10.3.2017

TAVALLISIA IHMISIÄ (Vierailu)






Arvasin että jotain katastrofaalista sattuu kun velipoika soitti ja sanoi että oli tulossa perheineen meille ja että mummo oli mukana.
     
En tiedä mitä vaimollani on sukulaisiani vastaan. Hehän ovat tavallisia ihmisiä, eivät parempia eivätkä huonompia kuin muutkaan. Ei hänellä pitäisi olla mitään syytä tuntea antipatiaa. Ehkä se on vain jonkinlaista mustasukkaisuutta.
     Mummo, minun äiti, on hyvin yksinkertainen ja vaatimaton ihminen, joka ei ole eläessään tehnyt pahaa kenellekään. Veli oli pitänyt häntä luonaan parisen kuukautta ja hänen mielestään mummo oli vaihtelun tarpeessa.
     
Kerroin vaimolle vieraiden tulosta, ja niin kuin oli odotettavissa, hän ei ilahtunut. Päinvastoin.
     - Koska ne tulevat? Onko niillä mummo mukana? Ei kai ne aio sitä tänne jättää?
     Hänen äänessään oli vastenmielisyyttä jota hän ei edes yrittänyt peittää.
     Kerroin, että mummo oli mukana ja että he jättäisivät ehkä hänet vähäksi aikaa meille.
     - Mitä niille pitää tarjota?
     Mitä tarjota. Outoa. Kylmyys äänessä oli hyytävä. Mutta minulla ei ollut varaa suuttua.
     - Älä sinä siitä huolehdi, minä hoidan koko jutun!

Lepyttääkseni vaimon ja osoittaakseni, että olin tosissani, tartuin heti matonreunaan ja aloin kääriä sitä rullalle. 
     Laskin, että jos oikein rivakasti toimisin ennättäisin saada paikat kuntoon. Tiesin, että veljen vaimo on hyvä talousihminen ja erittäin tarkka kaikessa mikä liittyy puhtauteen.
     Kiikutin matot ulos, pyyhin pöydän, keräsin sanomalehdet ja vaatteet lattialta, järjestin kengät ja naulakon, otin ändiä ämpäriin ja pyyhin lattiat - ändistä tulee tosi raikas haju huoneeseen! - hain matot takaisin sisälle, levitin ne paikoilleen, keräsin käytetyt astiat tiskialtaaseen, pyyhin kaapinkylkeen roiskuneen maidon, ajattelin, että ennätän puhdistaa vessanpöntönkin jos pidän oikein kiirettä. 
     Ensin menin kuitenkin ja suljin perähuoneen oven. Sinne ei olisi kenelläkään asiaa.
     Touhusin minkä ennätin. Hiki tippui hiuksista. Vaimo seisoi vieressä ja katseli. Hän ei yrittänytkään auttaa, mutta en minä siitä välittänyt. Pääasia, että hän olisi tullut paremmalle tuulelle, ainakin siedettävälle, ainakin siksi aikaa kunnes vierailu olisi ohi.

Tuskin olin saanut taloutemme jonkinlaiseen kuntoon, kun auto surahti pihaan.
     - No, nyt ne tulivat! huudahdin iloisesti innostaakseni vaimoani.
     Mutta mitä tapahtui? En ymmärrä. Täysin käsittämätöntä. Vaimo alkoi kävellä kohti perähuonetta, pysähtyi ovella, kääntyi katsomaan minua ja sanoi:
     - Minä menen nukkumaan!
     Herranjumala! Nukkumaan! Juuri kun meidän piti ryhdistäytyä ja valmistautua ovelle vastaanottamaan vieraita.
     
Raivostutti. Taas saisin hävetä hänen puolestaan. Koetin katsoa häntä niin vetoavasti kuin pystyin, mutta hän oli ottanut umpimielisen ilmeensä, eikä katseeni tehonnut. Peräänantamattoman näköisenä hän avasi huoneen oven ja vetäisi sen perässään kiinni. Kuulin kuinka hän kopsutti korkeissa koroissaan sängyn luo, heitti kengät jalastaan, kaihisutti peittoja ja mätkähti makaamaan.

Ovikello soi. Syöksähtelin sinne tänne ja kun en muuta keksinyt järjestin ilmeeni ja avasin ulko-oven.
     He seisoivat portailla vähän taaksepäin vetäytyneenä, tiiviinä joukkona. Kylmä viima haroi tukkaani kun työnsin pääni ovesta ulos toivottaakseni heidät tervetulleiksi. 
     Käden ojensin kuitenkin vasta kun olin kokonaan sisällä. En halunnut tervehtiä kynnyksen yli. Onnettomuutta oli jo muutenkin kylliksi.
     Riisuttuaan takkinsa he halusivat välttämättä ottaa kengätkin jalastaan. Katseeni viipyili heidän yläpuolellaan, kun he kyykistelivät ahtaassa eteisessä. Minun omat sukulaiseni! Ensi visiitillä! Se tuntui hyvältä.
     - Tulkaa toki peremmälle!
     Yhtenä joukkona he siirtyivät olohuoneeseen, seisoivat sukkasillaan vaimoni hankkimalla pehmeällä matolla.
     Veljenvaimon katse liiteli kuin lintu ympäri huonetta ja pysähtyi lopulta omaan mieheensä. Hän suipisti silmiään ja näytti tyytyväiseltä.     
     Minustakin velipoika oli edukseen. Hänellä oli oikein siisti liivipuku, hyväntahtoiset kasvot ja solmio. Pikkusormessaan hän roikotti kukkapukettia. Ja kun vaimo antoi merkin, hän ojensi sen minulle.
     - Kiitos, kiitos, ei teidän olisi tarvinnut!

Vein puketin keittiön tiskipöydälle. Palatessani he seisoivat yhä samalla paikalla epätietoisen näköisinä vilkuillen ympäristöä ja toisiaan.
     - Käykää istumaan!
     Arvasin, että heitä vaivasi se kun vaimoni ei ollut paikalla.

- Mirkulla on paha migreeni, se yrittää parantaa sen nukkumalla!
     Sen keksin hätäpäissäni, vaikka tiesin kokemuksesta, että suoranainen valehteleminen tekee oloni aina epämukavaksi.
     
Veli istahti nojatuoliin. Hänellä oli hämärä kärsivä ilme. Mietin mistä se mahtoi johtua. Velipojalla piti tietääkseni olla asiat kunnossa!
     Veljen vaimo istui toiseen tuoliin. Hän asetti käsilaukkunsa huolellisesti jalkojensa viereen lattialle. Jalat hän kallisti vinoasentoon polvet siististi yhdessä. Hänen mekkonsa oli beesvärinen, ja kaulassa hänellä oli ohut huivi ja valkoiset helmet.
     Lapset, tyttö ja poika, asettuivat keikkumaan tuolin käsinojille, rimpuilivat äitinsä kyljessä kiinni.
     Mummon talutin sohvannurkkaan. Mummosta oli tullut niin kevyt ja aineeton, että tuntui kuin olisi liikutellut käsien välissä vanhaa kellastunutta rullalle kierrettyä sanomalehteä. 
     Teki mieli kuiskata mummon korvaan jotain kaunista. Mutta enhän minä osaa hempeillä.
     
Oli noloa jättää vieraat yksikseen, mutta pakkohan minun oli mennä keittiöön keittämään tulokahvit. Juuri tällaisissa tapauksissa olisi tärkeää, että aviopuolisoita olisi kaksi; toinen pitäisi seuraa, toinen huolehtisi tarjoilusta.

Kun kahvi oli valmista kävin kurkistamassa perähuoneen oven raosta suostuisiko vaimo tulemaan toisten joukkoon. Mutta ei. Hän makasi peiton alla takapuoli oveen päin nostamatta päätään. Saakeli. En uskaltanut komentaa häntä. Suljin oven varovasti.

Asettelin kuppeja olohuoneen pöydälle.
     - Käytättekö kermaa? kysyin siinä samalla.
     - Jos sinulta löytyy vähän maitoa lapsille, se käy yhtä hyvin, veljenvaimo vastasi. Hän oli siirtänyt jalkansa toiseen suuntaan kallelleen, polvet yhä yhdessä. Hänen meikkinsä laadusta en osaa sanoa, mutta ainakin hiukset oli kauniisti käännetty monelle mutkalle. Se oli hänessä omituista, että vaikka hän ei tehnyt mitään, hän näytti erittäin puuhakkaalta. 

Lapset veljen vaimo oli hätistänyt kauemmaksi. He istuivat nyt isänsä tuolin käsinojilla, pälyilivät ympärilleen levottoman näköisinä ja vilkaisivat välillä minua epäluuloinen ilme kasvoilla.
     
- Onko mummo ollut terveenä?
     Kysyin vain jotain kysyäkseni. Mummo ei liikahtanut. Veli ja hänen vaimonsa vilkaisivat toisiaan, sitten mummoon, mutta eivät sanoneet mitään.
     - No, mummo, mitä sinulle kuuluu?
     Kohdistin sanat suoraan mummolle saadakseni häneen edes jotain eloa. Hän nosti päätään. Näytti hämilliseltä. Vaikutti kuin hän olisi ponnistellut muistaakseen jotain, mikä oli jo kauan sitten mennyt pois mielestä. Lopulta hän sai sanotuksi:
     - Terveenä on oltu.
     Sanojen mukana hän vaipui takaisin omaan oloonsa ja tuijotti luisia peukaloitaan, jotka olivat kuin tikut pystyssä sylissä.
     - Mummolta on mennyt muisti, veljenvaimo sanoi. - Se ei muista ottaa lääkkeitäkään, jos niistä joku ei huolehdi.
     - Ja se karkailee, veli sanoi. - Pari kertaa on haettu se kilometrin päästä missä se oli menossa matkalaukun kanssa. Sanoi että oli menossa kotiin.

Pyysin vieraita käymään pöytään.
     - Cafe´e pre, sanoo ranskalainen. Yritin saada leikillisyyttä ääneen keventääkseni tunnelmaa. Pullasiivut joita olin leikannut pitkosta olivat epätasaisia ja niiden reunat repeilivät. Keksiä en löytänyt. Vaimo piilotti ne aina taitavasti vastaisen varalle.
     Lapset ryntäsivät heti tutkimaan mitä oli tarjolla, vanhemmat vasta sopivan ajan kuluttua pitämättä kiirettä. 
     Vain mummo jäi kyhnöttämään paikalleen. 
     
Autoin mummon varovasti pystyyn, talutin lattian poikki ja istutin toisten joukkoon. Kaadoin kahvia. Lapsille vain tilkkanen, äitinsä täytti maidolla loput.
     En keksinyt luontevaa puheenaihetta, enkä ole - ikävä sanoa - mikään small talkin mestari. Niinpä istuimme ja joimme kahvia vaiteliaina. Pullapalat kelpasivat. Olivatkohan he nälkäisiä?
     Mummo joi pelkkää kahvia, sitäkin hankalasti. Vasta kun nostin pullavadin hänen eteensä, hän tarttui epäröiden yhteen siivuista ja alkoi sipultaa siitä palasia, joista vain harva osui hänen suuhunsa, osa tipahteli syliin tai lattialle.
     
- Hyvinkös mummo on tällä puolella Suomea viihtynyt?
keksin kysyä.
     Veli ja hänen vaimonsa vilkaisivat toisiinsa ja katsoivat sitten mummoon, joka oli sykertynyt tuoliin kuin se olisi hänen turvapaikkansa. Kumpikaan ei sanonut mitään.
     - Ei mummo tykkää olla meillä, toinen lapsista, pienempi, sanoi. 
Isompi katsoi häneen varoittavasti.
     - Kyllä sille annettiin mun huone, muttei se halunnut olla siellä. Se tuli aina aamulla istumaan olohuoneen sohvalle ja illalla se nukahti siihen. Iskä ohjasi sen sitten sänkyyn, vanhempi selitti.
      - Mummo on vähän pimpo kun se ei uskaltanut lähteä mun kanssa edes leikkipuistoon. Se pelkää autoja! pienempi sanoi ja torui mummoa katseellaan.
     - Ei mummosta saa puhua tuolla tavalla, veljenvaimo sanoi. - Onhan sinulla kavereita joiden kanssa voit käydä leikkipuistossa.

Mummolla oli vaikeuksia kahvikupin kanssa. Kahvia oli läikkynyt vadille ja pöydälle. Hain rätin ja pyyhin sotkun.
     
- Mites teillä koulu menee? kysyin lapsilta vaihtaakseni puheenaihetta.
     Lapset katsoivat äitiinsä.
     - Kiitos, oikein hienosti, veljenvaimo vastasi. - He tekevät aina kaiken käskemättä, eikä tarvitse vahtia läksyjä. He pärjäävät todella hyvin.
     - Ja onhan heillä harrastuksiakin, veli sanoi. - Poika pelaa jääkiekkoa ja skeittailee ja kuuluu uimaseuraan ja...
     - Ja Maija soittaa pianoa ja ratsastaa.
     - Äiti, leikinhän minä parpeillakin!
     - Niin kultaseni. Sinulla onkin niitä jo iso kokoelma. 

- Mutta miten teillä menee?
     Veljenvaimo katsoi minua, ja huomasin, että hän odotti vastausta. 
     - Mikäs tässä! Tavallista elämää, sanoin. - Käydään töissä ja oleillaan kotona. Mihinkään ei tule juuri lähdettyä.

Vilkaisin perähuoneeseen päin. Jospa ovi aukeaisi ja vaimo ilmestyisi näkyviin. En ollut vielä menettänyt toivoa. Mutta ei. Ovi pysyi kiinni, eikä huoneesta kuulunut mitään.
     Lapset olivat tyhjentäneet kuppinsa ja alkoivat tehdä lähtöä pöydästä pulla suussa.
     - Te ette mene minnekään, heidän äitinsä komensi. - Ensin suu tyhjäksi. Sitten saatte nousta.
     Lapset olivat jo puolittain pystyssä kun he pöydänreunasta kiinni pitäen ja ankarasti viimeistä palaa nieleskellen saivat viimein lähtöluvan ja säntäsivät pois pöydästä. 
     Kas, kun eivät ole opettaneet heitä kiittämään, ajattelin.

Kun toisetkin olivat juoneet kahvinsa, eivätkä onneksi olleet halunneet lisää, vaikka olin tarjoutunut keittämään, pyysin, että menisimme istumaan mukavammin. 
     Minusta kahvipöydässä istuminen on aina hiukan epämiellyttävää. Siinä joutuu istumaan turhan lähekkäin, ja katseelle on vaikea löytää paikkaa. 
     Epämukavinta on jos huomaa tuijottavansa toista suoraan silmiin. Minusta se on aina tuntunut jotenkin vastuuttomalta, jopa epämoraaliselta. Asettaa nyt toinen tahtomattaan tilanteeseen, jossa ei voi muuta kuin tuijottaa takaisin, tuntea olevansa toisen armoilla, täysin suojattomana. 
     Tietysti voi ottaa umpimielisen ilmeen, josta asiaankuulumaton katse kimmahtaa takaisin. Tai voi muuttaa ilmeensä röyhkeäksi tai välinpitämättömäksi tai yksinkertaisesti kääntää vain katseensa. Mutta sekin on noloa. Ikään kuin ei kestäisi painetta, jonka toinen katseellaan aiheuttaa. Ehkä nopeat vilkaisut ovat parhaita. Ne ovat jopa tarpeellisia kontaktin ylläpitämiseksi, mietiskelin.

Tartuin mummoon jonkinlaisella flaminco-otteella ja työnsin hänet varovasti takaisin sohvannurkkaan. Toiset etsiytyivät omiin lähtöasemiinsa. Vain velipoika jäi harppomaan lattiaa edestakaisin pitkin askelin kuin olisi mittaillut huoneen pituutta ja leveyttä.
     - Mitä sinä siinä loikit, istu ja rauhoitu! veljenvaimo sanoi äänellä, josta oli näkyvissä kuin kannon vuosirenkaista heidän yhdessäolonsa määrä.
       Tottelevaisesti velipoika rojahti tuoliin niin että jouset vingahtivat. 
     Jos olisimme olleet kahden, en olisi malttanut olla sanomatta, että ajattelisit vähän! Tuolit olivat kalliita ostaessa. Enkä ollut varma olisiko niihin ollut enää saatavissa uusia jousituksia.

Tunnelma oli vaimea. Olimme palanneet lähtöruutuun. Veljenvaimo istui täsmälleen samannäköisenä, samassa asennossa, samassa paikassa. Ainoastaan ryhtinsä hän oli päästänyt hiukan löyhemmäksi. Veli röhnötti taas tuolissa jalat levällään. Mummo sohvannurkassa kokoon vetäytyneenä, vähän vinossa, kuin arka eläin omassa olossaan.
     Mutta lapset. Ilmeisesti heitä oli vaivannut vain alku-ujous. Nyt he kasasivat mattoja läjäksi. Onneksi ne tuli puisteltua, ajattelin.
     Veljenvaimo tuijotti ikkunaa. Huomasin että lasin pinnassa, ulkopuolella, oli linnunkakkaa. Tarkemmin katsottuna sisäpintakin olisi ollut pesun tarpeessa. Se oli samea, ja sen pölyttyneessä pinnassa erottui pitkäksi venyneitä sormenjälkiä.
     Lasten huudahtelut ja liikehdintä alkoivat hermostuttaa.  He olivat aloittaneet jonkinlaisen hyppykilpailun, ottivat vauhtia eteisestä vaatetangon luota ja vuoronperään ponkaisivat kasaamaansa mattoläjään.
     Ihmettelin kun äitinsä ei kieltänyt heitä. Minua heidän kiljahtelunsa alkoi hermostuttaa jo siinä määrin, että huomasin toivovani että he iskisivät päänsä lämpöpatteriin, tai että tapahtuisi jotain muuta, mikä saisi heidät vaimentamaan mekastustaan.
     Onneksi he kuitenkin melko pian kyllästyivät pomppimiseen. Mutta turha toivo. Nyt ne alkoivat kahta kauheammin kiljahdellen ja mielipuolisesti toisiaan tyrkkien juoksennella ympäri huonetta. 
     Olin lopullisesti menettämässä hermoni. Heidän isänsä tyytyi kasaamaan jalkansa, etteivät lapset kompastuisi niihin, ja heidän äitinsä oli kyllä kohentanut ryhtinsä ja näytti seuraavan valppaan näköisenä mekastusta, mutta ei puuttunut siihen sanallakaan.    
     Mummo puolestaan oli koko touhun ulkopuolella.
     
Sisäinen raivo nousi minussa. Teki mieli karjaista. Mutta tiesin, että sitä ei voinut tehdä loukkaamatta vanhempia. Suunnittelin jo miten saisin nuo villipedot houkuteltua työhuoneeseeni toiselle puolen taloa. Nipistäisin heitä siellä salaa. Tukanjuuresta vain, mutta niin lujaa, että se tuntuisi.

Äkkiä tuli kuitenkin hiljaista. Aivan hiljaista. En ensin käsittänyt, mitä tapahtui. Nuo riiviöt, melskaajat, korvansärkijät, olivat juuri törmältäneet mielettömällä vauhdilla huoneen poikki. Nyt niitä ei näkynyt. 
     Kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin, että perähuoneen ovi oli vähän raollaan. Ilmeisesti he olivat livahtaneet sinne.
     Jumalauta! Koetin kuunnella. Ei kuulunut mitään. Oli suorastaan luonnottoman hiljaista. Aloin aavistaa pahaa. Veljenvaimokin kohotti huolestuneen näköisenä päätään. Melkein yhtä aikaa nousimme ja suuntasimme askeleemme kohti tuota melun vaimentavaa ovea.
     
Lapset seisoivat vuoteen vieressä jähmettyneinä ja peloissaan kuin olisivat tipahtaneet outoon maailmaan. Herkeämättä, uteliaan näköisinä he tuijottivat vaimoani, joka makasi sotkuisessa sängyssä puolittain istuma-asentoon vääntäytyneenä. Toinen käsivarsi oli tanassa taaksepäin, toinen sojotti jäykkänä, lihakset pullistuneina pystyssä kuin iskuun valmiina. Tukka oli sekaisin. Hikinen. Rinta roikkui paljaana paidan päällä. Kaulajänteet kireällä. Kammottava ilme kasvoilla.
     - Saatanan kakarat, antakaa toisen nukkua! hän sihisi.
     Jukolauta, että minua nolotti!

Irvistys vaimoni kasvoilta katosi vasta kun hän huomasi meidät ovella. Kuin sumun läpi näin, miten hän ponnistautui pystyyn ja alkoi lähestyä veljenvaimoa ja minua käsi ojossa kuin siunatakseen meidät.
     Lujahdin olohuoneeseen. Kauempaa tuolista seurasin kuinka he jonkun ajan kuluttua ilmestyivät peräkkäin näkyviin. 
Veljenvaimo näytti entistä pidättyväisemmältä. Läikät kasvoilla ja kaulalla paljastivat hänen hämmennyksensä.  

Vaimoni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sujuvasti hän käveli lattian poikki tervehtimään veljeäni. Tämä, herrasmies kun oli, nousi seisomaan. He kättelivät. Sitten vaimo kääntyi katsomaan mummoa.
     - Mitäs mummo! Onko tullut paljon hiihdeltyä tänä talvena?
     Tämäkin vielä! Vaikka minua hävetti edelleen niin pirusti, en malttanut olla hiljaa.
     - Pölhö! Kai sinä tiedät ettei kaupungissa ole lunta! Ei sitä ole vielä missään tähän aikaan vuodesta! Ja ei kai mummo suksia ole ruvennut rahjaamaan. Ajattelisit vähän!
     Melkein karjuin, tahtomattani.

Nolotti katsoa toisia. Mitähän he ajattelivat. Mummo ainakin oli omassa olossaan, ei näyttänyt reagoivan mihinkään. Vilkaisi vain ympärilleen ja liikutti sylissä käsiään kuin olisi pidellyt niissä jotain arvokasta.
     - Me on kyllä hankittu lasketteluvälineet, mutta eipä niillä ole ollut vielä käyttöä. 
     Velipoika pelasti tilanteen. Katsoin häntä kiitollisena. Se oli alku. Olin sanaton. 
     
Ei olisi millään uskonut, että vaimon tyhmästä kysymyksestä sikiäisi vilkas keskustelu. Kaikki olivat äänessä. Kaikilla näytti olevan sanottavaa. Vaimo ylimmäisenä. Hän se varsinaisesti ryöpsäytti keskustelun käyntiin. Joko tietoisesti tai tietämättään hän oli avannut polun, joka rönsyillen ja mutkitellen näytti johtavan yhä syvemmälle tavarapaljouteen, hankintoihin, hintoihin ja asioihin, jotka eivät olleet välttämättä tarpeellisia, mutta ihan mukavia olemassa.

En ole erityisen materialisti, en itse asiassa kestä kaupassa käyntiä, puhumattakaan suuremmista hankinnoista, mutta nyt siunasin jokaisen tavaran, joka keskustelun tiimellyksessä vastaan sattui. Kanssakäyminen oli pelastettu! Tunnelma oli selvästi lämmennyt. Tunsin oloni melko rennoksi ja minusta näytti että toisetkin tunsivat!

Mummo oli ainoa, joka ei sanallakaan osallistunut keskusteluun.   
     Annoimme hänen olla rauhassa.

Lapset olivat jääneet perähuoneeseen ja olivat ilmeisesti keksineet jonkun hauskan leikin. Sieltä kuului iloisia mätkähdyksiä ja hihitystä.
     Meillä sen kun jutut parani. Panin merkille, että vaimoni oli halutessaan todellinen mestari johdattamaan keskustelua asioihin, jotka olivat kaikille tuttuja ja joista kaikilla oli jotain sanottavaa.
     
Olin melkein pettynyt kun veljenvaimo jossain vaiheessa alkoi viestittää veljelle, että olisiko aika lopettaa vierailu ja lähteä kotiin.   
     Velipoikaa näytti harmittavan, mutta kuuliaisena hän nousi ja kutsui lapsia perähuoneesta.
     - Ollaan vielä vähän aikaa, iskä! tyttö sanoi. - Meillä on vielä leikit kesken.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Sellaista mihin en ollut tottunut, enkä ollenkaan varautunut. Ihan säikähdin.
     
- Ettekö te voisi jäädä yöksi? vaimoni kysyi.
     Vilkaisin häneen suu auki. Vain minä tiesin, minkä uskomattoman sisäisen ponnistuksen tuo yksinkertaiselta vaikuttava kysymys vaimoltani vaati!
     
- Eihän toki! veljenvaimo sanoi nopeasti. - Meillä on pitkä matka edessä, pitää ennättää kotiin ennen yön tuloa!
     Huokaisin helpotuksesta.

Kun he sitten kyykistelivät eteisessä, panivat kenkiä jalkaan, mummo alkoi liikehtiä levottomasti, lähetti hätäisiä katseita eteiseen ja yritti nousta sohvasta. Mutta kun toiset eivät kiinnittäneet häneen huomiota, lysähti hän takaisin omaan oloonsa.
     - Kyllä sinulla mummo täällä aika kuluu, yritin lohduttaa kun huomasin tilanteen.
     
Riipaisi, kun katsoin mummoa. Miten avuttomalta hän näytti ja miten toimelias hän oli ennen ollut. Ja ahkera. Mielessäni käväisi kuva, kun hän huivi päässä, kumisaappaat jalassa ajoi aina kesäisin lehmiä navetasta; ja se, kun hän aina aamulla varhain navettatakki vielä päällä kumartui tekemään tulta hellanpesään ja pani puuroveden liedelle. Sellainen määrä nälkäisiä kun meitä oli ollut! Ei taitaisi mummosta enää olla puuronkeittäjäksi. Hyvä kun sai syödyksi mitä muut keittivät.

Seisoimme vaimon kanssa portaalla ja huiskutimme vielä kun auto oli jo kadonnut pensasaidan taa.
     - Missäs mummon tavarat on? vaimo kysyi, kun palasimme sisään.
     - Mitkä tavarat? Ei täällä näy mitään tavaroita!
     Katsoin vielä varmuudeksi naulakon alta.
     - Täytyyhän hänellä jotain olla mukana. Jos ne unohtivat ne autoon! vaimo sanoi ja meni keittiöön.

Mummo oli alkanut hyräillä. Kuuntelin. Ohut ääni. Virttäkö hän veisasi? Erotin sanoja. Huomasin, että ne olivat minulle tuttuja lapsuudesta. Ihmettelin kuinka hän vielä muisti. Ennen vanhaan hän oli ollut kova laulamaan.
     Seisoin ja kuuntelin. Tuli hyvä mieli. Kas vaan, hän alkaa kotiutua, ajattelin tyytyväisenä.
     Mutta sitten ajattelin, että toivottavasti hän ei kuitenkaan kotiudu liian hyvin. Vaimoni tuntien se voisi käydä pian raskaaksi kaikille osapuolille. 
     Eihän tässä maailmassa saanut ajatella aina vain itseään, kyllä minä sen olin oppinut. Oli otettava toisetkin huomioon.        
     Mutta ei se aina helppoa ole ollut.


                 
                                   
                                                                  Sauli Zinovjev: Epilogi



13 kommenttia:

Hjalmar kirjoitti...

Jaa että sua ei huvita kirjoittaa vai? :) Sellasta elämänmakusta oli että itkettää. Ja korville tässä tuli, oikein rankasti, kun tajusi, miten typerän pinnallista se oma puljaaminen on. Sinä kirjoitat, minä huijaan. Oli hieno TARINA, kaikki osui kohdalleen, kuin olisi ollut kärpäsenä katossa seuraamassa. Tätä ei voi analysoida, koska elämää ei voi analysoida. Sinä kirjoitat elämästä. Ja saamari, mikä mestari oot!

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Hjalmar! Osaat kirjoittaa hyvin. Jo tästä kommentistasi näkyy taitosi kirjoittaa niin, että se ilahduttaa!
Tään jutun nimi oli ensin Tavallista elämää, mutta muutin elämän ihmisiksi, kun niin tavallista ihmistä ei ole, jonka elämä ei olisi täynnä tapahtumia. Ne ovat kaikenlisäksi suurelta osin samanlaisia, mutta tapahtuvat eri aikoina ja eri mittakaavassa. Kukaan ei voi omia yhtään tapahtumaa omakseen. Aina löytyy joku toinen, joka iloitsee tai suree saman asian takia. Elämä ON ihmeellistä. Sitä kannattaa tutkia.

Iines kirjoitti...

Näin se menee, näin tarina tehdään, juuri näin.

Liisu, olet mestarillinen ihmisen sisimmän kuvaaja. Teet sen vähäeleisesti mutta samalla paikoin raadollisesti, jopa rehevästi. Näin kiihottavan hyvää tarinaa en ole aikoihin lukenut, kirjastakaan. Kirjoita, Liisu, kirjoita! Lisää. Näitten hahmojen vaiheista lukisi mielellään lisää. Miten kauan miehen pokka pitää, kiltteys kestää, miten kauan vaimo kestää ennen kuin syöksyy taas peittojen alle. Kuinka isoäidin käy?

Liisu kirjoitti...

Iines, kiitos että olet huomioinut ja pitänyt tästä jutusta!

Paitsi sinun kirjoituksiasi blogissasi ihailen tapaasi ja jaksamistasi jakaa ajatuksiasi sille suunnattomalle määrälle mielipiteitä ja omia ajatuksiaan tarjoavalle lukijakunnallesi, jonka ansiosta kaikki asiat, joista kirjoitat, tulevat tarkkaan punnituiksi ja käsitellyiksi.
Kuuntelet jokaista, omistat aikaasi jokaiselle, pidät siinä sivussa myös kirjallisuusblogia ja valokuvablogia, jossa odottamasi "mestarilaukaus" on pamahtanut jo monta kertaa. Kuvia, jotka jäävät mieleen.

(Tuo on hyvä juttu Googlelta, että se on rakentanut tuon sinisenä näkyvän kommentoijan nimen - tässä tapauksessa siinä lukee Iines - linkiksi, josta pääsee suoraan kommentoijan blogiin. On helppo käydä vastavierailulla tutkimassa mitä uutta siellä on nähtävänä ja luettavissa)

Irja kirjoitti...

Tärinassa oli jotakin tuttua, en osaa selittää, mutta onko mahdollista että olet julkaissut tämän aiemmin joskus. Tai ehkä tämä kertoi minusta:) Joka tapauksessa juoni piti otteessa hienosti loppuun asti, pelkäsin kyllä pahinta kun ne kakar... tarkoitin lapset eksyivät peräkammariin:)

Liisu kirjoitti...

Irja, kiitos kun kommentoit.
Yritän kirjoittaa tavallisesti tänne blogiin mahdollisimman lyhyitä juttuja, jaan niitä osiin tai poistan roimasti. Tämä on pitkä juttu, näin pitkää en muista tänne kirjoittaneeni. Pelkäsin että tätä ei jaksa kukaan lukea. Toiset mun tutut kutovat lapasia ja sukkia, minä kudon juttuja, koska en osaa tehdä käsitöitä.

Petriina kirjoitti...

Mikä riemastuttava, taitavasti rakennettu tarina! Ihan kuin olisin katsellut näytelmää, jonka huippu oli kun oven taakse sulkeutunut perheen emäntä tuli ja pyysi vieraita jäämään yöksi! Mummo on liikuttava. Omaa leskeksi jäänyttä mummoanikin kuljetettiin lastensa perheissä, mummon pahin pelko oli joutua "vaivaistaloon", jollaisiksi vanhainkoteja kansan keskuudessa kutsuttiin. Sinne mummo ei kuitenkaan koskaan joutunut. Olet Liisu taitava ihmismielen merkillisyyksien kuvaaja.

Liisu kirjoitti...

Hei, Petriina, kiva kun olet käynyt täällä blogissani, jossa kirjoittelen vähän mitä sattuu kulloinkin mielessä olemaan. Minua ihmiset kiinnostavat. Oikeastaan koko maailma kiinnostaa kaikkine elämän muotoineen ja tapahtumineen. En "keksi" juttuja. Niissä on aina jonkinlainen totuuspohja, joka muistuu mieleen tai nousee alitajunnasta. Hyvin yksinkertaisia asioita, mutta "puen" niitä tarinoiksi mieleni mukaan. Tuntuu kivalta, kun voi "johtaa" asioiden kulkua.

Oikeassa olet, mummo on tavallaan päähenkilö tässä jutussa. Vaikka hän istuu sivussa, eikä kukaan osaa huomioida häntä sillä tavoin kuin pitäisi, hän on voimakkaasti läsnä pelkällä olemassaolollaan. Usein hiljaisuus antaa itsestään enemmän merkkejä kuin liika äänessä oleminen. Ja joskus pimeys vaikuttaa enemmän kuin valoisuus.
Kiitos kommentistasi!

mikis kirjoitti...

Hyvä kertomus! Elävä. Ihmiskuvaus osuvaa. Bueno!

Liisu kirjoitti...

Kiva että tykkäsit, mikis!

mikis kirjoitti...

Of course. Without a doubt. Tai minun englannillani:

of koos. noubati doupati. (Tietysti. Ei mitään hätää.)

Em osaa kuin suomea. Ja vähän ranskaa. Sanat heittelevät minua kuin joku jäntevä käsi räiskäleitä lettupannulla. Predikaatit tulevat, yl. iltaisin, ja adverbiaalit menevät - usein aamuisin, ulos. Sitä paitsi joku on varastanut minulta yöpyjamani. Miten minä voin enää päivisin kävellä kaupungilla? No en kai si mitenkään. Alastomana ei voi ostaa edes Jyväskylä-Savonlinna linja-autoon bussilippua Linnan LauleluJuhlille. Poliisi siihen tulee ja sanoo: Kloster. Minusta se on ruma sana, Luostari, ihme ettei ole savoa. Tai mistä sen tietää vaikka olisi, mon cœur cône.

Ps. Tädit ovat mukavia kuin mummot. Minulla oli niitä kaksi. Toinen istui keinutuolissa, luki Herättäjä -lehteä ja potki välillä vauhtia. Kunnes sitten tuoli meni ympäri, mukkelis makkelis. Ja täti teki puolivoltin. Mutta pyyhki vaan hameenhelmojaan, nosti keinutuolin pystyyn, ja jatkoi kiikkumista.

Toinen tätini potki potkukelkkaa. Tasaisella maalla riitti kun potkaisi kerran pari silloin tällöin. Niin kelkkavei. Alamäessä kelkka meni niin lujaa että täti teki puolivoltin ja lensi lumihankeen. Mutta mitäs hän siitä, pyyhki vaan hameenhelmansa ja nosti potkukelkan pystyyn. Ja taas matka eteni minne nenä näytti.

Hemmi- ja Hilja-tätini. Mun mon bien-aimé.

Liisu kirjoitti...

Hei, mikis! Hemmi-tätisi jo tunnen, olet kertonut hänestä aika paljon. Hilja-täti on jäänyt vähän vieraammaksi. Sen vaan sanon, että molemmat tuntuvat kunnon tädeiltä, lämpöisiltä ihmisiltä, ethän sinä heistä muuten puhuisikaan. Sysäisit heidän heti pois mielestäsi.

Olisipa Hemmi ja Hilja minun tätejä. Heti tekisin jutun heistä tänne blogiini. Olisi kuvakin jo odottamassa. Musiikkivideokin löytyisi. Olen itse tehnyt niitä jonkin verran YouTubeen niin että olisi mistä ottaisi. Mutta kun ei. Ei ole Hemmiä eikä Hiljaa. Yhden Hiljan tunnen, rouvan, joka oli naimisissa yhden taiteentekijän kanssa, mutta vaikka hänen elämänsä oli (on) minusta mielenkiintoinen, hän on itse niin hiljainen, ettei vahingossakaan kerro elämänsä tapahtumista kenellekään, vaan vaikenee kuin rautaovella suljettu hautakammio.

Mutta (lamppu syttyi palamaan pääkalloni sisällä!) sinähän voisit kirjoittaa heistä, Hemmistä ja Hiljasta, jutun yhdessä tai erikseen ja minä vuokraisin julkaisutilaa tuolta pääsivun puolelta kolmeksi viikoksi hintaan 0,00 €)/vk! Eik's ois hyvä diili? Mietipäs! Lupautuisin kommentoimaankin juttuasi. Ja se on jo paljon minulta. Nykyisin kommentoin vain harvoja, kun ei ole aikaa.

mikis kirjoitti...

Mielenkiintoista. Panen (tällä kertaa) ajatuksen hautumaan korvani taakse. Mutta en lupaa mitään. (Koska jos jotain lupaan, pidän lupaukseni aina.)

Mun tädit oli kyllä kivoja. Hemmistä tulee puhuttua enemmän kun se kauemmin asui meillä. Vaikka oikeasti olin Hiljan poika, se tykkäs musta niin kamalasti. Vaikka välillä se sano "sus siunakkos sun kanssas. Vaikka en minä mitään pahaa hänelle tehnyt. Mitä nyt joskus ammuin sitä hernepyssyllä päähän. Niin että sen nuppi vaan tutisi.