26.4.2013

ELSIELLÄ ON ASIAA ...

Matias suojansa varjossa


Hei kaikki Matiaksen ystävät!

Kuulkaas! Olen Elsie, tapasimme Matiaksen tupaantuliaisissa (jos olitte paikalla ja satuitte huomaamaan minut; olin yksi niistä pahimmista reuhaajista, siilitukka, keltainen vaate, jalassa punaiset kengät, muistatteko?) Katosin kyllä jossain vaiheessa taka-alalle; siihen oli syynsä ja myös seuraamuksensa.

Niistä kemuista on jo viikkoja. Jäi hatarat muistot. Olen koettanut koota ja tiivistää, selvittää, mitä niissä tapahtui sellaista, joka jäi vaivaamaan mieltä.

Ihmettelette, miten noin vain ilmestyn tänne salaiselle ja suljetulle sivustollenne ilman lupaa. Ja miten se on mahdollista? Enhän kuulu ystäväpiiriinne. Salainen ja suljettu, siinä on jotain kiehtovaa. Kuin runoa. Mutta nimi: Matiaksen ystävät. com. Se kyllä kertoo jotain, mutta eikö se ole vähän töksähtävä? Mielikuvitukseton. Kaipaisi hiukan lennokkuutta. Mutta mitä nimestä! Tuttavani, se joka otti minut mukaansa (säälistä, arvaan) ja toi juhliinne (hän muuten katosi, menikö ovesta ulos, en tiedä, en nähnyt häntä koko iltana)  hän kertoi, että te olette Matiaksen ystäviä ja järjestitte sen juhlan ja kaiken lisäksi olette perustaneet hänelle tämän sivuston, mutta häntä itseään ei ole täällä näkynyt. Täällä kyllä puhutaan Matiaksesta. Toimitteko hänen selkänsä takana? Anteeksi epäilyni. En ole selvillä näistä asioista. Kai tämä on jonkinlainen fanisivusto. En kyllä ymmärrä, miksi juuri Matias? Mitä fanittamista hänessä on? Pidättekö häntä jotenkin erikoisesti arvossa, liittyykö se hänen tekemisiinsä vai häneen itseensä, tai onko hän vain jonkinlainen maskotti? Minusta Matias on vähän outo. Ei silti, kyllä minäkin pidän hänestä.

Se, ettei se tuttavani ole täällä, sitä en ihmettele. Hänellä ei ole aikaa istua koneella. Hän kuuluu projekti-ihmisiin, aina jotain uutta ja tärkeää tekeillä. Yksi hänen monista tehtävistään on olla  sivutoiminen henkilökohtainen tukihenkilöni. No se liittyy yhteen juttuun, josta ette varmaan tiedä, eikä teidän tarvitsekaan tietää. Olen kuullut, että tekin olette jonkinlaisia tukihenkilöitä. Yhteiskunnan tukipylväitä jopa, joku on sanonut. Vaikea kuvitella miten. Tämä tuttava antoi minulle tunnukset, joilla voi kirjautua tänne. Ja nyt minä kirjauduin, hupsista! Tässä minä olen! Elsie, hauska tutustua, myös tähän sivustoonne!

Istun täällä asunnossani sohvalla, tietokone polvilla. Se lämmittää mukavasti, ja sen avulla olen nyt puheillanne. (Voi tätä ihmeellistä maailmaa, linnun lailla lennellään vaikka maailman ääriin!) Ehkä tuttavani toivoo, että voin nyt tutustua lähemmin sisäiseen maailmaanne. Nään ajatuksianne, mielipiteitänne, saan tietoa  saavutuksistanne, joita täällä avomielisesti ja ujostelematta kerrotte. Teillä on itsevarmuutta ja osaamista ja paljon muita kadehdittavia ominaisuuksia, joita ei olemustanne katsoessa voisi edes kuvitella. Ehkä tuttavani ajattelee, että niillä voi olla hyvä vaikutus minuun. Saan niistä innostusta ja halua oikaista elämäni suuntaa, joka hänen mielestään kaipaisi oikaisua, on lipsahtanut väärille urille (ihan kuin en itse sitä tietäisi).

Pöydällä edessäni on kaksi pulloa. Toinen tummanvihreä, pyöreä, puolillaan vettä ja vedessä ruusu; sellainen herkkä ja hyväntuoksuinen, vielä niin tuore, että se voi hehkua pystyssäpäin ja levittää ympärilleen ihailua ja lämmintä iloa. Sen vieressä on toinen pullo. Sen kaula ja korkki on kääritty kultapaperiin ja suljettu sinetillä. Sen leveää tummanruskeaa lasista pintaa kiertää komea kuva: Siinä kypäräpäinen mies rautahaarniskassa ratsastaa hirnuvalla hevosella jonka sieraimet iskevät tulta; toisella kädellä hän hillitsee korskuvaa hevosta, toinen käsi pitelee välkkyvää miekkaa taisteluvalmiina! Tiedän että se sisältää konjakkia, kuulema parasta lajia. Sain molemmat pullot tukihenkilöltäni lahjaksi. Minun tehtävä on vain katsella ja ihailla niitä. Mutta koskea en saa. Kumpaankaan. Se on harjoitustehtävä. Toinen mittaa aikaa ja elämän katoavuutta. Toinen tahdonvoimaani. Olen yrittänyt parhaani. Katsellut olen mutta en ole koskenut. Selkeä sääntö. Ne ovat olleet siinä jo kolme päivää. Välillä alan jo hermostua. Vihaan niitä. Loppuisi tämä inhottava koe. Ja se, että joku seuraa tekemisiäni, ei minua yhtään innosta.

Olisi minulla teille oikeaakin asiaa. Mutta jotta ette yhdistäisi siihen mitään asiaankuulumatonta, esitän vain yhden kysymyksen johon vastaan - säästääkseni vaivojanne - itse. Se, että vastauksia on kolme, ja niissä kaikissa on sivukysymyksiä, on pelkkä hämäämisyritys, sillä vasta  keskimmäisessä vastauksessa on se mitä oikeasti haluan tietää. Odotan ja toivon malttamattomana, että edes joku teistä osasi juuri siihen vastata. Monimutkaista? Koetan selvittää. Siis kysymys: 

Miksi minä nyt juuri, tällä hetkellä, kun olen kyllästynyt koko elämään ja menettänyt taas kerran siihen otteeni, otan teihin yhteyttä? 

Vastaukset:

Ehkä siksi, että (kohteliaisuudesta) haluan kiittää teitä siitä juhlasta, joka ainakin minun kohdalla meni ranttaliksi, mutta jonka hyväksi olitte nähneet paljon vaivaa. Ja olihan minulle annettu sen aikana tilaisuus tutustua teihin, ihan oikeasti, mutta oma syyni, etäisiksi jäitte.  Tilanteet pääsivät jossain vaiheessa tempautumaan irti hyvin suunnitelluista kehyksistä. Jäikö se teitä jotenkin häiritsemään? Minulla se vain vahvisti uskomustani, että epätietoisuus on luonnon laki, eräänlainen puu, johon vain sattumat voivat asettua pykäliksi, eli oksistoksi. (Mitä tuokin nyt sitten tarkoittaa? Mitä minä sillä yritän todistaa? Kvasiviisauttako? En ymmärrä. Se vain tuli siihen, pälkähti päähän.)

Myös siksi, että Matias on ilmeisesti kadonnut. Häneen ei saa mitenkään yhteyttä. Työpaikalta saadun tiedon mukaan hän on sairauslomalla. Raukkapieni, iso roikale! Ajattelin kysyä, tietääkö joku teistä ystävistä hänen nykyistä olinpaikkaansa? Olisin kovin kiitollinen, jos siitä minulle kertoisitte. Minä olen...
äh, mitä minä nyt. Alan puhua jo sivu suuni. Pitää varoa... Hetkinen. No, kolmas selitys, aika tärkeä sekin, suhtautukaa  siihenkin vakavasti.

Siksi, että minäkin haluaisin liittyä Matiaksen ystäviin.com.
Onko minulla mitään mahdollisuutta? Olen jutellut Matiaksen kanssa kahden kesken. Ja vaikka hän aluksi vaikutti minusta sangen luotaantyöntävältä, ärsyttävältä suorastaan, olen ajatellut häntä viime aikoina kovasti. Matias kulta! (se ei tarkoita mitään, pelkkiä sanoja!) Mutta olisittepa nähneet, miten hän jossain vaiheessa nojasi polviini ja itki. Hänellä oli henkinen krapula, sitä hän itki pois. Ja minua itketti hänen itkunsa. Silloin näin hänen sielunsa paljaana, ja se on kaunis ja hyvä! Olen minäkin pettynyt itseeni, monta kertaa, mutta mitä se auttaa. Se on kuulkaa vakava asia, jos ihminen ei ole sovussa tekojensa kanssa. Teoriassa tiedän sen, kyllä vain! Tiedän paljon muutakin, en ole niin tyhmä kuin kuvittelette. Mutta sanoisin, että elämä on joskus pelkkää helvettiä! (Ant. kiroilu). Mutta se on totuus. Tiedän monta totuutta, jotka kaikki kauhistuttavat minua. Varmaan teitäkin. En halua teitä kuitenkaan nyt heti ensimmäisellä kerralla peloitella. Kaikki on vain niin sumeaa. Kukaan ei ymmärrä.

Tuhansia suukkoja teille, Matiaksen ystävät! (jakakaa ne keskenänne)

t. Elsie

Ps.
Se on tietysti täysin teidän oma asianne, hyväksyttekö minut ystäväksenne. Tämä on suljettu piiri, ja minä olen avoin, liiankin  avoin, tunnustan. Enkä ehkä muutenkaan täytä ehtojanne. Harkitkaa tarkoin, ettette myöhemmin kadu, ja potkaise minua ulos piiristänne. Se olisi minulle suuri pettymys. En tiedä kestänkö sen, mutta sommoroo, en minä siihen kuole (toivottavasti).

Niin kuin Matias tuolla ylhäällä kuvassa on kyyristynyt omaan varjoonsa, etsien siitä suojaa, meillä on kaikilla kyky kyyristyä heikkouksiimme ja tunnustaa ne. Mutta aina emme niitä edes huomaa, tai halua huomata ja tunnistaa. Esiinnymme mieluummin  virheettöminä toisten silmissä. Siinä ainakin olen kanssanne samaa mieltä. Mutta voih, miten vaikeaa se on!

Nyt juuri, tätä kirjoittaessani, tuli mieleen ainakin yksi asia, joka jäi minua vaivaamaan, kun lähdin viimeisenä vieraana niistä juhlista. Se oli: Matiaksen silmät! 
Että ne katsoivat minuun vetoavasti, ja niissä näkyi kaikki se, mitä olen tässä yrittänyt teille kertoa. Mutta mitä minä tein? - Minä vain käänsin pääni ja suljin oven.

 




                         



                                                                                          

4 kommenttia:

RistoNp kirjoitti...

Olipa hyvä, kiinnostava ja houkuttava teksti. Kiitos Liisu, oli mukava lukea. Tämä saa varmaankin jatkoa vielä.

Liisu kirjoitti...

Kiitos rohkaisusta!
(= olen jo ajatellut tällaisen palapelin tekemisen sijaan jättää kirjainten muuttamisen sanoiksi niille, joilta se käy helpommin ja jotka osaa).

Joka kerran kun pitäisi aloittaa uusi jakso, on kuin hyppäisi kylmään veteen, jossa räpiköi uiden sammakkoa tai koiraa (jalat pohjassa).

Irja Viirret kirjoitti...

Voi Elsie hyvä, olet toki lämpimästi tervetullut joukkoon tummaan, toivottavasti et myöhemmin kadu sitä, sillä kuten itse totesit, niin elämä menee välillä päin Helvettiä tosi lujaa ja välillä vähän hitaammin.. Sano Matiakselle terveisiä sitten kun ja jos näette ja kerro parhaimmat kiitokseni myös Liisulle:)

Liisu kirjoitti...

Mustis, elämä on raakaa. Kiitos kun lohdutat Elsietä, joka joutuu jatkuvasti kärsimään mielivallastani. Hän saa joka hetki pelätä, joko se kohta surmaa minut, tai Matiaksen, jonka rähveän olemuksen rinnassa palaa lämmin sydän, jota hän, Matias, yrittää suojata ärtyisyydellä.