Hun
heräsi aamulla Schubertin Ave Mariaan. Se tuli radiosta, jonka hän oli unohtanut yöllä sulkea. Hän nousi
istumaan. Pian vesi alkoi valua hänen
silmistään. Aina kun hän kuuli tai näki jotain oikein kaunista hän
liikuttui ja tunsi nousevansa korkealle kumpareelle ja seisovansa käsivarret levällään ylöspäin suunnattuina ottamassa vastaan jotain suurta ja taivaallista. Ja samalla hän huomasi pienenevänsä pienenemistään, kunnes katosi kokonaan, sulautui suunnattomaan avaruusmereen, joka keinui ja aaltoili ja kuljetti mukanaan koko maailmaa, jossa
kaikki oli hyvin, ikään kuin pahaa ei olisi olemassakaan.
Ja
kun musiikki loppui ja kuuluttajan asiallinen ääni sai hänet
nousemaan ja petaamaan vuoteen, kävelemään keittiöön, toteamaan
asunnon tyhjäksi - vain huonekalut ja astiat olivat paikoillaan - hän tunsi itsessään samaa voimaa kuin lapsena, jolloin mistään
ei ollut vastuussa, jolloin kaikki oli turvallista ja isä ja äiti
huolehtivat asioista hänenkin puolestaan, eikä ollut mitään syytä kantaa pahaa mieltä.
Tätä
tunnetta hän kuljetti mukanaan koko aamupäivän ja osan
iltapäivääkin, kunnes päätti lähteä ulos kävelemään. Oli
kesä, oli loma, aurinko paistoi, ja kun hän astui pihaovesta, ja ympäristön vehreys ja tuoksut ryntäsivät hyväilemään
mieltä ja lämmittämään koko olemusta, hän uskoi, että elämä
on sittenkin elämisen arvoista. Ulkona oli kevyt kävellä. Tuntui kuin maa olisi muuttunut ilmaksi ja hän melkein leijui eteenpäin askeleet kevyinä. Kunnes.
Niin. Hänen kännykkänsä, joka soi harvoin, mutta jota hän kantoi
mukanaan aina kun oli pois kotoa, ärtyi pärisemään taskussa. Mitä
nyt? Kuka hänelle voisi soittaa?
Innokas
ääni, vähän läähättävä mutta voitonriemuinen, puristui hänen
korvaansa ja puhkoi aivoja:
Kuule,
minulla on sinulle ilosanoma! Olen vielä täällä Seinäjoella,
seminaarissa, josta kerroin, mutta a rv a a s kenet minä täällä
hetki sitten näin? Et varmaan usko korviasi, mutta hän se oli,
Han, sinun miehesi! Omin silmin näin, kun oltiin menossa porukan kanssa syömään. Siinä hän tepasteli pääkatua käsikynkkää
jonkun vieraan naisen kanssa. Eiks oo kauheeta! Mutta nyt voidaan
olla iloisia! Aattele, Han on siis elossa! Ja niin kuin sinä
pelkäsit, että hänelle on tapahtunut jotain ikävää. Ihan
tyytyväiseltä hän näytti. Rakastuneelta. Ei merkkiäkään
epäonnesta. Ajattelin heti soittaa sinulle!
Ääni
sameni ja häipyi. Siitä ei voinut päätellä oliko puhuja puolesta vai vastaan ja sisälsikö innostus oikeaa vai vahingoniloa, mutta sen sanoma oli musertava. Itse hän ei ollut voinut sanoa montakaan sanaa, mutta se, mitä hän kuuli alkoi kaivertaa mahalaukkua ja aiheutti oksennusta, jota hän nieli
takaisin. Kännykän hän työnsi kuin polttavan kekäleen taskuunsa. Ihme ettei hän pudottanut sitä kädestään. Ja sekin kummallista, että hän huomasi jalkojensa askeltavan eteenpäin koneellisesti, kenenkään käskyttämättä, vaikka hän ei olisi
mitään muuta halunnut kuin kääntyä ja palata takaisin siihen samaan miellyttävään olotilaan, joka oli aamusta häntä seurannut.
Kuinka olemattomaksi hän nyt tunsi itsensä. Ei, ei olemattomaksi ollenkaan. Hän alkoi laajeta. Hän laajeni itseään suuremmaksi soikeaksi ilmapalloksi, jota tuuli heilutteli holtittomasti, ja hetken hän vielä jatkoi eteenpäin, eikä tuntenut mitään. Tai tunsi. Paine ihmisen ääriviivat saaneen pallon sisällä kasvoi ja kasvoi. Kun se saavutti äärimittansa, se räjähti. Riekaleet lensivät sinne ja tänne ja levisivät ilmaan, osa niistä kosketti hänen kasvojaan ja jätti niihin jälkensä. Ja hän kääntyi, palasi jättämiään askelmerkkejä takaisin sinne mistä oli liikkeelle lähtenyt ja meni sänkyyn, joka oli aina ollut hänen turvapaikkansa. Siihen hän jäi lepäämään litteänä ilman ajatuksia ja katseli itkun samentamin silmin kattoa. Se oli rauhallinen. Se vakuuti syyttömyyttään. Sen oksanreiät tuijottivat häntä silmästä silmään ja puhuivat: onneksi tämä katto on tehty raakalaudoista. Muuten meitä ei olisi tässä, emmekä voisi todistaa jotain tärkeää, tarjota jonkinlaista lohtua, merkkiä pysyvyydestä. Tässä olemme ja katselemme sinua, epätoivoista olentoa, vaikka puu, josta meidät on laudoiksi tehty, on jo aikoja sitten kuollut. Ei edes kantoa ole jäljellä. Jos makaisit jossain muualla valkoisen sementtikaton alla, voisit tuntea itsesi ruumiiksi kylmässä hautaholvissa. Me lämmitämme sinua.
Kuinka olemattomaksi hän nyt tunsi itsensä. Ei, ei olemattomaksi ollenkaan. Hän alkoi laajeta. Hän laajeni itseään suuremmaksi soikeaksi ilmapalloksi, jota tuuli heilutteli holtittomasti, ja hetken hän vielä jatkoi eteenpäin, eikä tuntenut mitään. Tai tunsi. Paine ihmisen ääriviivat saaneen pallon sisällä kasvoi ja kasvoi. Kun se saavutti äärimittansa, se räjähti. Riekaleet lensivät sinne ja tänne ja levisivät ilmaan, osa niistä kosketti hänen kasvojaan ja jätti niihin jälkensä. Ja hän kääntyi, palasi jättämiään askelmerkkejä takaisin sinne mistä oli liikkeelle lähtenyt ja meni sänkyyn, joka oli aina ollut hänen turvapaikkansa. Siihen hän jäi lepäämään litteänä ilman ajatuksia ja katseli itkun samentamin silmin kattoa. Se oli rauhallinen. Se vakuuti syyttömyyttään. Sen oksanreiät tuijottivat häntä silmästä silmään ja puhuivat: onneksi tämä katto on tehty raakalaudoista. Muuten meitä ei olisi tässä, emmekä voisi todistaa jotain tärkeää, tarjota jonkinlaista lohtua, merkkiä pysyvyydestä. Tässä olemme ja katselemme sinua, epätoivoista olentoa, vaikka puu, josta meidät on laudoiksi tehty, on jo aikoja sitten kuollut. Ei edes kantoa ole jäljellä. Jos makaisit jossain muualla valkoisen sementtikaton alla, voisit tuntea itsesi ruumiiksi kylmässä hautaholvissa. Me lämmitämme sinua.
Hun sulki
silmänsä ja vajosi eimihinkään-olotilaan, joka tässä
tapauksessa tuntui parhaalta ratkaisulta. Ja kuinka ollakaan. Hän nukahti.
4 kommenttia:
"Uni paras lääke on" sanotaan karhunpojille. Uskoisikohan Hun, jos peikko laulaisi sen laulun sille. Se kyllä voisi sanoa, että yliannos sitäkin lääkettä voi tehdä entistä kipeämmäksi. Välillä voi vaikka jutella puiden ja muiden kanssa, kertoa vaikka unista joita on nähnyt, tai vaikka haluaisi tai aikoo nähdä.
Laula, peikko, laula! Hun selvästi tykkää musiikista, kun kuuntelee yöklassista, nukahtaa siihen ja herää aamulla Ave Mariaan.
Tuo lopussa oleva ooppera-aaria saa vedet silmiin. Kiri Te Kanawa on Australian aboriginaalien lahja muulle maailmalle!
"Uni paras lääke on..." On se. Ellei se ole ikiuni, vaikka olen kuullut monen siihenkin turvautuvan vastaavanlaisessa tapauksessa.
Hei, jännittävä blogi! Tupsahdin tänne Wilhelmssonin blogin kautta, jätin sinne sinulle kommentin Tammisesta.
No kiva! Käynpä siellä lukemassa. Hyvä, että ilmoitit.
Lähetä kommentti