MATIAS VASTAA...

Hyvä Milja (ja kaikki te ystäväni)!

Katson velvollisuudekseni vastata Sinulle, Milja (ja samalla teille kaikille, jotka lukeudutte ystäviini).

Erkka P. on välittänyt pyyntösi, Milja. On totta, että olet potilaani, mutta juuri sen takia en voi tässä julkisesti vastata, saati keskustella, ongelmistasi. Pysyttelen yleisellä tasolla. Asioissa, jotka mahdollisesti vaivaavat meitä kaikkia.

Olemme ihmisiä. Siinä suhteessa seisomme samalla viivalla, tosin jokainen meistä seisoo tällä hetkellä oman elämänsä siinä kohdassa, mistä voi käyttää nimitystä NYT. Juuri nyt.

Monet meistä ovat pettyneitä elämäänsä. Jokainen toivoisi olevansa jotain enemmän kuin on. On ihmisiä, jotka alistuvat kohtaloonsa, mutta monet taistelevat sitä vastaan. 

Ihmisenä oleminen ei ole helppoa. Monet meistä ovat deprivoituneet jo varhaisessa vuorovaikutuksessa. Monella meistä on dissosiaatiohäiriöitä, olemme traumatisoituneet fyysisesti tai henkisesti. 

Ja ne meistä, jotka elävät käytännöllisesti katsoen antidepressiivisen lääkityksen varassa, saatamme koteloitua, kohmettua ja joutua lääkkeiden armoille, jotka kyllä auttavat näennäisesti ja antavat mahdollisuuden elää eteenpäin, joten kuten, mutta ne tylsistyttävät aistimme, emmekä tunne sen enempää puhdasta  iloa kuin puhdasta suruakaan, puhumattakaan elämän meille tarjoamasta koko kirjosta, johon kuuluu sekä hyvää, että auttamattomasti pahaa, jota emme tahdo kestää.

Jotkut meistä joutuvat jopa kokemaan serotoniinisyndrooman, ja se on paha juttu, samoin kuin nonadrenaliinireseptori aivoissa. Siihen voi liittyä pidentynyt GTC-aika (joka on paha löydös ekg:ssä). Siihen voi kuolla käpsähtää.

Me kaikki rakastamme elämää, vaikka emme ole varustautuneet ottamaan sen kovia kouria vastaan. Rutistumme niiden puristuksessa. Se kuuluu suustamme valituksena. Uikutamme. Kiroamme. Syyttelemme toinen toistamme.

Yleisin luulo on, että vika siihen, ettemme voi hyvin, on jossain ulkopuolellamme, toisissa ihmisissä. Elämässä yleensä. Harvoin havaitsemme, että syy voi olla vain ja ainoastaan omassa itsessä.

Sinulle, hyvä potilaani Milja, antaisin neuvon olla katselematta liikaa ympärillesi, jossa näet vain oman aviopuolisosi, joka yrittää suojella sinua, keneltäpä muulta kuin sinulta itseltäsi. Itse olet pahin vihollisesi. Kiitä joka kerran, kun huomaat hänen kiinnittävän huomiota sinuun. Hänellä saattaa olla omat itsekkäät syynsä, jotka hän näkee - ei itsessään - vaan sinussa. Mutta muista: te olette molemmat vain ihmisiä, joitten hätä johtuu aina itsestä, ei toisesta.

Minä, sinun henkilääkärisi (miten osuva nimitys, kerrankin: sinun henkeäsi minä vahdin, omassa avuttomuudessani).

Meillä on paljon yhteistä. Sinä siellä, minä täällä, olemme itsemme vankeja. Sinä valitat, ettet voi elää vapaasti omaa elämääsi. Sama minulla. Minä valitan nykyistä olotilaani, sillä käytännöllisesti katsoen elän tällä hetkellä lukkojen takana. En vertauskuvallisesti, vaan oikeasti. Olen sairaalassa suljetulla osastolla. Vain hoitajilla ja lääkäreillä on avain. Syytän heitä ja olosuhteita, en huomaa, että heidän tarkoituksensa on suojella minua itseltäni. Kerran jo karkasin. Hiivin salaa hoitajan vanavedessä ovelle, livahdin siitä hänen kiinnittäessään huomionsa toisaalle, ”vapauteen”. Joka tarkoitti sitä, että löysin itseni kaupungilta kapakasta, ensimmäisestä, joka tuli näköpiiriin. Ryyppäsin kaikki rahani, joita olin kätkenyt housujen taskuun, niiden housujen, jotka olin vetäissyt pyjamanhousujen päälle, tarkoituksella. Olin jo kauan hautonut suunnitelmaa, miten voisin "vapauttaa" itseni.

Seuraavaksi löysin itseni öiseltä kadulta, jonne minut oli tuupattu kapakasta sen sulkemisaikaan. Ja koska tämä kaupunki täällä on minulle vieras, en keksinyt mitään paikkaa, minne mennä. Olin housusillani, vain sukat jalassa, ohut pyjamapaita päällä. Minua paleli, ulkona oli pakkasta. Kuin kurja koira palasin aamuyöstä sairaalan oven taa. Soitin ovikelloa. Olin vahvasti humalassa. Luojan kiitos, oven tuli avaamaan vahtimestari, joka laski minut takaisin huoneeseeni ja lukitsi oven. Kuinka kiitollinen olen hänelle.

Kerron kaiken tämän tarkoituksella avata silmänne. Emme ole itsemme valtiaita. Kukaan meistä. Näennäisesti hallitsemme tekomme. Luulemme olevamme vahvempia kuin arvaammekaan. Mutta jo seuraavassa hetkessä meidät voidaan riisua. Emme hallitsekaan ruumistamme, emmekä sieluamme, joku outo voima voi ottaa meidät valtaansa. Tunnemme heikotusta, vapisemme kohtalon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa minuus kuolee meissä, vaikka jatkamme elämäämme.

Cariatide, jonka olet oheistanut viestiisi, on todella kauhea. Mutta se kertoo enemmän kuin sanasi. Olet siinä avoimena edessämme, rehellisesti, suojaamattomana. Et ole edes vaatteilla yrittänyt peittää tuskaasi. Apua-huuto on aiheellinen. Lupaan auttaa sinua ja miestäsi, jos selviän tästä omasta helvetistäni.

Suosittelen sinulle, ja kaikille teille, jotka tunnette olevanne heikoilla – en lepositeitä – vaan ehkä auttavaa terapiaa, joista kuvataideterapia voisi olla arvaamattoman avuliasta, puhumattakaan muista taiteista. Taide-elämykset – sen voin kokemuksesta sanoa – auttavat yleensä. Musiikki. Kirjallisuus. Mikä tahansa, vaikka sirpaloituna, voi lievittää ahdistusta. Mutta vain lievemmissä tapauksissa. Minun tapauksessani on vain kolme vaihtoehtoa: uskoontuleminen, rakastuminen tai kuolema. Ne kaikki kauhistuttavat minua. Olen yksinelämiseen luotu.

Cariatide, jonka minä oheistan, sisältää kyllä voimaa, mutta se on petollista.

Neuvonkin teitä: älkää uskoko mitään, mitä minä puhun. Olen itse kohtalon kolhima, ja voisin pyytää teiltä apua. Mutta tiedän, että ette te voi minua auttaa. Ainoa, joka voisi, olen minä itse. Mutta olen siihen liian heikko. Joten tuo kuva minusta kaikessa alastomuudessaan, on pelkkää petosta.

Surullisena, mutta rehellisenä

teidän

Matias


Kommentteja:

ELVIIRA kirjoittaa:

Täällä yksi Matiaksen ystävä, joka on kovasti odottanut häntä takaisin ja uutisia siitä, miten hän tällä hetkellä jaksaa. – Ei hyvältä näytä. Kovasti hän kyllä yrittää analysoida tilannettaan- kokoamalla psykiatrin taitonsa rippeet ja hienoja sivistyssanoja perä perää. Ne kyllä kuulostavat psykiatrisilta- ja kertonevat siitä, että ammattiminä ainakin on säilynyt.

Voi Matias kulta. Vähissä ovat vaihtoehtosi. Uskoon ei voi tulla päättämällä. Kuolema ei ratkaise mitään, vaikka perillisiä ei jää suremaan. Ystäviä kyllä. Olen yksi heistä ja olen jo tovin odottanut, että löytäisit jonkun, johon voisit rakastua toden teolla. Yksineläjähän minäkin. Jos olisin nuorempi, rientäisin ojentamaan sinulle käteni. Olet vielä niin nuori, että kyllä sinä sopeudut, jos löydät oikean henkilön. Vähältähän se piti, ettet rakastunut jo Elsieen. Se saattaa käydä helpommin kuin uskotkaan. Vaikkei olisikaan kestävää lajia, se voi viedä sinut kuilun yli.
Tietääkö muuten Elsie, missä sinä olet? Hänhän oli tekemässä elämänmuutosta. Yhdessä voisitte onnistua kumpikin pyrinnöissänne.

Ensimmäiseksi neuvon sinua käyttämään hyväksesi kaikki käytettävissä olevat terapiat ja muut keinot kohentaa mielialaasi. Kuten itse tiedät, noiden lääkkeiden lamaannuttavasta vaikutuksesta sinun on pyristeltävä irti.
Nyt on mitä kaunein kesä. Kait sentään pääset ulos? Jollet yksin, niin vaadi jotakuta vaikkapa opiskelijaa lähtemään kanssasi. Haistele, katsele, kuuntele, maistelekin! Siinä sinulle on parasta terapiaa. – Todennäköisesti opiskelija on nainen. Pidä silmäsi auki !

Sinulle pikaista kohentumista toivoen
ystäväsi Elviira