17.12.2012

YKSINÄINEN JOULU (Petetty, osa 2)


                  Raphael The Sistine Madonna (1513-1514)               
                                                   from Painting Db


Dominus illuminatio mea
Deus absconditus
Dona nobis pacem

(Herra on minun valoni
Salattu Jumala
Anna meille rauha)


Oli jouluaatto (Christi Natalis).
Matias loikoili kahdenhengen vuoteella hotellihuoneessa, jossa oli asunut siitä lähtien kun oli tullut matkalta. Se oli ainoa paikka, mihin hän oli voinut asettua sillä oma asunto oli vielä hakusessa. Siinä hänen oli nyt loikoiltava myös joulunpyhät, sillä työpaikka oli joulun ajaksi suljettu, sinne ei ollut kenelläkään menemistä. Muutenkaan hän ei mielellään liikkunut kaupungilla, sillä shoppailu oli hänelle kauhistus (horribilis), eikä hänellä ollut halua kierrellä museoissa tai huvipaikoissa. Ja ravintolat, niitä hän yritti varoa. Siihen hänellä oli omat syynsä (semen, causa et ratio).

Yleensä hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä, mutta kukaan heistä lukuunottamatta työtovereita, joita oli vanhoja ja uusia, ei vielä tiennyt hänen paluustaan kotimaahan, eikä hän jostain syystä tuntenut halua ottaa itse heihin yhteyttä. Mutta nyt, tällä hetkellä, hän tunsi, että oli totaalisesti yksin (incomitatus).

Viileähkö, steriilinsiisti hotellihuone oli kolkko ja ahdistava. Onneksi sen seinälle oli ripustettu painokuvajäljennös maalauksesta, joka oli hänelle tuttu jo lapsuudesta. Sitä hän nytkin katseli. Se lämmitti. Se oli hänen joulunsa!

Kotona lapsena maalaus oli hänen sänkynsä yläpuolella. Äiti sanoi, että se on Rafaelin madonna. Voi miten se oli kaunis! Iltaisin hän tutki sitä nukkumaan mennessään. Erikoisesti häntä kiinnosti lapsi, joka istui äitinsä sylissä. Äiti sanoi, että se oli poika. Poika oli ainoa, joka katsoi häntä, tuijotti suoraan silmiin. Toiset siinä maalauksessa katselivat vain toisiaan, tai olivat hiljaa ajatuksissaan.
Hän ystävystyi pojan kanssa. Jos äiti luki satua sängyn vieressä, he molemmat kuuntelivat. Kun äiti oli poistunut he leikkivät yhdessä. Välillä poika hypähti taulusta alas, ja he mellastivat, leikkivät rosvoa ja poliisia, kunnes kuului äidin ääni: Nyt Hiljaa! Nyt pitää nukkua! Poika kiipesi takaisin tauluun ja hymyili sieltä. Hän, Matias, hymyili pojalle takaisin.

Vieläkin, nyt hotellihuoneessa, sama poika. Yhtä pikkuisena. Katsoi suoraan silmiin. Tunsiko se hänet? Hänhän oli kasvanut isoksi. Kun Matias katsoi oikein tarkkaan, hänestä näytti, että pojalta oli kadonnut hymy huulilta. Oikeastaan ilmeessä oli havaittavissa hiven närkästystä. Vai oliko se pettymystä? Mitä se oikein hänestä tahtoi?

Matiaksella oli omituisen ristiriitainen olo. Mutta toisaalta: Eikö hän ollut aina tuntenut itsensä jotenkin sivulliseksi ja yksinäiseksi, vaikka kokonainen lauma ihmisiä olisi ollut ympärillä. Eikö maailma kieppunut avaruudessa kuin suuri näytöskappale, jonka rekvisiittaan hän itsekin kuului. Näytelmä, jossa jokaisella ihmisellä oli oma roolinsa, oli pakko viedä loppuun asti, ennen kuin miehitys vaihtui.

Sisimmässään, itsensä ytimessä, ihminen on lähimpänä omaa itseään, Matias ajatteli. Silloin hän on myös aidoimmillaan, das Ding an Sich. Se on tila, missä yleensä vain eläimet, kasvit ja pienet lapset voivat parhaassa tapauksessa viettää aikaansa ilman huolia. Mutta aikuiset, monet nuoretkin, ovat pakotettuina tai vapaaehtoisesti valmiit ottamaan kaiken sen kuorman kantaakseen, mitä nykymaailma tarjoaa. Kaikki on muuttunut liian työlääksi ja keinotekoiseksi. Matias huokaisi. Kukaan ei loppujen lopuksi ole vastuussa mistään, miten voisikaan olla. Eikä elämään kuuluvista asioista kukaan tiedä varmuudella lopullista totuutta. Pelkkiä oletuksia ja uskomuksia. Niillä ihmiset sidotaan. Kaikki eivät sitä kestä, sen hän oli taas jo ammatissaan joutunut huomaamaan vain muutaman päivän aikana.
Jos saisin itse valita, haluasin takaisin lapseksi! Matias ajatteli. Sellaiseksi kuin tuo poika äitinsä sylissä.

Äiti, äiti! Minulla on sinua ikävä!

Matias nyyhkäisi. Hän pyyhkäisi nuttunsa hihalla silmiään. Heikko hetki. Häntä nauratti. Iso mies, itkee äitiä! Nythän pitää iloita! Nyt on joulu.

Sursum conde – ylentäkäämme sydämemme
Gloria in exelsis Deo!  


                                                                   
                                                         




                                                       

7 kommenttia:

Irja Viirret kirjoitti...

Voi Liisu mikä tarina! Voin helposti yhtyä Matiaksen sanoihin niin äidistä kuin Jeesuksestakin. Kiitoksia tästä, nyt on pakko luikahtaa liven puolelle, mukavaa joulun odotusta, toivottavasti joulunlapsi hymyilee meille entiseen malliin:)

Liisu kirjoitti...

Mustis!
Kävin lukemassa sinun bogistasi mitä tapahtuu ENNEN joulua! Se ja tämä kun yhdistetään saadaan kai aika kattava joulun kuvaus. Jos joku kirjoittaisi jutun JÄLKEEN joulun, olisi kokonaisuus valmis. :D

Anonyymi kirjoitti...

Tuolla maalauksella ei ole mitään tekemistä Fra Angelicon kanssa - se on yksi Rafaelin kuuluisimmista maalauksista.

Liisu kirjoitti...

Anonyymi!

Olet oikeassa. Kiitos kovasti, kun huomasit virheen ja ilmoitit siitä!

Miten ihmeessä tuli tuo väärä nimi, vaikka itsekin olen aina kuullut puhuttavan vain Rafaelin madonnasta ja hänen enkeleistään.

Jutussa pilkahtava äitikin puhuu lapselleen (Matiakselle) Rafaelista.

Anonyymi kirjoitti...

Eipä mitään, anteeksi lievän agressiivinen sävy!


Hyvää joulua!

Irja Viirret kirjoitti...

Kyllä siitäkin on jo pari tarinaa rustattu toissa vuonna ja ehkä viime vuonnakin:) Mutta mennyt on mennyttä ja katsotaan eteenpäin. Hyvää jouluaikaa Liisu.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Mustis! Kaikkea hyvää myös sinnepäin!

Ja jos nämä hyvät törmäävät yhteen matkalla avaruudessa, toivotaan, että ne molemmat pystyvät jatkamaan matkaansa!
Sillä onhan se kai niin, että ihmiskunnan yhteenlaskettu hyvyys on kaiken perusta. Ilman hyvyyttä, olisimme hukassa!

Lisään varmuudeksi voimaa siihen hyvään joka on matkalla sinun suuntaasi!