23.4.2012

Suru


        

           Askelma askelmalta...


Hun on surullinen.
Mitä on suru?

Suru on menetyksen tai muun ikävän tapahtuman tai jonkun epämieluisan olotilan aiheuttama voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, murhe, Suomen Kielen Perussanakirjan kolmas osa S-Ö sanoo.

Ei, ei, ei! Hun sanoo. Ei suru voi olla kahlehdittu noin jokapäiväiseen, kuivaan ja jäykkään, asialliseen olotilaan! Suru on jotain suurempaa, pahempaa, kosteampaa. Se joka surun kokee perussanakirjan mukaan, ei tiedä surusta mitään! Suru on surua. Suru on suossa rämpimistä. Se upottaa, uuvuttaa. Väsyttää. Herhiläiset surisevat pään ympärillä, itikat imevät verta tiheänä parvena eri puolilta ihoa. Jos läppäset yhtä, tulee kymmenen tilalle, ja jos astut hetteeseen, se on menoa. Suo imaisee koko ihmisen märkään syliinsä, josta ei ole poispääsyä. Se on kuolon syleily, miksei sanakirja puhu mitään siitä!

Hun ottaa kirjasen vierestään lattialta, lukee: Jos sitä vastoin tietää, että suru on elämänhenkiemme kehossa olevien hienonhienojen osasten kokoonvetäytymistä, on helppo ymmärtää, että tähän tunnetilaan sopivat parhaiten kapeat ja kapeimmat sävelaskeleet. - Näin sanoo Johann Mattheson, jonka tapasimme jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa – ja Hun jatkaa: Samoin kuin rakkaudessa, täytyy jokaisen, joka tahtoo kuvailla surullisuutta musiikin keinoin, kokea ja tuntea sitä - omakohtaisesti - paljon suuremmassa määrin kuin mitä muut tunteet edellyttävät. Muuten kaikki niin sanotut loci topici (puhetaidon paikalliset kohteet) joutavat kaivoon. Tähän on se syy, että surullisena oleminen ja rakastuneena oleminen ovat kaksi varsin läheistä sukulaisilmiötä.

Näin hän puhuu, tuo uusi tuttava, joka eli kauan sitten, oli monipuolisesti sivistynynyt ja oli Händelin kaveri, vaikka oli tappaa hänet kiivaassa riidassa joka heillä oli samaan aikaan kun näyttämöllä esitettiin Matthesonin oopperaa. 

Mattheson sävelsi ja teki paljon muuta, oli oikea monitoimimies. Jos haluat häneen paremmin tutustua, niin se käy helposti. Menet vain tänne, Hun osoittaa nimensä edessä olevaa linkkiä ja jatkaa kirjoittelua hymyillen surumielisesti.

Hun itse haluaisi tutustua kaikkiin viisaisiin ihmisiin maailmassa, eläviin ja kuolleisiin, ja ystävystyä heidän kanssaan. Se auttaisi, Hun ajattelee, tekemään minusta paremman ja viisaamman ystävän kaikille niille, jotka ovat, tai haluaisivat olla minun ystäviäni. Vaikka ei heitä todellakaan paljon ole. Onkohan ketään, joka aidosti pitää minusta, epäilen. Hun pudistaa päätään ja kallistaa niskansa kohti kattoikkunaa, jonka läpi voi katsoa avaruuteen, vuosien ja satojen ellei peräti tuhansien vuosien päähän. Eihän siellä mitään henkilöhahmoja näy, mutta ehkä suunta on oikea. Tällä hetkellä näkyy korkea, seesteinen taivas, joka varsin valoisana ja siniseen vivahtavana tuntuu valuvan silmien kautta suoraan hänen mielensä syvyyksiin - hyvä etteivät kyyneleet ala vieriä hänen poskiaan pitkin alas helmaan ja kastele sitä.

Hun kuivaa vettyneet silmäkulmansa ja tarkentaa korvansa Bachin Matteus Passiolle, joka on soinut taustalla päivittäin, pääsiäisestä lähtien.
Tälläkin hetkellä se soi Kuuntele! 

Hun kyllä kuuntelee. Koko ajan hän on surunsa keskellä kuunnellut, yrittäen samalla kirjoittaa, mutta nyt hän lakkaa kirjoittamasta, antaa musiikin vapaasti valua korviinsa, josta se imeytyy aivoihin ja laskeutuu kaikkiin ruumiinosiin. Se tasoittaa surua. Se saa surun tuntumaan kaukaisemmalta, se ikään kuin lepää suuren ihmisjoukon harteilla; ei hänen yksin tarvitse surra. Ei yksin.

Mutta jonain päivänä jokaikinen ihminen joutuu askelma askelmalta, tai joskus äkkiä ilman portaita humps-sahtaen putoamaan, kadottaa maanpinnan jalkojensa alta ja menettää kaiken maallisen.

Se minulta tahtoo aina unohtua, Hun puhuu ajatuksissaan (ikään kuin joku häntä kuuntelisi). Minulla on tunne kuin elämä jatkuisi ikuisesti. Aina hämmästyn, kun se yksi tuttu uskovainen sanoo: Tuolla menolla sinä kyllä joudut Helvettiin! Mutta en minä siitä suutu. Se tuntuu niin kaukaiselta, kuolema, ja ehkä helvetti on ihan muualla kuin hän luulee. Oikeasti se synnyttää enemmänkin iloa, sillä sanoja on yksi, joka ehkä välittää minusta, ei hän muuten varoittelisi.

Hun kohottaa päätään, suoristaa kaulaansa kuin miettisi ja yhtäkkiä hän näyttää hölmistyneeltä:
Mitä minä oikein suren! Ei maailma lepää yhden ihmisen harteilla, meitä on monta, suuri lauma. Ainakin seitsemän miljardia! Kyllä semmoisessa joukossa todennäköisesti löytyy vaikka kuinka paljon mukavia ja hyviä ihmisiä!

Ja musiikki, ja kirjat ja kuvat ja uusi iPad kolmonen – Hun vilkaisee työpöydällä lepäilevää pakkauksesta nostettua laitetta, josta oletettavasti on enemmän harmia kuin iloa. Oliko se viimeinen lahja, jonka Han antoi? Täytyy sen ainakin vähän välittää minusta, ja ehkä hän vielä palaa, kun vain jaksan odottaa.

Kun Hun kääntää päätään sivulle, hän näkee ikkunasta, miten punarinta on istahtanut omenapuun oksalle, ja sen nokka aukeilee kuin se laulaisi. Samanaikaisesti jatkuu Matteuspassio.

Tässä ruotsalainen versio lopusta. Jos jaksat niin kuuntele! Sekin soi kauniisti.

8 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Joku viisas sanoi kerran, että vaikka ihminen tietää kuolevansa, niin se ei usko sitä. Ehkä siksi ihmiset ovat huolettomia. Eikä suruun taideta tuntea muuta konstia kuin sureminen, Hun'lle tiedoksi. Ja ehkä se Han'kin suree, jossain.

Linkit näkyvät oikein hyvin. Ne katoavat näkyvistä kun niistä kliksauttaa, ja näyttävät sen jälkeen tavalliselta tekstiltä. Tämä johtunee siitä että linkeille on asetettu visited-värin arvoksi sama kuin tekstille. Tai jotain.

Liisu kirjoitti...

Isopeikko, arvaas mitä täällä on tekeillä: Liisu kuuntelee Matteus Passiota, noin vain huvikseen, ennen kuin aloittaa päivän työt.

Onkohan isopeikko Hunin ystävä, kun rohkaisee häntä. Ties missä Han luuraa. Ehkä ilmestyy vielä joskus näkyviin.

Mutta tuo linkki-juttu. On varmaan niin kuin sanot. Pitää joskus tarkastella koneen säätöjä. Mutta nyt vain saa ikävä kyllä Bachia soittavat ja laulavat sulkea suunsa. Työt odottavat. Ne ovat aina jonossa, ne ovat kuin kissoja, joita pitäisi vuorollaan silittää.

Mutta sitä ennen käynti isopeikolla, katsomassa miten siellä on edistytty. En pysy hänen tahdissaan, en millään. Aina siellä on suut auki kuin linnunpojilla, mutta eivät ne ainakaan nälkään kuole. On niillä ruokkijoita, on, on.
Mutta jospa yhden madon sinne minäkin tässä vielä ennätän sinne kiikuttaa, ainakin puolikkaan! ;) Isopeikko pesänhoitajana ansaitsee sen. Se on vähintä. millä voin kiittää.

Ulkona näkyy jo pihakasvusto nostavan voimalla päätään.

Hanneles bokparadis kirjoitti...

odottaminen ei kivaa, ajabn tuhlausta

Liisu kirjoitti...

Hannele,

molemmat väitteesi tosia.

Odottaminen ei ole kivaa.
Se on ajantuhlausta.

Mutta toisaalta, jos on jotain odottamisen arvoista, kannattaa odottaa.

Jos ei ole mitään, mitä odottaa, se on ikävä asia.


Näinkin voisi ehkä ajatella. :)

Hannele mummu kirjoitti...

P.S.
Livet är en fest!

Kirjailijatar kirjoitti...

Luin vähän aikaa sitten Jertta Blobstedtin haastattelun, jossa hän kertoi miehensä Juhanan kuolemasta ja surusta. Se oli koskettava juttu. Sillä suru on jotain ihan muuta, mitä kuvittelemme. Ei mitään kaunista, vaan rujoa ja raakaa.

Liisu kirjoitti...

H a n n e l e mummu, livet är ett äventyr, också!


K i r j a i l i j a t a r, suru voi tosiaan olla surullista, hienovireistä, mutta myös raivoisaa ja vihaista. Täynnä negatiivisia tunteita.

Sellainen surumielisyys, jota esiintyy esim. suomalaisissa kansanlauluissa, voi olla kaunista ja hillittyä tunnelmointia.

Suru on sanana minusta hyvin surullinen.

Anonyymi kirjoitti...

attaratox xaikalitag Haitnuantee [url=http://usillumaror.com]iziananatt[/url] TugdrumBvum http://gussannghor.com Indergogara