Askelma askelmalta...
Hun
on surullinen.
Mitä
on suru?
Suru
on menetyksen tai muun ikävän tapahtuman tai jonkun epämieluisan
olotilan aiheuttama voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne,
murhe, Suomen Kielen Perussanakirjan kolmas osa S-Ö sanoo.
Ei,
ei, ei! Hun sanoo. Ei suru voi olla kahlehdittu noin jokapäiväiseen,
kuivaan ja jäykkään, asialliseen olotilaan! Suru on jotain
suurempaa, pahempaa, kosteampaa. Se joka surun kokee perussanakirjan
mukaan, ei tiedä surusta mitään! Suru on surua. Suru on suossa
rämpimistä. Se upottaa, uuvuttaa. Väsyttää. Herhiläiset
surisevat pään ympärillä, itikat imevät verta tiheänä parvena
eri puolilta ihoa. Jos läppäset yhtä, tulee kymmenen tilalle, ja
jos astut hetteeseen, se on menoa. Suo imaisee koko ihmisen märkään
syliinsä, josta ei ole poispääsyä. Se on kuolon syleily, miksei
sanakirja puhu mitään siitä!
Hun
ottaa kirjasen vierestään lattialta, lukee: Jos sitä vastoin
tietää, että suru on elämänhenkiemme kehossa olevien
hienonhienojen osasten kokoonvetäytymistä, on helppo ymmärtää,
että tähän tunnetilaan sopivat parhaiten kapeat ja kapeimmat
sävelaskeleet. - Näin sanoo Johann
Mattheson, jonka
tapasimme jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa – ja Hun jatkaa:
Samoin kuin rakkaudessa, täytyy jokaisen, joka tahtoo
kuvailla surullisuutta musiikin keinoin, kokea ja tuntea sitä - omakohtaisesti - paljon suuremmassa määrin kuin mitä muut tunteet
edellyttävät. Muuten kaikki niin sanotut loci topici
(puhetaidon paikalliset kohteet) joutavat kaivoon.
Tähän on se syy, että surullisena oleminen ja rakastuneena
oleminen ovat kaksi varsin läheistä sukulaisilmiötä.
Näin
hän puhuu, tuo uusi tuttava, joka eli kauan sitten, oli monipuolisesti sivistynynyt ja oli Händelin kaveri, vaikka oli tappaa hänet kiivaassa riidassa joka heillä oli samaan aikaan kun näyttämöllä esitettiin Matthesonin oopperaa.
Mattheson sävelsi ja teki paljon muuta, oli oikea
monitoimimies. Jos haluat häneen paremmin tutustua, niin se käy
helposti. Menet vain tänne,
Hun osoittaa nimensä edessä olevaa linkkiä ja jatkaa
kirjoittelua hymyillen surumielisesti.
Hun
itse haluaisi tutustua kaikkiin viisaisiin ihmisiin maailmassa, eläviin ja kuolleisiin, ja
ystävystyä heidän kanssaan. Se auttaisi, Hun ajattelee, tekemään
minusta paremman ja viisaamman ystävän kaikille niille, jotka ovat,
tai haluaisivat olla minun ystäviäni. Vaikka ei heitä todellakaan
paljon ole. Onkohan ketään, joka aidosti pitää minusta, epäilen.
Hun pudistaa päätään ja kallistaa niskansa kohti
kattoikkunaa, jonka läpi voi katsoa avaruuteen, vuosien ja satojen
ellei peräti tuhansien vuosien päähän. Eihän siellä mitään
henkilöhahmoja näy, mutta ehkä suunta on oikea. Tällä hetkellä
näkyy korkea, seesteinen taivas, joka varsin valoisana ja siniseen
vivahtavana tuntuu valuvan silmien kautta suoraan hänen mielensä
syvyyksiin - hyvä etteivät kyyneleet ala vieriä hänen poskiaan
pitkin alas helmaan ja kastele sitä.
Hun
kuivaa vettyneet silmäkulmansa ja tarkentaa korvansa Bachin
Matteus Passiolle, joka
on soinut taustalla päivittäin, pääsiäisestä lähtien.
Tälläkin
hetkellä se soi Kuuntele!
Hun
kyllä kuuntelee. Koko ajan hän on surunsa keskellä kuunnellut,
yrittäen samalla kirjoittaa, mutta nyt hän lakkaa kirjoittamasta, antaa musiikin vapaasti valua korviinsa, josta se imeytyy aivoihin ja
laskeutuu kaikkiin ruumiinosiin. Se tasoittaa surua. Se saa surun
tuntumaan kaukaisemmalta, se ikään kuin lepää suuren ihmisjoukon
harteilla; ei hänen yksin tarvitse surra. Ei yksin.
Mutta
jonain päivänä jokaikinen ihminen joutuu askelma askelmalta, tai
joskus äkkiä ilman portaita humps-sahtaen putoamaan, kadottaa
maanpinnan jalkojensa alta ja menettää kaiken maallisen.
Se
minulta tahtoo aina unohtua, Hun puhuu ajatuksissaan (ikään kuin
joku häntä kuuntelisi). Minulla on tunne kuin elämä jatkuisi
ikuisesti. Aina hämmästyn, kun se yksi tuttu uskovainen sanoo:
Tuolla menolla sinä kyllä joudut Helvettiin! Mutta en minä siitä
suutu. Se tuntuu niin kaukaiselta, kuolema, ja ehkä helvetti on ihan
muualla kuin hän luulee. Oikeasti se synnyttää enemmänkin iloa,
sillä sanoja on yksi, joka ehkä välittää minusta, ei hän muuten
varoittelisi.
Hun
kohottaa päätään, suoristaa kaulaansa kuin miettisi ja yhtäkkiä
hän näyttää hölmistyneeltä:
Mitä
minä oikein suren! Ei maailma lepää yhden ihmisen harteilla, meitä
on monta, suuri lauma. Ainakin seitsemän miljardia! Kyllä
semmoisessa joukossa todennäköisesti löytyy vaikka kuinka paljon
mukavia ja hyviä ihmisiä!
Ja
musiikki, ja kirjat ja kuvat ja uusi iPad kolmonen – Hun vilkaisee
työpöydällä lepäilevää pakkauksesta nostettua laitetta, josta
oletettavasti on enemmän harmia kuin iloa. Oliko se viimeinen lahja,
jonka Han antoi? Täytyy sen ainakin vähän välittää minusta, ja
ehkä hän vielä palaa, kun vain jaksan odottaa.
Kun
Hun kääntää päätään sivulle, hän näkee ikkunasta,
miten punarinta on istahtanut omenapuun oksalle, ja sen nokka
aukeilee kuin se laulaisi. Samanaikaisesti jatkuu Matteuspassio.
Tässä
ruotsalainen versio lopusta. Jos jaksat niin kuuntele! Sekin soi kauniisti.
8 kommenttia:
Joku viisas sanoi kerran, että vaikka ihminen tietää kuolevansa, niin se ei usko sitä. Ehkä siksi ihmiset ovat huolettomia. Eikä suruun taideta tuntea muuta konstia kuin sureminen, Hun'lle tiedoksi. Ja ehkä se Han'kin suree, jossain.
Linkit näkyvät oikein hyvin. Ne katoavat näkyvistä kun niistä kliksauttaa, ja näyttävät sen jälkeen tavalliselta tekstiltä. Tämä johtunee siitä että linkeille on asetettu visited-värin arvoksi sama kuin tekstille. Tai jotain.
Isopeikko, arvaas mitä täällä on tekeillä: Liisu kuuntelee Matteus Passiota, noin vain huvikseen, ennen kuin aloittaa päivän työt.
Onkohan isopeikko Hunin ystävä, kun rohkaisee häntä. Ties missä Han luuraa. Ehkä ilmestyy vielä joskus näkyviin.
Mutta tuo linkki-juttu. On varmaan niin kuin sanot. Pitää joskus tarkastella koneen säätöjä. Mutta nyt vain saa ikävä kyllä Bachia soittavat ja laulavat sulkea suunsa. Työt odottavat. Ne ovat aina jonossa, ne ovat kuin kissoja, joita pitäisi vuorollaan silittää.
Mutta sitä ennen käynti isopeikolla, katsomassa miten siellä on edistytty. En pysy hänen tahdissaan, en millään. Aina siellä on suut auki kuin linnunpojilla, mutta eivät ne ainakaan nälkään kuole. On niillä ruokkijoita, on, on.
Mutta jospa yhden madon sinne minäkin tässä vielä ennätän sinne kiikuttaa, ainakin puolikkaan! ;) Isopeikko pesänhoitajana ansaitsee sen. Se on vähintä. millä voin kiittää.
Ulkona näkyy jo pihakasvusto nostavan voimalla päätään.
odottaminen ei kivaa, ajabn tuhlausta
Hannele,
molemmat väitteesi tosia.
Odottaminen ei ole kivaa.
Se on ajantuhlausta.
Mutta toisaalta, jos on jotain odottamisen arvoista, kannattaa odottaa.
Jos ei ole mitään, mitä odottaa, se on ikävä asia.
Näinkin voisi ehkä ajatella. :)
P.S.
Livet är en fest!
Luin vähän aikaa sitten Jertta Blobstedtin haastattelun, jossa hän kertoi miehensä Juhanan kuolemasta ja surusta. Se oli koskettava juttu. Sillä suru on jotain ihan muuta, mitä kuvittelemme. Ei mitään kaunista, vaan rujoa ja raakaa.
H a n n e l e mummu, livet är ett äventyr, också!
K i r j a i l i j a t a r, suru voi tosiaan olla surullista, hienovireistä, mutta myös raivoisaa ja vihaista. Täynnä negatiivisia tunteita.
Sellainen surumielisyys, jota esiintyy esim. suomalaisissa kansanlauluissa, voi olla kaunista ja hillittyä tunnelmointia.
Suru on sanana minusta hyvin surullinen.
attaratox xaikalitag Haitnuantee [url=http://usillumaror.com]iziananatt[/url] TugdrumBvum http://gussannghor.com Indergogara
Lähetä kommentti