PAINAJAINEN

(kaikkitietävä kertoja puhuu)

Viimeksi jätimme Hun-nimisen naisen vuoteelle. Hän nukahti. Emme halunneet häntä häiritä. Sinne hän jäi makaamaan pää piilossa kuin pussissa, sillä aikaa kun te – toivottavasti - katsoitte videon, jonka viritin häntä ja myös teitä lohduttamaan.

Tässä seisomme taas. On hiljaista. Tunnelma on kuin ruumiinvalvojaisissa. Hun hengittää melkein kuulumattomasti. 
Mutta mitä nyt? Katsokaa! Näyttää kuin Hun alkaisi herätä? Hänen vartalonsa nytkähtelee, toinen kenkä on pudonnut jalasta, pää on edelleen piilossa, mutta sen sisällä näkyy liikettä. Nyt hän syöksähtää istumaan. Mikä hätänä, Hun?

Parkaisu!  

Oliko se Hun? Ssh! Oli. Hänen suustaan se tuli.

Huuto oli ankara. Ilma jakaantui kahtia. Hun paljastaa päänsä ja pudottaa sen takaisin tyynylle. Hän kääntelee sitä kiivaasti. Yrittää haukkoa ilmaa tyynyn kummaltakin reunalta. Ei onnistu. Hän näkee jotain kamalaa. Mitä se voisi olla? Katsokaa: HAN lähestyy häntä puukko kädessä. Han! Rakas Han! Älä lyö minua! Hun kirkuu.

Rauhoittukaa. Selvä painajainen!

Hun näkee usein painajaisia, mutta se on hänelle hyväksi.

Painajaiset ovat hyväksi kaikille. Ihan totta. Painajaiset puhdistavat mieltä ja alitajuntaa.

Ei niitä pidä pelätä, sanotaan. Mieluummin kannattaa toivoa, että ne tulisivat harjat olalla, kuin siivoja-armeija, säännöllisin väliajoin ja tekisivät selvää mielen seinämiin tarttuneista roskista ja mätäpaiseista. Se helpottaisi huomattavasti oloa. Jos kaikki se moska, mitä ihminen joutuu vastaanottamaan, tai mitä hän joutuu kokemaan mukaanluettuna hänen

omat epämiellyttävät aikaansaannoksensa, kerääntyisi ihmisen sisälle, eikä olisi toivettakaan sen ulospääsystä, se olisi katastrofi. Jonain päivänä ihminen täyttyisi ja tukehtuisi ikäviin asioihin.

(John Henry Fuselin näkemys painajaisesta v.1781 Detroitin Taide Instituutti)

Se tietysti, täytyy myöntää, olisi kauheaa, jos koko elämä olisi yhtä ainoaa painajaista.

Kuka sitä kestäisi? Ei Kukaan. 

Mutta säännöllisyys on hyve, josta ei pitäisi luopua. Se koskee niin syömistä ja nukkumista kuin yleensä elämäntapoja. Myös painajaisia. Niilläkin pitää olla oma siivouspäivänsä. Kerran tai pari viikossa, joillekin riittää kuukauden väli, mutta se, joka väittää, ettei ole koskaan nähnyt yhtään painajaista, on vaarallinen. Hän on kuin pommi, joka voi räjähtää milloin tahansa. Onhan noita nähty. Räyhääjiä ja tappelupukareita, jotka yrittävät työntää toisiin pahaa oloaan.

Mutta katsokaa! Hun nostaa päätään! Rauhoittuneena. Nyt hänen silmistään nousee puhdas valo ja hyvä olo. Voidaan huokaista helpotuksesta.

Onneksi se oli vain painajaista, Hun sanoo ja nousee vuoteesta kuin valmiina syleilemään meitä ja koko maailmaa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, hän sanoo, ja pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan. Pitää vain jaksaa odottaa. Onneksi hän on elossa. Han, oma rakkaani! Odotan sinua!

(Psst. Olet ehkä huomannut, että tässä tarinassa viljellään sekä asiatietoa että kliseitä. Hun on nimittäin hulluna niihin. Niin pahaa klisettä, tai asiatietoa, ei ole vielä keksitty, josta Hun ei haaveilisi. Hänen mielestään kliseet ja asiat kuuluvat elämään. Ne ovat hänelle aarteita, hän keräili niitä jo lapsena. Kirjoitti vihkoon. Ne ovat kuin lasinpaloja, jotka sädehtivät joka särmällään kirkkautta, jos vain edes kuvitteellinen aurinko pääsee niitä koskettamaan. Ehkä meidän läsnäolomme on hänelle mieluista. Yksinolo tämmöisessä tilanteessa on pahinta, mitä voi olla. - Vai mitä, Hun?)