SUHTEITA JA HENKIOLENTOJA (Petetty, osa 4)

                                                                                           


”olosuhteet joissa elämää saattaa syntyä
 ja olosuhteet joissa se saattaa lakata

 ja näiden mahdollisuuksien välillä

 pitää osata ajatella kaikki

 ja kaikki pitää näkyä yhtä läheltä
 että pelko muuttuisi tiedoksi”

                         (Pentti Saarikoski)

Huomenta! Vai onko nyt jo päivä, tai ehkä jo ilta? - Yö? Ei uskoisi!

Matias on menettänyt ajantajun. Kaikki on nykyisin pelkkää hämärää olemista, ollut jo loppiaisesta asti. Loppiaisesta? Eikö sen pitänyt olla käännekohta, suunta parempaan? Mitä hän aikoi elämässään muuttaa? Ei hän muista itsekään, ei hän jaksa sitä ajatella. Hän vain lepäilee pitämättä päivistä lukua.

Vaihteeksi hän köllöttää hetekalla ja on mielipuuhassaan: katselee kattoa. Raakalautaa. Oksanreikiä. Katontekijän saviset jalanjäljet näkyvät vaaleina lautojen pinnassa. Aika omituista. Katossako voi kävellä?

Heti hän näkee silmissään varjon, joka muuttuu haalaripukuiseksi mieheksi, joka vasara kädessä, pää alaspäin roikkuen yrittää lyödä nauloja kattoon, mutta hankalaa se on. Painavat työkengät imukuppeina mies ponnistelee saadakseen roikkuvat kätensä lähemmäksi kattoa, yrittää, yrittää, mahdotonta; vasta kun Matias tulee ajatelleeksi, että ehkä haalarimies onkin kävellyt lautojen päällä jo silloin kun ne olivat vielä maassa, hän antaa miehen laskeutua ja häipyä ajatuksista.

Mutta ei Matias yksin ole. Kattolautojen yläpuolella on oravalla pesä. Sieltä kuuluu rahinaa. Ilmanko emo-orava ravaa edestakaisin, kiipeää ulkoseinää milloin ylös, milloin alas. Välillä on hiljaista.

Ja sisällä lattianrajassa, seinäkolosta pistää esiin utelias hiirenpää. Mustat nappisilmät tuijottavat Matiasta. Kuonokarvoja muutaman kerran väräyteltyään se työntyy esiin kokonaan, kipittelee lattialla ristiin rastiin kuin tutkisi paikkoja, kunnes vilahtaa takaisin koloonsa. Henki se on hiirelläkin. Ei se pelkää Matiasta, eikä Matias pelkää sitä. Matiaksesta ja hiirestä voisi tulla kaverukset. Heistä olisi toisilleen sopivaa seuraa. Mutta he molemmat haluavat elää omaa elämäänsä. Hiirellä on pesänsä. Se on jossain lattian alla. Matias nukkuu ruosteisessa hetekassa, olkipatjalla, joka on ohentunut pelkiksi pahnoiksi, mutta kolmen viltin sisällä siinä pysyy lämpimänä. Se on Matiaksen pesä. Siinä hän yrittää koota ajatuksiaan, jotka karkailevat. Välillä hän lepää kuin horteessa.

Oikeastaan mökissä on tunnelmallista. Hellalla on rivissä kynttilöitä. Ne tasaavat tarvittaessa päivän ja yön eroa. Kynttilöitä löytyi kassillinen komerosta, niistä ei tulisi puutetta. Jääkukat mökin ikkunassa toimivat verhoina, ne ovat kuin hienoa pitsiä. Puita ja roskia puulaatikossa hellan vieressä, vanhoja lehtiä kaapissa kasakaupalla. Ruokaakin on. Ja juotavaa. Mikäpä tässä on kölliessä, Matias tuumaa tyytyväisenä. Oikeastaan hänellä on hyvä olla, vaikka ei olisi mitään apukeinoja.

Virallisesti Matias on sairaslomalla. Oikeasti hän on ystäviään paossa. Niitä alkoi ilmestyä heti, kun hän oli kuin ihmeen kautta saanut hankituksi asunnon. Vieläpä läheltä työpaikkaa. Huhu tästä onnenpotkusta levisi, ja Matias muisti, kuinka ensin tuli vain muutama ystävä, halasi häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin Suomeen ja entiseen elämään. Mutta pian niitä alkoi tulla tulla joukolla. Ja määrä sen kun lisääntyi. Kaikki he halasivat Matiasta. Ja siinä sivussa myös toisiaan. Yksimielisesti he olivat sitä mieltä, että Matiaksen kuuluu järjestää heille oikein kunnon tupaantuliaiset. Mutta kun Matias valitti väsymystä työn jälkeen – kyllä, kyllä hän ennätti jo aloittaa työnsä sopimuksen mukaan - he järjestivät tupaantuliaiset itse. Porukalla. Matiaksen ei tarvinnut muuta kuin maksaa laskut. Hän pääsi valmiisiin riemujuhliin.

Niitä tupaantuliaisia Matias ei halua nyt ajatella. Hyvä, että selvisi hengissä. Siitä alkoivat vaikeudet. Hän päätti sanoa irti kaikki ystävyyssuhteensa, mutta eihän sitä voinut tehdä. Ystävät ovat ystäviä niin kauan kuin he haluavat olla ystäviä. Mutta eksyttää heidät? Se onnistui. Onneksi hän muisti tämän rapistuneen mökin, joka oli ollut kauan hylättynä, mutta jossa hän oli käynyt lapsena vanhempiensa kanssa aina joskus tervehtimässä isomummoa, jonka omistuksessa mökki silloin oli. Nyt se on hänen, Matiaksen, perimäkaaren mukaan.

Isomummo vietti aina kesäisin aikaansa täällä, metsän keskellä, tarpeeksi kaukana kaupungista. Mitä hän halusi paeta? Matias ihmetteli. Isomummo ilmestyy hänen silmiinsä. Vanha eukko. Herahtaa heti itkuun, kun näkee hänet. Se on kiusallista. Ei Matias olisi halunnut lapsena lähteä mukaan, mutta isä ja äiti pakottivat. ”Isomummo rakastaa sinua, olisi suuri pettymys jos hän ei näkisi sinua”, he sanoivat. Nyt tuntuu oikeastaan mukavalta, kun isomummo pyöriskelee siinä kuin elävänä. Mummeli kummeli keittelee kahvia ja panee kuppeja pöytään. Entisellä rutiinilla.Tallella ovat; vanhat ruusukupit nurkkakaapissa. Isomummo kantaa ne kaikki pöytään. Ei väliä, vaikka ne ovat säröisiä ja vain puoliksi tiskatun näköisiä, niin ne olivat ennenkin. Siitä ei sopinut huomauttaa, isomummo olisi voinut pahoittaa mielensä.

Isomummo, teologi kirkon palveluksessa, työskenteli suurimman osan elämästään virastossa. Nyttemmin hän asui taivaassa, ratki taivaassa. Sieltä hän piipahti Matiaksen luo aina tarvittaessa. Hänellä oli hyvä lauluääni. Nyt hän tuli ennen poistumistaan Matiaksen viereen istumaan, ja eikös vain hän ilahduta Matiasta laulamalla heleällä äänellä oravasta, jolla oli käpy suussa, ja jäniksestä joka istuu maassa. ”Hyppää pois, hyppää pois!” Matias liikuttuu ja kokeilee muistiaan, ja ilahtuu, kun osaa laulaa samat laulut itsekin, ei yhtään muistivirhettä. Jotain olen oppinut hän ajattelee, vaikka muuten on tuntu, että on turhaan päntännyt päähän vaikka mitä!

Matiaksen pää ei ollut tyhjä. Se oli täynnä ihmisiä, varsinkin nyt, kun hän oli liikuttuneessa tilassa päästyään ikään kuin elämän alkulähteelle. Osa ihmisistä oli niitä, joita hän halusi tavata, suurin osa kuitenkin niitä, jotka väkisin työntyivät mieleen, eikä hän saanut heitä poistumaan, vaikka yritti. Mitä enemmän hän yritti, sitä terhakammin he olivat takertuneina hänen aivopoimuihinsa.

Ne, joita Matias oma-aloitteisesti halusi tavata olivat jo kuolleita. Isomummeli, äiti ja isä, kuuluivat viimeksi mainittuihin. Ja aivan oikein. Kuin kutsun saaneina istuivat nyt isä ja äiti mökin ikkunapenkillä. Istuivat ja hymyilivät. Elämänsä aikana heillä oli ollut paljon surua ja huolta. Viimeisinä aikoinaan he olivat olleet erikoisen paljon huolissaan Matiaksesta. Se painoi Matiaksen mieltä. Ei hän tahallaan halunnut aiheuttaa heille huolia ja sotkea heidän elämäänsä. Kuin korvaukseksi heidän vaivoistaan hän nykyisin muisteli heistä vain hyviä asioita, sen verran hän tunsi olevansa lähimmilleen velkaa.

Totuus oli, että isä, äiti ja isomummi hymyilivät harvoin. Ja vielä harvemmin he nauroivat. Isä ei nauranut ollenkaan. Vain kerran Matias näki, että isä kuitenkin osasi nauraa. Se tapahtui painajaisunessa, jonka hän näki lapsena: On kuuma, kirkas päivä. Hän, Matias juoksee pakoon itseään isompaa poikaa, joka jahtaa häntä puukko kädessä. Jalat eivät tahdo toimia. Kauhu kuristaa kurkkua. Isä seisoo vähän kauempana halkopinon vieressä ja nauraa suu auki, niin että kaikki hampaat ovat näkyvissä.

Matias on helpottunut, kun isä ja äiti istuvat siinä entisessä olomuodossa. Mielessä kyllä vilahti näky kahdesta vääntyneestä, katkeilleesta luurangosta mädäntyvien lihariekaleiden keskellä. Se oli hirveä näky. Ihan kauhea! Matiasta puistatti. Sellaisia he olisivat, jos olisivat tulleet suoraan haudasta. Mutta eivätpä tulleet. He olivat jo eläessään olleet hyvin tarkkoja, miten pukeudutaan kun mennään vierailulle. Niinpä he istuvat siinä penkillä ohuissa, vaaleissa ja ilmavissa vaatteissa. Matias katselee heitä, ja liikuttuu yhä enemmän. ”Rakas äiti ja rakas isä” – niitä sanoja hän ei ollut oikein tottunut käyttämään, mutta nyt sekin onnistui – ”tässä teidän poikanne. Teitte parhaanne hänen hyväkseen, olitte sankareita, kiitän teitä!” Hän on tyytyväinen itseensä kun sai vihdoin sanottua sen, joka olisi pitänyt sanoa kauan sitten. Ja hän jatkaa: ”Äiti ja isä! Ette tiedä miten lohduton olin, kun sattui se kolari, jossa kuolitte yhtä aikaa. Mutta onneksi teidän ei tarvinnut kärsiä. Urhoollisesti kuolitti heti, olen siitä ylpeä. Ei yhtään valituksen sanaa. Törmäys oli niin täydellinen, että kaikki ihmettelivät. Ja tietäisittepä miten paljon hautajaisissanne oli väkeä. Vain isomummeli puuttui, hän oli jo taivaassa, valmistamassa teille sijaa siellä, ja olette ehkä jo tavanneet hänet. Vaikka ruuhkaa siellä taitaa olla vielä enemmän kuin maapallolla. Kuolleita on ehkä triljoona kertaa enemmän kuin eläviä, ehkä vieläkin enemmän, ja te siellä joukossa. Mutta onneksi olette kaikki henkiä. Henget vievät vähän tilaa. Yksi keskimääräinen henki painaa vain noin 20 grammaa. Mitä se on maailman kaikkeuteen verrattuna! Riippuu tietenkin paikasta, missä olette. Sitähän ei kukaan tiedä missä taivas on. Voi miten minua itkettää kun katson teitä. Äiti ja isä”, hän sanoo hellästi puoliääneen. ”Teitte parhaanne. Olitte oman elämänne sankareita ja minä sain olla teidän sankari, nyt sen vasta tajuan. Luuseriksi muutuin vasta koulussa, jossa minua kiusattiin, mutta siitä en halua teille vielä nytkään kertoa, koen sen niin häpeälliseksi. Otin vastaan iskut, henkiset ja fyysiset, kiusattuna, maahan kaadettuna ja potkittuna. Se ahdistaa vieläkin mieltä, mutta ehkä olin sen ansainnut. Oma syyni? Olin liian kiltti. Totta kai halusin olla kiltti, ja tehdä aina neuvojenne mukaan.”

Matias on uupunut. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Olipa pitkä puhe, suuta kuivaa. Onneksi on juotavaa. Mistään ei ole puutetta. Silmissä hämärtää. Ulkona on jo pimeä. Matias kävelee hellan luo ja onnistuu kuin onnistuukin sytyttämään uudet kynttilät.

Nyt lopuksi voi ottaa hyvän asennon toipuakseen tuosta pitkästä osiosta ja kuunnella ensimmäisen osan Sauli Zinovjevin säveltämästä pianokonsertosta, jossa hän on itse solistina. Tiedot: Pianoconcerto Nr. II 1. Introduction & Scherzo Lahti Young Symphony, solistina Sauli Zinovjev, piano,  Esa Heikkilä johtaa.