( Tuo viimeinen pölyhiukkanen jälkijoukkueen hännillä on Liisu... löydätkö sinä itsesi kuvasta?)
Sinä päivänä Liisulla oli "perkeleellinen olo".
Sinä päivänä Liisulla oli "perkeleellinen olo".
Juuri kun kaikki oli ollut hyvin, niin hyvin kuin yleensä pystyi olemaan, piti sen naisen tulla! Siinä se istui sohvalla jalat sirosti yhdessä ja piti suunsa suljettuna, kunnes Liisu avasi omansa ja kuinka ollakaan, joku pärskähdys pään sisällä ja siitä sitä alkoi tulla: rehellistä puhetta. Kuulosti moittimiselta, ja mikä pahinta, melkein solvaukselta hänen omissakin korvissaan.
Vaan sieltäpä tuli vastaan sanoja. Nainen puolustautui. Vaalea pää suorassa kulmassa niskaan nähden hän työnsi kasvojaan eteenpäin hyökkäysasennossa. Se oli sentään vieraalta rohkeasti, mutta anteeksiantamattomasti tehty. Mikä hän oli puuttumaan Liisun tunteisiin ja epäilemään niiden aiheellisuutta. Asiat piti puhua halki, mutta se piti tapahtua kärsineen osapuolen ehdoilla. Ja nyt näytti siltä, että syyllinen olikin halukas ottamaan suurimman osan koetusta kärsimyksestä. Hän halusi sen määrässä olla jopa voittaja, ja yleisö, viisi kuusi heitä oli, ei ottanut kantaa, ei asettunut kummankaan puolelle. Ja kun vieras sitten poistui osa yleisöstä mukanaan, tuli aivan hiljaista.
Hän kulki levottomana edestakaisin huoneessa, ulotti lopulta - kai saadakseen etäisyyttä - askeleensa perimmäiseen osaan taloa, jossa kattoikkunasta näkyi pala selkeää taivasta, ja jonka peräseinä oli topattu täyteen kirjoja. Hän pysähtyi ja seisoi neuvottomana paikallaan. Hänellä oli paha mieli. Jostain kummallisesta syystä hän tunsi itsensä syylliseksi. Ei kyllä kannattaisi puhua totta, hän ajatteli. Parempi pitää sisällään kaikki. Mutta sitähän minä olin juuri tehnytkin. Siksi räjähdin, hän yritti puolustella. Mutta edelleen olo oli surkea. Se oli häviäjän tunne. Hävisikö hän itselleen vai toiselle, sillä ei ollut merkitystä. Pahinta oli häpeä. Häntä ahdisti. Kuka lohduttaisi nyytiä, hän nyyhkäisi. Ja äkkiä laaja itsesäälin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Se jätti silmät märiksi ja niillä hän nyt tihrusti, kai vain jotain tehdäkseen, kirjojen selkämyksiä. Hyllyssä oli uudempien joukossa vanhoja, joten kaikkien niiden, yhteiseksi nimeksi olisi sopinut: Sukupolvien kootut teokset.
Hänen silmiinsä osui kuluneen, ei mitenkään houkuttelevan näköisen kirjan selkämyksestä sana Lohtutus. Lohtutus? Oliko sanassa virhe vai eikö hän osannut lukea. Tarkemmin katsottuna siinä oli allekkain pienin kullanvärisin kirjaimin: Luther / Lohtutus /Sanoja / Elämän / taistelussa/.
Hah, onpa sattuma. Luther! Ilmeisesti sama Luther, joka kapinoi paavia vastaan joskus keskiajalla, se jonka perustamaan kirkkokuntaan minutkin on lykätty, mitään kysymättä. Mutta, minkäs teet. Se oli ja on maan tapa, jolle kaikki ev.lut-kirkkoon kuuluvat sitä sen kummemmin miettimättä altistavat lapsensa. Vettä päähän. Kukahan sen on keksinyt. Olisiko Luther? Olin minä kuulema parkunut, kai se oli jonkinlainen vastalause, Liisu ajatteli.
Mutta onpa jännä: Taistelussa. Lohtutusta. Pakko sitä on vilkaista. Tietenkin tyhjää paasaamista, jossa ei ole järjen hiventäkään.
Epäluuloisena Liisu kurottautui ottamaan kirjaa. Oikeastaan olisi kohtuullista että tuo ilmeisen tärkeä, mutta vieraaksi jäänyt henkilö, tohtori ja kunnioitettava persoona, joka oli ainakin rohkea, pysähtyisi ajan virrassa, kääntyisi puoleeni ja edes jotenkin pystyisi sanomaan jotain viisasta, sellaista, joka lohduttaisi ihan oikeasti, Liisu toiveajatteli.
Tähän asti se on pysytellyt etäällä kuin olisi halunnut pestä kätensä koko touhusta. Niin kuin minäkin, Liisu totesi.
Tähän asti se on pysytellyt etäällä kuin olisi halunnut pestä kätensä koko touhusta. Niin kuin minäkin, Liisu totesi.
Ja kuitenkin, on kai Lutherilla vastuunsa, vaikka onkin kuollut aikoja sitten. Hänhän se pani alulle asioita, joita sitten Ruotsin kuninkaan ja pappien välityksellä istutettiin myös suomalaisiin, niin kai se tapahtui, Liisu muisteli. Mitä nyt joku jossain kirkolliskokouksessa lisäsi tai poistatti, luultavasti omaksi hyödykseen, asioita, joista tuli taas pian uusia tapoja ja tottumuksia. Joita ei enää edes vähän ajan kuluttua huomannut. Ne kuuluivat asiaan. Liisu muisteli häitä ja hautajaisia, joissa oli ollut mukana, ja joissa kirkon rooli oli tärkeä. Ja joissa vain pieni lipsahdus sinne tänne, närkästytti kuulijoita.
Liisu nappasi kirjan käteensä, puhalsi siitä pölyä ja aivasti. Hän selasi sivuja nopeasti kuin olisi halunnut ottaa kertaheitolla koko Lutherin haltuunsa. Näki, että kirjaa oli luettu ahkerasti, vaikkei Liisun aikana. Siinä oli alleviivauksia ja marginaaliin oli tehty lyijykynällä yksittäisiä huutomerkkejä. Hän palasi ensimmäiselle sivulle.
Selvennys:
Lohdutussanoja Elämän taistelussa
koottu Tohtori Martti Lutherin kirjoista.
Suomentanut K. Aug. Hildén. Pastori. Toinen painos.
Pukekaa päällenne kaikki Jumalan sota-aseet! (Ef. 6)
Helsinki 1906
Lutherilaisen Evankeliumi- Yhdistyksen kustantama
Lohdutussanoja Elämän taistelussa
koottu Tohtori Martti Lutherin kirjoista.
Suomentanut K. Aug. Hildén. Pastori. Toinen painos.
Pukekaa päällenne kaikki Jumalan sota-aseet! (Ef. 6)
Helsinki 1906
Lutherilaisen Evankeliumi- Yhdistyksen kustantama
Lievästi hän tunsi pettymystä, kun se ollutkaan suoraan puhetta Lutherilta. Välissä oli joku pastori, joka oli korjannut lohtutuksen lohdutukseksi ja ilmoitti suomentaneensa ja koonneensa alkuperäisiä puheita ja kirjoituksia, joita Luther oli jälkeensä jättänyt. Ok. ei haittaa, Liisu ajatteli, pahemminkin voisi olla.
Kovin vähän hän tiesi Lutherista. Kouluajalta hän muisti teesit, joita tämä oli naulannut kirkonoveen. Muisti kuvankin, joka oli ollut kirjassa: Luther vasara kädessä samettihattu päässä. Ja että se oli uskonpuhdistaja, saksalainen. Taisteli paavia vastaan (suuttunut siis hänkin!) Ja jotain hän muisteli puhutun aneista, joita ostamalla sai syntinsä anteeksi. Siinäkö kaikki? No kai se niin meni, että ilman Lutheria, monet suomalaiset olisivat vielä katolilaisia. Ja mitä siitä seuraisi: Piti käydä messussa, ei saanut erota, ei tehdä aborttia, ei mennä paljain käsivarsin kirkkoon. Mitä muuta? No sillä väliä. Tärkeintä oli nyt löytää lohdutusta, jota kirja lupasi.
Saadakseen yleiskäsityksen, hän tutki ensin sisällysluettelon:
Pääosat: 1. Taistelutanner, 2. Marssijärjestys, 3. Lepopaikat, 4. Haavoitetut ja 5. Woittohuuto.
Ohoh! Onpa sotaisaa. Sodatko siis sallittuja? Hän muisti omat kahakkansa. Mutta jostain syystä se ei lohduttanut. Hän palasi esipuheeseen. Pastori K. Aug. Hildén oli kirjoittanut sen 1896. Kirja oli jo toinen painos. Se oli kirjoitettu fraktuuralla. Sitä oli vaikea lukea.
“… uskon taistelusta voi saada syviä haavoja, saatetaan vuodattaa kyyneleitäkin”.
Vähän myöhemmin pastori kysyy: "Oletko antautunut hyvään taisteluun ja oletko vielä taistelemassa – Sinäkin, joka olet kutsuttu asevelvolliseksi Jumalan valtakuntaan p. kasteen kautta?"
- Oon, tai en minä oikeasti oo, Liisu vastasi (ajatuksissa). Asevelvollinen on ehkä liikaa sanottu. Ei minusta ole sotilaaksi. Alan heti katua, jos loukkaan toista vähänkin. Minun pitäisi kovettua eikä surra sitä. Ja kyllä minä olen yrittänyt elää kelvollisesti, vaikka huonoin tuloksin.
Mutta toisaalta, hän ajatteli: pastori puhui terävistä aseista, joista paras oli hengenmiekka.
Oliko hän käyttänyt väärää asetta, vai oliko se ollut liian tylsä. Vai - Liisu hätääntyi - voisiko olla että olin väärässä. Siitäkö paha olo johtui?
Voih! Eihän tuosta saa selvää...
Oikealla puolella siinä on ensimmäisen osan alku:
Taistelutanner.
Luther kirjoitti näin: Pyhä Henki on uuden liiton helluntaipäivänä alkanut julkisesti toimittaa virkaansa ja työtänsä, niin kuin Kristuskin häntä kutsuu ”lohduttajaksi ja totuuden hengeksi”.
Vähän myöhemmin Luther jatkoi:
Pyhästä Hengestä sanotaan, että Hän lohduttaa, mutta ei Hän murhetuttaa; sillä missä suru ja murhe on, siellä ei lohduttaja, Pyhä Henki, viihdy. Perkele on peljätyksen ja murheen henki, mutta Pyhä Henki on lohduttaja.
(Viidennen luvun ensimmäinen aukeama. Nimi: Wihollinen. Kappaleiden otsakkeet:
Kieltämys on saatanan työ. Perkele jäljittelee Jumalan työtä. Perkele on ainoa peljättävä vihollinen. Parhain muuttuu pahimmaksi. Perkeleen hahmo.)
Lutherin käsitys, miltä perkele näyttää:
Lutherin mukaan siis, Liisu kertasi lukemaansa, pitäisi ev.lut. uskoon kastettujen tajuta, miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, onnettomuuksia, luonnonkatastrofeja, tappeluja ja muita ikäviä asioita, että nehän ovat kaikki perkeleestä. Ja sillä selvä. Yksinkertaista, eikö totta? Liisu oli ihmeissään.
Oliko se hyvää opetusta? Aina ihmetellään, miksi Jumala sallii kaiken sen pahan tapahtua, mitä luetaan lehdistä. Niin, miksi? Eikö hän ollutkaan kaikkivaltias? Liisu miettii. Miettii. Sitten hänen ilmeensä kirkastuu. Kun kerran kaikella, mitä maailmassa on, on vastapoolinsa: hyvällä paha, kiltillä tuhma, syvällä matala jne. niin jospa se koskee myös taivaallisia asioita. Jumalan vastapooli olisi Perkele. Liisu oli tyytyväinen keksintöönsä (vaikkei ollut varma, oliko se hyvä). Liisu, Liisu (hän varotti itseään). Enhän minä ole varma mistään muustakaan. Onkohan maailmassa ketään toista, joka on yhtä epävarma kuin minä, hän ajatteli. Jos ei ole, niin minähän olisin ihme, jota kaikki ihmettelisivät. Minäkin ihmettelisin, hän ajatteli, ja oli hetken pyörällä päästään.
Mutta mikäs Saatana sitten on? Sitäkin kuulee hoettavan. Mistä tietää, vaikka se olisi Perkeleen veli, tai sitten se on sama asia.
Kirjasta löytyy Lutherin selitys (joku on sen alleviivannut, ihan siististi, käyttänyt viivainta):
Perkele on synkkämielisyyden henki, sanoo Luther. Meillä on suurempi syy olla iloisia kuin murheellisia.Luther sanoo ja jatkaa: Perkele ei voi olla meitä kiusaamatta; ja hänellä on meistä suuri etu, nimittäin lihamme ja veremme, joka on voimallinen puolustus, jonka hän pian valloittaa.
Perkeleen lisäksi oli saatana. Kieltämys on saatanan työ. Jumala tekee kaikki mitä hän tekee olevaksi, saatana kokee tehdä sen olemattomaksi. Sen tähden on saatana kuoleman alkujuuri, walhettelia ja murhaaja, - siinä hänen toimensa.
Voi kauhistuksen kanahäkki, sanoi mummovainaa. Tulipa selväksi, Liisu sanoi. Tuohan on voimallista puhetta, puhujana Martti Luther. Ev. lut. peruskivi.
Nyt minulta puuttuu enää usko. Usko uskontoon. Oliko Martti Lutherilla oma lehmä ojassa, kun hän taisteli paavia vastaan? Rohkea hän ainakin oli, ja sai paljon aikaan.
Sanoiko Luther, että missä suru ja murhe, siellä ei ole ole Pyhää Henkeä joka lohduttaa? Liisu kertasi puheitaan. Jos sanoi, ja jos joku haluaa pitää perkeleen kaukana itsestään ja tuntea hyvää oloa, pitäisi hänen siis aina ajatella pelkästään hyviä asioita ja pitää silmät kirkkaina ja hymy huulilla. Mutta eihän se kaikilta onnistu. Onko sellaisia ihmisiä olemassakaan, joilla on aina hyvä mieli?
Voipa ollakin. En kiellä, mutta epäilen, Liisu ajatteli, mutta pakko sanoa, en kuulu siihen joukkoon. Olisi kiva kuulua!
Sanotaan mitä sanotaan, mutta elämä ei ole helppoa! Liisu huudahti (pään sisällä, tietysti).
(ihan kuin joku ääni olisi kuiskannut Liisun korvaan: entä jos lakkaisi kokonaan murehtimasta, olisiko elämä silloin parempaa, ja olisiko se yleensä mahdollista, voisiko sitä edes kokeilla?)
Liisu päätti, että hänpä alkaa kokeeksi olla useammin hyvällä tuulella - jos mahdollista - ja tehdä hyviä tekoja, sellaisia, jotka hän ainakin itse luulee hyviksi. Vähän hän kyllä epäili, varsinkin tuota jälkimmäistä, joka olisi itseasiassa helpompi vaihtoehto. Sillä aika vaikeaa on olla hyvällä tuulella, jos oikein suututtaa ja on pahalla tuulella. Asiat eivät yleensäkään ole helppoja!
Mutta ei hätää. Tietäähän ne Liisun päätökset. Hyvä tahtokaan ei pidä niitä voimassa.
Mutta lohdutettu hän nyt kuitenkin jollakin kummallisella tavalla oli. Niin lohdutettu, että voisi jakaa lohdutusta toisillekin!
"Pukekaa päällenne kaikki Jumalan sota-aseet! " sanotaan kirjan alkusivulla.
Eihän kaikkea sitä voi ihan kirjaimellisesti ottaa, Liisu sanoi ja otti yöpuvun päältään ja pukeutui tavallisiin arkivaatteisiinsa, pitkiksiin ja isoon villapaitaan. Se oli hänen epävirallinen työasunsa. Sillä nyt oli jo aamu, pitkän ja vaikean yön jälkeen, joka oli täynnä kirjallista ja fyysistä ponnistelua teknisiä vaikeuksia vastaan. Sanat ja kirjaimet olivat hypelleet ihan niinkuin tahtoivat. Olivat ehkä hermostuneita, yöunien puolesta, nekin.
Kirjan hän jätti lojumaan lattialle, jonne se kaiken tämän öisen melskeen aikana oli jostain syystä tipahtanut. Antaa olla, Liisu ajatteli. Ei siihen kukaan kompastu!
Kunnia Sinulle, jos näin pitkän jutun olet jaksanut lukea! Ei haittaa, vaikka olisit harppinut yli ja lukenut vain sieltä täältä. En minäkään jaksanut sitä kirjaa kokonaan käydä läpi. Kunhan selailin. Mutta on siinä mielenkiintoisia kohtia. Siinä kerrotaan vaikka mitä. Lutherin kuolemastakin. Ja siinä on kokoelma hänen kirjeitään, joilla hän lohdutti erinäisiä ihmisiä, jotka olivat vaikeuksissa.
Hän eli keskiajalla, 1483 - 1546 (kurkistin Wikipediasta). Me elämme nyt 2000-lukua. Paljon on maailma muuttunut. Mutta vieläkö nuo Lutherin opit pitävät paikkansa, olisi hauska tietää. Vai pitäisikö tehdä uusi uskonpuhdistus? Puhdistaa usko kokonaan pois kaikista uskonnoista. Nehän aiheuttavat vain riitaa ja eripuraisuutta. Tai olla vaan. Ilman uskoa ja uskontoja. Siitä se vasta soppa syntyisi. Vai mitä? Kukaan ei uskoisi mihinkään. Ei perkeleihin, ei enkeleihin, ei ei jumaliin, ei ihmisiin, ei taivaisiin, ei helvettiin. Elettäisiin vain kaikessa rauhassa. Ja sitten kuoltaisi pois, kun se aika koittaa. Kukin vuorollaan. Ilman etuilua, ilman oman edun tavoittelua, ilman uskonriitoja, ilman mitään muitakaan riitoja. Olisikohan se mahdollista?
18 kommenttia:
Mulla oli vaikeuksia yöllä tämän tekstin käsittelyssä. Fontit eivät toimineet toivotulla tavalla. Fraktuuraa ei löytynyt ollenkaan, ja kirjainten koko tuli miten sattui, samoin kappaleet. Ai että minä hikoilin ja kaikki muuttui aina vaan pahemmaksi, kunnes älysin, että kone on varmaan kuumentunut liikaa, ehkä lähellä kiehumispistettä (niin kuin minäkin) ja suljin sen.
Aamulla se oli vähän rauhoittunut. Ja olen päivän mittaan kaiken muun välissä yrittänyt saada sitä toimimaan. Ja hallelujaa! nyt sain sen näkyviin. Ihmettelen vain, miten pientä tuo teksti on. Esikatselussa se oli sopivankokoista.
Kirjaimet hyppelevät vieläkin. Ehkä ne ovat hurmissaan, kun niitä ei enää rääkätä!
Tykkään kommenteista, mutta ei niitä niin vaan helposti heru. Ehkä tämä on niin julma kirjoitus, perkeleitä täynnä ja yksi saatanakin joukossa. On huonokin, vaikka intoa täynnä kirjoitin, ja nyt olen sitten saanut aamulla ja vielä nyt illalla poimia siitä vääriä lauseita ja kirjoitusvirheitä. Liikaa toistoakin esiintyy. Luulenpa, että tässä riittää korjaamista koko loppuviikoksi.
Pahinta, että en löydä tästä tippaakaan sitä satiiria, johon tätä kirjoittaessani tähtäsin. Siis epäonnistunut.
Hii haa, sanoi Jukolan Jussi, tai joku muu. Onpahan kaksi kommenttia, itsekirjoitettua vieläpä. Sekin on jo jotain. :)
Hhhhhhiiiiiieeeeeeaouuuuwuuuiiiii :))))))Liisu, Liisu, Liisu, oletko sinäkin aivan sellainen tyyppi, joka on sellainen tyyppi, joka on sellainen vain, niin varmaan, minä olen ainakin puhvelimato ja tassentasselaisten ylipäääällikkö, mutta se onkin sitten jo toinen kuumutarina, (kuumu on kuussa ilakoitseva luumu) ja nyt minun on mentävä yölliselle supersankaruusmatkalleni, merkki on Gothamin yllä, tosta perkeleellisestä Pikkuliisusta (: oP) ja Saatana/Jumala vastakkainasettelusta olis tärkeet jooo puhua, koska sen väärintulkinta johtaa just siihen "perisyntiin", lankeamiseen ja pahuuteen, mistä nää Tohtori Luttiset sitte saarnaa, hyvän ja pahan tiedon omenaan, joka särkee ihmisen kah tia ja tekee siitä just sen "perisynnin" saastuttaman ja ajaa sen haluun olemattomaan, mitä nää tyypit sitten saarnaa ihmisille, kuinka ne on saastuneita syntymästä asti ja inhottavasti siinneet kohdusta kusen ja paskan keskellä ja vielä mitä häpäisee elämää ja viattomuutta ja lasta ja työntää ihmisiä syvemmälle hätäänsä ja häpeäänsä ja Helvettiin ja saa heidät kääntymään Jumalaa vastaan ja sotimaan PERImmäistä ja PERImäänsä vastaan, mitä masennus esim on ja esim suomalaisten alkoholismi, vaik nimenomaan pitäis auttaa ja lohduttaa ja ohjata ja suojella ja tän takia tuntuu, et kristinusko on suurin rikos Kristusta kohtaan, mitä on koskaan tehty ja tää kaikki liittyy tosi vahvasti sukupuoliseen, keholliseen ja lihalliseen häpeään, pelkoon ja vihaan miesten ja naisten välillä niinku Aatamin ja Eevan, joka sit purkautuu kaikenlaisina perkeleellisyyksinä tai sellaisina, mitkä on vain sen harhaanjohdetun viattomuuden väkivaltaisen purkautumisen tapoja, kun VALTAA kielletään olemasta viatonta, niin sen on otettava se viattomuus väkisin, sitä paitsi koko pahuuden olemassaolo on lähtökohtaisesti ihan absurdi käsite, koska pahuus on ei-olemassaoloa, ja suurin pahuus syntyy siitä, kun pahuutta aletaan vastustaa, taistellaan sitä vastaan ja muututaan sen kuvaksi, joten se toisen posken kääntäminen ja käsky Älä lainkaan vastusta pahaa on syvin ja viisain lohtutus siinä ja ettei mitään pahuutta oo ees olemassa sillä tavalla kuin se käsitetään sen väärän hyvään ja pahaan särkyneen ja eksyneen väärän dikotomisen tiedon kautta, jota kutsutaan myös mayaksi eli näennäisyydeksi tai sellaseks pahaks uneks ja lumoukseks, jonka vallas suurin osa tiedosta on ja millast taidetta tääl varsinkin Suomessa ja muutenkin arvostetaan, mihin kaikki ne itsemurharocktähdet sun muut rappiorunoilijat liittyy tai sellaisen Kaarlo Pottulaarin lihansyöjäkämmekkäuutetuoksuhämähäkkikyykäärmeentaikakehäsellaiseks tai sellaiseks ns. Kauneudeks, joka ei oo oikeesti kauneutta ollenkaan, mut nyt tää kommentti meni ihan tämmöiseks, koska niin, nojoo, kun emmie haluaisi puhua, vaan tanssia ja hyppiä lumessa ja höpsötellä, mutta kun täällä oli tällainen, niin mä vain aloin höpöttää, mut juu Usko on vain uskon tiellä, kaikki on vain kaiken tiellä, tie on tien tiellä, HÄN on oleva se, joka HÄN on oleva Nyt Aina ja Iankaikkisesti Totta Totta Totta Me olemme Laulu Sulasta Valosta MINÄ AINA TUNSIN SINUT SYVIMMÄSSÄ HAUDASSA MINÄ AINA TUNSIN SINUT ÄITISI KÄSIVARSILLA MINÄ AINA TUNSIN SINUT RAKASTETTUSI SYLISSÄ MINÄ AINA TUNSIN SINUT MINÄ AINA TUNSIN SINUT MINÄ AINA TUNSIN SINUT
ps. tämä on lakritsijäätelöä ja minun nenässäni on kolme varista, istui aidalla
ja aina niin, mulle on omassa perkeleellisyydessä lohtuttanut se, että kun oon uskaltanut katsoa ihan kaikkia syvimpiä hirviömäisyyksiä ja äärimmäistä pahuutta suoraan silmiin ja yhtäkkiä oon huomannut, et sen suurimman pahuuden takaa paljastuukin se suurin hyvyys ja se viattomuus on katsomisessa näiden molempien läpi tuolle puolen siihen ikuiseen lohtuun, joka vain on niin kuin se on se VÄLÄHDYS ja yhtäkkiä sä olet siinä sellaisena hauraana ihmisihmisenä tai sellaisena kuin sinä olet vain ja niin ja se viattomuus ja kauneus just niissä ekstremofiilisimmissa sulfurihaudoissa ja tyrannosaurus rexeissä ja 22-metrisissä esihistoriallisissa tappajahaissa ja breivikeissä ja kenessä tahansa tai ihan kaikessa, jos ei näe VALOA kaikessa, ei näe VALOA ollenkaan ja kun vast siinä tullaan siihen profeetalliseen IANkaikkihyvyyteen ja enteeseen SIIT, MIKÄ ON OLEVA SE, MIKÄ SE ON OLEVA, se on enemmänkin aavistus Kauneudesta, joka on kauneudessa niin kaunis olla vapaa vapaudesta olla vapaa ja rakastaa rakkautta, joka rakastaa rakastaa ja todistaa totuutta, joka on todistus totuudesta, joka todistaa
Janne K. kuule!
Tulin poistamaan nuo omat kommenttini kun ne valitti surkeina että ei oo reilua kun me täällä yksistään edustetaan sinua (siis minua). Että onhan se noloa jne...
Säikähdin (sydän jytkähti) ja ilostuin kun huomasin että tänne oli putjahtanut kaksi rehevää, tuoretta kommenttia, joten noita omia ei nyt tarvikaan poistaa. Onhan niillä seuraa. Hämmennyin ihan. Harmi kun mun on lähdettävä tästä yhteen tilaisuuteen, johon olen luvannut mennä.
Mutta heti kun on mahdollista, otan kantaa noihin ajatuksiisi, joista oon saanut uutta VALOA!
terveisin Liisu
Niin, Janne, vähän noista kommenteistasi.
Oikein arvelet, olen sellainen, kuin ehkä vaistoat, että pyrin olemaan oma itseni vaikka esiintyisin missä hahmossa. Ja minussa niin kuin sinussakin ja kaikissa ihmisissä on useita kerroksia ja ne ovat yhteydessä toisiinsa, milloin järjen, milloin intuition avulla.
(On turha sanoa, että jotkut olisivat “yksinkertaisia”. Usein yksinkertaiset ovat moninkertaisia, joilla on päällimmäisenä arvona olla avuksi toisille, ja kaikkki muutkin kerrokset ovat hyvää tahtoa täynnä.
Sinun kerroksiesi hahmot näyttävät olevan ilahduttavan monipuolisia ja värikkäitä.
Senkin olet oivaltanut, että Liisu esiintyy k.o. kirjoituksessaan pikkuliisuna, ei hän muuten olisi niin täydellisen epävarma kaikesta, ja kyselisi koko ajan, pelkäisi ja pitäisi Martti Lutheria ystävällisenä setänä, joka on vähän pelottava ja jonka puheita on mielenkiintoista kuunnella, mutta vaikea uskoa, että ne ovat tosia, ainakaan kaikilta osilta. Uskovatkohan ihmiset yleensä omiin puheisiinsa? Minä en usko. Kuinka voisinkaan uskoa, kun minusta kaikki muut ihmiset ovat järkevämpiä, viisaampia ja tietävät kaikki asiat paremmin kuin minä (sanoo pikkuliisu ja on tosissaan. Aina se sekaantuu puheisiin, mutta sitä voi uskoa).
jatkuu...
2. Mitä saatana/Jumala asetelmaan tulee, niin se voi olla totta, ja jos sen oivaltaa se on totisinta totta, mitä kuvaat heidän vastakkainpanemisen seurausten olevan: “perisyntiin”, lankeamiseen ja pahuuteen ym kaameisiin seurauksiin ne johtavat ja ajavat ihmisen yhä alemmas masennukseen ja häpeään ja kaikkeen siihen pahaan (kuvaat värikkäästi, minun kuvaus mustavalkoista), ja näin hänestä tulee alkoholisti tai muu nisti tai tai rikollinen, jota inhotaan sen sijaan että häntä pitäisi lohduttaa ja auttaa.
En tiedä, mikä osuus Lutherilla, joka istuu/seisoo/ makaa (muutamiin keltaisiin tai ruskeisiin luupalasiin jakautuneena) evankelisluterilaisen kirkon aikaansaajana, on tämän syntiinlankeemuskertomuksen vauhdittajana (vai onko se suoraan raamatusta, josta kaikki kristilliset kirkot, seurakunnat ja lahkot löytävät oman uskonsa, joka saattaa olla ristiriidassa toisten uskojen kanssa, usein onkin), ja kuinka paljon hänen opeistaan on jäljellä kansankirkkomme julkilausumissa. Perkeleestä Luther on kirjoittanut sivukaupalla ja on tehnyt tästä sen henkilön, jota syytetään kaikesta pahasta. Luther on selvästi ihastunut perkeleeseen, hän näkee sitä joka paikassa ja kuvaa suurella innolla. Helvetistä ei taida puhua kukaan enää mitään, jos ei oteta huomioon Dante Alighierin helvettiä, joka viliseei oppineita ja viisaita ihmisiä, joiden ainoa synti oli ajatella eri tavalla kuin virallisesti olisi pitänyt ajatella.
jatkuu...
3. Mutta tuo sinun käsityksesi pahuudesta (toinen viesti) on lohdullinen. Tutkimalla sen pahimpia, hirvittäviä puolia olet huomannut että:
“suurimman pahuuden takaa paljastuukin se suurin hyvyys ja se viattomuus on katsomisessa näiden molempien läpi tuolle puolen siihen ikuiseen lohtuun, joka vain on niin kuin se on se VÄLÄHDYS ja yhtäkkiä sä olet siinä sellaisena hauraana ihmisihmisenä” etc.
Toivoisin, että olet oikeassa. Ilmankos minustakin paha ihminen on pikemminkin säälin kuin inhon arvoinen ja hänet on nähtävä ihmisenä, joka on joko erehtynyt tai joutunut tilanteeseen olosuhteiden uhrina. Vaikka vika olisi hänen luonteessaan tai siis geeneissä, onko hän syyllinen niiden valintaan? Ei.
Ja vielä tuo VALO. Koko tuo viimeinen kappale, jossa kuvaat sitä:
“jos ei näe VALOA kaikessa, ei näe VALOA ollenkaan ja kun vast siinä tullaan siihen profeetalliseen IANkaikkihyvyyteen ja enteeseen SIIT, MIKÄ ON OLEVA SE, MIKÄ SE ON OLEVA, se on enemmänkin aavistus Kauneudesta, joka on kauneudessa niin kaunis olla vapaa vapaudesta olla vapaa ja rakastaa rakkautta, joka rakastaa rakastaa ja todistaa totuutta, joka on todistus totuudesta, joka todistaa”
Totta. Kauneus, rakkaus, vapaus, siinä kolme hyvää asiaa.
Kiitän sinua siitä linkistä (blogissasi), joka johdatti niin kauniisiin ja vaikuttaviin musiikkielämyksiin, että kuuntelutin niitä täällä toisillekin. Yritin lähettää niitä viidelle ihmiselle, joiden tiedän olevan lohdutuksen tarpeessa, mutta lähettäminen epäonnistui.
PS:
Tämä on pisin kommentti, jonka olen kirjoittanut koskaan. Niin pitkä, että se piti jakaa osiin.
Vähän hullua, kun toistelin puheitasi, mutta selvitin siten omia ajatuksiani.
Vielä kiitos siitä T U U L I A J O L L A blogissasi, en ollut sitä miestä ennen kuunnellut.
Vielä yksi.
Käytin väärää sanaa tuolla aikaisemmin osassa 3.
Sanoin: paha ihminen on pikemminkin säälin kuin inhon arvoinen
Pitää olla: paha ihminen on pikemminkin myötätunnon kuin säälin tai inhon arvoinen
Jaahas. Kommenttia.. Jäipä mieleen pohdiskelu, olisiko maailma parempi paikka ilman toisiaan vastaan taistelevia uskontoja... ja siihen vielä Martti Lutherin "Jumalan soturi". Ja John Lennon:"Imagine there no religions ..."Tuohonhan on vaikea löytää vastaukseksi faktaa, sillä niin kauan kuin ihminen on ollut tiedostava eläin, on se palvonut jotakin. Yleensä kait motiivina PELKO. Joku voisi luonnehtia asiaa raukkamaiseksi. Siitä luulisin olevani samaa mieltä, että pikku-liisu oli suruissaan vierailun jälkeen, koska koki olleensa hyökkäävä, riehuva tai jotakin sinne päin, oliko se nyt sitten Saatanan tahi Perkeleen määrittelyissä nuo kauhistuttavat lunteenpiirteet..;))
Olla rauhassa itsensä kanssa, siten olla rauhassa myös toisten kanssa, siinäpä tehtävää kerrassaan!
milla Z
vaikuttaapa, että sinulla milla z on kirkkaana mielessä asiat, joita tässä bloggauksessa ja myös kommenteissa pohditaan ja kysellään vastauksia ja mietitään omia.
Olen yleensä aina samaa mieltä, jos joku sanoo jotain, joka tuntuu järkevältä ja valmis luopumaan omista epäilyksistäni ja nyt minusta koko tämä kommenttisi on todella sellainen, että lakkaan vähäksi aikaa kyselemästä.
John Lennon:"Imagine there no religions", tuntuu lohdulliselta, että John Lennon on pohtinut samaa kysymystä jota olen pohtinut ja kauhistellut, että kaikenlaista sitä mieleen tuleekin ja että nyt kaikki ajattelee miten jumalatonta puhetta täällä tapaa, ja ovat vihaisia (pelkään vihaisia ihmisiä).
Tuo, että olet sitä mieltä, että ihminen kaipaa sisäisesti, on aina kaivannut, jotain palvomisen kohdetta, pitää varmasti paikkansa. Hän kokee yksinkertaisesti turvattomuutta, jos on yksin kuljettamassa elämäänsä kohti tuntemattomuutta, ei kestä sitä. Hänen on pakko kuvitella itseään suurempien voimien olemassaoloa. Vähintään yksi Jumala on siis oltava. ("Hän säät ja ilmat säätää, ja tuulen tainnuttaa", sanoo joku virsi.)
Se oli minulle uusi tieto, kun luin Lutherista Wikipediassa, että tuo jylhä virsi Jumala onpi linnamme" on Lutherin tekemä.
Mielestäsi siis PELKO on se asia, joka saa aikaan sen, että on monia jumalia, niin kuin on monia eri tavoin ajattelevia kansakuntia. Mutta että eri uskonnoilla yhteisiä piirteitä, kertoo varmaan sen, että ydin kaikissa ihmisissä on samaa alkujuurta. Tavat ja ajattelu voivat sen sijaan poiketa toisistaan.
Tuo, mitä sanot: Olla rauhassa itsensä kanssa, siten olla rauhassa myös toisten kanssa on varmaan A ja O kaikissa asioissa. Siinä olen täysin samaa mieltä. Pikkuliisu minussa tahtoo vain aina sekottaa faktoja, ja saa aikaan ettei se vähän isompi Liisukaan osaa olla ihmisiksi. Voi, voi.
Olipa sinulta, milla Z, viisasta puhetta, sanon sen vielä kerran, sillä jos jotain kunnioitan, niin viisaita ihmisiä. He ovat maan suola. (Sokeri on myrkyllistä, sanotaan tutkimusten osoittaneen.)
SEkin täällä kommenttiosiossa selvisi, miksi minä kaipaan aina toisten kommentteja.
SE johtuu ylipäänsä siitä, että koen itseni niin epävarmaksi, että jos sanon jotain, haluaisin kuulla toisten mielipiteitä samasta asiasta. Sitten punnitsen niitä. Ja jos minusta tuntuu, että tuo toinen on ymmärtänyt asian paremmin kuin minä, se vaikuttaa positiivisesti ajatteluuni. Ja jos tuo toinen ajattelee samoin kuin minä, se vahvistaa itsetuntoani. Kyllähän minä sen ymmärrän, että jokaisella on omat mielipiteensä. Kun kuulisi ne kaikki, olisi paljon viisaampi. Osaisi arvostaa erilaisuutta.
Ja uskoisin, että en ole ainoa, joka toivoo kommentteja. Kirjoitus, joka ei herätä minkäänlaista tarvetta saada vasta- tai myötämielipiteitä, on tuhoon tuomittu. Kuollut jo eläessään. Ainakin se on vaiennettu hiljaisuudella.
Itse kirjoittelen tästä syystä kommentteja mielelläni aina kun on aikaa. Mutta olen alkanut viime aikoina epäillä, että jospa olen siinäkin asiassa väärässä. Jospa on ihmisiä, jotka tuntevat häiriöksi toisten mielipiteet, eivätkä niitä suinkaan toivo, eivät aina edes julkaise.
Tuntuu, että olet viisaasti oikeassa.
Tulin juuri äänestämästä ja isännän kanssa käytiin pitkä keskustelu Kemppisen blogin 600-luvun kartasta.
Sitten löysin tieni tänne ja täällä käsitellään Luterusta, kuten äidinäidinäiti häntä kutsui (hän kuoli 97-vuotiaana vuonna 1951, jolloin olin 6-vuotias ja vanhin lapsenlapsenlapsi, joten erityisasemassa ja sain kammata hänen edelleen punaisenruskeat hieman kiharat hiuksensa sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, siis radiosta kuullun), mutta ei entinen Härkösen Anna ollut sen kummemmin jumalinen kuin kukaan muukaan siitä kööristä.
Oli kyllä hirveän kiva että ensimmäinen tosivanha ystävä oli sellainen, joka puhui ja lauloi ja antoi kammata hiuksia. Isoäidillä, joksi häntä kutsuin, oli oma pieni tupa ja oma lupa toisessa päässä oman isoäitini veljen pitkästä talosta. Isoäiti antoi minulle kauniin sokerirasian jossa oli sekä sokerilusikka että sokeripalanottimet, hopeaa.
Se hävisi ja luulen että joku vei sen minulta. Olen mahtanut olla neljä tai viisi. Katolisessa kirkossa muistaakseni hakattiin varkaalta oikea käsi irtipoikki, ellei se ollut juutalainen tai islamilainen rituaali. Tahtoisinpa tietää kuka ne aarteet pihisti.
Hei, Ripsa!
Kiva nähdä sinut täällä. Ollaan nähty ennenkin. Olet tuttu myös monesta muusta blogista, joiden kommenttiosiossa ollaan tavattu.
Et taida pelätä pitkiä kirjoituksia. Sen perusteella, mitä olen nähnyt, sinunkin juttusi ovat usein aika pitkiä. Olen huomannut, että meillä on samoja kirjamieltymyksiä.
Muistuu mieleen ainakin Aniara, kirjoittaja Harri Martinson ja Pessoa, jonka runokirjoja on aika vähän käännetty suomeksi. Luet paljon niin kuin minäkin.
Kerrot lämpimästi äitisi mummosta, joka oli ystäväsi. Minun vanhin ystävä on ollut 94v Himmi, joka asui naapurissa ja oli teosofi ja äitinsä siskon kasvattilapsi. Hänen miehensä oli sokea. Himmi on kuollut, ja minulla on muistona hänestä muovinen mehupuristin, jota kukaan ei ole minulta vienyt. Ja aina kun nään sen kaapissa, ilmestyy Himmi silmien eteen, ihan kuin elävänä. - Harmi, kun isoäitisi antama lahja katosi. Jossakin niiden esineiden täytyy olla. Ei hopeaa noin vain panna roskakoriin. Onneksi ne ovat sinulla tallella muistissa. Olit pieni, kun ne katosivat. Joku aikuinen on voinut niitä "tarvita". Tai kateellinen leikkitoveri. Ehkä ne vielä sattuvat jossain silmiisi.
Viittaat entisiin, kirkon laatimiin rangaistuksiin. Monet uskonnot ovat kyllä ankaria vieläkin. Myös niihin kuuluvat ihmiset. SE oli jännä uutinen, tai oikeastaan siitä on jo aiemmin puhuttu, että erityisen paljon seurakunnissa esiintyy työpaikkakiusaamista, joka on henkistä pahoinpitelyä. Siinä suhteessa siis ainakaan ei ole tapahtunut muutosta. Inkvisiittorit ovat siirtyneet hengellisiin aseisiin.
Katseltiin tänä iltana vaalivalvonnaisia. Suomessa on nyt uusi presidentti. Vaalitulos oli ennalta arvattavissa. Saapa nähdä miten Niinistö tarttuu vallankahvaan, joka on aika olematon, mutta kuuleman mukaan hän voi sitä omalla tavallaan vahvistaa. Ei aio kuitenkaan tehdä "vallankumousta".
Hyv* yötä, Ripsa! Hyv* yötä! Huomenna on maanantai, ja arki alkaa.
hei! Olen enemmän sekaisin, kun en vietä aikaa Kemiallisten ystävien kanssa, kun ne on vain tapa laskea tietoisuutta, joka kiehuu ja kuohuu ja kauhuu ja kaunhiaouuu ylisylisaliääneyöttömästi, kun kun kun tällainen tiitiäinen sitä vain sattuu olemaan, kun syntyi ja sitten, niin kyllä, puhdas ja viaton ihminen(kin), vaikka silkan tilkan ihmiskeskeinen näkökulma on ahdas, kun se IANkaikkilohikäärmeenperspektiivi ja Spinozan muikkuvälähdys on ehkä enemmän se, se, se, mutta siis niin Viattomuus on Näky tulesta, joka polttaa kaiken paitsi sen, mikä on niin kuin se on ja mitä muuta se, mikä on niin kuin se on olisi kuin juuri sitä, mitä se on eli Puhdas, Autuas, Ikuinen, Viaton, Loistava, Nerokas, Käsittämätön, Ilmiselvä, Halkyyoninen, Tulileijonan Aavistustempli, mutta juu mullakin on nyt ollut vähän synkkä mieli, vaikka oon ollut aika hilpeällä tuulella koko talven, mut Kemialliset Ystävät eivät suostuneet, vaan halusivat mennä takaisin töttöröttölään, mut siis tietenkin kysymys on iankaiken koskaan ikinä olleen sieluun, jokaisen (jopa hirviönä pidettävän) olennon sieluun, ilmaailmojen yön iäisyyksien sieluun kätkeytyvästä Viattomuuden Näystä, Enteestä ja Profetiasta, ikuisesta elämästä, Taivaasta, Hengestä, Valosta, ihminen on vain ASTIA, johon ASTI Valo slchluihahhhhhtaaa liekit, liekit, liekit ihmisääriin, nojoo, mä rupeen kattoo Mullan allan toista tuotantokautta, se on hyvä sarja, voi hyvin! onko sulla sähköpostia? ja minkä ikäisiä oli vanhin ja nuorin kuulija Pikkuliisun buduaarissa? :)
Jannenne
ps ja kiva jos ilahdutti, hi
ei tänään lähtenyt oikein toi kirjoittaminen, mutta niin minulla on aina valoa, vaikka tekisin kuolemaa
Janne
ps. Van Morrison on paras! Ja Nick Drake kans, vaik se ei oo yhtä voimakas ääni, mut joku sama Toukola-juonne siin on niinku Walt Whitmanin runoudessa ja Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirjassa
Hei, Janne, minustakin se Morrison on kuuntelemisen arvoista musaa. Hänellä on sanottavaa, joten se puoli on kunnossa, samoin kuin hänen äänensä, joka on voimaannnuttava.
Klassisen musiikin ystäviä täällä ollaan. Siinä viehättää sen avaruus, sanattomuus, puhtaus. Se kuvaa tunteita ja olevaisuutta, kaikkea sitä, mitä ei voi sanoin ilmaista. Se kuvaa aineettomuutta, jota ei viimeisten tutkimusten jälkeen ole. Sekin on materiaa, samoin kuin pimeys.
Ihmetellään, miksi mollisävyinen musiikki lohduttaa murheellista ihmistä enemmän kuin duuriin kirjoitettu, vaikka luulisi päinvastoin. Minusta se on ymmärrettävää, sillä jos on allapäin ja pahoillamielin ja siihen tulee ihminen, joka sanoo: Hus, hus, pois murheet, katsos aurinko paistaa, mennään lenkille! Ja hän sanoo sen tekopirteällä äänellä. Että se ärsyttää enemmän kuin lohduttaa.
Toisen iloon on helppo yhtyä, jos on itse ilman huolia ja ikäviä asioita ei ole näköpiirissä. Toisen surua on helppo lohduttaa, jos on empaattinen. Muuten se ei onnistu.
Valt Whitmanin runoudesta pidän ja Mullan alla oli hyvä draamasarja. En ole tiennyt, että se jatkuu. Täytyypä tarkastella ohjelmia.
Kyllä minäkin ihmettelen välillä tätä elämisen abstraktisuutta, sen vaikeutta ja helppoutta ja miten kaikki voi mennä vinksis vonksis yhtäkkiä. Mitä enemmän sitä ihmettelee, sitä vähemmän sitä käsittää. Paras olisi pysytellä kieli keskellä suuta ja olla ihmettelemättä, mennä mukaan tähän hurlumheihin on varmaan yksi ratkaisu, mutta se ei aina ole hyväksi. Pitää ainakin yrittää olla niin kuin ei välittäisi, silloin voi ehkä paremmin, vaikka ymmärtääkin olevansa hetteiköllä, jossa vaarat uhkaavat joka puolella.
Lähetä kommentti