Apua!

Erkka ja kaikki muut!

Auttakaa minua! Mä en mitään muuta pyydä teiltä kuin neuvoja, mitä minun pitäisi tehdä kun mun oma mies vainoo mua ja mä tuun kohta hulluksi sen takia!

Mä oon kauhean surullinen, kun se meidän oikea auttaja on nyt jossain kummassa ”hoidossa”. Miksei suoraan sanota, mikä sitä Matiasta vaivaa? Joku sitä on kyllä vaivannut jo pitkään, kun se ei enää viime aikoina ole ollenkaan ollut oma itsensä. Kun sitä siellä juhlissakin koetti lähestyä, se ihan kuin pakeni, eikä ollut näkevinäänkään minua. No, ehkä se oli liiaksi juhlahöyryissä, mutta eka kertaa koin, että se ikään kuin halveksien tuijotti minua etäältä, pöydän takaa, ja sen silmät oli sameat ja ne näytti suorastaan ilkeiltä, vaikka kuulun hänen ystäviinsä, olen kuulunut jo kauan. Häneltä minä olen tottunut saamaan aina apua ongelmiini, jotka yleensä ovat olleet henkisellä tasolla.

Nytkin olen terve kuin pukki (vai pitäisikö sanoa uuhi, kun olen nainen?). Mutta silti olen kuin sairas, sisältäpäin. Mä olen vihainen ja vihaan koko maailmaa! Ja kaikki tämä vaan mun miehen takia. Se on surkea, se on kauhea, se on ihan hirveä! Ihmispeto! Tarkoitan miestäni. En voi sietää sitä. Enkä karkuunkaan voi lähteä. Siinä se seisoo oven edessä, kuin pysty tukki, ja jos menen pihalle, tai jonnekin muualle, se seuraa minua kuin vikkelä orava.

Minne tahansa menen, se seuraa minua. Vessaankin se on tunkemassa, jos minulla on sinne asiaa, ihan kuin sen pitäisi päästä sinne aina välttämättä ennen minua. Kai sillä on joku pissatauti, ei se siitä puhu, mutta kyllä sen alkkarit haisee pahalle, vaikkei niitä haistelisi. Ei se puhu minulle muutenkaan, koskaan. Räpyttelee vain silmiään viattoman näköisenä, vaikka se raivostuttaa minua.

Kyllä se muille puhuu. Olen minä kuullut. Ei se mykkä ole. Mutta esimerkiksi aamulla se ei sano Hyvää huomenta, eikä koskaan illalla toivota Hyvää yötä! Vaikka eikö niin pitäisi? Minä joudun sanomaan sille ne asiat ja kaikki muutkin asiat, eikä se vaivaudu edes vastaamaan.

Kyllä nyt on niin, että avioliittomme, niin pyhä kuin se onkin, on sortumaisillaan. Matias on ainoa, jolle voisin siitä valittaa. Hän ymmärtäisi heti, mistä kaikki epätoivo johtuu. Hän ymmärtäisi minua. Ja mikä ihmeellistä, hän ymmärtäisi tuota miestäkin, joka tekee minut hulluksi! Olen minä käynyt hänen vastaanotollaan. Tarkoitan tietysti Matiasta. Oikeastaan monta kertaa olen käynyt. Olen hänen vakiasiakkaansa. Sanosinpa lempipotilaansa! Hän on niin ystävällinen ja kohtelias. Hän antaa minun puhua. Kerrankin joku, joka jaksaa minua kuunnella.

Matias tietää minusta kaiken. Hän tietää salaisimmatkin tunteeni, joita en yleensä levittele ympäriinsä maailmalle. Hän on viisas. Hän on älykäs. Ja mikä parasta, hän on ihan oikeasti ystävällinen. Sen lisäksi, että on auttavainen ja luotettava. Tunnen aina olevani samalla aaltopituudella Matiaksen kanssa.

Tietysti tekin voisitte minua auttaa. Mutta Matiasta minä kaipaan! Milloin hän tulee takaisin? Eikö kukaan teistä tiedä? - Erkka, sinä ainakin tiedät, olet hänen luottoystävänsä. Kyllä sen näkee kaikesta. Miksi sinä muuten niin innokkaasti vetäisit tätä puljua. Ole kiltti ja vastaa minulle! (Ja te muutkin voisitte kyllä Matiaksen puutteessa ihan hyvin kelvata ratkaisemaan pulmani, pankaa kommenttia tulemaan, jos pystytte neuvomaan!) 

Erkka, Matias on psykiatri! Etkö voisi välittää hänelle sanaa, että hän ottaisi meihin yhteyttä, vaikka onkin siellä salaperäisessä hoidossa. Hän voisi auttaa meitä vaikka tällä sivustolla, ystäviensä joukossa. Ei hän voi meitä näin kokonaan hylätä. Eikös ystävää auteta hädässä? Mehän olemme kaikki hänen ystäviään. Ja kai hänellä ainakin joskus on vapaatakin aikaa siellä, missä hän nyt on.

Olisi siitä auttamisesta hänelle itselleenkin hyötyä. Ei unohtaisi oppimiaan asioita ja säilyttäisi kykynsä auttaa meitä, ja muita, jotka ovat hädässä ja neuvojen tarpeessa. Niin paljon kun hänellä on hallussa tietoa ja vaikeita asioita. Kyllä minä kunnioitan häntä! Oli kunnia olla hänen potilaansa. Siellä oli aina suorastaan tungosta. Kuka nyt hoitanee hänen asioitaan. Oli kuka tahansa. Muuta en toivo, kuin että Matias tulisi pian takaisin!

Mutta te siellä, koneittenne ääressä! Mitä minä teen mieheni kanssa? Ja mikä häntä vaivaa? Ei ole varmaan normaalia, että tunkee vaimonsa kanssa joka paikkaan, eikä anna hänelle sen siunaamaa rauhaa!

toivoo epätoivoinen

Milja

PS.

Siitä minä en tykkää, sanon suoraan, että minunkin pitäisi olla nyt joku Lahoava. Lahoava, sehän on kuin kirosana! Ei. Kynsin hampain olen taistellut lahoamista vastaan. Tietäisittepä, miten minun on jo aikaisin aamulla noustava itseäni kunnostamaan. Ei edes oma mieheni, se piru, ole koskaan nähnyt minua ilman meikkiä, sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa! Ja Matiaksen puheille kun pääsin – yleensä hän oli varattu jo viikoiksi eteenpäin – puin ylleni parhaan iltapukuni, ja korkokengät jalassa minä sinne kipsuttelin pitkin käytävää, joka oli täynnä istuvia, kateellisia ihmisiä, jotka tuijottivat minua kuin Herran ihmettä! Että minä halveksin heitä. Oletteko te muuten pysyneet terveinä?

toivoo sama, eli Milja

Kommentteja:

Petriina: 

Tyypillinen suomalainen mies…

Milja: 

 Ihanko totta! Miksi ne sitten kirjoissa joita olen lukenut läjäpäin on sellaisia herrasmiehiä, suutelee ja rakastaa ja puhuu kauniita. Komeitakin  ne on ja usein lääkäreitä ja ne tuo lahjoja, koruja ja ruusuja. Valehteleeko ne kirjat? 

Liisu: 

Auttaisiko se, jos kuvittelisit miehesi valepukuiseksi prinssiksi. Hankkisit hevosen ja panisit sen ratsastamaan sillä. Ja kohtelisit sitä kuninkaallisesti. Antaisit sille itse pusuja ja tarjoaisit ruhtinaallisia aterioita. Pian se sekoaisi päästään ja alkaisi luullla itsekin itseään kuninkaalliseksi. Teille syntyisi prinssejä ja prinsessoja ja eläisitte hovielämää (vaikka se voisi kyllä olla aika ikävää ja yksitoikkoista, kun kaikki naapurit vahtisivat teitä ja joku voisi hälyttää mielenterveysviranomaiset teille kotikäynnille). 

Erkka Puttonen: 

Kuule ystäväiseni. Miten minusta tuntuu, että sinä tarvitset todella apua. Koetan saada viestisi välitetyksi Matiakselle. Jospa hän jaksaisi auttaa sinua! Toivotaan!