PÄÄSIÄISEN AIKAA (Petetty, osa 7)

”Värit räikeät, puvut hullut

ovat merkki sielusi kirjavan;

minä sinua vihaan, rakastan,

minä, hullusta hulluksi tullut!”

 - Charles Baudelaire *

Niin vain kävi. Kaikessa on riesansa. Kun viimeisenkin vieraan poistumisen aika oli ohi, näytti ettei tämä ollut lähdössä ollenkaan. Minkäs teet? Ei voi työntää ketään ovesta ulos noin vaan, ellei ole mitään varsinaista syytä. Ja yritäpä työntää sellaista, joka on jäänyt sinua auttaakseen! Sehän olisi jo suuri loukkaus, kuka sellaiseen tahtoisi syyllistyä? Sitä paitsi: halusinko enää edes, että nainen poistuisi? Matias ajatteli, kun hän vähän myöhemmin muisteli tapahtumia. Ne olivat kuin unta. Kaikki hänen elämässään oli kuin unta. Hän muisteli aisoita kuin olisi kuullut niistä kerrottavan. Mikään ei tuntunut todelliselta. Oli vain uskottava. Tai sitten ei. Ja vaikka hän ei sitä itselleen tunnustanut, hän kaipasi nyt jotain. Jotain sellaista, jota ei uskonut koskaan kaipaavansa, tai saavansa, tai edes voivansa menettää. Mitä hän kaipasi? No sanotaan nyt: Matias kaipasi selvästi toista ihmistä. Ehkä juuri tuota naista.

---

Tutkittuaan kaikki peiton mutkat ja kohoumat ja kurkistettuaan vielä varmuudeksi sängyn alle ja huomattuaan että oli ainoa ihmistä muistuttava olio huoneessa, Matias ilostui. Vihdoinkin! Viimeinenkin vieras oli poissa. Saan olla rauhassa! hän ajatteli.

Ei hän enää tuntenut itseään yksinäiseksi ja hylätyksi, pikemminkin päinvastoin. Olotila, jossa hän muisti hämärästi olleensa, ja jonka kaikuja hän tunsi yhä ruumiissaan - käsivartta ja toista jalkaa pakotti, ja olo oli kummallisen rähmeä, suussakin paha maku – ei, siihen hän ei todellakaan kaivannut ketään todistajaksi. Se ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän oli täysin menettänyt kontrollinsa ja sekin, mitä hän siitä muisti, oli suurimmaksi osaksi hämärän peitossa, onneksi.

Kun hän valmistautui nousemaan, hän etsi katseillaan vaatteitaan. Niitä ei näkynyt missään. Niinpä hän vähän vinossa, toista jalkaa arastellen, tassutteli niine hyvineen paljain jaloin keittiöön ja – kauhistui! Siellä hääräsi nainen, joka nauraa heläytti, kun Matias seisoi säikähtäneenä oviaukossa.

Matias ponnisteli rauhoittuakseen. Hänen mieleensä ei tullut mitään, mitä olisi voinut sanoa, niinpä hän vain tuijotti.

Nainen jatkoi nauramistaan. Onkohan minussa jotain hullusti, Matias ajatteli ja katsoi epäluuloisesti naista, kunnes vilkaisi itseään ja pelästyi kun huomasi olevansa alasti. Mahtoi hän olla hauska näky! Nainen sensijaan oli täysissä pukeissa. Hänen yllään oli kummallinen, kirkkaankeltainen kauhtana, melkein maahan ulottuva, korkeakorkoiset punaiset kengät jalassa, aivan mauttomat, ja suu kävi hänellä kuin papukaijalla.

”No mutta Matias!” nainen sanoi. ”Etkö muista, minähän olen Elsie!” Ja Matias muisti alastoman olennon sängyssään ja sai sen avulla itsensä rauhoittumaan, tasoissa ollaan, hän ajatteli.

”Tule istumaan!” nainen sanoi, Elsie, totta tosiaan, hehän olivat esittäytyneet. Muistin sirpaleita alkoi erottua mielessä, vaikka kaikki siellä ei ollutkaan järjestyksessä, oli vain musta suuri möykky, josta pala palalta alkoi jotain lohjeta. Ei mitään mieluista. Tilanne oli outo.

”Ei täällä ruokaa löytynyt, mutta vähän siivoilin ja laitoin kahvia, sitä löytyi kokonainen paketti!” nainen nauraa heläytti. Onpahan iloinen ihminen, Matias ajatteli, ja istahti ison, nurin käännetyn pakkauslaatikon viereen asetettuun tuoliin, ja toden totta: laatikon päälle oli katettu kodikkaasti kaksi pahvimukia. Nainen kaatoi hellalla olevasta kattilasta tummaa lientä kuppeihin, haki eteisestä itselleen tuolin, ja siinä he nyt istuivat ja mittailivat katseillaan toisiaan.

”Kauhea näky!” nainen sanoi. Matias koetti oikaista ryhtiään ja tunsi miten hänen naamansa alkoi otsasta lähtien punoittaa. ”En minä sinua tarkoittanut”, naisen suusta helähti uusi nauru, ”sinähän olet kuin Akilles, sankari muinaisesta Kreikasta! Oikein hieno kroppa sinulla! Olet vähän lyhyenläntä, mutta vaikutat pitkältä ja komealta. Sinua katselee mielikseen!” hän sanoi ja jatkoi: ”Tarkoitin näkyä tässä asunnossa. Tämähän oli kuin taistelun jäljiltä! Mitä sinuun tulee, olit täydessä unessa kun heräsin. Olen minä vähän olen yrittänyt siivota pahimpia paikkoja." Matias rykäisi ja näytti vaivaantuneelta. "Kun sinua katsoo, näkee että minunkin olisi pitänyt lähteä, mutta halusin hiukan auttaa sinua. Vielä täällä tekemistä riittää. Mutta kyllä me tämä kuntoon saadaan, älä välitä, palveluksessanne, hyvä herra!” Taas naurua.

”Kyllä minä itsekin”, Matias mutisi. Mutta nainen oli päättäväinen. ”Ensin asiat kuntoon!” hän sanoi. ”Kyllä sinä tarvitset apua. Mikä on henkinen tilanteesi?” Matias ei tiennyt mitä sanoa.

”Sinä jäit muitten kanssa hillumaan, minä taisin olla ensimmäinen, joka join pääni täyteen ja kilahdin lähimpään sänkyyn. Miten minusta tuntuu, että siinä olisi ollut jo joku toinenkin? Ainakin sain ponnistella jonkun pehmeän yli”, nainen muisteli. ”Mutta ei siinä ketään myöhemmin näkynyt. Hän oli kai se, joka poistui viimeksi ja jätti ulko-oven auki. Tai sitten se oli naapuri, joka oli jättänyt viestin. Tässä. Lue!"

Matias tarttui paperiin: ”Senkin siat! Mellastatte yökaudet ja paiskitte ovia ja annatte jäädä ne rempalleen. Jos ei tällainen meno lopu, se on poliisiasia! Ja korjatkaa tuo oven lukko tai öljytkää sen saranat. Olette isännöitsijän mustalla listalla, voitte saada häädön! Toivoo kyllästynyt naapurinne.”

”Oho!” Matias taittoi lapun ja antoi sen takaisin. ”Onpa tässä talossa hermoherkkää väkeä”.

”No, ehkäpä ei ihan aiheetta”, nainen sanoi. ”Ei ihmiset aina turhaan valittele. Kai täällä melkoinen mäiske kävi. Minua se ei haitannut, nukun kuin pieni porsas, jos vaan pääsen unen alkuun. Panssarivaunulla saisi ajaa yli, enkä heräisi. Se on luonnon minulle antama lahja!” Matias ei sanonut siihen mitään. Mutta nainen jatkoi: ”Minun ainakin pitäisi oikeastaan karttaa juhlia, tai ainakin olla varovainen viinan kanssa, olen näes huomannut, että olen siitä riippuvainen. Vaikka kuinka päätän, että en ota tippaakaan, niin jos sitä vain on tarjolla, tartun siihen heti hanakasti, en edes huomaa sitä. Joku onkin sanonut, että siinä tilanteessa ihminen ei ajattele aivoilla, vaan selkärangalla. Ja se on pahan merkki. Kyllä minä sen tiedostan. Nyt minut pelasti väsymys. Vai toimiko selkärankani ylimaallisella nopeudella, ehkä olin jo puoliksi tainnoksissa. En muista. Mutta voit arvata, miten pettynyt olen itseeni, joka kerran yhtä pettynyt. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta.”

Matias katsoi naista. Tosiaan. Kun osasi katsoa sillä silmällä, näki, että naisessa oli jo selvästi rippunen kassialmaa. Naama vähän turvoksissa, pussit silmien alla ja iso vatsa hennossa ruumiissa, kuin lasta odottaisi. Tukkakin harotti. Alkoholista sen täytyi johtua. Tosin vaate hänen päällään piilotti mahaa, se näkyi vasta, kun hän oli seisaallaan ja käännähteli. Ei, ei näyttänyt hyvältä. Hänessä oli jotain eläimellistä, muistutti vastasyntynyttä sonnimullikkaa haperoine jalkoineen.

”Et kyllä näytä yhtään hullummalta”, Matias pakotti itsensä sanomaan. Mutta sulki sitten suunsa.

Nainen yrititti keskustelua. ”Tiedätkös, ensi sunnuntaina on jo pääsiäinen, seuraava perjantai on pitkäperjantai, nyt taitaa olla palmusunnuntai. Ja kiirastorstai on tulossa. Saat varautua että tänään oven takana on pikkunoitia, jotka uhkaavat sinua vitsalla. Aika omituinen valinta järjestää juhlat näin lähellä pääsiäistä, vai miten sinusta?”

Kun Matias ei sanonut mitään, tuijotti vain naista, tämä jatkoi: ”Olen sentään saanut kristillisen kasvatuksen, sen mukaan olemme aloittaneet Kristuksen piinaviikon jo hyvissä ajoin. Vai miten se menee. Taitaa olla pääsiäisjuhlat sekaisin, yhtä sekaisin kuin me itse”, nainen naurahti.

”Leikitäänkö että sinä olet Juudas Iskariot. Vai haluaisitko mieluummin olla Jeesus, jonka Juudas kavaltaa? Minä pidän kyllä Juudaksen puolia. Olen aina pitänyt. Minkä hän sille voi, että hänet oli jo etukäteen ennustettu pahaksi, kavaltajaksi. Pakkohan hänen oli toimia sen mukaan. Muutenhan kukaan ei uskoisi Raamatun sanaan. Ei hän varmaan ollut sen pahempi kuin muutkaan ihmiset. Mutta hei! Minä voisin olla Maria, Jeesuksen äiti. Tai ehkä minä mieluummin olisin se toinen Maria, se huono nainen, joka myös rakasti Jeesusta. Vai vaihdetaanko vain osia? Sinä olet minä ja minä olen sinä. Se voisi olla kaikkein parasta. Eikä se olisi edes vaikeaa. Mehän olemme jo nyt jossain määrin tavoiltamme samanlaisia, eikö totta?”

Matias ei vieläkään sanonut mitään. Mitä hän olisi voinut sanoa? Tunnustaa, että heillä oli liiankin paljon yhteistä. Alkaisi heti etsiä minusta rappeutumisen merkkejä, Matias ajatteli. Nyt hän kuitenkin pitää minua vielä ihmisenä, vai pitääkö?

”No, jos haluat, niin ollaan sitten hiljaa”, nainen sanoi. Mutta ei hän kauaa malttanut. Aikamoinen räpätäti. Hetken kuluttua nainen, siis tuo Elsie, nousi tuolille ja alkoi paatoksella lausua:

”Matoja oomme, ettekö jo huomaa?

On työmme luoda perho taivahinen

Mi vanhuskauteen suojatonna lentää.”

Hullu nainen, Matias ajatteli.

Nainen laskeutui tuolilta. ”Noin sanoo Dante Alighieri. Hän eli joskus 1200-1300 lukujen vaihteessa. Mahtoiko olla yhtään meitä viisaampi!”

Matiaksen silmissä välähti. ”Ai niin, se Jumalaisen näytelmän tekijä? Sehän oli ennen mielikirjani!” Nainen muuttui hetkessä hänen silmissään, ikään kuin olisi väläyttänyt ominta itseään. Vai oliko se satunnaista. Mutta totta tosiaan, kun katsoi tarkasti, jotain puoleensa vetävää hänessä oli. Matias kiinnostui, avasi suunsa:

”Tässä me istumme ja puhelemme, kuka sinä oikeasti olet? Kenen kanssa minä tässä keskustelen? Mitä sinä teet työksesi?” Nainen naurahti. Matias huomasi kysymystensä sarjatulen, jonka saattoi mieltää uteliaisuudeksi ja yritti lievittää  lievitti sitä: ”Ei tarvitse vastata, jos koet kysymykseni epähienoksi.”

”Kysymykset eivät ole koskaan epähienoja, vastaukset voivat olla”, nainen sanoi. ”Minähän olen Elsie, se saa sinulle riittää. Ja se mitä teen on paremmin sanottu kuin tehty. Olen jonkinlainen kulttuurin monitekijä, osaan - tai luulen osaavani - laulaa, soittaa, näytellä, tanssia, ja kaiken lisäksi yritän kirjoittaa runoja. Niin, olen kiinnostunut kaikesta, joka vähänkin jollain tavoin sivuaa taiteita. Jokaista taiteenlajia olen yrittänyt kokeilla, joskus huonolla, joskus vähän paremmalla menestyksellä. Riittääkö tämä sinulle? - Toisin sanoen, olen hajoittanut itseni moneen osaan. Oikea vastaus kysymykseesi olisi: Olen hajonnut henki, alkoholisti, yrittäjä. Päätyöni on yrittää koota itseni, saada itseni kasaan, löytää palaset, jotka olen itse repinyt itsestäni. Se on asia, jota nyt kadun. Mutta tekoja ei saa tekemättömiksi.”

”Sinäkö osaat tanssia? Ja soittaa? Olin kuulevinani yöllä musiikkia, mutta se taisi olla unta.”

”Ei se välttämättä unta ollut. Se saattoi kuulua kännykästäni. Minä kuuntelin sillä  keittiössä Chopinia, Nocturnea. Pidän pianomusiikista.”

”Ja minä kun luulin, että näin unta. Äiti soitti sitä usein meillä kotona, samaa kappaletta”, Matias ihmetteli.

”Rahmaninov on minun lempisäveltäjäni, hänen toista pianokonserttoaan kuuntelen usein, varsinkin, jos olen masentunut. Se auttaa jotenkin, tulee parempi olo”, nainen sanoi.

Matias mykistyi. Hän työnsi tuolia taaksepäin pahvilaatikosta, ja katsoi naista kuin ei olisi häntä ennen nähnyt. Uskomatonta. Rahmaninov oli äidinkin lempisäveltäjä! Kuinka olen voinut moittia tuota ihmistä mielessäni, hän ajatteli. Hänhän on kuin siivu minua. Tai oikeammin siivu äitiä. Äiti on ollut minulle aina rakas. Tärkein kaikista ihmisistä. Tuoko tuossa muistuttaa äitiä. Ei voi olla totta! Ensimmäinen nainen pitkästä aikaa, johon voisin melkein rakastua.

Rakastua? En kai minä niin hölmö ole! Matias peruutti ajatuksiaan. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että hänen silmänsä olivat kirkastuneet, ja hän näki naisen kuin sisältä päin, ihan toisenlaisena, jotenkin valaistuneena. Ja yhtäkkiä hänen teki mieli kaapata nainen syliinsä ja yhdessä he olisivat nousseet katon läpi korkealle taivaalle ja liidelleet siellä käsi kädessä ihan kuin siinä taulujäljennöksessä, mikä oli ollut vanhempien makuuhuoneen seinällä. Chagall, vai kuka se oli sen tekijä? Ajatella! Voisipa lennellä ilman huolia korkealla kirkkaalla kevättaivaalla. Ihan hulluahan se olisi, mutta ihanaa, tavoiteltavaa. Minä ja Elsie. Kaunis nimi hänellä. Elsie, ihme nainen! Käsi kädessä!

Matias katsoi uusin silmin vierastaan. Ja jotenkin hän aavisti, ettei se olisi mitenkään hullumpi asia, jos olisi joku, joka olisi aina siinä saatavilla, vieläpä samalla aaltopituudella.

”Matias, olisiko sinusta ihan huono idea, jos lentäisimme yhdessä joku päivä Pariisiin, ja mentäis katsomaan yhtä maalausta, joka on tehty kuin meistä. Se nainen on kuin kopio minusta ja mies muistuttaa aika paljon sinua. No, vähän lihavampi hän on kuin sinä. Mutta nenä on samanlainen. Olen aina halunnut nähdä sen maalauksen livenä!”

Tämä vielä puuttui, Matias ajatteli. Hänkö ihan tosissaan tahtoisi lentää minun kanssa taivaalla! Uskomatonta! Selvää telepatiaa. Osaako hän lukea ajatukseni?

”Hm. Sehän on hieno idea! Se me voidaan kyllä joskus toteuttaa. Nykyään saa vielä halpoja lentoja, jos on valmis milloin tahansa lähtöön.” Matias sanoi, ja he katsoivat toisiaan ilahtuneina, vaikka Matias koetti tarkoin kätkeä syvimmät ajatuksensa.

---

Kun Matias kiirastorstaina muisteli näitä tapahtumia, hänen sieluaan kiristi. Niine hyvineen nainen oli lähtenyt heti kun he olivat saaneet paikat kuntoon. Kyllähän minä häntä kiittelin. Sellaista pelastusenkeliä harvoin tapaa. Mutta ei edes puhelinnumeroaan hän jättänyt. Harmi, kun en muistanut sitä häneltä pyytää. Pelkällä Elsiellä sitä ei löydy edes netistä. Matias oli todella pahoillaan. Niin hauska ja iloinen nainen. Kyllä hänen vöijynsä helmassa olisi kannattanut ainakin vähän aikaa riippua.

Rauhoittuakseen Matias etsi kannettavansa YouTubesta Rahmaninovin toista pianokonserttoa, joka oli naisen mielikappale, mutta se, minkä hän löysi, oli huonolaatuinen. Sama mitä nainen oli kuunnellut, Chopinin Nocturne kyllä löytyi. Ja sen perässä kokonainen roikka muita Chopinin kappaleita. Mutta Matias keskittyi kuuntelemaan vain Nocturnea**. Se ikään kuin yhdisti naisen, äidin ja hänet itsensä kolmioksi, jonka keskipisteenä istui Chopin, tuhti mies. 

                               

Pianisti Adam Harasiewicz

julk. Walter Di Marco

* Pahan kukkia, Charles Baudelaire, suom. Yrjö Kaijärvi
** Chopin Nocturne N:ro 1 in B Flat Minor: Larghetto