KUN KAKSI MUUTTUU YHDEKSI

Älä pety.

Tarkoitus ei ole kuvata, miten Hun (jota tuskin muistat) epätoivoisena odottaa että Han (tuskin häntäkään muistat) tulisi takaisin tilanteessa, jossa kaikki etsintäyritykset ovat osoittautuneet turhiksi.

Sellainen ihme, että että kaksi eri puolelta rinnettä ylöspäin kiipeävää ihmistä kolauttaisivat otsansa yhteen, tapahtuu harvoin. Ja se, että he kuin taikaiskusta ilahtuisivat, viettäisivät riemujuhlaa, halaisivat toisiaan jälleennäkemisen ilosta ja muuttaisivat yhteen asumaan (kerran jo erottuaan) tapahtuu kai vielä harvemmin.

Mutta muista. Kaikki on mahdollista. Älä menetä toivoa!

Entä jos kaksi tuollaista harhapolulle eksynyttä poloista tuntisi itsensä vain puolikkaaksi ja haluaisi eheytyä kokonaiseksi huomatessaan pettymyksensä harhaksi, eikö silloin olisi syytä istahtaa samoille vankkureille ja vyöryä eteenpäin yhtenä yksikkönä tässä muhkuraisessa ja välillä raskaassa monikkojen maailmassa?

Kaikella on aikansa.

Mutta nyt saat kokea hetken ahdistavaa kauhua, joka kohtaa kertojan eräänä loppukesän aamuna, kun kylmä ja lämmin iskevät yhteen ja alkavat nousta maasta sankkana sumupilvenä kohti kirkasta taivasta.

On siis aamu. Kännykkä rätisee ja herättää myöhään valvoneen kertojan suloisesta unesta, jossa hän oli parhaillaan uimassa raikkaassa vedessä rakastamansa miehen kanssa.

Haloo, hän sanoo. Ei kuulu mitään.
Haloo, hän toistaa.

Sitten se alkaa.

Kännykästä kuuluu hiukan hatara, mutta ystävällinen naisääni:

”Anteeksi jos häiritsen. En kai vain herättänyt sinua, mutta kun olen tässä jo muutamana päivänä pohtinut kysymystä, joka vaivaa minua. Sinä viisaana ja kaiken tietävänä, kaikkien niitten vempeleittesi keskellä elävänä, voit varmaan auttaa ja kertoa minulle: Mitä tarkoittaa sosiaalinen media?”

Ja 'sinä' ilahtuneena (kaiken tietävästä?) ja täynnä auttamishalua alat pitää esitelmää sosiaalisesta mediasta. Innostut. Selität asiaa suurin sanankääntein, vaikka, se todettakoon, et ole asiaa koskaan itsellesikään selittänyt, sillä se on aina tuntunut niin itsestäänselvältä, mitään selityksiä kaipaamattomalta, ettei ole tullut mieleesikään sitä ajatella. Puhelu kestää noin kymmenen minuuttia.

Missä kauhu? Tuohan kuulostaa ihan tavalliselta.

Siinäpä se. Kauhu tulee vasta seuraavana päivänä. Taas on aamu. Kertoja herää kännykän pärinään. Hän herää unesta, jossa hän kaikessa rauhassa on taas kerran jatkanut uintiaan raikkaassa, puhdistavassa vedessä rakkaansa kanssa. Miten sama uni jaksaakin niin usein toistua, hän ihmettelee.

Haloo, hän sanoo. Ei kuulu mitään.
Haloo, hän toistaa.

Sitten se alkaa. Kauhu. Hän kuulee korvassaan puhetta:

”Anteeksi jos häiritsen. En kai vain herättänyt sinua, mutta kun olen tässä jo muutamana päivänä pohtinut kysymystä, joka vaivaa minua. Sinä viisaana ja kaiken tietävänä, kaikkien niitten vempeleittesi keskellä elävänä, voit varmaan auttaa ja kertoa minulle: Mitä tarkoittaa sosiaalinen media?”

Puhelu kestää noin kymmenen minuuttia. Pahinta, että hän kuulee oman äänensä toistavan samaa liturgiaa samoin sanankääntein kuin edellisenä aamuna, ehkä vähän laimentuneena. Ja kun hän vilkaisee ikkunasta ja näkee miten kylmä ja lämmin iskevät yhteen ja alkavat nousta maasta sankkana sumupilvenä kohti kirkasta taivasta - aivan samoin kuin edellisenä aamuna - joku hänen sisällään parkaisee: Apua!

Kauhistuneena hänen mieleensä iskee ajatus: Ollaanko jo niin pitkällä, että paitsi sanat ja unet, päivätkin alkavat toistaa itseään? Kahdesta tulee yksi, vai alkaako yksi muuttua kahdeksi! Kenties useammaksi, kolmeksi? Koko viikoksi? Epätoivo hulahtaa mieleen. Onko lopulta niin, että on vain yksi päivä, aina samanlainen.

Taikuutta? Unta? - Kammottavaa!

Pelkään huomisaamua.

Ja toden totta. Hän herää seuraavana aamuna ja odottaa. Mutta kännykkä ei soi. Onko hän pannut sen pois päältä? On.

Rauhoittuneena, mutta vielä hiukan pelokkaana hän naputtaa pinkoodin ja laskee kännykän pöydälle. Aloittaa työn. Se jatkuu samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Kännykkä pysyy mykkänä.

Koko päivän hän saa tehdä työtään rauhassa. Vasta illalla, kun hän valmistautuu nukkumaan, särähtää ääni pahaenteisenä korvissa. Hän vastaa pelokkaana.

”Anteeksi jos häiritsen, kun soitan näin myöhään, mutta minua on jo pitkään huolestuttanut, eräs asia. Oletko sinä huomannut yhteisessä ystävässämme mitään erikoista? Tarkoitan NN:ää. Melkein joka päivä hän ottaa minuun yhteyttä ja kysyy aina samaa asiaa. Se koskee sosiaalista mediaa. - Eikö siinä sinustakin ole jotain huolestuttavaa? Pitäisikö ottaa yhteyttä hänen omaisiinsa, ja kertoa tilanteesta. Mielestäni hän tarvitsee lääkäriä. Yksin asuvana häntä ei pitäisi jättää heitteille.”

Olet oikeassa, sanon helpottuneena. Ihan oikeassa. Ihmistä ei koskaan saisi jättää yksin ja ilman apua harhailemaan omaan, mahdollisesti harhaiseen, maailmaansa!