häivää hänellä. Maria ja Josse joutuvat kärsimään hänen käsissään. Se ei ole reilua.

mikis kirjoitti...

Liisu,
en ikinä keksi niin hauskoja juttuja kuin sinä, tästä talosta, minä todella ihmettelen sitä.

Olen hyvä keksimään variaatioita mistä tahansa jutusta jonka joku on ensin keksinyt. Siinä minä olen hyvä. Ja totta kai tiedän sen.

Mutta --- upeampaa on keksiä alkuperäistarina. Ja siinä Sinä olet v-tun mainio.

Ps. n.s. kirjoitustyylini on on opeteltua. Kaikki mikä siinä on "spontaania" on harjoiteltua. Näistäkin kommenteista ensimmäiset olen kirjoittanut jo vuonna 1958, helmikuussa, kun olin Lahdessa katsomassa Mäkihyppyä. (Samperi kun silloin paleli sormia. Minulla oli liian pehmeät kintaat kädessä. Tai voi olla että mulla oli liikaa sormia kädessäni, ainakin niitä paleli koko ajan. Varpaitten kanssa oli ihan Jees.)

mikis kirjoitti...

Lahdessa, muistaakseni vuonna 1958, helmikuussa - jolloin oli aikamoinen pakkanen - näin myös elämäni ensimmäisen neekerin. Kauan - oi miten kauan - katselimme uteliaina toisiamme! (Tai ainakin minä. Koska olin beibi.)

mikis kirjoitti...

Rakastan kirjoituksiasi !

(Tosin on minulla muitakin sairauksia joita omalääkärini ei tiedä.)

Liisu kirjoitti...

Hyvä kannustusyritys, mikis! Kiitos!

Viikon alkupuolella kävin nollilla. Kuljin katua ahdistus ja maailman suru naamalla. Varpaat soossina (pitkästä kävelystä).
Joukko nuoria miehiä seisoi kadun varrella ja pitivät keskenään aikamoista mekkalaa. Kun tulin kohdalle, yksi niistä hyppäsi eteeni.
- Saanko sanoa sinulle yhden asian? hän sanoi.
- Saat! vastasin kun säikähdin.
- Maailma on kurja paikka! hän sanoi.
- NIIN ON! huudahdin. - Täysin samaa mieltä!

Jatkoin matkaa ja mies (poika) palasi varmaan mekkaloivaan kaverijoukkoonsa, en katsonut taaksepäin.
Sitä minä vaan, että kummallisia asioita sattuu. Mystisiä. Eikö satukin?

Keskiviikkona kävin hammaslääkärissä. Se on sellainen paikka, jossa puhutaan kirjallisuudesta ja maailman asioista yleensä. Sinne mennään sekalaisella tai masentuneella mielellä. Sieltä lähdetään iloisena, hilpeästi hymyillen ja kummastus mielessä: Voiko noin ihania ihmisiä olla olemassa?

Voi, vastaan itselleni. Hän, tuo hammaslääkärini on aina iloinen ja valaisee maailmaa pelkällä olemuksellaan. Hän saa toisetkin iloiseksi! Voi kun olisi paljon hänenlaisiaan maailmassa!
(Koko loppuviikon olen ollut hyvällä tuulella. Se on jo paljon se. Tänään minua jo nauratti.)

Liisu kirjoitti...

Mutta naurattihan minua jo tuo kommentisi 27. päivä. (Se ikävä asia sattui joku päivä sitä ennen), mutta nyt se on muisto vaan. Kaikki on hyvin. Silloin on hyvä kun kaikki on hyvin. Uusi hallituskin tuntuu mukavalta. On kiva seurata kun pienet puolueet ärisevät ja räkyttävät kuin koiranpennut. Niillä on nyt paljon, josta ärhennellä. Mutta Suomi nousuun. Isänmaa muistuttaa nyt kolmisointua!

Irja Viirret kirjoitti...

Blogger Mustis sanoi...

Tämä oli ihana, tämä aloitustarina, mutta tykkäsin ehkä vielä enemmän jatko-osasta eli siitä talotarinasta. Sitä vain ei voinut kommentoida:( No sanon sen nyt tässä. Olet runollinen ja kaunistarinainen muusa-Liisukka♥

17.5.2015 21.08

Näin kirjoitin, kun luulin että tähän ei saanut kommentoida ja kommentoin siis edelliseen ja kopioin sen nyt tänne.

Liisu kirjoitti...

Kiva kun kirjoitit, Mustis!

Mun kirjoitus on yhtä keikkuvaa kuin elämä. Väillä menee hyvin, välillä huonosti. Mutta ei se ole vaarallista. Olen siihen tottunut. Up and down, down and up. Vaihtelua.

isopeikko kirjoitti...

Olipas möhköpölhä rakennustarkastaja. Se on varmaan käskenyt laittaa kunnan jäähallinkin keskelle pystytolpan tukemaan kattoa :)

Liisu kirjoitti...

Hei, isopeikko,

sinulla näyttää kirjoitus sujuvan. Kävin katsomassa viimeisen (?) postauksesi. Hyvä oli tarina, ehkä paras, jonka muistan sinulta lukeneeni.

Minulla on tarkoitus seurata vielä ainakin vähän aikaa tähän kirjoitukseen ilmestyneitä henkilöitä, kunhan tekisivät nyt edes jotain, josta voisin kertoa. :D

Anonyymi kirjoitti...

Sydän on hitsaantunut kiinni,
kaipuuta se tuntee
nyt ja nyt ja nyt
- keskellä olevaista

Liisu kirjoitti...

Kaunis runo, Anonyymi!

nyt ja nyt ja nyt (selvää tykytystä hyvin ilmaistuna)

Anonyymi kirjoitti...

https://www.youtube.com/watch?v=jf48mewIElw

Anonyymi kirjoitti...

https://www.youtube.com/watch?v=Ysz0MJcSwLY